Lännen urhein, osa 4

Abigale käänsi levottomana kylkeä ja tunsi kuumuuden kuin paksuna peittona yllään, väsyneenä hän aukaisi silmänsä ja joutui heti pyyhkimään kirvelevät hikinorot luomiltaan. Hänellä kesti hetken ymmärtää näkemäänsä, vihreiden lehtien lomasta pilkotti sinistä taivasta. Edellisyön pako palasi rysähtäen hänen mieleensä ja varovasti tyttö ryömi pois piilostaan. Pikainen pyörähdys sai hänet varmistuneeksi siitä, että Theodorea ei ollut näkyvissä. Abigale lähti jatkamaan matkaansa, toivoen löytävänsä pian vettä.

Jonkun matkaa edettyään tytön edessä näkyi pieni puro, helpottuneena Abigale kumartui sammuttamaan janonsa. Vesi oli ihanan raikasta ja kylmää, ahnaasti hän joi vatsansa täyteen. Vatsa muistutti samalla, ettei hän ollut syönyt mitään sitten eilisen illan. Arvioiden Abigale katseli ympärilleen, kesä oli vasta niin alussa, ettei marjoja kasvanut. Hänellä ei ollut asetta tai taitoa rakentaa ansoja saadakseen lihaa. Tyttö tunsi orastavan paniikin, mutta vakuutteli itselleen, että oli parempi olla vapaa ja nälkäinen kuin pahoinpidelty ja puoliksi kylläinen. Totuuden nimissä eihän elo Theodorenkaan kanssa ollut tarjonnut hänelle tarpeeksi ruokaa.

Abigale päätti lähteä jälleen kohti ylävirtaa, se tuntui varmemmalta reitiltä pysyä erossa Theodoresta. Hetken tyttö mietti, mitä mies oli ajatellut herätessään tähän päivään. Oliko tämä ollut raivoissaan, kun aamiainen ei ollutkaan valmiina? Pelästynyt kun hän oli hävinnyt? Tuskin kuitenkin huolissaan vaimostaan. Abigale ei osannut ounastella, lähtisikö Theodore vain jatkamaan matkaa vai yrittäisikö hän löytää vaimonsa.

Abigale taivalsi sitkeästi pehmeässä ruohikossa puroa seuraten, toisinaan hän joutui keskelle tiheää pensaikkoa. Hänen hameensa oli jo repeytynyt yhdestä kohtaa, kankaan jäätyä kovaan oksaan kiinni. Tyttö näki edessään jälleen tiheikön, huokaisten hän joi vettä ja lähti taistelemaan oksien läpi. Tietysti hän olisi voinut kiertää sen, mutta pelkäsi harhailevansa liian kauas kapenevasta purosta. Hän kompastui koholla olevaan juureen ja tuiskahti polvilleen kosteaan maahan. Pelästynyt lintu nousi säksättäen lentoon, huokaisten Abigale vilkaisi ympärilleen. Hän huomasi linnun lähteneen pienestä pesästä, jossa se oli hautomassa. Nälkäisenä tyttö konttasi lähemmäksi ja näki siellä neljä harmaankirjavaa munaa. Varovasti hän otti yhden käteensä, se oli vielä haudonnasta lämmin. Abigale löi munan rikki kiveä vasten ja nielaisi ahnaasti valuvan sisuksen. Hän oli pahoillaan lintuemon puolesta, mutta nälkä ei jättänyt vaihtoehtoja.

Abigalen seuraama puro pieneni vähitellen, tytöstä tuntui, että hän kiipesi koko ajan ylemmäksi. Paksun tiheikön läpäistyään hänen edessään kohosi pystysuora kallionseinämä, josta virta sai alkunsa, kivistä seinämää tihkui alas useita vesinoroja. Uupuneena tyttö nojasi kallioon, nauttien veden viilennyksestä hikisellä ihollaan. Hän vilkaisi taivaalle ja huomasi, ettei aurinko ollut enää kovin paljoa puiden latvojen yläpuolella. Abigale päätti etsiä läheltä suojaisan yösijan ja päättä huomenissa minne jatkaisi. Kömmittyään jälleen tiheän pensaan suojiin, hän risti kätensä ja lausui tutun iltarukouksen:
”Levolle lasken Luojani, armias ole suojani, sijailtain jos en nousisi, taivaaseen ota tyköni. Aamen.”
Abigalen lapsuudenkodissa oltiin oltu hartaita kristittyjä, mutta sekin oli muuttunut monen muun asian tavoin hänen äitinsä kuoltua. Vielä avioliiton alkuaikoina hän oli hiljaa jaksanut rukoilla, mutta Theodoren luonteen paljastuessa, hän oli päätellyt, että Jumala oli unohtanut hänet. Ehkä näin ei kuitenkaan ollut, koska hän oli päässyt pakoon ja ainakin rukous sai tuntemaan, ettei hän ollut aivan yksin ja suojaton.

Abigale heräsi virkeänä, kömpi ylös suojaisasta pesästä ja oikoen jäseniään katseli ympärilleen. Taivaanrannassa oli ohut kajo lupauksena auringon noususta, mutta muuten oli vielä hämärää. Tyttö istahti suurta mäntyä vasten, kietoi kätensä ympärilleen ja odotti päivän valkenemista päästäkseen jatkamaan.

Kun Theodoren pelko ei ollut päällimmäisenä ajatuksena, hän alkoi aprikoida mitä tekisi. Hänen pitäisi löytää ihmisiä ennen syksyä, hän ei mitenkään selviäisi hengissä talven kylmyydestä. Ei ehkä selviäisi kesästäkään. Abigale torjui tuon ajatuksen heti alkuunsa, hänen onnensa oli jo kääntynyt parempaan. Ehkä hän löytäisi tiensä johonkin kaupunkiin ja pääsisi kotiapulaiseksi mukavaan perheeseen. Hetkeksi hän uppoutui unelmoimaan suuresta, nauravasta perheestä joiden taloutta Abigale hoitaisi mallikelpoisesti. Samalla hän saisi pehmeän vuoteen ja yllin kyllin syötävää. Lintujen lisääntyvä sirkutus keskeytti hänen haaveensa ja hän huomasi päivän jo valjenneen sen verran, että pystyisi lähtemään liikkeelle.

Abigale lähti kalliosta vasemmalle, koska se näytti helpommalta reitiltä, pieniä pensaita ja matalaa ruohikkoa, siellä täällä suuria mäntyjä. Alla avaran taivaan iski yksinäisyys ja Abigalen sielua puristi äidin ikävä. Hänen äitinsä oli kuollut äkäiseen kulkutautiin yhdessä Abigalen pikkuveljen kanssa. Tyttö oli ollut sisarusparven vanhin ja yrittänyt sen jälkeen ottaa pesueessa äidin roolin. Isä oli romahtanut täysin ja lapset olivat seuranneen järkyttyneinä ennen niin kiltin ja ahkeran miehen turvautumista pulloon hukuttaakseen tuskansa. Isä oli menettänyt työnsä ja he olivat joutuneet muuttamaan pienempään asuntoon. Abigale ei kunnolla edes muistanut noita alamäen vuosia, vain hataria katkelmia nälästä, resuisista vaatteista ja isästä horjahtelemasta juovuksissa kotiin.

 Abiagalen täytettyä 17 vuotta, isä oli ilmoittanut löytäneensä Abbylleen aviomiehen. Tyttö oli ollut alkuun hyvin järkyttynyt ja kuultuaan lähtevänsä miehensä kanssa länteen, hän oli itkenyt ja kantanut murhetta sisarustensa pärjäämisestä. Isä oli lohdutellut häntä ja kuiskannut saaneensa tyttärestään kunnon myötäjäiset. Abigale oli sen innoittamana suhtautunut myötämielisesti avioliittoonsa, ajatellen sen turvaavan perheelleen hieman paremmat olot. Karu totuus oli selvinnyt vasta preerialla, Theodore oli kerran humalassa kehunut ostaneensa Abigalen, tyttö oli vielä silloin uskaltanut väittää vastaan. Kahakkaa oli seurannut haljennut huuli ja mustelmia, mutta totuus oli silti sattunut eniten. Theodore oli maksanut isän velat paikallisiin juottoloihin ja siitä hyvästä saanut itselleen Philip Sullivanin vanhimman tyttären. Sinäkin yönä Abigale oli itkenyt itsensä uneen ja kironnut katkerasti isänsä. Joka päivä hän mietti sisaruksiaan. Oliko häntä kaksi vuotta nuorempi Hannahkin jo myyty vaimoksi? Mitä tekivät vikkelät Joel ja Benjamin? Tai kaikista nuorin heistä, pikku-Rosie? Abigale suri omaa kohtaloaan ja toivoi, että hänen rakkaimmilleen olisi käynyt paremmin. Tyttö ei jaksanut uskoa, että enää koskaan kuulisi mitään sisaruksistaan.

Abigale havahtui muistoistaan saapuessaan suurempaan metsään. Aurinko siivilöityi kauniisti tasaiselle neulasmatolle, askelten ääni hukkui kokonaan pehmeään maahan. Nälkä muistutti jälleen olemassaolostaan, tyttö katseli ympärilleen ja yritti keksiä syötävää. Toivoi löytävänsä taas linnun pesän, munat olivat pitäneet nälän kauan loitolla. Kun ei muutakaan keksinyt hän pureskeli satunnaisia heinänkorsia, maisteli muutaman muurahaisen ja pensaan lehden. Eihän niistä nälkä lähtenyt ja janokin alkoi jälleen kaivaa kurkussa. Sitkeästi Abigale käveli jälleen auringon laskuun asti, ehkä harhailikin, mutta toivoi lähestyvänsä pian vettä.

Aurinko porotti niskaan inhottavan polttavasti, päivä oli edennyt jo pitkälle eikä Abigale ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä janoiseksi. Aikaisin aamulla hän oli saanut nuoltua muutamia kastepisaroita pensaiden lehdiltä, mutta se oli sama kuin olisi yrittänyt taltuttaa raivoisaa tulipaloa mukillisella vettä. Vuorokausi oli pitkä aika ilman juotavaa. Tyttö kirosi typerää ylpeyttään, miksi hän ei ollut varastanut miehen vankkureista jotain astiaa. Theodore ei olisi välttämättä edes huomannut yhden kipon tai kattilan puuttumista. Näin hän olisi voinut kantaa vettä mukanaan ja mahdollisuudet selviytymiseen olisivat olleet vähän paremmat. Hän jatkoi väsynyttä kulkuaan ja rukoili seuraavan puron ilmestyvän hyvin pian jostakin.

Abigale ei saanut yöllä kunnolla nukutuksi, hänen päätään särki kuin vanne olisi kiristynyt sen ympärille. Suu oli rutikuiva, hän yritti nielaista, mutta suuhun ei enää erittynyt sylkeäkään. Lintujen alkaessa jälleen laulaa, hän ponnisti uupuneena ylös ja sai muutaman kastepisaran suuhunsa. Ilmakin tuntui kuivemmalta kuin ennen. Väsyneenä tyttö lähti horjahtelemaan eteenpäin, hän ei vielä suostuisi antamaan periksi.

Valo viilsi silmiin, taivas näytti vihreältä ja ruoho siniseltä. Toisinaan Abigale oli kuulevinaan äitinsä äänen, hän yritti huutaa apua, mutta sai aikaiseksi vain säälittävää rohinaa. Jokainen askel vaati suuren voimanponnistuksen, hän alkoi aavistaa, ettei jaksaisi enää kovin pitkälle. Edessä häämötti uusi kallionseinämä, ehkä. Abigale ei luottanut enää täysin aisteihinsa. Hän pääsi raahautumaan kiviseinämälle, mutta sen jälkeen tuntui, että hän oli käyttänyt jokaisen voimanpisaransa. Alistuneena Abigale vajosi istumaan lämpöiseen ruohikkoon. Hän ei uskonut, että pääsisi enää jatkamaan. Silmäkulmia kirveli, mutta hän oli liian kuiva vuodattamaan yhtäkään kyyneltä. Abigale oli jo sulkemassa viimeisen kerran silmänsä, kun hän näki edessään ihmisen hahmon. Adrenaliini singahti hänen suoniinsa ja tyttö yritti pystyyn siinä onnistumatta. Ihminen seisoi liikkumatta vasten aurinkoa, joten Abigale ei nähnyt häntä kunnolla. Hitaasti muukalainen kyykistyi ja tyttö huomasi katsovansa intiaania suoraan silmiin. Sekavissa ajatuksissaankin Abigale muisti kaikki kuulemansa kauhutarinat siitä mitä punanahat tekivät valkoisille naisille. Abigale oli jo hakattu ja raiskattu liian monta kertaa, hän haparoi käteensä kivenmurikan ja jäi varautuneena odottamaan miehen hyökkäystä.

Osa 5

Lännen urhein, osa 3

Abigale oli ollut väärässä. Edessä ei ollutkaan pelkkä metsä vaan myös kukkuloita. Tyttö ei ollut varma, olivatko ne vuoria, tasaisessa idässä ei totisesti oppinut erottamaan vuorta mäestä. Mailien taittuessa keinuvissa vankkureissa, Abigale tuijotti haltioituneena miten korkeat ja jyrkkähuippuiset kukkulat piirtyivät vasten sinistä taivasta, preerian tasaisuuskin oli vaihtunut ruohoisiin kumpuihin, joita täplittivät satunnaiset kuuset.

Hevoset seurasivat uraa, jonka lukemattomat kullan perässä unelmoivat olivat jättäneet jälkeensä. Abigalen mieleen muistui kohtaaminen eräässä kylässä, mihin he olivat pysähtyneet täydentämään varastojaan. Theodore oli tietysti rehvastellut paikallisille tulevista kulta-aarteistaan. Samaan aikaan kaupassa asioinut mies oli nauranut pilkallisesti Theodoren puheille ja paljastanut, että he olivat vähintään kymmenen kuukautta myöhässä.

”Silloinkin menivät aivan matti-myöhäiset, ei siellä ole sinulle edes kultapölyä jäljellä”, äijänkäppyrä oli nauranut käheästi ja sivellyt punaisia viiksiään. Theodore oli lehahtanut kasvoiltaan yhtä punaisiksi ja vain kauppiaan käsiinsä ottama kivääri oli estänyt tappelun. Tietysti Abigale oli saanut seuraavana yönä tuta miehensä tukahdutun raivon. Hiljaa mielessään tyttö uskoi, että vanhus oli ollut oikeassa ja Theodore ei tulisi ikinä löytämään kultaa. Abigale alkoi tajuta, että hänen suunnitelmansa takasi, ettei hän koskaan tulisi tietämään miten miehelle kultakentillä kävisi ja se sai hänet hymyilemään ensimmäistä kertaa aikoihin.

Viimein vankkurit sukelsivat metsän siimekseen, hevosetkin tuntuivat piristyneet vaihtelusta ja etenivät halukkaasti. Abigale katseli kunnioittavasti ympärilleen, puut olivat valtavia, rungot varmasti paksumpia kuin hänen vyötärönsä. Illan hämärtyessä Theodore pysäytti vankkurit puron varteen ja ahneesti hevoset alkoivat juoda. Abigale teki tutut toimet yöleirin pystyttämistä varten ja tunsi odotukset kourivan vatsaansa. Hiljaisena he söivät iltasta ja huokaisten Theodore heittäytyi huovalle pitkäkseen. Abigale siivosi jäljet ja oli tyytyväinen, ettei mies halunnut häntä tänään.

Varovasti tyttö istahti vankkureiden aisalle ja katseli arvioiden ympärilleen, olisiko viisainta lähteä vasemmalle vai oikealle? Theodoren suunnalta alkoi kuulua tuttu kuorsaus ja Abigale tiesi lähdön hetken olevan käsillä. Hänen onnekseen mies oli todella sikeäuninen. Hiljaa hän hiipi vankkureiden taa ja nosti mukaansa pienen nyytin, jossa oli hänen toinen pukunsa, äidiltä peritty sormustin ja kampa.

Hän ylitti kapean ajouran ja suuren männyn alla kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen. Pieni nuotio loi valokehän leiriin, kauempaa näkyivät hevoset, vankkureiden vaaleassa katoksessa liekkien leikki ja Theodore oli pelkkä mytty maassa. Vaikka vapaus sai Abigalen veren kohisemaan, tunsi hän ihmeekseen pienen haikeuden piston. Tämä oli ollut hänen kotinsa pitkän, pitkän matkan ajan ja nyt hän oli jättämässä sen taakseen, tietämättä olisiko hänellä enää ikinä kotia.
Varovasti hän lähti etenemään syvemmälle metsään. Puut olivat suuria, aluskasvillisuus pehmeää sammalta. Abigale oli kiitollinen kuun valosta. Leiri ja Theodore jäivät koko ajan kauemmaksi, ja tuntui, että joka askeleella hänen oli helpompi hengittää. Hän ei vieläkään voinut täysin uskoa mitä oli tekemässä, koko elämänsä ajan hän oli totellut kiltisti, ensin äiti ja isäänsä, sitten aviomiestään. Mutta jos kiltteyden karistaminen oli hengissä pysymisen hinta, Abigale oli valmis maksamaan sen.

Jonkin matkaa käveltyään Abigale uskalsi nopeuttaa vauhtiaan, hänen ei tarvinnut enää pelätä, että satunnaiset oksan rasahdukset kuuluisivat leiriin asti ja saisivat Theodoren heräämään. Tyttö ei uskaltanut edes ajatella, mitä mies hänelle tekisi, jos saisi hänet vielä joskus kiinni.

Öisen metsän hiljaisuuden rikkoi edestäpäin kuuluva veden solina, joka voimistui koko ajan. Pian Abigale tuli pienen joen penkereelle. Hän polvistui ja ammensi käsiensä väliin raikasta vettä ja joi ahnaasti. Saatuaan janonsa sammutettua, hän katseli arvioiden jokea. Alavirralla se alkoi kääntyä hänen tulosuuntaansa, joten Abigale päätti lähteä vastavirtaan. Ensimmäisen tilaisuuden tullen hän tasapainoili joen yli laakeita kiviä pitkin ja jatkoi kulkuaan.

Abigale oli väsyneempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta pelko ajoi häntä sitkeästi eteenpäin. Tyttö arveli, että hän oli kävellyt jo tuntikausia. Kuu oli painumassa mailleen ja metsän hiljaisuuden rikkoivat lintujen satunnaiset liverrykset. Tiheä kuusikko oli vaihtunut harvempaan mäntymetsään ja horjahdellen Abigale taittoi matkaansa. Taivaanranta alkoi vaalentua ja auringon ensimmäisten säteiden leikatessa ilmaa hän pysähtyi suuren pensaan luo. Väsyneenä tyttö ryömi alle vihreiden lehtien, asetti kantamuksensa pielukseksi ja nukahti heti.

Osa 4

Lännen urhein, osa 2

Abigale ei saanut yöllä unta, hän kuunteli preerian kuiskauksia ja tuijotti tähtiä, muttei pystynyt rauhoittumaan. Mielessä kummitteli Theodoren ilme tämän hakatessa kuoliaaksi koiraansa. Mies oli nauttinut teostaan.

Abigale ei ollut varma, oliko hänen poskensa väri jo palautunut ennalleen edellisestä iskusta, kylki oli kipeä potkuista ja toinen rinta tihkui verta miehen purtua sitä. Vaikka hän yritti olla mahdollisimman huomaamaton ja mukautuvainen, Theodore saattoi raivostua ihan mistä vain ja milloin vain ja kaikki vastoinkäymiset olivat aina Abigalen syytä. Epätoivon kyyneleet kirvelivät silmäkulmissa, kun tyttö muisteli miten hän oli joskus ajatellut, että Theodore saattaisi olla ihan hyvä aviomies. Vanhemman puoleinen, mutta siitä huolimatta hyvä.

Abigale oli haaveillut miehensä kuolemasta, mutta viime aikoina hän oli alkanut pohtia karkaamista. Ruohikkoisella preerialla siitä ei tulisi mitään, mutta jos he joskus saavuttaisivat metsän, hän lähtisi heti tilaisuuden tullen. Mikään maailmassa ei voisi olla tätä pahempaa.

Raottaessaan painavia silmäluomiaan uudelle aamulle, Abigale oli ihmeissään. Hän oli kuin olikin saanut unta joskus aamuyön pimeimpinä tunteina. Vielä aikaisempaakin varovaisemmin hän alkoi valmistaa aamiaista ja odotti Theodoren heräämistä.
Lämpimät tuulet kieppuivat ja pyörteilivät rajattomina, heinä taipui kauniisti tuulen tahtiin ja Abigale oli haistavinaan puhurissa lupauksen muutoksesta. Tyttö käänsi korkeajalkaisella paistinpannulla kullankeltaisia maissilettuja ja lisäsi kiehuvaan veteen kahvinporot. Nälkä kurisi vatsassa, eikä Abigale pystynyt muistamaan milloin olisi saanut syödä itsensä kylläiseksi. Ehkä silloin kun äiti oli ollut vielä elossa. Theodoren mieltymys alkoholiin piti huolen siitä, ettei ruokaan ollut käytettäväksi liikaa rahaa. Edellisessä kaupungissa heillä oli ollut varaa ostaa vain muutama kananmuna ja pala sian lihaa. Kuomuvankkureihin lastatut maissijauhot, korput, kahvi ja kuivatut hedelmät hupenivat päivä päivältä. Abigale oli matkan aikana huomannut laihtumisensa puvun löystymisestä, mutta nähdessään kuvajaisensa kaupan ikkunasta hän oli järkyttynyt. Ennen niin pyöreiden ja ruusuisten poskien tilalla oli vain kuopat, punertavan vaalea tukka hapsotti ohuena ja likaisena joka suuntaan, silmät näyttivät entistäkin suuremmilta syvillä kuopissaan.

Theodore kömpi ylös housujaan nostellen ja Abigale kattoi hänelle aamiaisen valmiiksi. Leiriä siivotessaan hän tarkkaili sivusilmällä miestään, tämä oli pitkä ja roteva, ruskea parta takkuinen ja hiukset hieman yli hyväksytyn mitan. Silmät pienet kuin sialla, nenä taasen iso ja punertava ja poskissa rokonarpia siellä missä parta ei niitä kätkenyt. Vastenmielisyyden väristykset kulkivat tytön kehon lävitse. Hän joutui nostamaan käden hetkeksi suunsa eteen estääkseen kuvotuksen, sen aiheutti pelkkä ajatus miehen kosketuksesta. Hän oli miehensä omaisuutta ja hänen oli suostuttava kaikkeen mitä mies tahtoi. Melko pian avioliittonsa alun jälkeen hän oli oppinut, ettei kannattanut vastustella, Theodore vain piti siitä. Nykyisin tyttö vain makasi aloillaan ja antoi miehen tyydyttää tarpeensa kuten tahtoi.

Päivä kului vaihtumatonta maisemaa katsellen, keinuen vankkureiden määräämässä rytmissä ja kuunnellen humalaisen miehen lisääntyvää rehentelyä. Päivä oli kääntymässä jo iltaan, kun Abigale huomasi taivaanrannassa oudon varjon. Siellä missä taivas ja maa kohtasivat, oli jotain tummaa, tyttö tunsi toivon viriävän sisällään. Ehkä vastassa olisi pelastava metsä.

Abigale keskittyi tuijottamaan etupyörän alle lakoavaa heinää. Tällä tavoin hän yritti huijata itseään, jos tarpeeksi kauan katsoi heinikkoa ja sen jälkeen vilkaisi edessä olevaa maisemaa, ehkä metsä olisi lähempänä. Toistaiseksi tyttö oli joutunut aina pettymään. Hän kyllä tiesi, että joka askeleella he lähestyivät tuota taivaanrannan tummentajaa, mutta tahra ei ollut suurentunut yhtään.

Hän oli alkanut miettiä mitä tapahtuisi, kun he viimein pääsisivät pois avaralta preerialta. Metsä tarjosi syötävää, piilopaikkoja ja vapauden. Abigale alkoi karata yöllä, kun Theodore oli unessa, sen pidemmälle hän ei vielä ollut suunnitelmissaan päässyt, mutta hänellä oli aikaa miettiä.

Osa 3

Huijarin tunnustuksia

Mulla olisi muutakin kirjoittamista tähän kategoriaan, mutta tämä asia on saatava alta pois. Koska nyt mä tunnen itseni vähän huijariksi. Tuolla siis tarkoitan sitä, että minä en todellakaan tiedä kirjoittamisesta mitään, enkä mielestäni edes osaa kirjoittaa. Mulla on siis pelko, että tänne eksyy lukemaan niitä jotka tietävät kirjoittamisesta tai niitä, jotka luulevat, että olen kovinkin ylpeä kirjoituksistani. Ei, ei, ei.

Minä en tiedä, enkä minä osaa, minä vasta opettelen.

Tässä nyt on ehkä vähän kahta koulukuntaa, että kuinka hyödyllistä on kirjoittamisen teoria tai voidaanko sitä edes opettaa. En tiedä. Minulla ei ainakaan ole taustallani mitään kurssia tai koulua, ainoastaan tuhansia lukemiani kirjoja.

Tietoni kirjoittamisen teoriasta ovat kauniisti sanottuna hataralla pohjalla. Tai oikeastaan koko äidinkielen osaaminen. Koulussa annoin kaiken kieliopin valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, silloin ajattelin, että mitä väliä, minä osaan jo lukea ja kirjoittaa, ei minun tarvitse tietää mitään adjektiiviattribuuteista tai verbin valensseista. Tunnustan: yhdelle novellille (ei omalleni) oli annettu palautetta ”liikaa lauseenvastikkeita” ja minun täytyi googlettaa mitä ovat lauseenvastikkeet.

Tarinani kehittelen päässäni ja kirjoitan, en osaa miettiä syvempiä tasoja, teemoja, draaman kaarta tai mitä näitä ikinä onkaan. Pyrin vain muokkaamaan tarinoistani mahdollisimman sujuvia. Enkä todellakaan osaa mitään tietoista kielellä kikkailua. Tai edelleenkään niitä lauseenvastikkeita.

Eli jatkossakin kun kirjoitan näitä hapuilevia ajatuksia kirjoittamisesta, niin näissä pätkissä ei ole hajuakaan siitä miten asiat ”oikeasti” pitäisi tehdä, ainoastaan fiilis-pohjalta edetään. Koettakaa kestää.

Seuraavaksi tuosta itsekritiikistä, minulla se on varmasti Suomen vahvinta. En ole ikinä tehnyt mitään mistä olisin täysin ylpeä. En kirjoittanut, maalannut, leiponut, neulonut tai soittanut… Kaikki on aina ”no tuo nyt on vaan tuommoinen, ei oikeastaan edes sinnepäin”-sarjassa.  Parempi tietysti, että pidän itsestäni ja inhoan tuotoksiani kuin toisinpäin…

Minä en sitten todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka yrittävät itseään haukkumalla saada muita kehumaan. En, minä lähes aina nolostun kehuista ja yritän mahdollisimman pian ohjata keskustelun muualle.

Joudun käymään itseni kanssa koko ajan pientä taistelua, etten poistaisi ensimmäisiä novellejani täältä. Kaikissahan niissä kyllä on vikaa. Pääskyt on nolostuttavan kömpelö, Kasteisella nurmella hävettää muuten vaan, Hevosenleikkiä liian piiiiiiiitttttkkäää, Joulupukki suukon sai ei vielä ärsytä (odotetaan muutama kuukausi), Sydän kämmenellä loppuosa liian plääh ja Lännen urheimmasta en vielä sano mitään. Vielä tarkempi tutkailu jokaisesta toisi punakynälle ylitöitä.

Tässä välissä olisi varmaan hyvä korostaa, että vika on minussa ja ylikriittisyydessäni. Haluaisin kiittää teitä jotka olette antaneet näistä palautetta ja olen onnellinen, että jotkut ovat novelleistani pitäneet. Toivottavasti en nyt loukannut teitä, eikä tämä purkaus ole teidän mielipiteistänne mitenkään pois. Minussahan se vika on, kuten sanottua, sen ei tarvitse olla iso vika, kun se on päässä ja vielä korvien välissä. :D

Ihan fiksu on se neuvo, että ensimmäiset viritelmät jätettäisiin pöytälaatikkoon, minä onneton tosin työnsin ne vielä tätäkin isommille areenoille, mutta se onkin toinen juttu. Kirjoitan toki itselleni, tai oikeastaan yhtä paljon hahmoilleni, mutta se ulkopuolelta tuleva palaute on minulle todella tärkeää. Minä kyllä löydän lähes kaiken kritiikin arvoisen, mutta on kiva kuulla, että näissä on jotain positiivistakin. Ja pakko kehua Demiä, se on sopivan matalan kynnyksen paikka aloittaa, en olisi novellejani ehkä uskaltanut muualla julkaistakaan. (Mitä niitä paikkoja edes on? )

Joka kerta kun julkaisen uuden tekstin, pelkään, että joku kommentoi: ”Vittu mitä paskaa. Tee palvelus ihmiskunnalle äläkä koskaan kirjoita mitään ostoslistaa kummempaa.” Hauskintahan on se, että itse ajattelen novelleistani vähän tuohon tyyliin, mutta se sattuisi jos joku oikeasti olisi sitä mieltä. Tähän asti saamani kritiikki on ollut lähes aina aiheesta ja asiallista, mutta silti pelkään tuota ja tulen varmaan aina pelkäämään.

Huh, nyt on kivi vieritetty pois sydämeltä ja olen tunnustukseni tehnyt. Seuraavan kerran voisin kirjoittaa miten novellini suunnittelen.

Sydän kämmenellä

Kerttu katsoi hymyilevää Niklasta ja tunsi odotuksen kutittavan vatsassa. Tänään Niklaksesta tulisi hänen poikaystävänsä, niin tyttö oli aamulla kirjoittanut vaaleanpunakantiseen päiväkirjaansa. Poika ei sitä vielä tiennyt, mutta iltaan oli aikaa.

Kertun olisi pitänyt keskittyä syömiseen, mutta kinkkukiusaus ja vihersalaatti eivät kiinnostaneet häntä läheskään niin paljon kuin Niklaksen tuikkivat, siniset silmät ja vasempaan poskeen tasaisin väliajoin ilmestyvä hymykuoppa. Illalla hän olisi syypää tuohon hymyyn, Kerttu mietti tyytyväisenä.

- Älä tuijota koko ajan. Katsele muualle, välillä vilkaiset sinne päin ja hymyilet vain jos katsotte toisianne, Marianne neuvoi ja sai Kertun ärsyyntymään.
Hänen ystävänsä oli loppuvuodesta seurustellut kuukauden verran ja esitti nyt tietävänsä pojista kaiken. Kertulla ei ollut koskaan ollut poikaystävää ja se kirveli mieltä, koska tähän asti he olivat tehneet Mariannen kanssa kaiken yhdessä, aina päiväkodin Barbie-leikeistä viime syksynä aloitettuihin ranskan opintoihin.
- Joko sä sait päätettyä mitä laitat illalla päälle? Marianne jatkoi normaalia rupattelua.
- En mä ole ihan varma. Eniten mua mietityttää nämä hiukset, pitäisikö näitä yrittää suoristaa? Kerttu kysyi ja kosketti epävarmasti sotkuista nutturaa, jolla hän oli aamulla yrittänyt taltuttaa luonnonkiharat hiuksensa.
- Ei tietenkään, sun tukka on ihana ja kun se on auki, erotut todella hyvin muista tytöistä, Annika osallistui keskusteluun pöydän toiselta puolelta.
- Katsoo nyt vielä, Kerttu huokaisi ja alkoi viimein syödä.

