Lännen urhein, osa 9

Abigale seisoi irrottamassa kullankeltaisia maissintähkiä niiden korkeista varsista. Ilma oli kuulaan syksyinen, lehtipuut olivat vaihtaneet täysin värinsä vihreästä kirkkaan keltaisiksi, syvän punaisiksi tai polttavan oranssiksi. Leirissä hän oli huomannut ihmisten alkavan valmistautua talvea varten, marjoja ja lihaa oli kuivumassa ympäriinsä ja satoa korjattiin ahkerasti. Hän oli Acan puheista ymmärtänyt, että jonkun ajan kuluttua he muuttaisivat alemmas vuorelta talvileiriin.

Abigale ojentautui napsaisemaan jälleen yhden tähkän irti ja laskiessaan sen koriin hän tunsi reisiensä kastuvan. Tyttö katsahti ihmeissään alas ja näki maahan imeytyvän kirkasta nestettä. Häpeissään hän vilkaisi ympärilleen, ettei kukaan ollut todistamassa kuinka hän oli laskenut alleen. Nopeasti hän jätti työnsä kesken ja suuntasi joelle siistiytymään.

Vesi oli viileää ja Abigalea alkoi pian palella. Hän palasi rannalle ja kuivasi itsensä hameeseensa. Suoristaessaan selkänsä hän tunsi yllättävän kivun vihlaisevan siellä alhaalla. Hämmentyneenä tyttö jäykistyi paikoilleen, mutta mitään muuta ei tapahtunutkaan. Ihmetellen hän lähti takaisin kohti maissipeltoa, puolivälissä matkaa hän tunsi uudestaan tuon kivun, nyt äskeistäkin voimakkaampana. Hän vaipui kaksin kerroin ja voihkaisi tuskaisena. Hätääntyneenä hän tajusi, että synnytys oli alkamassa.

Hän huomasi kuinka Neah tuijotti häntä silmät suurina ja niissä pelokas katse. Abigale pakotti hymyn kasvoilleen kireän hymyn, ettei olisi pelästyttänyt tyttö enempään. Pian kuitenkin uusi kivun aalto vyöryi hänen ylitseen saaden hänet vaikertamaan. Neah lähti juosten kohti leiriä ja Abigale toivoi hänen hakevan apua, hän ei halunnut synnyttää lastaan yksin tänne pellon laitaan.

Hitaasti hän lähti kohti leiriä, kävely tuntui helpottavan oloa ja nyt hän osasi odottaa aaltomaisena tulevaa ja menevää kipua. Hän ei ehtinyt montaakaan kymmentä metriä, kun Aca ja Neah juoksivat häntä vastaan. Helpotus täytti Abigalen, kun hän näki kaksikon. Uusi kipukohtaus kuitenkin vei hänen huomionsa, eikä hän saanut sanotuksi Acalle mitään. Kyselemättä Aca nosti hänet syliinsä ja lähti puolijuoksua kohti Kaarnan asumusta. Abigale aikoi ensin panna vastaan, mutta uusi viiltävä kipu sai hänet haukkomaan henkeään.

Aca laski hänet varovasti maahan teltan edessä, Kaarna oli häntä vastassa ja vanhukseen tukeutuen Abigale asteli sisälle. Ennen kuin teltan oviläppä sulkeutui, Abigale käänsi päätään ja näki Acan ja Neahin seisovan vieretysten, sama huolestunut molempien kasvoilla.

Hyvin pian aika ja paikka menettivät merkityksensä, Abigale asteli hiljaa ympäri nuotiota, supistukset tulivat nyt aiempaa tiheimpinä ja rajumpina. Ja hän oli luullut tietävänsä kivusta jotain, Abigale ajatteli nyyhkäisten, muttei yksikään lyönti, potku tai puraisu ollut mitään tähän raastavaan, vihlovaan, kaiken nielaisevaan kipuun verrattuna.

Kaarna hymisi loitsujaan ja poltti erilaisia suitsukkeita, telttaan oli tullut toinenkin nainen. Abigale ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Lopulta hän ei jaksanut enää kävellä vaan hakeutui Kaarnan ohjaamana lattiavuoteelle. Nainen auttoi hiestä kostuneen mekon hänen yltään ja Kaarna käänsi hänet kontilleen. Abigalea pelotti, kipu oli armoton, eikä hän ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä avuttomaksi. Hänen hento ruumiinsa vapisi, kyyneleet valuivat valtoimenaan ja hän vaikersi hiljaa.

Lopulta hänestä tuntui, että hänen oli pakko ponnistaa. Hän kouraisi kätensä täyteen alla olevaa taljaa ja ponnisti huutaen. Kaarna hymisi rauhoittavasti ja silitti hänen ristiselkäänsä. Abigale läähätti ja keräsi voimia uuteen yritykseen. Ponnistamisen tarve kävi jälleen ylivoimaiseksi, Abigale painoi leukaa rintaan, köyristi selkänsä ja puski raivoisasti lasta ulos.

Näin jatkui ja jatkui ja kun Abigale oli varma, ettei jaksaisi työntää yhtään enempää, hän tunsi jotain liukuvan ulos hänestä. Kuulleessaan lapsen parkaisun hän vajosi itkien vuoteelle. Uteliaana hän kääntyi ympäri ja nähdessään ensimmäistä kertaa lapsensa, äskeinen oli kuin poispyyhkäisty hänen mielestään. Abigale näki vain tuon ryppyisen, limaisen ja punaisen ihmisen taimen. Maailman kauneimman lapsen. Kaarna laski itkevän vauvan varovasti hänen rinnalleen.

”Hei lapseni”, Abigale nyyhkäisi ja kosketti ihmetelleen pyöreää poskea. Vauva oli tyttö, sinisilmäinen, kalju ja Abigale oli peruuttamattoman, ehdottoman, vuoria siirtävän rakastunut.

Avustava nainen otti lapsen hänen rinnaltaan ja Abigale seurasi huolestuneena kuinka lapsi pestiin ja kiedottiin tiukkaan kapaloon. Hän huokaisi vasta kun pienokainen oli jälleen hänen rinnallaan. Tytär katseli häntä tarkkaavaisesti, Abigale hymyili leveästi ja oli hurmaantunut pienokaisen silmistä paistavasta viisaudesta. Hän nauroi, kun vauva haukotteli ja tajusi, että pian hänen täytyisi ruokkia lapsensa. Abigale tunsi kuitenkin olonsa liian voipuneeksi.

Ajatukset keskeytyivät Kaarnan äkäiseen ääneen, hän katsahti vanhusta, joka oli edelleen hänen jalkovälissään. Kaarna näytti huolestuneelta ja nainen hänen vieressään avuttomalta. Abigale tunsi jotain lämmintä reisillään ja kohottautui hieman, jalkojen alla oleva punainen lammikko laajeni koko ajan. Pään kohottaminen aiheutti pyörrytystä ja Abigale laskeutui takaisin makuuksille. Pelko alkoi uudelleen hiipiä hänen mieleensä.

Kaarna messusi loitsujaan ja yritti kankailla ja sammalilla tyrehdyttää verenvuotoa. Abigalen jalkoja alkoi paleltaa, kiihkeästi hän puristi tyttärensä tiukemmin rintaansa vasten. Mieleen palautui tarinat lapsivuoteelle kuolleista, mutta hän ei aikonut olla yksi heistä. Ei voinut, ilman häntä vauva olisi aivan yksin. Kyyneleet kihosivat uudelleen Abigalen silmiin, mutta Kaarna jos kuka pystyisi auttamaan.

 Lapsi oli sulkenut silmänsä, Abigale katsoi tytärtään kyynelverhon takaa ja tunsi olonsa äskeistä heikommaksi. Teltta hänen ympärillään alkoi hävitä, hän ei enää kuullut kunnolla Kaarnan ääntä, vain oman rahiseva hengityksensä. Ajatukset harhailivat. Minun lapseni, Abigale tunsi vauvan rauhoittavan painon rinnallaan.

”Tyttäreni”, heikko nyyhkäisy.

Älä anna minun kuolla, haparoiva pyyntö, jolla ei ollut kuulijoita.

Silmät painuivat kiinni, vauva tuntui niin lämpimältä hänen kämmenensä alla.

Abigale yritti pyristellä vastaan, mutta edes vastasyntyneen paino hänen rinnallaan tai valtava rakkaus lapseen eivät olleet tarpeeksi ankkuroidakseen hänet tähän aikaan, vaan vastustamaton voima veti hänet hitaasti lopulliseen pimeyteen.

Lännen urhein, osa 8

Abigale kumartui tutkimaan edessään levittäytyvää varvikkoa, hän katsoi uudelleen korissaan olevaa kasvia ja yritti löytää samanlaisen. Kasvi oli vahvavartinen, sileälehtinen, kukaton ja melkein mustanvihreä. Kaikki hänen ympärillään oli kuitenkin tavallisen vihreää tai hiljaa saapuneen syksyn kellastamaa kasvustoa.

”Tätäkö etsit?” tuttu ääni kuului hänen takaansa.
Abigale kääntyi ja kohtasi virnistelevän Acan. Hän mutristi suutaan ja ojensi korinsa Acarahon ulottuville.
”Pahavarpu ei kasva noin aurinkoisilla paikoilla”, Aca ohjeisti pudottaessaan kasvin koriin.
”Kaarna näytti minulle vain suunnan metsään, enkä minä ymmärtänyt muuta”, Abigale vastasi ja hieraisi nipistävää vatsaansa.
”Tule”, mies kutsui ja lähti syvemmälle metsään.

Abigale vilkaisi epäröiden ympärilleen ja lähti vaappumaan Acan perään. Hänen kävelynsä oli nimenomaan vaappumista, vatsa oli valtava, pyöreä pallo ja hänen oli täytynyt opetella uudet asennot nukkumiseen, ylös nousemiseen ja kävelyyn. Häntä oli hieman rauhoittanut Acan tulkkaus, Kaarnan mukaan lapsi syntyisi vasta lumien tultua. Katsellessaan kirkkaan sinistä taivasta ja helottavaa aurinkoa, lumesta ei ollut tietoakaan. Abigale ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia.
Aca oli jäänyt odottamaan häntä ja mukautti tahtinsa hänen hitaaseen taivallukseen.

”Ei puhetta”, mies kuiskasi ja he kiipesivät pienen mäen päälle. Hengästyneenä Abigale jäi tuijottamaan edessä avautuvaa maisemaa. He olivat kuin varkain saapuneet pienen laakson ylärinteelle. Vihreä nurmi aaltoili tuulen taivuttamana, alempaan puron vesi kimalteli auringon säteissä ja kelta-punaiset puut reunustivat laakson rinteitä.

Acaraho ohjasi tytön istumaan kaatuneen puun rungolla ja aikansa Abigale jaksoi ihailla maisemaa. Kova puu hänen takamuksensa alla ja selkäkipu sai hänet vääntelehtimään paikoillaan ja hän alkoi ihmetellä mitä he täällä tekivät.

”Mitä”, Abigale ehti aloittaa, kun Aca nosti kätensä pystyyn ja osoitti sormellaan alemmas laaksoon. Turhautuneena tyttö käänsi katseensa osoitettuun suuntaan ja pian ihastunut hymy levisi hänen kasvoilleen. Jostain oli ilmestynyt punaruskea kettu ja hetken päästä ruohikon seasta esiin kömpi pentu toisensa perään. Kaikkiaan pieniä kettuja oli viisi. Innostuneena Abigale seurasi niiden keskinäistä leikkimistä, emo makasi valppaana hieman sivummalla ja seurasi tarkasti ympäristöä.

Abigale tunsi äidinrakkauden ja odotuksen puristavan kurkkuaan, kohta hänelläkin olisi oma jälkeläinen, jonka leikkejä hän vahtisi. Aivan liian pian emo vaistosi jonkun ihmisille näkymättömän vaaran ja paimensi eloisat pennut takaisin luolaan.

”Kiitos”, Abigale kuiskasi hymyillen Acalle. Mies hymyili takaisin ja nousi ylös, tytölle se oli suuren vatsan takia vaikeampaa. Aca katsoi hänen äherrystään hetken huvittuneena ja ojensi sitten kätensä. Hieman epäröiden Abigale tarttui niihin, voimakas mies veti hänet helposti ylös. Vauva potkaisi lujasti ja enempiä ajattelematta Abigale ohjasi Acan kädet vatsalleen. Hämmentyneenä mies seisoi aloillaan ja tuntiessaan myös potkun naurahti ihmeissään.

”Vahva poika”, hän sanoi hymyillen.
”Tai tyttö”, Abigale korjasi automaattisesti.
Aca ei irrottanut käsiään hänen vatsaltaan ja ensimmäistä kertaa eläissään Abigale halusi tuntea miehen kosketuksen vartalollaan. Hän katsoi ujosti Acan tummiin silmiin, eikä ollut varma oliko niissä paistava halu vain heijastusta hänen omista silmistään.

Heidän välissään oli kuitenkin hänen vatsansa lisäksi myös kaksi erilaista kulttuuria, kokonaan omat maailmansa, eikä Abigalen rohkeus riittänyt kurkottamaan kuilun yli. Ei vaikka Acaraho olisi tullut häntä vastaan. Joten hämillään tyttö perääntyi askeleen verran ja käänsi katseensa takaisin laaksoon. Acan kädet valahtivat alas. Hetken he tuijottivat maisemaa, kuin kootakseen itsensä.
”Kotiin?” Acaraho kysyi ja Abigale pystyi vain nyökkäämään. Hitaasti ja hiljaisina he lähtivät astelemaan takaisin leiriin.

Osa 9

Lännen urhein, osa 7

Abigalen saadessa päivittäin riittävästi ruokaa, hänen vatsansa alkoi kasvaa silmissä. Ihmetellen tyttö silitteli pyöristyvää vatsakumpuaan. Hänen sisällään kasvoi uusi ihminen. Joka päivä tuo tieto tuntui yhtä pelottavalta ja samalla niin ihmeelliseltä. Theodoren muisto karkasi päivä päivältä kauemmaksi ja Abigale kuvittelikin pienokaiselleen omat punavaaleat hiuksensa, pikkuveljen terävän leuan ja Rosien suuret, siniset silmät. Abigale kääntyi selälleen kapealla vuoteella ja tunsi omituisen muljahduksen sisällään. Pelästyneenä hän nosti molemmat kämmenensä vatsalleen ja tunsi töytäisyn uudelleen. Leveä hymy ja onnenkyyneleet nousivat hänen kasvoilleen, vauva oli juuri potkaissut ensi kertaa.

”Voi minun pienokaiseni”, tyttö kuiskasi vatsalleen, jota silitteli kevyesti. Kuinka hän oli ikinä voinut kuvitella, ettei pystyisi rakastamaan lastaan?

Keskikesän paahtavan kuumat ja kuivat päivät väsyttivät Abigalea, mutta silti hän yritti työskennellä mahdollisimman ahkerasti. Tyttö pelkäsi edelleen, että heimo hylkäisi hänet ja tuntui, että hänen täytyisi edelleen ansaita paikkansa heidän keskuudessaan. Acaraho jatkoi hänen kielensä opiskelua, mies oli todella älykäs ja puhui jo sujuvasti lyhyitä lauseita. Abigale oli yrittänyt opetella samalla intiaanien kieltä, mutta sanat olivat liian vaikeita. Hän ei koskaan ollut hyvä oppimaan, vaikka äiti oli aikoinaan sitkeästi yrittänyt opettaa häntä. Abigale osasi jotenkuten lukea, mutta siihen hänen koulutuksensa oli jäänyt. Hän opetteli mieluummin ompelemaan tai leipomaan hyvää leipää, niistä taidoista oli edes jotain hyötyä.

Ähkäisten Abigale nousi seisomaan. Kaarna oli lähettänyt hänet pesemään pyykkiä alajuoksulle, Abigale oli saanut viimeisenkin vaatekappaleen huuhdottua. Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi pensaikossa liikettä, Abigale hymyili kutsuvasti ja pian lehvästön seasta ilmestyi lyhyt ja pyöreäkasvoinen tyttö. Acaraho oli kertonut, että tytön nimi oli Quahneah. Abigale tosin kutsui tyttöä Neahiksi, kuten Acarahoa Acaksi, intiaanien nimet olivat liian vaikeita hänen suuhunsa. Aca, Neah ja Kaarna olivat edelleen ainoat, jotka hänen kanssaan halusivat olla tekemisissä.

Neah käveli hänen viereensä ja Abigale kysyi:
”Mitä kuuluu?” odottamatta vastausta hän jatkoi: ”Mahdottoman kuuma päivä. Odotin, että vesi olisi edes vähän viilentänyt, mutta sekin on lämmintä kuin ilma. Ajattelin hetken henkäistä ennen kuin menen takaisin. Kaarnalla on kuitenkin taas jotain uutta tehtävää.”

Neah kuunteli tarkasti, tytön tummat ja kirkkaat silmät napittivat suoraan Abigalea. Häntä oli alkuun häirinnyt lapsen tuijotus, mutta nyt hän oli jo tottunut tarkkailuun. Peittääkseen aiempaa hermostumistaan hän oli alkanut puhua ja pian huomannut, että Neah piti hänen äänestään. Tuskin tämä hänen juttujaan ymmärsi, Abigale hymähti heti hupsulle ajatukselleen.

Hetken he vain seisoivat rinnakkain, katselivat veden laiskaa virtausta ja sen pinnalla pörrääviä hyönteisiä. Abigale nojasi käsiään alaselkäänsä, raskaus oli tuonut sinne mukanaan kipuja, joita hän yritti helpottaa pyörittelemällä hitaasti nyrkkejään kireillä lihaksilla, mutta siitä ei ollut kuin hetkellinen helpotus.

Abigale otti punotun korin ja lähti kohti telttoja, Neah hävisi johonkin hänen rinnaltaan. Tyttö ei halunnut näyttäytyä hänen kanssaan, Abigale kyllä ymmärsi sen. Acakin sai osakseen aina naureskelua ja ilmeistä naljailua, kun hän palasi Abigalen seurasta muiden intiaanien pariin. Kaarnalle taas kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Päästyään teltan ovelle Abigale ei yllättynyt, kun näki Kaarnan kuuntelemassa vanhemman miehen puhetta. Abigale oletti, että vanhus oli intiaanien lääkäri, ainakin monet hakivat häneltä apua haavoihin, murtumiin ja muihin vaivoihin. Kaarna huiskasi kättään ja Abigale kääntyi ympäri. Hetken tyttö seisoi neuvottomana paikallaan, hänellä ei oikeastaan ollut mitään tekemistä. Hitaasti hän palasi takaisin joen rantaan ja istuutui nojaamaan yksinäisen ja tuuhealatvaisen poppelin runkoon.

Puu oli vähän kuin hän, Abigale ajatteli surumielisesti. Yksin vieraiden joukossa, tyttö kun ei ollut huomannut muita poppeleita joen varrella. Samassa hän tunsi napakan potkun melkein napansa vierestä.
”Älä äiti sure, kohta sinulla on seuraa. Sitäkö yrität sanoa, lapseni?” Abigale leperteli vatsalleen.

Hän jatkoi vatsansa hidasta sivelyä ja katseli sinivihreää virtaa. Hänellä oli ikävä Acaa, miehellä oli tapana hävitä viikoiksi ja palata yhtä yllättäen. Abigale oli yrittänyt kysellä missä mies oli, mutta Aca ei ollut löytänyt sanoja kertoakseen. Neah, Kaarna ja vauva karkottivat hieman yksinäisyyttä, mutta Aca oli ainut, jonka kanssa hän saattoi keskustella. Abigale sulki silmänsä ja taikoi Acan hymyilevät kasvot mieleensä. Tämä hymyili harvoin, mutta näytti komealta tehdessään niin. Toisinaan Abigale uskaltautui kuvittelemaan millaista hänen elämänsä olisi, jos hänellä olisi Acan kaltainen mies rinnallaan. Turvallista, lempeää ja ihanaa, näitä miettien tyttö nukahti vieno hymy huulillaan.

Osa 8

Lännen urhein, osa 6

Hiljalleen Abigale alkoi palata todellisuuteen pimeyden syövereistä. Hän huomasi makaavansa taas samalla vuoteella, vanhus hääräsi nuotion ympärillä. Muisto ja järkytys syöksähtivät hänen mieleensä ja hänen teki mieli oksentaa. Hän oli kyllä hämärästi tiennyt, että se mitä Theodore hänelle teki, johti vauvoihin, mutta jotenkin sulkenut koko ajatuksen mielestään. Nyt hänen vatsassaan kasvoi miehen jälkeläinen, eikä hän ikinä pääsisi eroon Theodoresta. Entä jos se olisi poika ja aivan isänsä näköinen? Kuinka hän voisi rakastaa lasta ja elää loppuelämänsä katsellen paholaisen kuvajaista?

Kyyneleet kihahtivat Abigalen silmäkulmiin, lopulta hän ei voinut muuta kuin antaa itkun tulla. Pian hän tunsi lempeän kosketuksen hiuksillaan ja tiesi vanhuksen yrittävän lohduttaa häntä. Aikansa nyyhkytettyään tyttö kuivasi silmänsä resuiseen hameeseen ja nousi ylös. Nainen ohjasi hänet ulos teltasta suojaiselle riu´ulle ja sen jälkeen peseytymään. Saatuaan itsensä siistityksi ja ylleen nahkaisen mekon, Abigale sai syötäväksi paistettua lihaa ja outoja yrttejä, jotka paljastuivat pian erittäin herkullisiksi.

Vatsa täynnä ruokaa hän tunsi olonsa hieman paremmaksi. Vanha nainen antoi hänen olla omissa oloissaan. Tyttö katseli hentoisten liekkien hiipumista nuotiossa, kosketti välillä varovasti vatsaansa ja yritti tunnistaa siellä kasvavan uuden elämän. Hän alkoi toivoa, että lapsi olisi tyttö. Ehkä se näyttäisi hänen pikkusiskoltaan Rosielta, eikä muistuttaisi tippaakaan siittäjäänsä, sellaista vauvaa hän voisi oppiakin rakastamaan.

Päivien kuluessa verkalleen eteenpäin Abigale alkoi löytää paikkansa intiaanien keskuudesta. Ilmeisesti hänen annettiin nyt jäädä tänne, hänet suojiinsa ottaneella vanhuksella oli varmasti asian kanssa paljonkin tekemistä. Tyttö oli alkanut mielessään kutsua naista Kaarnaksi, vanhuksen kasvot olivat samalla lailla uurteilla kuin mäntyjen kyljet. Heidän yhteiseloonsa alkoi muodostua rutiineja ja he onnistuivat kommunikoimaan elekielellä. Ensin Abigale toimitti pieniä askareita teltassa, mutta pian hän huomasi liikkuvansa myös muiden joukossa hakemassa vettä, polttopuita tai yrttejä. Mielellään Abigale toimitti vanhuksen hänelle neuvomia askareita. Hänhän oli haaveillut kotiapulaisen toimesta karatessaan aviomiehensä luota, tavallaan hänen toiveensa oli toteutunut.

Abigale oli noutamassa joelta vettä, kun hänet pelastanut mies käveli kohti. Tyttö ei ollut nähnyt häntä moneen päivään ja oli jo ehtinyt vähän kaivata edes yksiä ystävällisiä kasvoja. Vaikka ei hänkään ystävälliseltä näyttänyt vaan normaalilta. Muut asukkaat loivat häneen edelleen vain pelokkaita tai vihamielisiä silmäyksiä. Abigale kohtasi ujosti miehen katseen.

”Acaraho”, intiaani sanoi hymyillen ja osoitti rintaansa.
”Aca”, Abigale aloitti, muttei enää muistanut loppua.
”Acaraho”, mies toisti hitaammin ja Abigale toisti sanan hänen perässään. Mies nyökkäsi hyväksyvästi. Tyttö makusteli sanaa, oletettavasti nimeä, mielessään.
”Abigale”, hän sanoi vuorostaan ja osoitti itseään. Mies toisti muutaman kerran hänen nimensä ja nyökkäsi taas. Mies kumartui ja nosti kiven, hän ojensi sitä tyttöä kohden ja näytti kysyvältä.
”Se on kivi”, Abigale sanoi ihmetellen. Mies nyökkäsi ja yritti sanoa saman.
”Kivi”, Abigale toisti ja Acaraho sanoi sanan muutaman kerran. Seuraavaksi hän poimi maasta lehden ja näytti sitä tytölle. Abigale sanoi sen nimen ja mies toisti sanan kahdesti. Heinän ja kukan jälkeen Abigale alkoi ymmärtää, että mies halusi oppia hänen kielensä.

Acarahoa kutsuttiin leirin suunnalta ja vasta silloin Abigale muisti, että hänen täytyisi viedä vettä teltalle. Tyttö katseli kuinka mies hölkkäsi omiensa joukkoon, naureskeli heidän mukana ja häipyi telttojen taakse. Huokaisten Abigale lähti raskaan astian kanssa takaisin teltalle. Kaarna vilkaisi häntä moittivasti ja mutisi jotain hiljaisella äänellä, tyttö otti moitteet nöyrästi vastaan ja alkoi auttaa illallisen laitossa.

Osa 7

Lännen urhein, osa 5

Intiaanin ainut ele oli kuitenkin nostaa vyötäröltään leili huulilleen. Ankarasti nielaisten Abigale tuijotti leiliä, hänen kehonsa huuti tuon nesteen perään. Hitaasti mies astui lähemmäksi, Abigale kohotti kiveä. Mutta mies ei hyökännyt, asetti vain leilin hänen eteensä ja palasi sen jälkeen paikoilleen.

Abigale vilkaisi varovasti intiaania, mies istui liikahtamatta ruohikon heiluessa hänen ympärillään. Mies katsoi hänestä ohitse, tytöstä tuntui, että hän oli kuin villieläin, jota mies yritti olla pelästyttämättä. Uupumus alkoi jälleen saada hänestä otteen ja hän pinnisti saadakseen käsiinsä nahkaisen astian. Hän haistoi epäilleen sisältöä, mutta sen jälkeen jano sai vallan ja hän nosti leilin huulilleen. Abigale oli purskahtaa itkuun, kun tunsi lämpimän veden valuvan kurkustaan. Hän joi ahnaasti kaiken, pyyhki suupielensä ja nojasi takaisin kallioon voipuneena. Pian hänen vatsansa heitti voltin ja Abigale oksensi kaiken rajusti ulos.

”Ei”, tyttö vinkaisi epätoivoisena, katsoen lannistuneena kuinka ahnas maa imi nesteen hetkessä sisäänsä. Intiaani oli ilmestynyt hänen viereensä, otti leilinsä ja lähti. Abigale katsoi poistuvaa hahmoa ja yritti nousta pystyyn seuratakseen. Hänen jalkansa eivät kuitenkaan kantaneet, ne nykivät tahdottomasti ja tytön vartalo vapisi kuin kylmästä, vaikka hän oli suorassa auringonpaisteessa. Abigale maistoi vatsansa happaman sisällön edelleen suussaan, teki mieli oksentaa uudelleen. Hän ei jaksanut enää miettiä seuraavaa askelta, hän jäisi tähän. Lopullisesti.

Vaimea tökkäys olkapäähän sai hänet aukaisemaan silmänsä, äskeinen intiaani oli palannut hänen viereensä ja ojensi uudelleen leilin hänelle. Tyttö otti sen kiitollisena vastaan, astia oli äskeistä painavampi. Varovasti hän vain kostutti kielensä. Hetken kuluttua Abigale otti pienen siemauksen viileää vettä, nielaisi varovasti ja odotti hetken. Kun mitään ei tapahtunut, hän otti toisen varovaisen kulauksen. Mies nyökkäsi rohkaisevasti ja katosi uudelleen. Abigale jäi juomaan pieniä siemauksia, äskeisestä oppien antoi elimistönsä rauhassa tottua nesteeseen.

Pahimman janon sammuttua, hän alkoi unelmoida ruuasta ja siinä samassa intiaani palasi hänen luokseen, roikottaen kania korvista. Uteliaana Abigale seuraasi kuinka hänen pelastajansa rakensi tottuneesti nuotion ja valmisteli kanin paistettavaksi. Haistaessaan paistuvan lihan herkullisen tuoksun, vesi kirahti tytön kielelle. Hän otti uuden kulauksen vettä peittääkseen vatsansa ankaran kurinan.

Viimein mies ojensi hänelle palan paistettua kaniinia. Se oli edelleen tulikuuma, tyttö jäähdytteli lihaa ja katsoi ensimmäisen kerran kunnolla intiaania. Tämä oli nuorempi kuin tyttö oli luullutkaan, selvästi jo mies, mutta silti hänessä oli jotain poikamaisuutta. Ehkä sitä oli poskipäiden pyöreys, niskan kapeus tai tummien silmien pilke. Iho oli punertavan ruskea ja hyvin paljas. Abigale tajusi miehen olevan lähes alaston ja punastui rajusti. Tällä oli turkiksinen lannevaate ja pohkeisiin asti yltävät säärystimet. Lihakset erottuivat selvästi käsissä ja ylävartalossa. Hiukset olivat korpinmustat, valuivat sileinä ja kiiltävinä olkapäille. Kasvot olivat hienopiirteiset ja ylväät, ilman tuikkivia silmiä ne olisivat olleet jopa pelottavat. Mutta mies tarkkaili häntä samoin kuin hän miestä; uteliaasti tutkien ja arvioiden.

Paisti hänen käsissään oli jäähtynyt sopivaksi, Abigale alkoi varovasti näykkiä siitä pieniä palasia, peläten, että ruuan kanssa kävisi samoin kuin veden. Liha kuitenkin täytti mukavasti vatsaa, pian hän ojensi kätensä ja sai toisenkin palan. Kun hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi syödä enempää, hän katsoi kiitollisena miestä ja alkoi miettiä mitä seuraavaksi tapahtui.

Hiljaisena mies alkoi syödä mitä kanista oli jäljellä. Täysi vatsa, viileässä illassa lämmittävä nuotio ja hetkellinen turvallisuudentunne saivat Abigalen ummistamaan silmänsä.

Abigale heräsi yskien, selkää särki ja jalat olivat pahasti puutuneet. Unisin silmin hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi intiaanin istuvan samalla paikalla, samassa asennossa. Yön pimeys oli laskeutunut hänen torkkujensa aikana. Hän kömpi nolostuneena ylös ja käveli kauemmaksi metsään tarpeilleen. Palattuaan takaisin, nuotio oli sammutettu, hänen oli vaikea erottaa tummaihoista intiaania. Tyttö seisahtui paikoilleen, yritti antaa silmilleen aikaa tottua hämärään. Pienenevä kuu ei juuri valoa tarjonnut. Hän kuuli kahahduksen vierestään ja säpsähti huomatessaan miehen seisovan vieressä. Intiaani nyökkäsi ja epävarmasti Abigale lähti seuraamaan tätä. Ennen kuin tyttö ehti kunnolla miettiä mitä tapahtuisi, mies pysähtyi ja osoitti vasemmalle. Abigale erotti kallionlohkareessa repeytymän ja siirtyi vähän lähemmäksi. Kallion kyljessä oli pieni syventymä, se oli katseilta, tuulelta ja sateelta suojassa. Abigale katsoi kysyvästi intiaania ja tämä nyökkäsi rohkaisevasti. Paikka oli täydellinen yösija ja tyttö arveli miehen ajavan juuri sitä takaa. Varovasti hän vääntäytyi koloon, laskeutui pehmeälle hiekalle ja käpertyi odottamaan unta. Pehmeä hiljaisuus ympäröi hänet ja jotenkin Abigale vaistosi intiaanin lähteneen. Äkisti pohjaton yksinäisyys valtasi hänet, oli ollut ihanaa olla edes pienen hetken jonkun muun hoidettavana. Huomisesta lähtien hän olisi jälleen yksin vastuussa itsestään.

Tyttö heräsi hitaasti uuteen päivää ja venytteli makeasti ennen kuin kömpi ulos halkeamasta. Hän huomasi heti intiaanin, tämä istui kallion vieressä. Mies katsoi häntä tutkivasti, Abigale hymyili hermostuneesti ja valpastui huomatessaan miehen käsissä olevan puukon. Tämä nyökkäsi sivulle ja jatkoi rauhallisesti puun vuolemista. Tyttö ilahtui nähdessään leilin ja ruokaa. Nälkäisenä hän siirtyi tutkimaan aamiaistaan, tarjolla oli kuivattua lihaa ja outoja pähkinöitä. Hyvällä ruokahalulla hän alkoi syödä, koko ajan vilkuillen mitä intiaani teki, mutta tämä oli uppoutunut työhönsä.

 ”Kiitos”, Abigale sanoi syötyään kaiken. Mies katsahti häntä ihmeissään. Eipä meillä taida olla yhteistä kieltä, muttei se tarkoita, että voin unohtaa käytöstavat, Abigale ajatteli. Hän tunsi olonsa vahvemmaksi kuin päiväkausiin ja halusi hieman jaloitella. Hän nousi seisomaan, venytteli ja alkoi kierrellä lähistöllä. Hän piti pienen etäisyyden intiaaniin ja mietti mitä tämä mahtoi hänestä haluta ja mitä Abigalen tulisi tehdä seuraavaksi. Pystyisikö intiaani johdattamaan hänet asutuksen pariin? Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun pää alkoi tuntua oudon pehmeältä, vartalo veltostui ja sen jälkeen kaikki pimeni.

Abigale räväytti silmänsä auki, hätäännys ja heikotus valtasivat hänet hetki kun hän huomasi missä oli. Hän ei enää ollut tutun kallion vieressä, vaan korkeassa, hämärässä teltassa. Tyttö ponnahti istumaan taljojen keskeltä ja katui sitä välittömästi, hän laskeutui takaisin selälleen hillitäkseen teltan hurjaa pyörimistä. Abigale kuuli askeleet viereltään ja kääntyi katsomaan sivuilleen. Siinä ei seissyt tuttu mies vaan tuntematon intiaaninainen. Naisen kasvot olivat syvillä uurteilla, kaksi palmikkoa oli harmaiden hiusten juovittamat, nahkaista mekkoa koristivat erikokoiset hampaat. Abigale tuijotti pelokkaana vanhusta, joka tutkaili häntä liikkumattomana. Hän ei pystynyt lukemaan naisen kasvoilta mitään, ei uteliaisuutta, vihamielisyyttä tai pelkoa. Aibgale oli varma, että ne kaikki näkyivät selvästi hänessä. Nainen kääntyi teltan keskellä olevan nuotion puoleen ja tyttö katseli ympärilleen. Tulen loimotus oli ainoa valonlähde, seinustaa kiersivät erilaiset nyssäkät ja taljat. Abigalen katse kiinnittyi takaisin vanhukseen, joka ojensi hänelle puisen astian. Epäröiden hän otti sen vastaan, kulho oli täynnä höyryävää nestettä. Tyttö haistoi sitä epäillen, haju oli oudon kitkerä ja multainen. Vanhus nyökytteli hänen vieressään, edelleen hyvin varovasti Abigale maistoi lientä. Se maistui vielä pahemmalta kuin haisi, pelokkaana hän joi sen nopein kulauksin ja palkkioksi pienen nyökkäyksen.

Abigale halusi päästä helpottamaan oloaan, hitaasti hän nousi, eikä pyörrytystä enää tuntunut. Tyttö etsi ovea, mutta tasaiset nahkaseinämät ympäröivät hänet joka puolelta. Nainen veti viimein verhon syrjään ja sokaisevan kirkas auringonvalo tulvi sisään. Silmiään räpytellen Abigale astui ulos ja seisahtui yllättyneenä. Hän oli jonkinlaisessa intiaanien kylässä. Vähän kauempana virtasi leveä joki ja sen ruohikkoisella rannalla oli valkoisia korkeita telttoja parikymmentä. Siellä täällä Abigale näki intiaaneja joko kävelemässä, kantamassa puita tai koreja tai puuhailemassa telttojen liepeillä. Muutamia hevosia oli sidottu telttojen eteen, kauempana ruohikossa niitä näkyi lisää syömässä.

Abigalen seisoessa paikallaan, kourallinen vakavannäköisiä miehiä asteli lähemmäksi. Heillä oli suuret sulkapäähineet, nahkaiset paidat ja erilaisia luisia koristeita roikkumassa kaulasta. Vähän taaempana tyttö näki hänen pelastajansa, myös muita intiaaneja alkoi tulla lähemmäksi. Osa katseli häntä vihaisena, toiset uteliaina, pienet lapset selvästi pelkäsivät häntä ja piilottelivat naisten jalkojen takana. Abigalea alkoi ihmispaljous hermostuttaa, hän vilkuili etsien ympäriltään pakotietä, mutta tiivis rinki kiersi häntä aukottomana.

Mies, jolla oli suurin sulkapäähine, alkoi puhua, Abigale otaksui hänen olevan johtaja. Tämän ääni oli matala, eikä tyttö osannut päätellä mitä tämä mahtoi sanoa. Äkkiä vanhus hänen takaansa vastasi jotain. Pian keskusteluun liittyivät harvasanaiset miehet oletetun päällikön takaa. Abigalen pelastunut mieskin sanoi jotain, ilmeisesti vastasi kysymykseen. Tyttö alkoi turhautua, kaikki puhuivat selvästi hänestä, mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Helpoiten hän tunnisti puheesta suhahtavia äänteitä, pitkiä a- tai o-kirjaimia ja muutkin kirjaimet kuulostivat tutuilta, mutta ne olivat aivan eri järjestyksessä kuin hänen omassa kielessään. Intiaanien ilmeistäkään ei voinut päätellä mitä mieltä he olivat, keskustelijat eivät katsoneet häneen, mutta muut seisoskelijat tuijottivat senkin edestä.

Mies, joka Abigalesta vaikutti eniten johtajalta, kääntyi mennäkseen pois. Vanhan naisen ääni kuitenkin pysäytti hänet ja mitä ikinä nainen sanoikin, se sai koko väkijoukon kohahtamaan. Tyttö katseli hämmästyneenä ympärilleen ja toivoi todella, että olisi ymmärtänyt mistä puhuttiin. Nainen astui hänen viereensä, asetti kätensä tytön vatsalle ja sanoi jotain voimaa ja varmuutta uhkuvalla äänellä. Abigale katsoi pelästyneenä naisen kättä ja suuntasi sitten katseensa vanhukseen. Tämä katsoi häntä suoraan silmiin ja hymyili niin, että paljasti puuttuvat etuhampaansa. Nainen sanoi hänelle taas jotain.
”Mitä? Mitä nyt tapahtuu?”, Abigale parkaisi epätoivoisena.

Hitaasti vanhus kohotti kätensä, osoitti kauempana seisovan naisen sylissä lepäävää pienokaista, käänsi sen jälkeen kätensä takaisin Abigalen vatsalle ja nyökkäili hymyillen. Abigale ehti nostaa kätensä vielä toistaiseksi litteälle vatsalleen ja sen jälkeen maailma sumeni taas.

Osa 6