Siivet ja juuret, osa 8

Helmi sulki silmänsä ja yritti epätoivoisesti päästä tunnelmaan. Tämä oli oikein, tätä hän halusi, tyttö hoki mielessään, mutta ei siitä ollut apua. Henrin suudelmat eivät tuntuneet missään ja tämän käsi hänen paitansa alla lähinnä ärsytti.

- Lopeta, Helmi lopulta mutisi ja kiemurteli sängyllä kauemmaksi.
- Mitä nyt? poika kysyi hölmistyneenä.
- Mua ei oikein huvita.
- Niinpä tietysti, Henri ärähti.
- Anteeksi.
- Sua vaan on viime aikoina huvittanut olemattoman vähän, Henri purnasi.

Helmi puraisi alahuultaan vaikeana, poika oli oikeassa. Kaikki oli Jooan syytä. Ei riittänyt, että mies oli suudellut häntä niin kuin ei koskaan ennen, mutta tämä oli myös puheillaan saanut hänen päänsä pyörälle. Viime päivinä Helmi oli tavoittanut itsensä useamman kerran arvioimasta Henriä. Plussat: samanlaiset arvot, tuttuus. Miinuksia: mustasukkaisuus, lapsellisuus, se, että tämä piti häntä itsestäänselvyytenä… Helmi tiesi olevansa epäreilu, mutta ei voinut itselleen mitään.

- Mä olen miettinyt, Helmi aloitti, mutta nielaisi lauseen jatkon.
Eihän hän voinut tehdä sitä? Mutta eikö hän kuitenkin ollut Henkalle velkaa totuuden? Varsinkin jos hän rakasti tätä. Kun. Kun hän rakasti tätä, tyttö korjasi mielessään.
- Niin?
- Niin että onko sun mielestä meillä kaikki hyvin?
- No on, tai olisi jos lopettaisit tuon pihtaamisen, poika vastasi ja laski kätensä hänen reidelleen.

Helmi värähti tahtomattaan, eikä todellakaan halusta.
- Mä en taida enää haluta, hän viimein kuiskasi.
- Mitä sä sanoit?
- Mä haluaisin pitää tauon, tytöltä pääsi.
- Ai tauon meistä? Henri kysyi äimistyneenä.

Helmi nyökkäsi murheellisena. Poika jäi tuijottamaan häntä suu auki, ja lopulta ponnahti seisomaan.
- Mistä nyt tuulee? tämä tenttasi vihastuneena.
- En haluaisi loukata sua, mutta ei tämä näinkään voi jatkua. Mä olen muuttunut, tai tämä ei tunnut yhtä hyvältä ja oikealta kuin ennen. Haluaisin haluta sua, mutta mä en enää pysty, tyttö kompasteli sanoissaan. Ei ollut itsekään varma mitä halusi sanoa.
- Ennen mitä?
- Häh? Helmi niiskaisi hämmentyneenä.
- Sä sanoit jotain, ettei tunnu niin hyvältä kuin ennen. Mitä on tapahtunut? Milloin sä olet muuttanut mielesi? Onko sulla joku toinen?
Helmi jäi katsomaan Henriä, eikä voinut kasvoille nousevalle syyllisyydelle mitään.

- Kuka se jätkä on? Henri tivasi.
- Ei kukaan, ei ole ketään toista, Helmi vastasi, mutta Henkka ei suostunut kuuntelemaan.
- Valehtelija, poika äyskähti ja käveli pois. Huoneen ovella hän pysähtyi ja tokaisi karskisti häneen katsomatta: - Tässä mitään taukoja tarvita, se on loppu nyt.

Helmi jäi tuijottamaan kiinni paiskattua ovea turtana, yhdessä hetkessä kolme vuotta oli kovin helposti pyyhkäisty sivuun. Alkaessaan kunnolla tajuta mitä oli tapahtunut, hän käpertyi itkien sängylle, ja pelkäsi sittenkin tehneensä virheen.

Aamulla kellon soidessa hän oli jo hereillä, yön hän oli viettänyt itkien ja miettien. Kumpikin oli näin aamun valossa katsottuna ollut kovin turhaa. Helmi huuhtoi turvonneita silmiään kylmällä vedellä, ja toivoi, etteivät äiti tai isä esittäisi kovin tarkkoja kysymyksiä eilisestä illasta tai hänen ulkonäöstään. Toive kantoi vain kolme sekuntia siitä kun äiti oli nähnyt hänet.

- Mikä hätänä? tämä kysyi aamiaispöydässä. Samalla isäkin loi häneen tutkivan silmäyksen.
- Ei mikään, Helmi sanoi ja syventyi puurokulhonsa pariin.
Katsomattakin hän tiesi, että äiti ja isä loivat keskenään huolestuneen silmäyksen, ja ensimmäisen tilaisuuden tullen kumpikin yritti puristaa hänestä totuuden ulos. Parempi oli siis kertoa heti.
- Tai meillä oli Henkan kanssa riitaa, ja saattaa olla, että me ollaan nyt erottu, mutta mä en halua puhua siitä tämän enempää, Helmi tunnusti, ja kuin sanojensa vakuudeksi vei syömättä jääneen puuron tiskipöydälle ja lähti navettaan.

Työhön oli helppo uppoutua, mutta tutut rutiinit vapauttivat aivot miettimään Henkkaa. Ja Jooaa. Helmi yritti tehdä kaikkensa, ettei olisi miettinyt viimeksi mainittua, mutta mitä enemmän hän yritti, sitä enemmän mies pyöri hänen mielessään.

Aamulypsyltä päästyään Helmi lähti isänsä kanssa tekemään rehua. Traktorin ratissa istuessaan hän tajusi, että jos hän aikoi, Jooa piti käsitellä nyt, Henri ei täältä lähtisi mihinkään. Jooa palaisi huomenna Helsinkiin, ja Helmi epäröi palaisiko tämä koskaan näille korkeuksille. Viisainta olisi antaa miehen mennä, mutta samalla hän muisti sen suudelman, miehen katseen ja eilisen kidutuksen. Hän oli todella halunnut, että Jooa jättäisi hänet rauhaan, ja kun niin oli tapahtunut, hän oli huomannut olevansa kuin huomionkipeä rakkikoira vailla edes yhtä ystävällistä katsetta. Kosketuksista puhumattakaan.

Päivän kallistuessa iltaan Helmi oli uupunut, hänen ajatuksensa eivät olleet antaneet hänelle hetkeäkään rauhaa. Tähän asti hänen elämänsä oli ollut hyvin järkevää, tyyntä ja turvallista. Nyt tuntui kuin hänen sisällään olisi pyörinyt trombi vääntäen kaiken pois paikoiltaan. Hän kaipasi Jooan kosketusta, mutta myös yhteistä hyvin suunniteltua tulevaisuuttaan Henkan kanssa, ja tunsi syyllisyyttä molemmista.

Iltanavetan jälkeen hän otti pyöränsä ja polki mökille uimaan, toivoen törmäävänsä Jooaan, mutta tiet olivat yhtä autioita kuin aina ennenkin. Hiukset kosteina kiharoina ja iho järvivedestä viilentyneenä hän palasi kotiin. Huominen oli pelottavan lähellä, eikä hän vieläkään tiennyt mitä tekisi Jooan suhteen. Kunpa joku tulisi ja kertoisi mitä tehdä ja mikä olisi oikein, Helmi toivoi asettautuessaan sänkyynsä. Edellisen yön valvominen kuitenkin piti huolen siitä, että hän vaipui pian uneen.

Aamulla Helmi löysi äitinsä leipomasta pullaa. Se oli varmasti merkki korkeammilta tahoilta, tyttö mietti ja nappasi palan taikinaa suuhunsa.

 Kaiken pähkäilyn jälkeen, hän oli varma vain siitä, että halusi nähdä Jooan vielä viimeisen kerran. Ehkä puhuakin. Heidän viimeiseksi kohtaamisekseen ei saanut jäädä toissapäivänen, jolloin Jooa ei ollut edes katsonut häneen.

- Onko tässä tulossa ylimääräistä vehnästä?
- Kuinka niin? Riitta kysyi, ja letitti pitkon loppuun.
- Ei kun ajattelin, että jos veisin Katin porukoille yhden pullan. Noin niin kuin läksiäislahjaksi, Helmi ehdotti huolettomasti.
- Niin no mikä ettei, jos ne ei ole vielä lähteneet. Sinä taisit todella tykästyä niihin poikiin?

Helmi hätkähti, ja mietti oliko hänen ilmeensä taas paljastanut jotain, ennen kuin tajusi äidin varmaan tarkoittavan lapsia.
- Joo, Veeti ja Elias on tosi mainioita muksuja, hän nyökytteli.
- Ensimmäisen pellillisen saan kohta uunista, että siitä voit viedä, jos haluat.
- Mä käyn vaihtamassa vaatteet sillä aikaa, Helmi sanoi ja lähti yläkertaan.

Hetki harkintaa vaatekomeron ovella ja hän päätyi vaihtamaan ylleen farkkuhameen ja sammaleenvihreän topin. Vessassa hän harjasi hiuksensa ja mietti meikkaamista, mutta arveli sen olevan liian läpinäkyvää, kun hän ei tähänkään asti ollut Jooan takia paklannut itseään.

Lämmin pullapitko muovipussissa Helmi lähti pyöräilemään kohti Korhosten mökkiä, ja tunsi jännityksen asettuvan jonnekin sisuskalujen tietämille. Pahin paniikki taittui, kun hän huomasi mökin pihassa olevan auton, ainakaan he eivät olleet vielä ehtineet lähteä. Heti sen jälkeen hän huomasi nurmikolla Veetin ja Eliaksen painimassa, Kati istui keinussa iPad käsissään. Jooaa tai hänen isäänsä ei näkynyt.

Pojat juoksivat iloisesti mekastaen häntä vastaan. Helmi tervehti heitä vähemmän aurinkoisesti, jännitti liikaa. Helmi käveli keinulle ja ojensi pullapussin ihmettelevälle Katille.

- Äidin kanssa ajateltiin, että tässä olisi teille matkaevästä, suoraan uunista.
- Vau, mä olen sanaton, Kati sanoi ja nautinnollinen ilme kohosi hänen kasvoilleen, kun hän haistoi tuoreen pullan. – Istu, hän nyökkäsi viereensä.

Helmi istahti ja vilkaisi ympärilleen, hän huomasi Jooan istuvan laiturin nokassa. Kati jutteli kevyesti niitä näitä, mutta Helmin huomio oli kiinnittynyt täysin toisaalle.

- Mä vien tämän sisälle, Kati sanoi ja nousi ylös.
- Joo, mä taidan käydä tuolla… Helmi ei lopettanut lausettaan, vaan nousi ylös ja lähti kävelemään kohti laituria.

Hän oli niin keskittynyt Jooan, että häneltä jäi näkemättä Katin voitonriemuinen hymy. Laituri keinahti, kun Helmi astui sille, mutta mies oli uppoutunut kirjaansa. Epäröiden Helmi seisahtui hänen taakseen.

- Moi, tyttö tervehti varovasti.
Jooa käänsi hieman päätään ja nyökäytti päätään tuskin huomattavasti. Hermostuneena Helmi istui alas ja laski jalkansa lämpimään veteen.
- Mitä sä luet?
Mies näytti hiljaisena kirjan kantta, muttei nostanut tekstistä katsettaan. Shakespearen Julius Ceasar, aika yllättävä valinta, Helmi mietti.

- Voisitko sä puhua mulle? hän lopulta puuskahti epätoivoisena pitkittyvään hiljaisuuteen.
- Sori, mä olin jumittunut toteuttamaan neidin edellistä toivetta eli sun rauhaan jättämistä, Jooa tokaisi kuivasti.
Helmi lehahti punaiseksi, hän kyllä muisti mitä oli sanonut Jooalle. Se ohje vain oli tullut aivan liian myöhään. Ajankohtainen se olisi ollut silloin juhannusyönä, ennen kuin hän oli edes nähnyt koko miestä.

- Mä erosin Henristä, Helmi sanoi, eikä ollut varma oliko se paras mahdollinen keskustelun avaus.
- Aha, kuului välinpitämätön vastaus.
Helmi pettyi, ei hän ollut ihan varma mitä oli odottanut, mutta olisi kuitenkin toivonut Jooalta jotain reaktiota siihen, että hän oli vapaa.
- Mä taidan lähteä, Helmi viimein kuiskasi.
- Miksi sä edes tulit? Jooa kysyi ja viimein katsoin häntä.

Sinisten silmien rävähtämätön tuijotus naulitsi Helmin paikoilleen. Tyttö aukaisi suunsa ja sulki sen, ei ollut varma itsekään miksi oli täällä.
- Kai mä vaan halusin nähdä sut ennen kuin te lähdette, hän viimein tunnusti.
- Miksi?

Jooa näytti niin totiselta ja kaukaiselta. Helmi olisi halunnut, että tämä olisi ollut kuin ennen: hymyilevä ja flirttaileva. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja tyttö nosti jalkansa ylös vedestä lähteäkseen, kun Jooa nappasi häntä tiukasti ranteesta kiinni. Miehen kosketus poltti.
- Päästä, Helmi anoi.
- Vastaa ensin mun kysymykseen, Jooa sanoi tiukasti.

Helmi pyyhkäisi vapaalla kädellä ensimmäisen kyynelen pois silmäkulmastaan.
- Koska sä olet sekoittanut mun elämän. Koska mä en voi lakata ajattelemasta sitä suudelmaa, enkä sinua. Koska sä sait mut ajattelemaan valintojani ja tulevaisuuttani. Koska sun jälkeen Henkan kosketus tuntui väärältä. Koska…

Tyttö ei saanut enää jatkettua, vaan hänen täytyi keskittyä pidättelemään itkua. Luoja, hän oli sekaisin.
- Hei, ei mitään hätää, Jooa rauhoitteli ja silitti hänen hiuksiaan.
Helmi vilkaisi miestä nopeasti, ja näki tämän silmissä viimeinkin tutun pilkahduksen. Helmi alkoi itkeä, puristi huulensa tiukasti yhteen, ettei ääntä kuuluisi, mutta vartalonsa vavahtelulle hän ei voinut mitään. Hiljaisena Jooa veti hänet kainaloonsa, ele sai kyyneleet virtaamaan entistä vuolaammin.

Mies antoi hänen rauhassa koota itsensä. Helmi nojasi tämän lämpimään kylkeen, painoi päänsä Jooan kainaloon ja pyyhki viimeiset kyyneleet pois. Sitten he vain istuivat, Jooa silitteli hitaasi Helmin käsivartta.
- Parempi? mies lopulta kuiskasi tytön hiuksiin.
- Joo. Mihin aikaan te muuten olitte lähdössä? Helmi muisti äkkiä.
- Ei me olla lähdössä mihinkään. Kati muuttikin mielensä.

Helmi vetäytyi sen verran sivulle, että päästi katsomaan miestä taas silmiin.
- Siis te jäätte tänne? hän kysyi epäuskoisena.
- Siltähän se nyt näyttää. Haittaakse?
Ensimmäistä kertaa aikoihin Helmin suupielet kaartuivat ylöspäin, ja hän vain puisti päätään.
- Kaiken kaaoksen keskellä mun suurin huoli oli, etten näkisi sua enää ikinä, hän tunnusti.
- Ja mä olen iloinen, että sä olet siinä, Jooa sanoi ja nojasi vähän lähemmäksi.

 Helmin vartalo sähköistyi odotuksesta, mutta Jooa piti häneen edelleen pienen välimatkan, kuin sanatonta lupaa kysyen. Helmin teki mieli nyökätä, mutta hän vain kurotti viimeiset heitä erottavat sentit ja painoi suunsa Jooan suuta vasten. Se oli parempaa kuin hän muistikaan. Jooa asetti lämpimän kätensä hänen niskaansa ja veti häntä vielä lähemmäksi. Miehen kieli sujahti hellästi hänen suuhunsa ja Helmi oli valmis istumaan laiturilla täältä ikuisuuteen, jos Jooa vain suutelisi häntä sinne asti.

Jooa nosti toisen kätensä hänen lantiolleen, liu´utti kätensä topin alle ja hyväili sileää ihoa hameen vyötärön yläpuolelta.
- EI helvetti, miehen suusta pääsi, kun hän vetäytyi äkisti irti Helmistä.
Tyttö veti syvään henkeä ja yritti saada ajatuksensa jälleen kasaan.
- Mitä nyt?
- Sitä vaan, että mä en kohta pysty lopettamaan.
- Haittaakse? tyttö kuiskasi.
- Älä yllytä, Jooa murahti ja nousi ylös.

Helmiltä pääsi kupliva kikatus, kun hän nousi myös seisomaan.
- Haluaisitko sä tulla tänään meidän mökille?

Yllättyneisyys levisi Jooan kasvoille hänen sanojensa myötä.
- Kyllä. Haluaisin.
- Mä pääsen iltanavetalta joskus puoli seiskan jälkeen, käviskö vartin yli seitsemän?
- Käy, Jooa vastasi, ja tunsi menettäneensä kyvyn muodostaa useampisanaisia lauseita.
- No hyvä, nähdään sitten, Helmi sanoi ja näytti jälleen vähän ujolta. – Mun pitää nyt lähteä, hän vain sanoi, ennen kuin lähti kohti polkupyöräänsä.

Helmi heilautti kättään kuistilla istuvalle Katille ja trampoliinilla hyppiville pojille. Päättäväisesti hän sysi sekalaiset ajatuksensa sivuun ja vain paistatteli Jooan kosketuksen jättämässä lämmössä.

Osa 9

Ideasta valmiiksi

Kun olen päähäni saanut kasattua tarpeeksi materiaalia tarinaksi, on aika purkaa se ulos. Mitä enemmän tätä on tehnyt sitä kiehtovammaksi itse kirjoittaminen on muuttunut. Ja myös vaikeammaksi.

Jossain taisin kuvailla miten minusta tuntuu, että olen vähän kuin toimittaja/reportteri. Päässäni pyörii huikea elokuva ja on minun vastuullani, että lukijat saisivat nauttia kyseisestä show`sta yhtä paljon kuin minäkin. Minä tiedän miltä kukin hahmoistani näyttää, mitä hän ajattelee ja tuntee, millainen on ympäristö ja miltä siellä tuoksuu. Kaiken sen voisin teille näyttää, jos vain onnistun löytämään oikeat sanat. Tai niin ainakin uskon.

Tähän asti olen kirjoittanut kaikki tarinani niin että aloitan alusta ja etenen järjestyksessä loppuun asti. Minulle se on helpoin ja luonnollisin tapa kirjoittaa. Tuntuu, että hallitsen tekstin paremmin kuin etenen järjestyksessä. Samalla saan vielä tutustua hahmoihini lisää ja kasvaa heidän mukanaan.

Runsas lukeminen on pitänyt huolen siitä, että sanavarastoni on ihan hyvä, ja jonkinlainen tekstin taju on olemassa. Ehkä. Tuolla tekstin tajulla (mikä edes olisi oikea termi?) tarkoitan sitä, että ainakin omasta mielestäni tiedän mikä on kiinnostavaa ja mikä ei, ja toisaalta mikä toimii ja mikä ei. Kaikkiaan yritän kirjoittaa sellaista mitä itsekin tykkäisin lukea, ilman jaaritteluja tai pitkiä kuvauksia. Toisinaan editointi olisi voinut olla kyllä rohkeampaa.  Juonta, rakennetta tai rytmiä en osaa vielä miettiä yhtään, voin kyllä tunnustaa, etten ihan varmasti edes tiedä mitä nuo kaksi viimeistä tarkoittaa…

Ensimmäisen version kirjoittaminen on yleensä melko hidasta, minä kun saatan pohtia tunninkin verran onko kuvaavampaa käyttää ilmaisua ”kourallinen” vai ”muutama”. Tai siis tuo pohdinta on yleensä päämäärätöntä surffailua netissä, kun samalla uskottelen itselleni, että kyllä alitajunta hoitaa miettimisen. Viime NaNoWriMo:ssa tosin tein viimeisenä iltana enkat, kun pusersin tekstiä jonkun 5000 sanaa, että sain tarinani valmiiksi ajoissa. Tahti voisi olla tuo normaalistikin, jos nettiä ei olisi toiminnassa. ;D

Kun alan kirjoittaa tai oikeastaan jatkan tekstiä, luen vain muutaman edellisen virkkeen, että pääsen mukaan kyytiin ja tunnelmaan. Samalla se aiemmin kirjoittamani pysyy tuoreempana. Tarinan ollessa valmis, jätän sen lepäämään viikoksi tai pariksi, riippuu kuinka maltan. Sen jälkeen luen sen kokonaisuudessaan. Jos en olisi näin luonnonystävä ja uusnuuka, tulostaisin tekstini tuota lukemista varten. Siinä saisi niin näppärästi merkattua marginaaleihin huomioita, yliviivata kökköydet ja merkata onnistuneet kohdat. Nyt luen ihan vain tylsästi näytöltä, surkeimmissa kohdissa muutan fontin värin punaiseksi ja oikein onnistuneet pätkät vihreiksi.

Sen jälkeen tekstin kanssa on vain hinkkausta ja hiomista: toiston karsimista, kirjoitusvirheiden etsintää, pilkkujen kanssa tappelua, sujuvoittamista, logiikan tarkistamista. Sellaista kaikkea pientä. Ensimmäinen tai toinen kerta on vielä ihan jännää, mutta sen jälkeen alkaa jo kyllästyttää. Tarinan julkaisen kuitenkin vasta kun en enää pysty sitä muuttamaan paremmaksi. Omalle tekstilleenhän sokeutuu väistämättä. Ja valitettavasti ihan siihen valmiiseenkin versioon jää kömpelöitä tai käsittämättömiä lauseita ja kirjoitusvirheitä joita Wordkaan ei huomaa. Esilukija olisi tosi kiva olla olemassa, mutta en ole ketään uskaltanut pyytää, joten te tuntemattomat olette niitä koekaniineja. Pahoittelut!

Minulle kirjoittaminen on siis hyvin simppeliä puuhaa. Toisinaan kun pyörin tuolla erilaisilla keskustelupalstoilla tuntuu, etten osaa ollenkaan suhtautua tähän sillä vakavuudella millä muut. Minulle kirjoittaminen on hauska harrastus, ei kärsimystä, ryppyotsaisuutta ja tuskaa. Toisaalta minähän olen vasta aloittelija ja opettelija, nuo muut ovat ehkä niitä, jotka yrittävät saada käsikirjoituksensa julkaistuksi. Se on kuitenkin vielä niin kaukana minulta, ehkei koskaan saavutettavissakaan, että nyt vain nautin näistä mielikuvitusleikkieni purkamisesta näytölle.

Siivet ja juuret, osa 7

Vaikka Jooa oli todennut Katin ihan hyväksi tyypiksi, seuraavana päivänä hän ei ollut asiasta enää yhtä varma. Kati ja tämän kirottu vodkansa, hän manasi sikiöasennossa. Krapula ei ehkä yltänyt TJ0-bileiden jälkeiseen olotilaan, mutta ihan tarpeeksi tässäkin oli kestämistä. Vesilasin kera hän viihtyi sängyssä torkkuen pitkälle iltapäivään. Eikä sieltä noustuaan vetäytynyt muista erilleen kuten tähän asti, sillä jonkinlainen rauha oli saatu yöllä rakennettua isän ja Katin kanssa. Lasten mentyä nukkumaan Ilkka keskittyi Iltasanomien ristikkoon ja Kati viittoi Jooan mukaansa kuistille.

- Oletko miettinyt Helmiä? Kati kysyi istahtaessaan penkille.
Jooaa jaksoi edelleen hämmästyttää naisen suoruus. Hän istui rappusille, jos puhe liikkuisi tytössä, tuntui helpommalta, ettei Kati näkisi hänen ilmeitään.
- Joo, mies tokaisi lyhyesti, eikä tarkentanut, että Helmi oli pyörinyt hänen mielessään päivän jokaisena minuuttina.
- Mä vähän ajattelin, että lähdettäisiin huomenna käymään Aholassa.
- Muuten hyvä, mutta mä en taida olla oikein tervetullut sinne, Jooa tuhahti.
- Missä teillä meni vikaan?

Jooa sulki silmänsä ja mietti hetkiä Helmin kanssa, se sai ikävän kasvamaan entisestään.
- Varmaan siinä, että sillä on jo poikaystävä.
- Eikö sua yhtään häiritse asia?
Jooa yritti tulkita oliko Katin äänessä tuomitseva sävy ennen vastaamista.
- En mä tiedä, en kai oikein edes ajattele sitä niin. Tai siis, jos Helmi olisi niin onnellinen ja rakastunut kuin väittää, niin olisiko se silloin mustasukkainen minusta? Tai vastaisi sillä tavoin, kun mä suutelin sitä? En mä ole tyhmä, jos se olisi oikeasti sanonut ei, niin kyllä mä sen olisin jättänyt rauhaan. Sen viestit on vaan vähän ristiriitaisia.

Hän vaikeni hämillään, ei hänen ollut tarkoitus tällä tavoin avautua. Varsinkaan Katille. Mutta toisaalta, hän ei ollut aiemmin edes vaivautunut tutustumaan naiseen, hänelle oli riittänyt vastenmielisyyden syyksi vain se, että tämä oli isän uusi naisystävä.
- Mä ymmärrän Helmiä. Mikään ei ole niin pelottavaa kuin tutun ja turvallisen hylkääminen ja siirtyminen johonkin uuteen. Tyttö ei varmaan kunnolla edes tiedä mitä haluaa. Me lähdetään huomenna käymään Aholassa ja näyttämässä mitä se sinussa menettää. Ja sen jälkeen Helmi saa tehdä omat ratkaisunsa, Kati totesi päättäväisesti.

Hän vilkaisi olkansa yli Katia, joka katsoi häntä rohkaisevasti. Jooa käänsi katseensa takaisin järvelle ja pudisti kevyesti päätään. Eikä voinut oikein uskoa, mitä oli tapahtunut tai ajatella mitä oli tapahtumassa. Ovi kolahti hänen takanaan ja Jooa päätti lähteä käymään vielä iltauinnilla. Viileä vesi tuli tarpeeseen.

Aamulla Jooa tuli tapansa mukaan kahvimukin kanssa kuistille, jossa Kati loi häneen tutkivan silmäyksen.
- Noissa vaatteissako sä meinasit lähteä?
- Huomenta vaan sullekin, mikä vika näissä on? mies kummasteli.
- Paita ainakin saisi olla vähän tiukempi ja farkut istuvammat, Kati katseli häntä arvioivasti.
- Nyt sä pelotat mua.

Vastaukseksi hän sai vain hersyvän naurun. Kahvin juotuaan Jooa nousi huoneeseensa ja kaiveli käskystä tiukemmat vaatteet. Eikä tuntenut olonsa kuin puolittain idiootiksi.

Veeti ja Elias ajoivat tutusti edellä pyörillä, isä oli mutissut menevänsä mieluummin kalaan, joten Katilla oli koko matka aikaa tuputtaa Jooalle ohjeita.
- Ja sitten et katso vahingossakaan Helmiin päin. Et yhtä ainutta katsetta, onko ymmärretty? Mä varmaan petän nyt koko naissukupuolen, mutta me ei kestetä välinpitämättömyyttä. Sä olet jo sanonut ja tehnyt jo kaiken minkä voit. Nyt kun et kiinnitä Helmiin huomiota, sen pitäisi toimia herätyksenä.

Jooa nyökkäili, ehkä Katin sanoissa oli jotain järkeä.
- Ja sitten olet kohtelias ja hurmaava muita kohtaan, eli vähän liehittelet Helmin äitiä, jos Riitta on kotona.
- Hyi yäk.
- Ei sun nyt tartte mitään flirttiä kehittää, mutta olet kohtelias ja hymyilet, sulla on kiva hymy, joten käytä sitä.
- Miten musta tuntuu, että sä olet innostuneempi tästä pelistä kuin minä, Jooa mutisi silmiään pyörittäen.
- Mä olen kuule kovaa vauhtia keski-ikäistyvä naisihminen, ja eihän mikään ole ihanampaa kuin nuori rakkaus, joten suo minulle huvini, Kati totesi hyväntuulisesti.
- Ei mutta ihan oikeasti, miksi sä teet tämän?
- No, mun elämänkokemukseni mukaan onnellisilla ihmisillä ei ole tarvetta jatkuvaan vittuiluun, nainen vastasi.

Jooa nolostui ja piti katseensa tien pikkukivissä. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän mutisi:
- Sori.
- Anna olla, nythän me vasta on alettu tutustua toisiimme, nainen hymyili lämpimästi ja tökkäisi häntä olkavarteen.

Aholan pihaan saapuessaan Kati vilkaisi häntä ja kuiskasi:
- Muista, ei katsettakaan.

Tehtävä oli odotettua vaikeampi, kun Helmi ilmestyi isänsä perässä ulos. Jooa tervehti kohteliaasti Karia, ja kuunteli tämän ja Katin jutustelua. Katseli taloa, taivasta ja navettaa. Ei Helmiä, vaikka tytöllä oli niin lyhyet shortsit, että olisi vähättelyä sanoa tämän säärien todellakin pääsevän oikeuksiinsa. Veeti, Elias ja Helmi lähtivät pian lehmien luo. Jooa arveli kärsivänsä akuutista happikadosta, kun hän katseli tytön poistumista, sääret eivät suinkaan olleet parasta mitä shortsit paljastivat, vaan se löytyi vähän ylempää.

Jooa kuunteli puolikorvalla Karin ja Katin jaarittelua, odotti jännittyneenä Helmin paluuta. Ensin Riitta tuli kattamaan pihapöytään kahvia ja pullaa, ja kun kolmikko oli uppoutunut muistelemaan kultaista nuoruuttaan, Helmi ja pojat viimein palasivat. Mies keskittyi tuijottamaan kahvikuppiaan ja pyöritteli laiskasti lusikkaansa siinä. Helmi istui yhtä vaitonaisena häntä vastapäätä. Jooa oli muutaman kerran jo miettinyt, oliko kaikki tämä vaiva ja hankaluudet sittenkin liikaa. Mutta tämä sähköistynyt olo, jonka tytön läsnäolo hänessä aiheutti, pakotti ehdottomasti kääntämään jokaisen kortin.

Samalla Jooa muisti Katin ohjeet, ja hymyili leveästi Helmin äidille, kun pakottautui ottamaan toisen palan lettivehnästä.
- Älyttömän hyvää pullaa, parasta mitä olen ikinä syönyt.
- Tämähän on vain pakkasesta sulatettua, Riitta naurahti hämillään, mutta selvästi mielissään.
- Kyllä meidän emäntä vaan tekee seudun parasta nisua, Kari mainosti pöydän päästä, ja iski vaimolleen silmää.

Oikeastaan aika herttaista, Jooa tuumasi katsellessaan Karin ja Riitan keskenään luomia katseita.
- Minä olen muutaman kerran yrittänyt tehdä pullaa, mutta ei siitä ole oikein tullut mitään. Saan aikaiseksi vain sellaisia litteitä kakkaroita, Kati tunnusti. – Että kai mä sitten olen tällainen pakasteviinerin tuoksuinen äiti, hän tuumasi nauraen.
- Sinun pitää tulla tänne oppiin, Riitta kyllä neuvoo, Kari tuumasi ryystäen kahvia.
- Oi, se olisi hienoa, mutta meillä loma jo loppuu.
- Eikös teidän pitänyt olla vielä melkein pari viikkoa? Riitta kysäisi.
- No niinhän meidän piti, mutta Ilkan kanssa mietittiin, että olisi kiva käydä muksujen kanssa risteilyllä ja vaikka Särkänniemessä. Ja Jooankin pitää jo päästä kaupunkiin omien kavereidensa pariin. Kyllähän sen ymmärtää, ei nuorilla täällä ole kauheasti tekemistä.

