keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Lännen urhein, osa 2

Abigale ei saanut yöllä unta, hän kuunteli preerian kuiskauksia ja tuijotti tähtiä, muttei pystynyt rauhoittumaan. Mielessä kummitteli Theodoren ilme tämän hakatessa kuoliaaksi koiraansa. Mies oli nauttinut teostaan.

Abigale ei ollut varma, oliko hänen poskensa väri jo palautunut ennalleen edellisestä iskusta, kylki oli kipeä potkuista ja toinen rinta tihkui verta miehen purtua sitä. Vaikka hän yritti olla mahdollisimman huomaamaton ja mukautuvainen, Theodore saattoi raivostua ihan mistä vain ja milloin vain ja kaikki vastoinkäymiset olivat aina Abigalen syytä. Epätoivon kyyneleet kirvelivät silmäkulmissa, kun tyttö muisteli miten hän oli joskus ajatellut, että Theodore saattaisi olla ihan hyvä aviomies. Vanhemman puoleinen, mutta siitä huolimatta hyvä.

Abigale oli haaveillut miehensä kuolemasta, mutta viime aikoina hän oli alkanut pohtia karkaamista. Ruohikkoisella preerialla siitä ei tulisi mitään, mutta jos he joskus saavuttaisivat metsän, hän lähtisi heti tilaisuuden tullen. Mikään maailmassa ei voisi olla tätä pahempaa.

Raottaessaan painavia silmäluomiaan uudelle aamulle, Abigale oli ihmeissään. Hän oli kuin olikin saanut unta joskus aamuyön pimeimpinä tunteina. Vielä aikaisempaakin varovaisemmin hän alkoi valmistaa aamiaista ja odotti Theodoren heräämistä.
Lämpimät tuulet kieppuivat ja pyörteilivät rajattomina, heinä taipui kauniisti tuulen tahtiin ja Abigale oli haistavinaan puhurissa lupauksen muutoksesta. Tyttö käänsi korkeajalkaisella paistinpannulla kullankeltaisia maissilettuja ja lisäsi kiehuvaan veteen kahvinporot. Nälkä kurisi vatsassa, eikä Abigale pystynyt muistamaan milloin olisi saanut syödä itsensä kylläiseksi. Ehkä silloin kun äiti oli ollut vielä elossa. Theodoren mieltymys alkoholiin piti huolen siitä, ettei ruokaan ollut käytettäväksi liikaa rahaa. Edellisessä kaupungissa heillä oli ollut varaa ostaa vain muutama kananmuna ja pala sian lihaa. Kuomuvankkureihin lastatut maissijauhot, korput, kahvi ja kuivatut hedelmät hupenivat päivä päivältä. Abigale oli matkan aikana huomannut laihtumisensa puvun löystymisestä, mutta nähdessään kuvajaisensa kaupan ikkunasta hän oli järkyttynyt. Ennen niin pyöreiden ja ruusuisten poskien tilalla oli vain kuopat, punertavan vaalea tukka hapsotti ohuena ja likaisena joka suuntaan, silmät näyttivät entistäkin suuremmilta syvillä kuopissaan.

Theodore kömpi ylös housujaan nostellen ja Abigale kattoi hänelle aamiaisen valmiiksi. Leiriä siivotessaan hän tarkkaili sivusilmällä miestään, tämä oli pitkä ja roteva, ruskea parta takkuinen ja hiukset hieman yli hyväksytyn mitan. Silmät pienet kuin sialla, nenä taasen iso ja punertava ja poskissa rokonarpia siellä missä parta ei niitä kätkenyt. Vastenmielisyyden väristykset kulkivat tytön kehon lävitse. Hän joutui nostamaan käden hetkeksi suunsa eteen estääkseen kuvotuksen, sen aiheutti pelkkä ajatus miehen kosketuksesta. Hän oli miehensä omaisuutta ja hänen oli suostuttava kaikkeen mitä mies tahtoi. Melko pian avioliittonsa alun jälkeen hän oli oppinut, ettei kannattanut vastustella, Theodore vain piti siitä. Nykyisin tyttö vain makasi aloillaan ja antoi miehen tyydyttää tarpeensa kuten tahtoi.

Päivä kului vaihtumatonta maisemaa katsellen, keinuen vankkureiden määräämässä rytmissä ja kuunnellen humalaisen miehen lisääntyvää rehentelyä. Päivä oli kääntymässä jo iltaan, kun Abigale huomasi taivaanrannassa oudon varjon. Siellä missä taivas ja maa kohtasivat, oli jotain tummaa, tyttö tunsi toivon viriävän sisällään. Ehkä vastassa olisi pelastava metsä.

Abigale keskittyi tuijottamaan etupyörän alle lakoavaa heinää. Tällä tavoin hän yritti huijata itseään, jos tarpeeksi kauan katsoi heinikkoa ja sen jälkeen vilkaisi edessä olevaa maisemaa, ehkä metsä olisi lähempänä. Toistaiseksi tyttö oli joutunut aina pettymään. Hän kyllä tiesi, että joka askeleella he lähestyivät tuota taivaanrannan tummentajaa, mutta tahra ei ollut suurentunut yhtään.

Hän oli alkanut miettiä mitä tapahtuisi, kun he viimein pääsisivät pois avaralta preerialta. Metsä tarjosi syötävää, piilopaikkoja ja vapauden. Abigale alkoi karata yöllä, kun Theodore oli unessa, sen pidemmälle hän ei vielä ollut suunnitelmissaan päässyt, mutta hänellä oli aikaa miettiä.

Osa 3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti