keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Pääskysestä ei päivääkään, osa 1



Janni kiskaisi repun selkäänsä ja kiiruhti ulos koulun ovista, hänen luokkansa 8C oli päästetty lähtemään jo varttia vaille kolme. Janni oli piileskellyt naulakoiden luona ja odottanut, että luokkalaiset häipyisivät. Nyt hänellä oli jo kiire ehtiä kauas koulusta, ennen kuin loputkin oppilaat pääsisivät kotiin. Enää viikko jäljellä hänen elämänsä kauheinta lukuvuotta, Janni huokaisi ajatellen.

Kotimatkansa hän taittoi Vapauspuiston läpi, reitti oli vähän pidempi, mutta täällä harvoin näkyi muita oppilaita. Janni nautti auringon lämmöstä paljailla käsivarsillaan ja ihasteli koivun hentoja, vihreitä lehtiä. Hän sitaisi puolipitkät toffeenväriset hiuksensa ponnarille ja samalla hänen katseensa kiinnittyi taivaalle. Kaksi mustaa pientä lintua syöksähtelivät nopeasti ilmassa, tytön kasvoille levisi hymy, kesä todellakin oli täällä! Janni seisoi katselemassa lintuja ja oli uppoutunut ajatuksiinsa.

- Mitä me katsellaan?
- Kesää, Janni vastasi haaveilevasti.
- Ai, mä luulin, että pääskysiä, poika vastasi naurua äänessään.

Janni hätkähti ja käänsi päätään, hänen viereensä oli ilmestynyt nuorukainen. Ensimmäisenä hän huomasi tämän pituuden, poika oli varmasti lähes kaksimetrinen. Pojalla oli hiestä kostuneet lenkkivaatteet ja lippiksen alta näkyi tummaa tukkaa. Tämän suu oli leveässä hymyssä ja silmätkin tuntuivat nauravan Jannille. Ei sitä ivallista hymyä, johon tyttö oli tottunut viime aikoina, vain iloinen ja hyväntahtoinen virnistys.

- Mun mummo opetti mulle semmoisen lorun: ”Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään.” Nyt on siis pakko olla kesä, kun pääskyt ovat täällä, Janni mutisi nolostuneena.
- Ai, no jatkahan rauhassa bongailua! poika toivotti iloisesti, lähti hölkkäämään eteenpäin ja katosi pian puiden varjoihin.
Janni katsoi hänen peräänsä ja sätti itseään. Ihan hyvännäköinen jätkä ja hän oli alkanut loruilla kuin ekaluokkalainen. No, samapa tuo. Eihän hän ollut valmis seurusteluun tai muuhunkaan säätämiseen, Janni tuumi ja lähti jatkamaan kotimatkaansa.

Lauantaina äiti oli lähettänyt Jannin kauppaan ostamaan unohtunutta basilikaa ja ruokakermaa. Tyttö seisoi keskittyneenä maitohyllyn edessä ja valikoi itselleen vielä suklaavanukasta.

- Millaisia tipuja olet viime aikoina bongannut?
Janni hätkähti ja kääntyi ympäri, tuttu hujoppi puistosta seisoi hänen takanaan. Keksi nyt äkkiä jotain fiksua sanottavaa, aivot karjuivat, mutta tietenkään mitään nerokasta heittoa ei ilmennyt hänen päästään.
- En mitään, tyttö sai viimein kakistettua ulos. Hetken he seisoivat tarkkaillen toisiaan, Janni toivoi, että olisi pukenut farkut lökäreiden tilalle tai meikannut vähän. Tai edes harjannut hiuksensa. Pojan silmät olivat huikaisevan siniset ja ne tutkailivat keskittyneesti Jannia.

- Syödäänkö jätskit? Mä voin tarjota.
Janni tunsi leukansa valahtavan jonnekin polvien tasolle. Miksi noinkin hyvännäköinen jätkä haluaisi viettää aikaa hänen kanssaan? Oliko tämä taas uusi temppu, jolla hänen elämästään tehtäisiin vieläkin paskempaa? Hän oli varma, että kohta jostain hyllyn takaa Niko jengeineen hyökkäisi ilkkumaan hänelle.

- Miksi? Janni kysyi ääni lievästi väristen.
- Sä teit muhun vaikutuksen. Kukaan toinen tyttö ei ole ensitapaamisella lausunut mulle runoja, poika virnisti.
Posket liekehtien punasta Janni hyväksyi jätskitarjouksen.

Janni nojasi jäätelöaltaan reunaan ja tutki jäätelövalikoimaa, niin paljon ihania uusia makuja. Hän oli jo tarttumassa herkulliseen jäätelöpuikkoon, jossa oli kahta suklaata ja mantelia, mutta muutti viime hetkellä mielensä. Minkä jäätelön hän uskaltaisi syödä, ettei poika pitäisi häntä ahneena porsaana? Poika oli tosin napannut epäröimättä itselleen altaan isoimman suklaatuutin ja näpräsi nyt kännykkäänsä. Viimein Janni päätyi sorbetin ja vaniljajäätelön yhdistelmään, poika maksoi jäätelöt ja Janni omat ostoksensa. He istuivat kaupan edessä olevalle vapaalle penkille. Poika maistoi jäätelöään ja kääntyi Janniin päin.

- Pitäisiköhän meidän jo esittäytyä? Mä olen Peetu.
Poika ojensi kätensä ja Janni tarttui siihen
- Mun nimi on Janni.

Peetun käsi oli lämmin ja puristus luja, eikä Janni pitänyt yhtään väristyksistä joita pojan kosketus hänen kehoonsa lähetti.

- Sinulta varmaan kysytään tätä paljon, mutta kuinka pitkä sä olet?
- Aika usein, 197 cm. Ja kyllä, mä pelaan koripalloa, Peetu lisäsi ennen kuin Janni ehti kysyä seuraavan kysymyksen. 

Peetu alkoi puhua silmät loistaen koriksesta, seurastaan ja pelikavereista. Janni kuunteli kohteliaan kiinnostuneena, hänen silmänsä tosin eksyivät turhan usein seuraaman pojan suuta ja kieltä, kun tämä söi jäätelöään. Seuraavaksi oli ihan luonnollista alkaa miettiä millaista olisi suudella poikaa. Näiden ajatusten eksyessä Jannin aivoihin tämä ravisti tarmokkaasti päätään ja yritti miettiä jotain muuta.

- Ei sua varmaan hirveästi mun jorinat pelistä kiinnosta, Peetu havahtui Jannin pään pudistukseen.
- En mä hirveästi lajista tiedä, mutta kiva nähdä miten intohimoisesti sä suhtaudut lajiin.
- Kerro sä vuorostasi jotain itsestäsi.
- Janni Salmela, heinäkuussa 15 vee, Karhukallion yläasteen 8C-luokalta. Mä en oikeastaan urheile muuten kuin ulkoiluttamalla meidän labbista Nipsua. Muu perhe on isä, äiti ja maailman rasittavin pikkuveli. Vapaalla kuuntelen musiikkia, katon leffoja ja dataan. Että tämmöinen kauhean mielenkiintoinen ja uniikki persoona, Janni hymähti.

- Saattaisit yllättyä, poika vastasi ja tuijotti häntä kiinteästi.
Ei hitto, Peetu ihan selvästi flirttasi hänen kanssaan. Juuri kun Janni oli alkamassa hyperventiloimaan, hänen puhelimensa soi.
- Missä ihmeessä sinä kuppaat? Tämä kanakastike pitäisi saada tehdyksi, mutta edelleen puuttuu ruokakerma ja basilika. Nyt tyttö äkkiä kotiin! Jannin äiti paasasi puhelimeen, ennen kuin Janni ehätti edes sanoa moi.
- Sori nyt on pakko lähteä kiitämään. Kiitos jäätelöstä, törmäillään.

Peetu jäi hölmistyneenä katselemaan miten Janni hyppäsi pyöränsä selkään ja lähti polkemaan kiivaasti kotiaan kohti. 

Osa 2 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti