Janni
kiskaisi repun selkäänsä ja kiiruhti ulos koulun ovista, hänen luokkansa 8C oli
päästetty lähtemään jo varttia vaille kolme. Janni oli piileskellyt naulakoiden
luona ja odottanut, että luokkalaiset häipyisivät. Nyt hänellä oli jo kiire
ehtiä kauas koulusta, ennen kuin loputkin oppilaat pääsisivät kotiin. Enää
viikko jäljellä hänen elämänsä kauheinta lukuvuotta, Janni huokaisi ajatellen.
Kotimatkansa
hän taittoi Vapauspuiston läpi, reitti oli vähän pidempi, mutta täällä harvoin
näkyi muita oppilaita. Janni nautti auringon lämmöstä paljailla käsivarsillaan
ja ihasteli koivun hentoja, vihreitä lehtiä. Hän sitaisi puolipitkät
toffeenväriset hiuksensa ponnarille ja samalla hänen katseensa kiinnittyi
taivaalle. Kaksi mustaa pientä lintua syöksähtelivät nopeasti ilmassa, tytön
kasvoille levisi hymy, kesä todellakin oli täällä! Janni seisoi katselemassa
lintuja ja oli uppoutunut ajatuksiinsa.
- Mitä me
katsellaan?
- Kesää,
Janni vastasi haaveilevasti.
- Ai, mä
luulin, että pääskysiä, poika vastasi naurua äänessään.
Janni
hätkähti ja käänsi päätään, hänen viereensä oli ilmestynyt nuorukainen.
Ensimmäisenä hän huomasi tämän pituuden, poika oli varmasti lähes
kaksimetrinen. Pojalla oli hiestä kostuneet lenkkivaatteet ja lippiksen alta
näkyi tummaa tukkaa. Tämän suu oli leveässä hymyssä ja silmätkin tuntuivat
nauravan Jannille. Ei sitä ivallista hymyä, johon tyttö oli tottunut viime
aikoina, vain iloinen ja hyväntahtoinen virnistys.
- Mun mummo
opetti mulle semmoisen lorun: ”Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta,
västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään.” Nyt on siis pakko olla kesä,
kun pääskyt ovat täällä, Janni mutisi nolostuneena.
- Ai, no
jatkahan rauhassa bongailua! poika toivotti iloisesti, lähti hölkkäämään
eteenpäin ja katosi pian puiden varjoihin.
Janni katsoi
hänen peräänsä ja sätti itseään. Ihan hyvännäköinen jätkä ja hän oli alkanut
loruilla kuin ekaluokkalainen. No, samapa tuo. Eihän hän ollut valmis seurusteluun
tai muuhunkaan säätämiseen, Janni tuumi ja lähti jatkamaan kotimatkaansa.
Lauantaina äiti
oli lähettänyt Jannin kauppaan ostamaan unohtunutta basilikaa ja ruokakermaa.
Tyttö seisoi keskittyneenä maitohyllyn edessä ja valikoi itselleen vielä
suklaavanukasta.
- Millaisia
tipuja olet viime aikoina bongannut?
Janni
hätkähti ja kääntyi ympäri, tuttu hujoppi puistosta seisoi hänen takanaan.
Keksi nyt äkkiä jotain fiksua sanottavaa, aivot karjuivat, mutta tietenkään
mitään nerokasta heittoa ei ilmennyt hänen päästään.
- En mitään,
tyttö sai viimein kakistettua ulos. Hetken he seisoivat tarkkaillen toisiaan,
Janni toivoi, että olisi pukenut farkut lökäreiden tilalle tai meikannut vähän.
Tai edes harjannut hiuksensa. Pojan silmät olivat huikaisevan siniset ja ne
tutkailivat keskittyneesti Jannia.
- Syödäänkö
jätskit? Mä voin tarjota.
Janni tunsi
leukansa valahtavan jonnekin polvien tasolle. Miksi noinkin hyvännäköinen jätkä
haluaisi viettää aikaa hänen kanssaan? Oliko tämä taas uusi temppu, jolla hänen
elämästään tehtäisiin vieläkin paskempaa? Hän oli varma, että kohta jostain
hyllyn takaa Niko jengeineen hyökkäisi ilkkumaan hänelle.
- Miksi?
Janni kysyi ääni lievästi väristen.
- Sä teit
muhun vaikutuksen. Kukaan toinen tyttö ei ole ensitapaamisella lausunut mulle
runoja, poika virnisti.
Posket
liekehtien punasta Janni hyväksyi jätskitarjouksen.
Janni nojasi
jäätelöaltaan reunaan ja tutki jäätelövalikoimaa, niin paljon ihania uusia
makuja. Hän oli jo tarttumassa herkulliseen jäätelöpuikkoon, jossa oli kahta
suklaata ja mantelia, mutta muutti viime hetkellä mielensä. Minkä jäätelön hän
uskaltaisi syödä, ettei poika pitäisi häntä ahneena porsaana? Poika oli tosin
napannut epäröimättä itselleen altaan isoimman suklaatuutin ja näpräsi nyt
kännykkäänsä. Viimein Janni päätyi sorbetin ja vaniljajäätelön yhdistelmään,
poika maksoi jäätelöt ja Janni omat ostoksensa. He istuivat kaupan edessä
olevalle vapaalle penkille. Poika maistoi jäätelöään ja kääntyi Janniin päin.
- Pitäisiköhän
meidän jo esittäytyä? Mä olen Peetu.
Poika ojensi
kätensä ja Janni tarttui siihen
- Mun nimi on
Janni.
Peetun käsi
oli lämmin ja puristus luja, eikä Janni pitänyt yhtään väristyksistä joita
pojan kosketus hänen kehoonsa lähetti.
- Sinulta
varmaan kysytään tätä paljon, mutta kuinka pitkä sä olet?
- Aika usein,
197 cm. Ja kyllä, mä pelaan koripalloa, Peetu lisäsi
ennen kuin Janni ehti kysyä seuraavan kysymyksen.
Peetu alkoi puhua silmät loistaen
koriksesta, seurastaan ja pelikavereista. Janni kuunteli kohteliaan
kiinnostuneena, hänen silmänsä tosin eksyivät turhan usein seuraaman pojan
suuta ja kieltä, kun tämä söi jäätelöään. Seuraavaksi oli ihan luonnollista
alkaa miettiä millaista olisi suudella poikaa. Näiden ajatusten eksyessä Jannin
aivoihin tämä ravisti tarmokkaasti päätään ja yritti miettiä jotain muuta.
- Ei sua
varmaan hirveästi mun jorinat pelistä kiinnosta, Peetu havahtui Jannin pään
pudistukseen.
- En mä
hirveästi lajista tiedä, mutta kiva nähdä miten intohimoisesti sä suhtaudut
lajiin.
- Kerro sä
vuorostasi jotain itsestäsi.
- Janni
Salmela, heinäkuussa 15 vee, Karhukallion yläasteen 8C-luokalta. Mä en
oikeastaan urheile muuten kuin ulkoiluttamalla meidän labbista Nipsua. Muu
perhe on isä, äiti ja maailman rasittavin pikkuveli. Vapaalla kuuntelen
musiikkia, katon leffoja ja dataan. Että tämmöinen kauhean mielenkiintoinen ja
uniikki persoona, Janni hymähti.
- Saattaisit
yllättyä, poika vastasi ja tuijotti häntä kiinteästi.
Ei hitto,
Peetu ihan selvästi flirttasi hänen kanssaan. Juuri kun Janni oli alkamassa
hyperventiloimaan, hänen puhelimensa soi.
- Missä
ihmeessä sinä kuppaat? Tämä kanakastike pitäisi saada tehdyksi, mutta edelleen
puuttuu ruokakerma ja basilika. Nyt tyttö äkkiä kotiin! Jannin äiti paasasi puhelimeen,
ennen kuin Janni ehätti edes sanoa moi.
- Sori nyt on
pakko lähteä kiitämään. Kiitos jäätelöstä, törmäillään.
Peetu jäi hölmistyneenä katselemaan miten Janni hyppäsi pyöränsä selkään ja lähti polkemaan kiivaasti kotiaan kohti.
Osa 2
Osa 2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti