Hiljalleen Abigale alkoi palata todellisuuteen pimeyden syövereistä. Hän
huomasi makaavansa taas samalla vuoteella, vanhus hääräsi nuotion
ympärillä. Muisto ja järkytys syöksähtivät hänen mieleensä ja hänen teki
mieli oksentaa. Hän oli kyllä hämärästi tiennyt, että se mitä Theodore
hänelle teki, johti vauvoihin, mutta jotenkin sulkenut koko ajatuksen
mielestään. Nyt hänen vatsassaan kasvoi miehen jälkeläinen, eikä hän
ikinä pääsisi eroon Theodoresta. Entä jos se olisi poika ja aivan isänsä
näköinen? Kuinka hän voisi rakastaa lasta ja elää loppuelämänsä
katsellen paholaisen kuvajaista?
Kyyneleet kihahtivat Abigalen silmäkulmiin, lopulta hän ei voinut muuta
kuin antaa itkun tulla. Pian hän tunsi lempeän kosketuksen hiuksillaan
ja tiesi vanhuksen yrittävän lohduttaa häntä. Aikansa nyyhkytettyään
tyttö kuivasi silmänsä resuiseen hameeseen ja nousi ylös. Nainen ohjasi
hänet ulos teltasta suojaiselle riu´ulle ja sen jälkeen peseytymään.
Saatuaan itsensä siistityksi ja ylleen nahkaisen mekon, Abigale sai
syötäväksi paistettua lihaa ja outoja yrttejä, jotka paljastuivat pian
erittäin herkullisiksi.
Vatsa täynnä ruokaa hän tunsi olonsa hieman paremmaksi. Vanha nainen
antoi hänen olla omissa oloissaan. Tyttö katseli hentoisten liekkien
hiipumista nuotiossa, kosketti välillä varovasti vatsaansa ja yritti
tunnistaa siellä kasvavan uuden elämän. Hän alkoi toivoa, että lapsi
olisi tyttö. Ehkä se näyttäisi hänen pikkusiskoltaan Rosielta, eikä
muistuttaisi tippaakaan siittäjäänsä, sellaista vauvaa hän voisi
oppiakin rakastamaan.
Päivien kuluessa verkalleen eteenpäin Abigale alkoi löytää paikkansa
intiaanien keskuudesta. Ilmeisesti hänen annettiin nyt jäädä tänne,
hänet suojiinsa ottaneella vanhuksella oli varmasti asian kanssa
paljonkin tekemistä. Tyttö oli alkanut mielessään kutsua naista
Kaarnaksi, vanhuksen kasvot olivat samalla lailla uurteilla kuin
mäntyjen kyljet. Heidän yhteiseloonsa alkoi muodostua rutiineja ja he
onnistuivat kommunikoimaan elekielellä. Ensin Abigale toimitti pieniä
askareita teltassa, mutta pian hän huomasi liikkuvansa myös muiden
joukossa hakemassa vettä, polttopuita tai yrttejä. Mielellään Abigale
toimitti vanhuksen hänelle neuvomia askareita. Hänhän oli haaveillut
kotiapulaisen toimesta karatessaan aviomiehensä luota, tavallaan hänen
toiveensa oli toteutunut.
Abigale oli noutamassa joelta vettä, kun hänet pelastanut mies käveli
kohti. Tyttö ei ollut nähnyt häntä moneen päivään ja oli jo ehtinyt
vähän kaivata edes yksiä ystävällisiä kasvoja. Vaikka ei hänkään
ystävälliseltä näyttänyt vaan normaalilta. Muut asukkaat loivat häneen
edelleen vain pelokkaita tai vihamielisiä silmäyksiä. Abigale kohtasi
ujosti miehen katseen.
”Acaraho”, intiaani sanoi hymyillen ja osoitti rintaansa.
”Aca”, Abigale aloitti, muttei enää muistanut loppua.
”Acaraho”, mies toisti hitaammin ja Abigale toisti sanan hänen
perässään. Mies nyökkäsi hyväksyvästi. Tyttö makusteli sanaa,
oletettavasti nimeä, mielessään.
”Abigale”, hän sanoi vuorostaan ja osoitti itseään. Mies toisti muutaman
kerran hänen nimensä ja nyökkäsi taas. Mies kumartui ja nosti kiven,
hän ojensi sitä tyttöä kohden ja näytti kysyvältä.
”Se on kivi”, Abigale sanoi ihmetellen. Mies nyökkäsi ja yritti sanoa saman.
”Kivi”, Abigale toisti ja Acaraho sanoi sanan muutaman kerran.
Seuraavaksi hän poimi maasta lehden ja näytti sitä tytölle. Abigale
sanoi sen nimen ja mies toisti sanan kahdesti. Heinän ja kukan jälkeen
Abigale alkoi ymmärtää, että mies halusi oppia hänen kielensä.
Acarahoa kutsuttiin leirin suunnalta ja vasta silloin Abigale muisti,
että hänen täytyisi viedä vettä teltalle. Tyttö katseli kuinka mies
hölkkäsi omiensa joukkoon, naureskeli heidän mukana ja häipyi telttojen
taakse. Huokaisten Abigale lähti raskaan astian kanssa takaisin
teltalle. Kaarna vilkaisi häntä moittivasti ja mutisi jotain hiljaisella
äänellä, tyttö otti moitteet nöyrästi vastaan ja alkoi auttaa
illallisen laitossa.
Osa 7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti