Helmi sulki silmänsä ja yritti epätoivoisesti päästä tunnelmaan. Tämä
oli oikein, tätä hän halusi, tyttö hoki mielessään, mutta ei siitä ollut
apua. Henrin suudelmat eivät tuntuneet missään ja tämän käsi hänen
paitansa alla lähinnä ärsytti.
- Lopeta, Helmi lopulta mutisi ja kiemurteli sängyllä kauemmaksi.
- Mitä nyt? poika kysyi hölmistyneenä.
- Mua ei oikein huvita.
- Niinpä tietysti, Henri ärähti.
- Anteeksi.
- Sua vaan on viime aikoina huvittanut olemattoman vähän, Henri purnasi.
Helmi puraisi alahuultaan vaikeana, poika oli oikeassa. Kaikki oli Jooan
syytä. Ei riittänyt, että mies oli suudellut häntä niin kuin ei koskaan
ennen, mutta tämä oli myös puheillaan saanut hänen päänsä pyörälle.
Viime päivinä Helmi oli tavoittanut itsensä useamman kerran arvioimasta
Henriä. Plussat: samanlaiset arvot, tuttuus. Miinuksia: mustasukkaisuus,
lapsellisuus, se, että tämä piti häntä itsestäänselvyytenä… Helmi tiesi
olevansa epäreilu, mutta ei voinut itselleen mitään.
- Mä olen miettinyt, Helmi aloitti, mutta nielaisi lauseen jatkon.
Eihän hän voinut tehdä sitä? Mutta eikö hän kuitenkin ollut Henkalle
velkaa totuuden? Varsinkin jos hän rakasti tätä. Kun. Kun hän rakasti
tätä, tyttö korjasi mielessään.
- Niin?
- Niin että onko sun mielestä meillä kaikki hyvin?
- No on, tai olisi jos lopettaisit tuon pihtaamisen, poika vastasi ja laski kätensä hänen reidelleen.
Helmi värähti tahtomattaan, eikä todellakaan halusta.
- Mä en taida enää haluta, hän viimein kuiskasi.
- Mitä sä sanoit?
- Mä haluaisin pitää tauon, tytöltä pääsi.
- Ai tauon meistä? Henri kysyi äimistyneenä.
Helmi nyökkäsi murheellisena. Poika jäi tuijottamaan häntä suu auki, ja lopulta ponnahti seisomaan.
- Mistä nyt tuulee? tämä tenttasi vihastuneena.
- En haluaisi loukata sua, mutta ei tämä näinkään voi jatkua. Mä olen
muuttunut, tai tämä ei tunnut yhtä hyvältä ja oikealta kuin ennen.
Haluaisin haluta sua, mutta mä en enää pysty, tyttö kompasteli
sanoissaan. Ei ollut itsekään varma mitä halusi sanoa.
- Ennen mitä?
- Häh? Helmi niiskaisi hämmentyneenä.
- Sä sanoit jotain, ettei tunnu niin hyvältä kuin ennen. Mitä on
tapahtunut? Milloin sä olet muuttanut mielesi? Onko sulla joku toinen?
Helmi jäi katsomaan Henriä, eikä voinut kasvoille nousevalle syyllisyydelle mitään.
- Kuka se jätkä on? Henri tivasi.
- Ei kukaan, ei ole ketään toista, Helmi vastasi, mutta Henkka ei suostunut kuuntelemaan.
- Valehtelija, poika äyskähti ja käveli pois. Huoneen ovella hän
pysähtyi ja tokaisi karskisti häneen katsomatta: - Tässä mitään taukoja
tarvita, se on loppu nyt.
Helmi jäi tuijottamaan kiinni paiskattua ovea turtana, yhdessä hetkessä
kolme vuotta oli kovin helposti pyyhkäisty sivuun. Alkaessaan kunnolla
tajuta mitä oli tapahtunut, hän käpertyi itkien sängylle, ja pelkäsi
sittenkin tehneensä virheen.
Aamulla kellon soidessa hän oli jo hereillä, yön hän oli viettänyt
itkien ja miettien. Kumpikin oli näin aamun valossa katsottuna ollut
kovin turhaa. Helmi huuhtoi turvonneita silmiään kylmällä vedellä, ja
toivoi, etteivät äiti tai isä esittäisi kovin tarkkoja kysymyksiä
eilisestä illasta tai hänen ulkonäöstään. Toive kantoi vain kolme
sekuntia siitä kun äiti oli nähnyt hänet.
- Mikä hätänä? tämä kysyi aamiaispöydässä. Samalla isäkin loi häneen tutkivan silmäyksen.