Päivän viimeisellä välitunnilla Kerttu seisoskeli ystäviensä kanssa ulko-oven vieressä. Hän ei ollut nähnyt Niklasta ruokailun jälkeen ja tyttö oli miettinyt koko päivän sopivia repliikkejä miten aloittaa ja etenkin jatkaa juttua pojan kanssa.
- Hei kuunteletko sä ollenkaan? Tuukka hänen vieressään kysyi.
- Ai sori. Meni ohi, mitä sä sanoitkaan?
- Niin että sain luettua sen uusimman Kuroshitsujin, sähän halusit sen lainaksi?
- Joo, mielellään, Kerttu nyökkäsi.
He olivat olleet naapurin Tuukan kanssa kavereita jo ala-asteelta asti, suurin yhteinen tekijä heidän välillään oli kiinnostus mangaan.

- Tuonko mä sen jo tänään?
- Mä olen menossa sinne ystävänpäivätapahtumaan, Kerttu pahoitteli.
- Ja loppuviikkokin voi olla vähän varattu, Annika hymyili vinosti.
- Häh? Tuukka kurtisti otsaansa ja korjasi silmälasiensa asentoa.
- Viikonloppu menee Kertulta oman hanipöön kanssa, Marianne liittyi keskusteluun.
- Voitteko lopettaa, Kerttu voihkaisi ja katosi ensimmäisenä sisälle kellojen soidessa.

Kemian tunnilla Kerttu sai rauhassa uppoutua unelmiinsa ja loppuiltapäivän tyttö vietti haavemaailmassa. Hän oli aina viihtynyt mieluummin mielikuvituksessa kuin todellisessa elämässä. Ajatuksissa kaikki meni kuten hän halusi, eikä siellä joutunut ikinä pettymään, pelkäämään tai olemaan epävarma. Pehmeä hymy kasvoillaan hän kävi läpi tulevaa tapaamistaan Niklaksen kanssa.

Hän tervehtisi poikaa salaperäisesti hymyillen, Niklas katsoisi häntä ensimmäistä kertaa kunnolla ja lumoutuisi hänen kauneudestaan. Sitten hän aloittaisi kevyen jutustelun, ehkä koulusta tai kirjoista, Niklas luki paljon. Poika ei kuitenkaan saisi sanotuksi juuri mitään, hän vain tuijottaisi Kerttua ihastuneena. Viimein Niklas saisi kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja nojautuisi häntä vasten hitaasti, heidän huulensa kohtaisivat ja Kerttu saisi maailman upeimman ensisuudelman. Niklas vetäisi hänet lujasti itseään vasten ja tarrautuisi häneen kuin ei aikoisi ikinä päästää irti.

Kerttu värähti ajatuksissaan, hän saattoi lähes tuntea Niklaksen jäntevän vartalon itseään vasten. Hetken hän räpytteli silmiään kuin saadakseen mielikuvat vaihtumaan todellisuuteen. Hän huomasi olevansa kotitalonsa edessä ja asteli ripeästi sisälle. Nuorisotilalla järjestettävä ystävänpäiväilta alkaisi kuudelta joten Kertun täytyisi yrittää unohtaa haaveilu ja keskittyä saamaan itsensä edustavaan kuntoon.

Puoli kuudelta tyttö katseli arvioiden itseään eteisen peilistä. Hänellä oli uudet, mustat farkut ja vaaleanpunainen neule. Hän oli uskonut Annikaa ja jättänyt hiuksensa luonnontilaan. Tummanruskeaa kiharaa rönsyili joka suuntaan ylettyen lapaluiden alle. Kerttu ei ollut juurikaan opetellut meikkaamaan, hän oli lainannut äidiltä ripsiväriä ja oli tyytyväinen mustina kaartuviin ripsiinsä.
- Mitäs sä täällä peilailet? isä kysyi huvittuneena keittiön ovelta.
Kerttu punastui yllätettynä ja suuntasi heti naulakolle.
- Olen lähdössä sinne nuokkarin ystävänpäiväjuttuun, hän mutisi vetäessään takkiaan ylle.
- No pidä hauskaa ja kahdeksaksi kotiin.
- Joo, joo, heippa, Kerttu huikkasi ja lähti ulos.

Kerttu tapasi Annikan ja Mariannen S-marketin edessä kuten he olivat päivällä sopineet. Kolmikko lähti kävelemään kohti nuorisotilaa, Kerttu tunsi oudon odotuksen nipistelevän vatsassaan. Hän oli lähes varma, että Niklas olisi paikalla. Poika kuului oppilaskuntaan ja nuorisovaltuustoon ja oli aina mukana järjestämässä kaikkea mitä heidän pikkukaupungissaan yleensä tapahtui.

 Nuorisotiloilla oli jo mukavasti porukkaa. Yhdessä huoneessa oli disco, toisessa ystävänpäiväaskartelua ja päätilassa buffet. Tyttö vilkuili koko ajan ympärilleen ja yritti etsiä Niklasta.

Kerttu seisoskeli piirissä rinnakkaisluokkalaisten kanssa ja hänen sydämensä hyppäsi villiin laukkaan, kun hän huomasi Niklaksen tulevan discon puolelta kavereidensa kanssa. Mariannen ohjeista huolimatta hän ei saanut silmiään irti pojasta.

Hän oli ihastunut poikaan pari kuukautta sitten, kun häneltä oli pudonnut lapanen ja Niklas oli kiikuttanut sen hänelle. Kerttu muisti edelleen sen jysäyksen joka hänen lävitseen oli kulkenut, kun poika oli hymyillen ojentanut hänelle lapasen ja heidän sormensa olivat hipaisseet toisiaan.

Niklas lähti kännykkä korvalla kohti ulko-ovea ja Kerttu vilkaisi ystäväänsä hädissään.
- Tässä on sun tilaisuutesi, mene ja valloita se, Marianne hymyili ja tökkäisi häntä rohkaisevasti olkapäähän.
Kerttu nappasi takin mukaansa ja asteli paniikissa ulos. Hän pysähtyi ovella ja näki heti pojan, tämä seisoi kauempana puhumassa puhelimeen ja potkiskeli samalla lumipaakkuja pienemmiksi. Hitaasti Kerttu asteli vähän lähemmäksi, hän päätti odottaa, että puhelu loppuisi ja sen jälkeen hän tekeytyisi juttusille pojan kanssa.

Hyvin se menee, tyttö kannusti itseään. Taas kerran hän kaipasi kuvitelmiaan, niissä hän ainakin tiesi tarkasti mitä tulisi tapahtumaan, eikä joutunut ikinä jännittämään.

Viimein Niklas laski puhelimen korvaltaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan kaukaisuuteen. Kerttu harppoi viimeiset heitä erottavat metrit ja jäi neuvottomana paikoilleen. Niklas kääntyi lähteäkseen sisälle, mutta pysähtyi huomatessaan Kertun seisovan tiellään.
- Moi, Kerttu sanoi hätäisesti.
- Terve, poika vastasi hitaasti ja yritti selvästi miettiä pitäisikö heidän tuntea jostain.
- Tosi kiva tapahtuma.
- Kiva, että tykkäät, Niklas sanoi ja teki taas lähtöä.
- Lähtisitkö joskus mun kanssa elokuviin? Kerttu henkäisi, eikä voinut uskoa mitä oli juuri sanonut.

Eikä näköjään Niklaskaan, poika tuijotti häntä hämmästyneenä. Hiljaisuus venyi epämiellyttävän pitkäksi.
- Et ehkä ole huomannut, mutta olen katsellut sua jo pitemmän aikaa, Kerttu mutisi nolona. Tämä ei mennyt yhtään niin kuin piti.
Viimein Niklaskin sai suunsa auki:
- Siis mulla on jo tyttöystävä.
- Ai missä muka? Kertulta pääsi hämmästynyt ähkäisy.
- Naapurikaupungissa. Tavattiin täällä riparilla ja on oltu siitä asti yhdessä. Eikä mua muutenkaan yläasteelaiset kiinnosta, poika vielä totesi ja lähti sisälle.

Kerttu sulatteli kuulemaansa ja kuumat kyyneleet alkoivat virrata poskille. Turtana hän lähti kävelemään mitään näkemättä. Niklaksella oli tyttöystävä. Hän oli nolannut itsensä pahemman kerran. Kerttu ei kestänyt ajatusta siitä miten Niklas saattaisi juuri nyt naureskella hänelle kavereittensa kanssa. Kyynelvirta vaihtui epätoivoiseen itkuun. Kerttu pysähtyi nojaamaan pankin vieressä olevaan kaiteeseen ja kuuli nimeään huudettavan.

Hän näki Tuukan tulevan häntä kohti ja painoi nolostuneena päänsä.
- Mikä on? Tuukka kysyi huolestuneena.
- Ei mikään, hän nyyhkäisi.
- Näenhän mä, että joku on hätänä.
- Mä en halua puhua siitä, Kerttu sopersi ja pyyhki silmiään kuivemmiksi.

Puhumattomina he nojasivat kaiteeseen ja Kerttu yritti saada itkunsa loppumaan.
- Mitä sä edes teet täällä? hän viimein kysyi nikotellen.
- Mä näin kun sä lähdit ja halusin varmistaa, että sulla on kaikki okei.
- No ei todellakaan ole, Kerttu parkaisi.
- Älähän nyt, Tuukka totesi ja taputti kömpelösti häntä olkavarteen.
Kerttu tuijotti apeana kenkänsä kärkiä ja toivoi olevansa omassa huoneessaan.

- Hei, ojenna käsi ja pistä silmät kiinni.
Tyttö huokaisi syvään ja toteutti sitten pojan toiveen. Hän tunsi jotain asetettavan lapasen peittämälle kämmenelle.
- Saa avata.
Kerttu näki kädessään vaaleanpunaisella foliolla päällystetyn suklaasydämen.
- Hyvää ystävänpäivää, Tuukka kuiskasi.
- Kiitti, Kerttu niiskaisi ja katsoi ensimmäistä kertaa poikaa kunnolla.

Tuukka oli vain muutaman sentin häntä pidempi ja hyvin hoikka, pipon alta pilkisti vaaleita hiussuortuvia. Poika hymyili varovasti ja näytti mietteliäältä.
- Tämä ei ehkä ole paras hetki tälle, mutta mä en voi enää olla hiljaa. Kun näin sut sen jätkän kanssa tajusin, että jos mä en toimi, voin menettää sut.
Kerttu rypisti otsaansa ja yritti ymmärtää mistä poika puhui.
- Mä tykkään susta ja haluaisin, että me oltaisiin enemmänkin kuin pelkät kaverit, poika henkäisi ja käänsi katseensa nolona pois.

Kertun maailma pyörähti uudelleen ympäri. Tuukka piti hänestä. Hän katsoi hämmentyneenä suklaasydäntä ja sitten poikaa.
- En oikein tiedä mitä sanoa, Kerttu totesi.
- Äh, anna olla, mitä mä oikein kuvittelin, Tuukka tuiskahti ja oli jo lähtemässä.
- Älä mee, Kerttu sanoi ja tarttui poikaa hihasta.

Tuukka katsoi hänen kättään ja sitten häntä suoraan silmiin. Katseen myötä jotain heräsi tytön sisällä. Tähän asti hän oli nähnyt vain pojan kulmikkaat silmälasit, mutta nyt hän näki vakaat, harmaat silmät niiden takana. Ystävälliset silmät, joissa näkyi pieni toivonkipinä. Kerttu astui varovasti lähemmäksi. Tuukka otti myös askeleen, nyt he seisoivat ihan vastakkain.

- Mä en tiedä mitä tehdä, Kerttu kuiskasi epävarmasti.
- En minäkään, Tuukka vastasi.
Riipivän hitaasti heidän päänsä lähenivät ja varovasti huulet viimein asettuivat toisiaan vasten. Ja sen jälkeen kumpikin tiesi mitä tehdä.

Huolimatta viileydestä, räästä ja itkun kirvelemistä silmistä, todellisuus oli ensimmäistä kertaa Kertun elämässä parempaa kuin kuvitelmat.

Suudelma päättyi yhtä hitaasti kuin oli alkanutkin.
- Mitä mietit? Tuukka kysyi varovasti.
- En kai oikein mitään. Tai ehkä, että miten elämä voikin olla ihanaa. Ai niin, hyvää ystävänpäivää, tyttö hymyili ja jatkoi: - Mulla ei tosin ole sulle mitään lahjaa.
- Mä sain jo maailman parhaimman ystävänpäivälahjan, poika vastasi ja veti hänet tiukempaan halaukseen.

Lännen urhein, osa 1

Öisen preerian yllä kaartuvaa pikimustaa taivasta täplittivät lukemattomat, hiljaisina tuikkivat tähdet. Abigale tuijotti kaipaavasti noita valopilkkuja korkealla yläpuolellaan, kunpa hän voisikin olla niiden joukossa, eikä makaamassa tässä kovalla maalla. Mies hänen päällään kiihdytti työntöjensä tahtia ja tyttö sulki silmänsä. Odotti, että mies lopultakin saisi itsensä valmiiksi. Viimein mies jäykistyi ja urahti, raskaasti huokaisten tämä kellahti selälleen, veti peitteen ylleen ja pienen hetken kuluttua aloitti kuorsauksen.

Varovasti Abigale nousi ylös, kävi vankkureiden luona pyyhkimässä miehen jäljet itsestään ja joi hieman vettä. Sekarotuinen vahtikoira heilautti häntäänsä vankkureiden alta ja kaksi hevosta jatkoi rauhallista laiduntamistaan. Öinen tuuli hiveli viileillä sormillaan hänen paljasta ihoaan ja sai sen nousemaan kananlihalle. Huokaisten tyttö tassutteli takaisin miehen viereen, kylmyys oli ainut asia, mikä sai hänet hakeutumaan siihen. Hän laski viimeiset puut pieneen nuotioon ja asettautui sen jälkeen maahan levitetyn alusen päälle. Abigale kietoi likaisen huovan tiukasti ympärilleen ja vajosi raskaaseen uneen.

Auringon armottomat säteet herättivät Abigalen kuten kaikkina muinakin aamuina. Venytellen hän nousi ylös ja suuntasi ensimmäisenä joen varteen noutamaan vettä ja polttopuita. Hän viritti tottuneesti uuden tulen ja alkoi hiljaa valmistaa aamiaista. Hänen miehensä kuorsasi syvässä unessa ja vaikka tyttö olikin väsynyt, hän nautti tästä päivän ainoasta pelottomasta hetkestä.

Varoen ylimääräistä kolistelua hän laittoi kahviveden kiehumaan ja valmisti pienen taikinan maissikakkusia varten. Aurinko kipusi päättäväisesti taivaalla ylöspäin, öinen kaste haihtui ja turruttava kuumuus täytti ilman. Korahtaen Abigalen aviomies heräsi ja tyttö varoi visusti katsomasta miestä. Hän oli oppinut, että parasta oli pysytellä mahdollisimman huomaamattomana. Theodoren syödessä aamiaista, Abigale nosti makuuhuovat vankkureihin. Mies lähti valjastamaan hevosia ja sillä aikaa tyttö ahmi pikaisesti yhden maissikakun ja pienen palan paistettua sian kylkeä. Hän tiskasi astiat ja nosti ne vankkureiden takaosaan. Viimein mies sai ponit aisojen väliin ja Abigale nousi kuskinpukille Theodoren viereen. Edessä avautuva maisema oli sama kuin eilen, toissapäivänä ja viime viikolla, tyttö ei ollut enää varma kuinka kauan he olivat tehneet matkaa länteen. Ruskeiden ponien takamukset ja sivuille lurpottavat korvat, niiden edessä kaikkialle levittäytyvä vihreä preeria, ja kaukana horisontissa vehreys vaihtui taivaan sineen.

Jonkin ajan kuluttua Theodore kaivoi takaansa pullon ja Abigalen sieraimet värähtivät, kun väkevä paloviinan haju lehahti ilmoille. Tasaisin väliajoin mies naukkaili pullostaan ja tyttö odotti milloin tämä aukaisisi suunsa. Hän saisi taas kuunnella iltaan asti miehen omakehua, suuria suunnitelmia rikastumisesta ja lännen loppumattomista kulta-aarteista. Abigale sulki korvansa ja tuijotti mitään ajattelematta kaukaisuuteen.

”Vai mitä?”, Theodore murahti hänen vieressään.

”Anteeksi?”

”Että sinähän synnytät minulle tusinan poikia”, mies virnisti ja puristi kipeästi Abigalen pientä rintaa. Tyttö pakotti hymyn huulilleen ja nyökkäsi.

Auringon kohottua korkeimmalle kohdalle taivasta mies pysäytti vankkurit lähelle pientä puroa ja Abigale alkoi valmistaa pikaista lounasta Theodoren juottaessa hevosia. Mies vaati lounaallaan aina kahvia, joten Abigale kasasi pienen nuotion. Odotellessaan veden kiehumista, hän kaivoi vankkureista korppuja ja kuivalihaa.

Theodore rojahti istumaan ja nojasi vankkureiden etupyörään, ripeästi Abigale ojensi hänelle täyden lautasen ja kahvimukin. Mies alkoi syödä ahnaasti, samalla Abigale nakersi pientä korppua ja nautti poppeleiden varjosta. Hänen vaalea ihonsa punoitti ja kuoriutui jatkuvasti auringon polttamana.

”Kahvia”, Theodore ärähti ja kuuliaisesti Abigale säntäsi täydentämään miehen mukin.

Theodore oli asettanut peltilautasensa maahan ottaakseen kahvin vastaan, salamannopeasti vankkureiden alta ilmestyi Täplä ja vei mukanaan loput kuivatusta lihasta. Theodore alkoi noitua kovaan ääneen ja pelästynyt tyttö tuijotti, kuinka mies yritti päästä käsiksi lihaa ahmivaan koiraan. Epäonnistuminen sai miehen raivon yltymään ja karjuen tämä nappasi vankkureiden takaa lapion ja iski sillä takkuista koiraa. Tuskainen ulvahdus sai Abigalen vatsan vääntymään, käsi suun edessä hän katsoi kuinka mies tempaisi uikuttavan koiran vankkureiden alta ja alkoi hakata sitä lapiolla. Theodoren kasvoilla oli hurja irvistys, joka iskujen myötä vaihtui tyytyväisyyteen. Täplä oli vaiennut ja musta-valkoinen turkki muuttunut punaiseksi. Mies lopetti vasta kun jäljellä oli pelkkä verinen mytty, josta pilkisti sieltä täältä muutama karvatupsu.

Abigale korjasi pois lounasastioita ja ainoastaan lievästi tärisevät kädet paljastivat hänen pelkonsa. Theodore istahti juomaan kahvinsa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Istuessaan jälleen miehensä vieressä vankkureissa, Täplän jäänteet jäivät joka askeleella kauemmaksi ja Abigale tajusi, että hän olisi seuraava.

Osa 2