Riitta ja Kari nyökyttelivät naisen jutuille, ja Jooa tuijotti hölmistyneenä Katia. Hänelle oli todellakin unohdettu kertoa muuttuneista suunnitelmista.
- Milloin te meinasitte lähteä? Helmi kysyi nopeasti. Tytön ääni yllätti Jooan. Hän yritti tulkita äänensävyä, oliko se hätäinen vai kuvitteliko hän vain?
- Ylihuomenna olisi tarkoitus pakata auto, Kati vastasi.
- Aika äkkiä. Tai siis mietin vaan, että vieläkö pojat olisivat halunneet käydä… Helmin ääni hiipui.
Niinpä tietysti, Jooa ajatteli pettyneenä ja vilkaisi kateellisena Veetiä ja Eliasta. Hyvähän kaksikon oli virnistellä, kun Helmi halusi noin kovasti heidän seuraansa.
- Ehkä sitten ensi kesänä, Kati vastasi hymyillen. – Kiitos kuitenkin tarjouksesta.

Kahvikupit tyhjenivät, ja Kati nousi alkaen tehdä lähtöä. Elias ja Veeti kirmasivat vielä aitauksen viereen katsomaan lehmiä, Kati vaihtoi viimeisiä kuulumisia talollisten kanssa ja Jooa keskittyi hymyilemään kohteliaasti heidän seisoessa ringissä keskellä pihaa.
- Pojat tulkaahan, niin lähdetään, Kati kailotti lopulta.
- Anteeksi, Helmi mutisi ja työntyi Katin ja Jooan välistä kohti taloa. Niin läheltä, että tytön käsi hipaisi Jooan kättä ja hän saattoi haistaa Helmin käyttämän saippuan. Mandariinia.

Kun viimeisetkin jäähyväiset oli sanottu, nelikko lähti kotimatkalle ja isommalle tielle päästyään Kati kääntyi Jooan puoleen.
- Sä olit loistava! Helmi vilkuili sua jatkuvasti ja tämä meni just niin kuin suunnittelin.
- Eikä katsonut, Jooa tuhahti nolostuneena, vaikka toivoi joka solullaan Katin huomion olevan totta.
- Mitä se oli se, että me ollaan jo lähdössä? Mulle on taas unohduttu infota, hän vaihtoi nopeasti puheenaihetta.
- Ei me mihinkään olla lähdössä, halusin vain laittaa vähän vauhtia teidän tilanteeseen.
- Sä olet ehkä kieroin nainen, johon mä olen ikinä törmännyt, Jooa tuumasi hitaasti.
- Ole onnellinen, että mä olen sun puolella, Kati iski silmää.
- Mitäs nyt?
- Nyt vain odotellaan Helmin siirtoa, eiköhän siitä jotain kuulu ylihuomiseen mennessä.

Osa 8

Siivet ja juuret, osa 6

Jooa nousi uuteen päivään pitkästä aikaa loistavalla tuulella, kaikki kiitos siitä kuului eilisille bileille. Venytellen hän majoittui aamukahvinsa kanssa mökin rappusille, järvimaisema oli käynyt jo tutuksi ja ajatuksetkin menivät sitä samaa rataa.

Helmi. Voi hyvä helvetti, tyttö oli upea. Hän oli suunnitellut heräävänsä aamuun tämän vierestä, mutta ei kuitenkaan ollut ihan hirveän pettynyt, kun niin ei ollutkaan käynyt. Jooa ei uskaltanut edes ajatella millaista seksi olisi Helmin kanssa, jos pelkkä viimeöisen suudelman kelailu sai hänen koko kroppansa kihelmöimään näin. Samalla hän vakuuttui, että hänen täytyisi nähdä tyttö mahdollisimman pian.

Jooa kävi pukeutumassa, ja suuntasi kulkunsa Aholaan. Hän ei ollut ihan varma, mikä häntä odotti, mutta päätti luottaa eiliseen. Ei Helmikään ollut voinut sitä unohtaa.

Nähdessään tytön tämän kotipihassa, Jooa ei ollut asiasta enää niin varma. Teksasin moottorisahamurhaajakin olisi varmasti saanut tältä ystävällisemmän katseen kuin se minkä Jooa sai osakseen.
- Moi, Jooa tervehti varovasti, kun pääsi lähemmäksi.
- Mitä sä täällä? Helmi tiuskaisi.
- Ollaanko me taas lähtöruudussa? mies huokasi pettyneenä.

Helmi väisti jonkun maatalousvärkin toiselle puolelle, eikä vastannut mitään. Jooa hieroi tuskastuneena otsaansa, mikä ihme tyttöä vaivasi?

- Mites se eilinen? Joko sä olet sen unohtanut?
- Eilinen oli ihan kiva, mutta ei muuta.
Jooa mieli mustui lopullisesti, ja vihakin alkoi puskea esiin.
- Ihan kiva? hän kysyi vaarallisen vakaalla äänellä.

Helmi kohautti välinpitämättömänä harteitaan ja syventyi tutkimaan sitä vehjettä, jota Jooa ei tunnistanut. Aura? Silppuri? Niittokone? Paskan väliä, hän tuhahti päätään puistaen, ja keskittyi jälleen Helmiin.
- Se oli kaukana kivasta. Jumalauta, tuollaisesta kirjoitetaan lauluja tai tehdään elokuvia, ja sä olit siinä mukana ihan yhtä paljon kuin minäkin. Hitto, jos mä en olisi ollut niin hellämielinen, niin mä olisin saanut sut sänkyyn ja me oltaisiin siellä vieläkin. Mitä helvetin jääpalaa sä taas yrität esittää? Jooan ääni kohosi niin että viimeiset sanat hän huusi.
Helmi paiskasi käsissään olevan jakoavaimen maahan ja karjui vastauksensa:
- Yhdellä hyvällä pusulla ei ole mitään merkitystä, kun et sä muuten sovi kuvioon, ja mä en anna sun sotkea tätä kaikkea lopullisesti. Joten ala painua, äläkä tule takaisin.

Mies oli jo kääntynyt, mutta kiepsahti kuitenkin vielä ympäri:
- Mistä vitun kuviosta sä horiset?
Helmi heilautti kättään suurieleisesti ympärillään, mutta Jooa ei siitä tullut hullua hurskaammaksi.
- Mitä tekemistä navetalla tai pihakoivulla on meidän kanssa?
- Kaikki. Ihan kaikki, hän mutisi ja oli jälleen syventynyt puuhailemaan koneen kimpussa.

Jooa pystyi vain tuijottamaan Helmiä, hän ei edes muistanut missä kohdin oli pudonnut kärryiltä. Nopeasti hän liikkui Helmin viereen ja kosketti tämän käsivartta.
- Mä haluaisin vähän ymmärrettävämmän selityksen.
Tyttö tuijotti hänen kättään kuin se olisi ollut maailman myrkyllisin käärme. Mies irrotti otteensa, ja pettymyksekseen huomasi tämän rentoutuvan heti. Helmi näytti puntaroivan eri vaihtoehtoja, ilmeisesti hän hävisi jonkun sisäisen kamppailun, sillä tyttö huokaisi ja viittasi kädellään seuraamaan.

Jooa käveli uteliaana Helmin vanavedessä, mutta tyttö pysähtyikin vain aidan viereen ja katseli hiljaisena laiduntavia lehmiä. Mies näki vain lehmät, pellot ja kaukana häämöttävän metsän, muttei vieläkään ymmärtänyt mitä Helmi ajoi takaa.

- 33 hehtaaria peltoa ja 182 metsää. Muutaman vuoden kuluttua se kaikki on mun, hän totesi hiljaa.
- No, sehän on kiva.
- Mun juuret on niin syvällä näissä maisemissa, etten voisi ikinä kuvitellakaan lähteväni täältä. Ja mä haluan perheen nuorena, miehen ja paljon lapsia, pehmeä hymy kasvoillaan Helmi maalasi kuvaa tulevaisuudestaan. – Henri on täältä kotoisin, ja sillä on halu jatkaa niiden perheyritystä. Sekin haluaa lapsia. Me ollaan seurustelut kolme vuotta, ja puhuttu kaikki selväksi. Mä lähden ensi vuonna opiskelemaan agrologiksi, kun mä valmistun, me mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Isän ja äidin kanssa on ollut puhetta, että koulun jälkeen olisi sopiva aika tehdä sukupolvenvaihdos, tyttö vaikeni hetkeksi ja totesi vielä lujasti:
- Sitä mä haluan. En mitään parin viikon suhdetta jätkään, joka lähtee täältä ennen muuttolintuja, Helmi päätti, muttei vieläkään katsonut Jooan.

- Että se siitä sitten? mies kysyi kitkerästi.
Helmi tyytyi hiljaisena piirtelemään lenkkarinsa kärjellä kuvioita kullanvaaleaan hiekkaan.
- Toi on ehkä idiooteinta mitä mä olen hetkeen kuullut, Jooa tokaisi ja haroi turhautuneena hiuksiaan. Teki mieli ravistella tyttöä.
Nyt Helmi loi häneen terävän katseen, ja näytti loukkaantuneeltakin.

- Okei, mä ymmärrän sun halusi jatkaa tätä tilaa. Välillä toivoisin, että mullakin olisi joku yhtä selkeä suunta elämässä, toisaalta arvostan sitä, että saan vapaasti valita mitä teen isona. Mutta toi kaikki muu. Täyttä. Paskaa.
Tyttö katsoi häntä silmät kipinöiden ja oli jo aukaissut suunsa, mutta hän jatkoi odottamatta vastalausetta.
- Mä en vaan voi uskoa, että sä tyydyt sellaiseen punaniskaidioottiin kuin se Henkka on.
- En mä mitään tyydy. Henri on ihan hyvä poika, Helmi puolustautui.

Jooa naurahti ilkeästi.
- Voi vitsi, mustakin olisi kiva kuulla, että mun tulevien lasteni äiti kuvailisi mua ihan hyväksi. Henkka on varmaan myös ihan kiva ja jokseenkin ok? Sä olet upea ja ainutlaatuinen, sä ansaitset parasta, Jooa painotti.
- Ja sinäkö olet parasta? Helmi puuskahti.
- En mä kyllä ole, mies sanoi haikeasti hetken mietittyään. – Mutta parempi sitä Henkkaa. Yksi juttu mikä mua tuossa sun monologissa otti korvaan. Sä et puhunut rakkaudesta mitään. Jumalauta, nyt eletään 2010-lukua ja kuulostaa siltä kuin sä asettautuisit johonkin järkiavioliittoon.
- Tietysti me rakastetaan toisiamme, Helmi oikaisi kiivaasti.

Jooa ei alkanut väittää vastaan, hän tiesi oikean vastauksen, ja toivoi Helminkin huomaavan sen ennen kuin oli liian myöhäistä.
- Tiedätkö, kun mä olin sun ikäinen, olin ihan varma, että lähden lukion jälkeen oikeustieteelliseen, mutta tässä sitä ollaan vielä päälle parikymppisenäkin ilman koulutusta tai työtä.
- Mitä tapahtui? Helmi kysyi hetken epäröityään.
- Elämä tapahtui, Jooa huokaisi. – Kyllästyin lukemaan, kyllästyin kaikkeen. Intissä kasvoi halu löytää itseni, sitten mä reissasin. Ja vaikka suunta on edelleen vähän hukassa, päivääkään en vaihtaisi. Elämää ei kato voi suunnitella piiruntarkasti, aina tulee yllätyksiä.
- Ei se tarkoita, että kun sun on pitänyt etsiä itseäsi, että munkin tarvitsisi, Helmi tuhahti.
- Ei tarkoitakaan. Olisitko muuten tämän kuun alussa uskonut, että Helsingistä tulee joku kundi, jonka kanssa sä olet valmis pettämään tulevaa aviomiestäsi?

Helmin kasvoille nousi kevyt puna, mutta tämä ei saanut sanotuksi mitään. Eikä edelleenkään katsonut häneen.
- Just sitä mä tarkoitan yllätyksillä. Mitä jos sä siellä koulussa tapaatkin jonkun miehen, joka on sulle paljon parempi kuin Henkka ikinä. Tai mitä jos te ette voikaan saada yhdessä lapsia? Pystytkö silti olemaan onnellinen sen kanssa? Kaduttaako sua silloin, ettet ryhtynyt mun kanssa siihen parin viikon lomaromanssiin? Mä haluan sua. Etenkin sen eilisen jälkeen, ja olisin valmis lyömään vetoa, että säkin haluat mua. Eikö niin? Jooan viimeiset sanat kuulostivat hänen omiinkin korviinsa säälittävän anovilta.

Tyttö ei kuitenkaan vastannut mitään, ja oli kuin hänen kasvoilleen olisi noussut verho, jonka taakse Helmi piiloutui. Jooa odotti hetken, mutta kun ei saanut vastausta, jatkoi:
- Mutta sä olet ilmeisesti päätöksesi tehnyt, joten mitäpä tässä enää yrittämään. Meillä olisi voinut olla mahtava kesä… Toivottavasti se urpo pystyy tarjoamaan sulle sen kaiken, mistä sä haaveilet. Onnellista loppuelämää, Helmi, Jooa toivotti alistuneena, eikä voinut estää kättään nousemasta tytön hiuksiin.

Hetken hän harkitsi käden siirtämistä Helmin niskaan ja tämän vetämistä itseään vasten. Ehkä uusi suudelma saisi aikaiseksi sen mihin hänen sanansa eivät pystyneet. Auton oven kolahdus jostain takaa ja Helmin kavahtaminen kauemmaksi tyhjensivät hänen suunnitelmansa. Jooa loi viimeisen pettyneen silmäyksen Helmiin ja kääntyi sitten pois. Jokainen askel pois tytön luota oli yhtä vaikea. Hän olisi halunnut kääntyä ja juosta takaisin, anoa polvillaan uutta tilaisuutta. Järki kai oli se, joka pakotti jatkamaan.

Jooa pääsi takaisin mökille, kävi vaihtamassa lenkkivaatteet ylleen ja lähti takaisin tielle. Sen jälkeen hän vain juoksi ja juoksi, yritti päästä pakoon omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Mutta tuska pysyi kannoilla varjon lailla.

Päivä oli jo vaihtunut iltaan, kun hän viimein hengästyneenä ja hikisenä palasi mökille. Kati ja isä istuivat kuistilla, ja katsoivat häntä ihmetellen.
- Siellä on saunassa vielä lämmintä, jos haluat mennä, isä sanoi, kun hän kulki heidän ohitseen.

Uupuneena Jooa nyökkäsi ja raahusti mökin parvelle hakemaan pyyhettään. Saunassa ei ollut kovin kuuma, joten Jooa nakkasi lisää puita kiukaan alle. Lauteilla istuessaan jokainen ajatus, jonka hän oli saanut lenkillä torjuttua, vyöryi hänen ylitseen. Jooa heitti löylyä ja painautui kumaraan kiroten samalla itseään ja Helmiä. Yritti käsittää miten kevyestä juhannusyön pususta oli kehittynyt jotain näin raastavaa. Oven kolahdus sai hänet nostamaan päätään.

Isä seisoi ovella ja näytti vähän eksyneeltä. He eivät olleet aikoihin saunoneet yhdessä. Ilkka nousi lauteille ja totesi samalla:
- Toivottavasti saan liittyä seuraan.
Jooa heitti lisää löylyä, ja ähkäisi myöntymyksen merkiksi.
- Mikä painaa? isä kysyi myös kumartuneena kuumuutta karkuun.
Jooalla oli jo ilkeä vastaus kielen päällä valmiina, mutta hän vilkaisi ensin isän suuntaan. Tämä katseli häntä myötätuntoisena, ja samoin kuin joskus ennen. Ennen Katia.

- Yksi tyttö, Jooa sanoi hiljaa.
- Erositteko te?
- No kun ei edes ehditty olemaan.
Isän pysyessä hiljaa, odottavana, Jooa puhui:
- Kukaan ei ole aiemmin saanut mua tuntemaan näin. Hitto, pelkkä pussailu… Siinä oli sitä sähköä ja kipinää, jota mä luulin, ettei ole olemassakaan. Ja se on niin kaunis, mutta se ei taida sitä edes tajuta. Ei ole sellainen kuin enemmistö kauniista tytöistä, turhamainen tai liian tietoinen itsestään. Se on hauska ja terävä. Ja teki tänään erittäin selväksi, ettei ole kiinnostunut, koska mä en ole sen suuren suunnitelmaan sopiva mies.

Jooa vaikeni hämmentyneenä, tuntui vähän helpommalta, kun oli saanut puhuttua.
- Mä olen pahoillani. Se tyttö ei tiedä mitä menettää, koska sä olet pohjimmiltasi hieno mies.

Jooa tuijotti nolona paljaita varpaitaan, Suomeen palannut tuhlaajapoika oli ollut suoraan sanottuna täysi mulkku isää kohtaan.
- Enpä tiedä. En ainakaan teitä kohtaan.
- No et, isä naurahti. – Mutta kyllä mä olen yrittänyt kaiken sen vittuilunkin keskellä ymmärtää sinua. Meillä oli niin monta vuotta hyvä poikamiestiimi, ja ehkä se oli melkoinen järkytys palata kotiin, kun siellä olikin tarjolla vain lapsiperhe-elämää. Äitisi lähdön jälkeen olen kuitenkin kaivannut uutta parisuhdetta. Katin tavattuani taas löysin sen sähkön ja kipinän mistä sinäkin puhuit. Sä olet kuitenkin aina mun poikani ja hyvin tärkeä. Älä unohda sitä.

Hän pystyi vain tuijottamaan lauteita, eikä silmissä kirveltänyt enää pelkästään hiki. Isä laskeutui alas pesemään itseään, Jooa sulki silmänsä ja nojasi seinään. Helmi täytti hänen verkkokalvonsa välittömästi. Juuri se tästä tilanteesta vielä puuttuikin.

Isä ja Kati istuivat edelleen kuistilla, kun hän viimein palasi saunalta.
- Hei, otatko viiniä? Kati kysyi, kun Jooa nousi portaita.

Hän vilkaisi varuillaan heitä, toivoi, ettei isä ollut puhunut mitään. Niin tai näin, alkoholi oli erittäin tervetullutta. Hän istahti pöytään, otti vastaan Katin tarjoaman lasillisen, kumosi sen kahdella kulauksella ja ojensi pikariaan uudelleen täytettäväksi.
- Kiva, että osaat arvostaa hyvää Rieslingiä, Kati totesi kuivasti ja lähti käymään sisällä.
Jooa oli valmis unohtamaan kaiken kaunansa naista kohtaan, kun tämä palasi ulos vodkapullon ja appelsiinimehun kanssa.
- Sä näytät ihan siltä, että tarvitset kunnon drinkin, nainen sanoi, kun laski kantamuksensa pöydälle.

Mies vilkaisi kulmiensa alta uudelleen isää ja Katia, nainen huomasi katseen ja sanoi:
- Isäsi ei sanonut mitään siitä, mitä te ehkä saunassa puhuitte, mutta onhan mullakin silmät päässä.

Hän hyväksyi selityksen, ja kaatoi itselleen ensimmäisen paukun. Poltteleva vodka valui kurkusta alas ja Jooa toivoi humalan seuraavan pian perässä.
- Haluatko kertoa mulle mikä vaivaa? Kati kysyi ja siemaisi viiniään.
- Naiset, Jooa tuhahti ja teki uuden drinkin.
- Niinpä tietysti, hän nyökkäsi.
- Miksi teidän pitää tehdä kaikesta niin monimutkaista?

Kati katsoi järvelle ja mietti vastausta.
- Jaa-a, ehkä siksi, ettei teillä miehillä kävisi aika niin pitkäksi.
- Mä taidan alkaa munkiksi. Tai sitten käydä vain huorissa.
Isä vilkaisi poikaansa terävästi viimeisen lauseen jälkeen.
- Älähän nyt, kyllä se Helmi siitä vielä järkiinsä tulee, Kati lohdutti.
- Mä en sanonut nimiä, Jooa huomautti.
Kati katsoi häntä nostaen toista kulmakarvaansa, ja Jooa katsoi parhaaksi syventyä lasinsa sisältöön.

- Mitä sä haluat Helmistä? Kati lopulta kysyi.
Mies tuijotti edelleen lasiinsa, nolotti vastata noin suoraan kysymykseen.
- Pelkkää seksiä? Kati jatkoi painostusta.
Isä henkäisi kuuluvasti pöydän toiselta puolen.
- Älä nyt Ilkka viitsi, ei Jooa ole enää siinä iässä, että seurustelu on vain kädestä pitämistä. No miten on?
- Niin mä luulin alkuunsa, mutta ei tässä ole enää pelkästään sen sänkyyn pääsemisestä, Jooa vastasi vodkan tuomalla avoimuudella. – Eikä tällä ole mitään merkitystä, Helmi seurustelee ja teki tänään ihan tarpeeksi selväksi, että mä en kiinnosta sitä.
- Jaa. Mä taas olisin taipuvainen uskomaan sitä ilmettä, mikä Helmillä oli, kun sille selvisi, ettet sä ollut meidän mukana, kun me käytiin Aholassa.

Jooa katsoi Katia ihmeissään.
- Sellaista pettymystä ei näe tytön kasvoilla, jos kyseessä on vain joku random kesänaapuri, Kati selvensi hymyillen.
- Mutta kun se ei suostu myöntämään sitä. Mä tiedän, että sekin haluaa, mutta sillä on joku suuri suunnitelma mennä naimisiin ja lisääntyä sen tahvon kanssa, joten se ei voi edes antaa mulle tilaisuutta, Jooa purkautui turhautuneena.
- Meidän täytyy järjestää sulle tilaisuus.
- Miten muka?
- Jätä se mun huolekseni. Sä et ehkä tiedä, mutta mut tunnetaan ystäväpiirissäni Amorina.
Kati sanoi sen niin vakuuttavasti, että hänelle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin uskoa tämän puheisiin.

Kesäyö hämärtyi, mutta he kolme istuivat edelleen mökin kuistilla, puhumassa ensimmäistä kertaa kunnolla. Tulevaisuudesta, menneisyydestä ja elämästä yleensä. Lopulta pullojen tyhjennyttyä Jooa horjahteli sänkyynsä, ja sumeissa ajatuksissaan tuli siihen lopputulokseen, että Kati oli sittenkin ihan okei.

Osa 7

Siivet ja juuret, osa 5

Terassin valot tavoittivat lähestyvän ihmisen ja Helmi tunnisti hänet Jooaksi. Tyttö rentoutui, mutta vain hieman.
- Miksi sä et lähtenyt jatkoille? Helmi tiedusteli.
- Ja olisin heittänyt hukkaan tilaisuuden päästä sun kanssa kaksin, mies naurahti.
Tyttö vilkaisi ympärilleen varuillaan, he todellakin olivat kahdestaan. Pelko palasi, mutta nyt eri syystä.
- Rauhoitu, en mä sun kimppuus käy, Jooa totesi tullessaan lähemmäksi.

Tyttö ei vastannut siihen mitään vaan siirtyi terassille siivoamaan pöytää. Jooa seurasi ja istahti kaiteelle. Helmi tunsi miehen katseen tiiviisti itsessään puuhastellessaan astioiden kanssa.
- Meidän pitäisi puhua, Jooa viimein totesi hiljaisella äänellä.
- Ei ole mitään puhuttavaa, Helmi tiuskaisi.
- Se on munkin mielestä ihan yliarvostettua, mies sanoi hänen takaansa.

Helmi säpsähti, mies osasi liikkua aivan liian hiljaa. Sydän jyskyttäen hän jähmettyi paikalleen, hän kuuli Jooan hengityksen ja tunsi tästä hohkavan lämmön. Jooan tuoksu, voi luoja. Helmi hengitti syvään, ja alkoi ymmärtää Axen mainoksissa lankeavia naisia. Kevyt kosketus tuntui hänen hiuksissaan.
- Sulla on upeat hiukset, nämä kiharat todella sopii sulle.
Helmi yritti estää sanoja vaikuttamasta häneen.
- Noinko sä sanoit Katallekin? tytön kysymys sai vastaukseksi pitkän huokauksen.
- Kuinka pitkään mun sitten pitäisi olla selibaatissa, että sä uskoisit mun olevan tosissani sun suhteesi?
- Ihan sama, sulla ei nimittäin tule ikinä olemaan mitää jakoja mun suhteeni, Helmi totesi ja piti katseensa tiukasti järven tyynessä pinnassa.

Jooa siirsi hänen hiuksensa pois niskasta, ja tyttö tunsi tämän suutelevan hellästi hiusten alta paljastunutta ihoa. Helmi värähti. Hänen pitäisi liikkua, mennä pois, mutta jalat olivat kuin pultattuina tähän paikkaan. Jooan kosketuksen vaikutus oli ihmeellinen, pois pyyhkiytyivät Kata, Henri ja vannottu vala siitä, ettei hän ikinä suostuisi mihinkään.
- Mitä sä teet?
- En mitään, Jooa vastasi ja siirtyi hyväilemään huulillaan tytön kaulaa.
- Toi ei vaikuta ei mitäältä, hän henkäisi.

Vastaukseksi hän sai hyrisevän naurahduksen ja uuden suukon korvansa alapuolelle. Viimeinen järjen ääni tunkeutui päättäväisesti tytön tajuntaan ja Helmi pakeni kauemmaksi. Jooa liikahti perässä, mutta Helmi ojensi kätensä ja voihkaisi:
- Älä tule lähemmäksi.
Mies seisahtui ja katsoi häntä pää kallellaan, silmistä paistava halu sai Helmin vatsanpohjan kipristelemään.
- Voi helvetin helvetti, tyttö mutisi puoliääneen.
Hän oli pulassa, mutta nyt pitäisi vain saada luovittua tiensä pois täältä. Myöhemmin hän kyllä ehtisi saada tempoilevat ajatuksensa ja kielletyt tuntemuksensa kuriin.

- Mun pitää lähteä.
- Mikä kiire sulle nyt tuli? Jooa kysyi ja astui lähemmäksi.
Helmi perääntyi kunnes törmäsi terassin kaiteeseen, Jooa tuli hitaasti lähemmäksi ja otti kaiteesta kiinni tytön molemmin puolin. Helmistä tuntui kuin hänet olisi vangittu. Hän vilkaisi levottomana Jooan lihaksikkaita käsivarsia. Miltähän ne tuntuisivat hänen käsiensä alla tai kietoutuneina hänen ympärilleen? Helmi nielaisi hätääntyneenä, hän ei saisi ajatella tällaisia.

- Sä hämmennät mua, vuoroin sanot yhtä ja sitten kuitenkin teet toista. Mutta eikös se niin mene, että vain teot punnitaan? Jooa mietiskeli hiljaisella äänellä.
- Ei. Mä en halua tätä tai sua, tyttö takelteli sanoissaan.
Jooa nojasi hieman taaksepäin, muttei vieläkään irrottanut käsiään kaiteesta. Miehen ilme muuttui mietteliäästä ovelaksi.
- Okei. Mulla on sulle diili. Mä saan suudella sua tässä ja nyt yhden kerran. Jos sä sen jälkeen olet edelleen sitä mieltä, ettet halua mua tai tunne mitään, niin mä jätän sitten sut rauhaan.
- Tuohon mä en ainakaan suostu, Helmi kivahti.
- No, sitten mä alan käydä teillä joka päivä, seuraan sua kuin hai laivaa. Ja ehkä saatan mainita sun poikaystävällesi siitä juhannusyöstä.
- Et sä voisi, tyttö henkäisi järkyttyneenä.
- Odota niin näet.

Helmi punnitsi vaihtoehtojaan tai oikeastaan niiden olemattomuutta. Henri ei saisi kuulla mitään siitä suukosta, tämä ei todellakaan ymmärtäisi. Toisaalta Jooan suuteleminen kiehtoi häntä, ehkä sitä kokeilemalla hän pääsisi eroon näistä tunteista. Piipittävä ääni pään sisällä huomautti hänen leikkivän tulella. Helmi tiesi sen, mutta ei voinut muutakaan.
- Paskiainen, Helmi sihahti. Hän ei todellakaan heittäytyisi noin vain Jooan käsivarsille.
- Miten on?
- Herrasmies sä et ainakaan ole.
- Sellaista en ole koskaan väittänytkään olevani, Jooa vastasi vinosti hymyillen.
- Pussaa sitten, mutta tiedä, että sä pakotit mut ja mä en nauti tilanteesta pätkän vertaa, Helmi ärisi.
- Sulla oli vapaus valita, Jooa muistutti ennen kuin nojautui lähemmäksi.

Helmi puristi suunsa ja silmänsä tiukasti kiinni. Siinäpähän nyt yritti suudella, tyttö ehti ajatella ennen kuin Jooa veti hänet tiukasti itseään vasten. Tuntiessaan miehen vartalon painautuneena omaansa vasten Helmi tiesi olevansa pahemmassa kuin pulassa. Eikä Jooa ollut vielä ehtinyt aloittaa hänen kaulansa hamuamista.
- Niin pehmeää ja houkuttelevaa, Jooa kuiskasi ja jatkoi tietään ylös leualle.

Halu syöksähti Helmin vartalon jokaiseen hermopisteeseen, järki häipyi ja jäljelle jäi pelkkä tunne. Tyttö rentoutui ja nosti kätensä miehen kylkiin, veti tätä vielä lähemmäksi. Helmi käänsi päätään tavoittaakseen nopeammin Jooan suun. Ja kun hän viimein tunsi miehen huulet omiaan vasteen, hän päätyi jonnekin täydellisyyden tuolle puolen.

Jooa todellakin osaasi suudella, Helmi mietti sumeasti. Välilä tuntui kuin hänet oli kiedottu pumpuliin, niin hellästi ja pehmeästi Jooa häntä maisteli. Seuraavassa hetkessä kaikki oli kipinöitä, järjetöntä himoa ja ahnautta, joka sekä pelotti että sai haluamaan lisää. Ja Helmi jäi haluamaan lisää vielä sittenkin kun Jooa viimein vetäytyi hänestä irti.

 Mies otti askeleen taaksepäin katsoen häntä haluten ja haastaen.
- Nyt kun sanot, että et ole kiinnostunut minusta, etkä halua minua, niin voit olla varma, että et enää koskaan näe mua.

Helmi yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Hänen olisi tehnyt mieli kokeilla huuliaan, ne tuntuivat olevan vieläkin kuin tulessa.
- Minä… tyttö aloitti, eikä tiennyt kuinka jatkaa.
Ei kun Jooa seisoi hänen edessään, ei äskeisen jälkeen.
- Sitähän minäkin, Jooa virkkoi, kun Helmin mietintä venyi.
Mies tuli jälleen häneen liki, mutta nyt tyttö väisti. Hän tiesi, että seuraava kosketus veisi heidät pitemmälle kuin mihin hän olisi valmis.

- Ei. Älä. Mun pitää miettiä, Helmi pyysi.
Jooa istahti takaisin kaiteelle, antoi hänelle pyydettyä tilaa. Mutta se tila minkä Helmi olisi tarvinnut, oli vähintään 400 kilometriä heidän välissään.
- Mun pitää lähteä, tyttö sai viimein kakistettua.
- Oletko varma?
- En, mutta muuhun mä en pysty, Helmi sai sanottua, vältelleen Jooan katsetta.
- Se on ihan okei, Jooa totesi pehmeästi ja Helmi vilkaisi häntä yllättyneenä.
- Kiitti luottamuksesta, mies naurahti. – En mäkään ihan mikä tahansa hyväksikäyttäjäsika ole. Onko täällä kaikki kunnossa?

Helmi vilkaisi ympärilleen ja nyökkäsi. Mitä väliä oli muutamalla väärässä paikassa olevalla kertakäyttölautasella, kun koko hänen elämänsä oli mullistumassa, ja ihan väärään suuntaan.
- No lähdetään sitten.
- Mä haluaisin mennä yksin, tyttö sanoi vaimeasti.
- Älä hulluja puhu, susta ei tule seuraavaa Kyllikki Saarta. Voidaan kävellä vaikka tien eri puolia, mutta mä saatan sut kuitenkin kotiin.

Helmi nyökkäsi vaisuna, ja arvosti todella sitä, että Jooa antoi hänen kulkea rauhassa eikä puhunut mitään. Tyttö teki kaikkensa pitääkseen kyyneleet sisällään. Hän oli pettänyt poikaystäväänsä. Hän oli pettäjä.

Kaiken sisällään vellovan syyllisyyden keskelläkin hän edelleen halusi Jooaa lähes kipeästi, ja se sai hänen olonsa vielä kurjemmaksi. Mies seurasi häntä kotipihaan asti, mutta Helmi ei pysähtynyt eikä kiitellyt, vaan käveli suoraan sisään ja hakeutui turvaan omaan sänkyynsä.

Osa 6