- Ei mikään, Helmi sanoi ja syventyi puurokulhonsa pariin.
Katsomattakin hän tiesi, että äiti ja isä loivat keskenään huolestuneen
silmäyksen, ja ensimmäisen tilaisuuden tullen kumpikin yritti puristaa
hänestä totuuden ulos. Parempi oli siis kertoa heti.
- Tai meillä oli Henkan kanssa riitaa, ja saattaa olla, että me ollaan
nyt erottu, mutta mä en halua puhua siitä tämän enempää, Helmi tunnusti,
ja kuin sanojensa vakuudeksi vei syömättä jääneen puuron tiskipöydälle
ja lähti navettaan.
Työhön oli helppo uppoutua, mutta tutut rutiinit vapauttivat aivot
miettimään Henkkaa. Ja Jooaa. Helmi yritti tehdä kaikkensa, ettei olisi
miettinyt viimeksi mainittua, mutta mitä enemmän hän yritti, sitä
enemmän mies pyöri hänen mielessään.
Aamulypsyltä päästyään Helmi lähti isänsä kanssa tekemään rehua.
Traktorin ratissa istuessaan hän tajusi, että jos hän aikoi, Jooa piti
käsitellä nyt, Henri ei täältä lähtisi mihinkään. Jooa palaisi huomenna
Helsinkiin, ja Helmi epäröi palaisiko tämä koskaan näille korkeuksille.
Viisainta olisi antaa miehen mennä, mutta samalla hän muisti sen
suudelman, miehen katseen ja eilisen kidutuksen. Hän oli todella
halunnut, että Jooa jättäisi hänet rauhaan, ja kun niin oli tapahtunut,
hän oli huomannut olevansa kuin huomionkipeä rakkikoira vailla edes yhtä
ystävällistä katsetta. Kosketuksista puhumattakaan.
Päivän kallistuessa iltaan Helmi oli uupunut, hänen ajatuksensa eivät
olleet antaneet hänelle hetkeäkään rauhaa. Tähän asti hänen elämänsä oli
ollut hyvin järkevää, tyyntä ja turvallista. Nyt tuntui kuin hänen
sisällään olisi pyörinyt trombi vääntäen kaiken pois paikoiltaan. Hän
kaipasi Jooan kosketusta, mutta myös yhteistä hyvin suunniteltua
tulevaisuuttaan Henkan kanssa, ja tunsi syyllisyyttä molemmista.
Iltanavetan jälkeen hän otti pyöränsä ja polki mökille uimaan, toivoen
törmäävänsä Jooaan, mutta tiet olivat yhtä autioita kuin aina ennenkin.
Hiukset kosteina kiharoina ja iho järvivedestä viilentyneenä hän palasi
kotiin. Huominen oli pelottavan lähellä, eikä hän vieläkään tiennyt mitä
tekisi Jooan suhteen. Kunpa joku tulisi ja kertoisi mitä tehdä ja mikä
olisi oikein, Helmi toivoi asettautuessaan sänkyynsä. Edellisen yön
valvominen kuitenkin piti huolen siitä, että hän vaipui pian uneen.
Aamulla Helmi löysi äitinsä leipomasta pullaa. Se oli varmasti merkki
korkeammilta tahoilta, tyttö mietti ja nappasi palan taikinaa suuhunsa.
Kaiken pähkäilyn jälkeen, hän oli varma vain siitä, että halusi nähdä
Jooan vielä viimeisen kerran. Ehkä puhuakin. Heidän viimeiseksi
kohtaamisekseen ei saanut jäädä toissapäivänen, jolloin Jooa ei ollut
edes katsonut häneen.
- Onko tässä tulossa ylimääräistä vehnästä?
- Kuinka niin? Riitta kysyi, ja letitti pitkon loppuun.
- Ei kun ajattelin, että jos veisin Katin porukoille yhden pullan. Noin niin kuin läksiäislahjaksi, Helmi ehdotti huolettomasti.
- Niin no mikä ettei, jos ne ei ole vielä lähteneet. Sinä taisit todella tykästyä niihin poikiin?
Helmi hätkähti, ja mietti oliko hänen ilmeensä taas paljastanut jotain, ennen kuin tajusi äidin varmaan tarkoittavan lapsia.
- Joo, Veeti ja Elias on tosi mainioita muksuja, hän nyökytteli.
- Ensimmäisen pellillisen saan kohta uunista, että siitä voit viedä, jos haluat.
- Mä käyn vaihtamassa vaatteet sillä aikaa, Helmi sanoi ja lähti yläkertaan.
Hetki harkintaa vaatekomeron ovella ja hän päätyi vaihtamaan ylleen
farkkuhameen ja sammaleenvihreän topin. Vessassa hän harjasi hiuksensa
ja mietti meikkaamista, mutta arveli sen olevan liian läpinäkyvää, kun
hän ei tähänkään asti ollut Jooan takia paklannut itseään.
Lämmin pullapitko muovipussissa Helmi lähti pyöräilemään kohti Korhosten
mökkiä, ja tunsi jännityksen asettuvan jonnekin sisuskalujen
tietämille. Pahin paniikki taittui, kun hän huomasi mökin pihassa olevan
auton, ainakaan he eivät olleet vielä ehtineet lähteä. Heti sen jälkeen
hän huomasi nurmikolla Veetin ja Eliaksen painimassa, Kati istui
keinussa iPad käsissään. Jooaa tai hänen isäänsä ei näkynyt.
Pojat juoksivat iloisesti mekastaen häntä vastaan. Helmi tervehti heitä
vähemmän aurinkoisesti, jännitti liikaa. Helmi käveli keinulle ja ojensi
pullapussin ihmettelevälle Katille.
- Äidin kanssa ajateltiin, että tässä olisi teille matkaevästä, suoraan uunista.
- Vau, mä olen sanaton, Kati sanoi ja nautinnollinen ilme kohosi hänen
kasvoilleen, kun hän haistoi tuoreen pullan. – Istu, hän nyökkäsi
viereensä.
Helmi istahti ja vilkaisi ympärilleen, hän huomasi Jooan istuvan
laiturin nokassa. Kati jutteli kevyesti niitä näitä, mutta Helmin huomio
oli kiinnittynyt täysin toisaalle.
- Mä vien tämän sisälle, Kati sanoi ja nousi ylös.
- Joo, mä taidan käydä tuolla… Helmi ei lopettanut lausettaan, vaan nousi ylös ja lähti kävelemään kohti laituria.
Hän oli niin keskittynyt Jooan, että häneltä jäi näkemättä Katin
voitonriemuinen hymy. Laituri keinahti, kun Helmi astui sille, mutta
mies oli uppoutunut kirjaansa. Epäröiden Helmi seisahtui hänen taakseen.
- Moi, tyttö tervehti varovasti.
Jooa käänsi hieman päätään ja nyökäytti päätään tuskin huomattavasti.
Hermostuneena Helmi istui alas ja laski jalkansa lämpimään veteen.
- Mitä sä luet?
Mies näytti hiljaisena kirjan kantta, muttei nostanut tekstistä
katsettaan. Shakespearen Julius Ceasar, aika yllättävä valinta, Helmi
mietti.
- Voisitko sä puhua mulle? hän lopulta puuskahti epätoivoisena pitkittyvään hiljaisuuteen.
- Sori, mä olin jumittunut toteuttamaan neidin edellistä toivetta eli sun rauhaan jättämistä, Jooa tokaisi kuivasti.
Helmi lehahti punaiseksi, hän kyllä muisti mitä oli sanonut Jooalle. Se
ohje vain oli tullut aivan liian myöhään. Ajankohtainen se olisi ollut
silloin juhannusyönä, ennen kuin hän oli edes nähnyt koko miestä.
- Mä erosin Henristä, Helmi sanoi, eikä ollut varma oliko se paras mahdollinen keskustelun avaus.
- Aha, kuului välinpitämätön vastaus.
Helmi pettyi, ei hän ollut ihan varma mitä oli odottanut, mutta olisi
kuitenkin toivonut Jooalta jotain reaktiota siihen, että hän oli vapaa.
- Mä taidan lähteä, Helmi viimein kuiskasi.
- Miksi sä edes tulit? Jooa kysyi ja viimein katsoin häntä.
Sinisten silmien rävähtämätön tuijotus naulitsi Helmin paikoilleen.
Tyttö aukaisi suunsa ja sulki sen, ei ollut varma itsekään miksi oli
täällä.
- Kai mä vaan halusin nähdä sut ennen kuin te lähdette, hän viimein tunnusti.
- Miksi?
Jooa näytti niin totiselta ja kaukaiselta. Helmi olisi halunnut, että
tämä olisi ollut kuin ennen: hymyilevä ja flirttaileva. Hän tunsi palan
nousevan kurkkuunsa ja tyttö nosti jalkansa ylös vedestä lähteäkseen,
kun Jooa nappasi häntä tiukasti ranteesta kiinni. Miehen kosketus
poltti.
- Päästä, Helmi anoi.
- Vastaa ensin mun kysymykseen, Jooa sanoi tiukasti.
Helmi pyyhkäisi vapaalla kädellä ensimmäisen kyynelen pois silmäkulmastaan.
- Koska sä olet sekoittanut mun elämän. Koska mä en voi lakata
ajattelemasta sitä suudelmaa, enkä sinua. Koska sä sait mut ajattelemaan
valintojani ja tulevaisuuttani. Koska sun jälkeen Henkan kosketus
tuntui väärältä. Koska…
Tyttö ei saanut enää jatkettua, vaan hänen täytyi keskittyä pidättelemään itkua. Luoja, hän oli sekaisin.
- Hei, ei mitään hätää, Jooa rauhoitteli ja silitti hänen hiuksiaan.
Helmi vilkaisi miestä nopeasti, ja näki tämän silmissä viimeinkin tutun
pilkahduksen. Helmi alkoi itkeä, puristi huulensa tiukasti yhteen, ettei
ääntä kuuluisi, mutta vartalonsa vavahtelulle hän ei voinut mitään.
Hiljaisena Jooa veti hänet kainaloonsa, ele sai kyyneleet virtaamaan
entistä vuolaammin.
Mies antoi hänen rauhassa koota itsensä. Helmi nojasi tämän lämpimään
kylkeen, painoi päänsä Jooan kainaloon ja pyyhki viimeiset kyyneleet
pois. Sitten he vain istuivat, Jooa silitteli hitaasi Helmin käsivartta.
- Parempi? mies lopulta kuiskasi tytön hiuksiin.
- Joo. Mihin aikaan te muuten olitte lähdössä? Helmi muisti äkkiä.
- Ei me olla lähdössä mihinkään. Kati muuttikin mielensä.
Helmi vetäytyi sen verran sivulle, että päästi katsomaan miestä taas silmiin.
- Siis te jäätte tänne? hän kysyi epäuskoisena.
- Siltähän se nyt näyttää. Haittaakse?
Ensimmäistä kertaa aikoihin Helmin suupielet kaartuivat ylöspäin, ja hän vain puisti päätään.
- Kaiken kaaoksen keskellä mun suurin huoli oli, etten näkisi sua enää ikinä, hän tunnusti.
- Ja mä olen iloinen, että sä olet siinä, Jooa sanoi ja nojasi vähän lähemmäksi.
Helmin vartalo sähköistyi odotuksesta, mutta Jooa piti häneen edelleen
pienen välimatkan, kuin sanatonta lupaa kysyen. Helmin teki mieli
nyökätä, mutta hän vain kurotti viimeiset heitä erottavat sentit ja
painoi suunsa Jooan suuta vasten. Se oli parempaa kuin hän muistikaan.
Jooa asetti lämpimän kätensä hänen niskaansa ja veti häntä vielä
lähemmäksi. Miehen kieli sujahti hellästi hänen suuhunsa ja Helmi oli
valmis istumaan laiturilla täältä ikuisuuteen, jos Jooa vain suutelisi
häntä sinne asti.
Jooa nosti toisen kätensä hänen lantiolleen, liu´utti kätensä topin alle ja hyväili sileää ihoa hameen vyötärön yläpuolelta.
- EI helvetti, miehen suusta pääsi, kun hän vetäytyi äkisti irti Helmistä.
Tyttö veti syvään henkeä ja yritti saada ajatuksensa jälleen kasaan.
- Mitä nyt?
- Sitä vaan, että mä en kohta pysty lopettamaan.
- Haittaakse? tyttö kuiskasi.
- Älä yllytä, Jooa murahti ja nousi ylös.
Helmiltä pääsi kupliva kikatus, kun hän nousi myös seisomaan.
- Haluaisitko sä tulla tänään meidän mökille?
Yllättyneisyys levisi Jooan kasvoille hänen sanojensa myötä.
- Kyllä. Haluaisin.
- Mä pääsen iltanavetalta joskus puoli seiskan jälkeen, käviskö vartin yli seitsemän?
- Käy, Jooa vastasi, ja tunsi menettäneensä kyvyn muodostaa useampisanaisia lauseita.
- No hyvä, nähdään sitten, Helmi sanoi ja näytti jälleen vähän ujolta. –
Mun pitää nyt lähteä, hän vain sanoi, ennen kuin lähti kohti
polkupyöräänsä.
Helmi heilautti kättään kuistilla istuvalle Katille ja trampoliinilla
hyppiville pojille. Päättäväisesti hän sysi sekalaiset ajatuksensa
sivuun ja vain paistatteli Jooan kosketuksen jättämässä lämmössä.
Osa 9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti