Kliseistä paskaa?

Seitsemästä julkaistusta tarinastani muistaakseni neljään olen saanut kommentin kliseisyydestä. Eikä se minua haittaa yhtään, tavallaan pyrinkin tiettyyn kliseisyyteen.

Joku on joskus sanonut, että kirjoittaa kannattaa vain rakkaudesta ja kuolemasta. Minä olen valinnut tähän asti rakkauden, koska ankeaan arkeen todellakin kaipaa sitä hattaraa.

Mutta kliseetöntä rakkaustarinaa ei taida ollakaan? Poika tapaa tytön, niin nähty. Tyttö tapaa tytön tai poika pojan, no onhan näitäkin. Hei, mitäs jos mies rakastuisi palavasti naapurin shetlanninponi Missyyn? Se olisi uutta, mutta kuka siitä haluaisi lukea?

Rakkaustarinoita on kirjoitettu maailman sivu aivan valtavasti ja kaikki juonenkäänteet ovat varmasti kirjoitettu useamman kerran. Lukiessani olen huomannut, että on kahdenlaista kliseisyyttä:

Huono kliseisyys on sitä, että lukija narskuttelee hampaitaan ärtymyksestä. Hahmot ovat pirun ärsyttäviä, kemia on huonosti rakennettu ja lukija tietää tasan tarkkaan mitä tulee tapahtumaan, mutta ei välitä siitä paskan vertaa. (Näitä löytyy aika paljon Harlequin Viettelys-pokkareista… On niissä hyviäkin!)

Hyvä kliseisyys saa lukijan varpaat ihastuksesta ja odotuksesta kippuralle. Hahmot ovat onnistuneita, (nais)lukija on itsekin ihastunut (mies)päähenkilöön. Koko ajan tietää, että pari päätyy yhteen, mutta rakastaa myös sitä odotusta ja jännitteen rakentumista. (Nora Roberts, Candace Camp, Sophia Kinsella ja J.R. Ward todellakin taitavat tämän)

Sanomattakin selvää, että pyrin tuohon jälkimmäiseen. Omasta mielestäni olen kaksi kohtausta onnistunut kirjoittamaan niin, että niissä on sitä oikean tyyppistä odotusta, kihelmöintiä ja jännitettä. Ja aivan varmasti olen kirjoittanut myös niitä kliseisyydessään ärsyttäviä pätkiä.

Jossain vaiheessa olin vähän huolissani, että tyypit on mun teksteissä aina söpöjä tai komeita. Järkeilin sen kuitenkin niin, että heitä aina kuvataan sen toisen henkilön näkökulmasta, joten totta kai he ovat hyvännäköisiä. Vai oletko joskus ollut ihastunut tai rakastunut ihan susirumaan tyyppiin ja tiedostanut sen siinä huumassa? Kavereittesi mielestä hän voi olla leuaton kuulapää, mutta itsehän häntä katselee pinkkien lasien lävitse ja näkee vain sen järjettömän kuuman komistuksen.

Isotissinen blondihan on yksi klisee, mutta sitä en ole mihinkään saanut ujutettua. :D Muutenkin en hirveästi tykkää (osaa?) kuvailla henkilöiden ulkonäköä, yleensä kerron vain muutaman eniten määrittelevän tekijän ja lukija saa niiden pohjalta täydentää loput päässään.

Hahmojeni kliseisyydestä en oikein osaa sanoa. Onko joku luonteenpiirre ehdottomasti liian kulunut vai tuleeko kliseisyys siitä, että niitä on liikaa yhdessä tyypissä? Kyllähän noissa tarinoissa on sitä komeaa urheilijanuorukaista, suorasanaista poikatyttöä ja seksikästä kusipäätä, mutta ovatko he siitä huolimatta ihan rakastettavia hahmoja? Minä kyllä tykkään heistä lujaa, mutta he asustelevatkin tuolla jossain pääni sisällä, ja tiedän heistä enemmän kuin lukijat, joten en osaa arvioida.

Yritän yleensä kehitellä tuoreita ilmaisuja. Siis ei perhosia vatsassa, odotetaan kuin kuuta nousevaa ja mitä näitä nyt onkaan. Kerrontaani en oikein osaa analysoida. Tärkeintä minulle on saada tekstini mahdollisimman sujuvaksi. Muita tavoitteita on välttää lukijan tylsistyttämistä eli saada tarinasta koukuttava. Jos tyyliin sopii, mukana pitäisi olla myös huumoria ja lämpöä, eikä tekstin elävyyskään epätoivottu ominaisuus ole.

Tunnustan siis syyllistyväni juonen kliseisyyteen, ehkä hahmoissanikin, mutta kerronnasta en osaa sanoa mitään. Mitä mieltä sinä olet?

Vai unohtuiko minulta kokonaan joku klisee, jota kirjallisuudessa tai harrastelijoiden teksteissä esiintyy?

(Ai niin, kaikki mitä tähän kirjoitin koskee noita mun romanttista hömppää -novelleja. Jatkossa olisi tarkoitus kirjoittaa vähän jotain muutakin. Pidän valtavasti näiden kevyiden söpöily novellien kirjoittamisesta, mutta harjoituksen ja kehityksen takia pitäisi kirjoittaa muutakin. Nyt on kaksi tarinaa kesken, toinen on tietysti rakkaudesta, mutta toisessa harpotaan jo mukavuusalueen ulkopuolelle. Niissä on sitten varmaan ihan oma kliseeviidakko setvittävänä, mutta palataan niihin sitten myöhemmin!)

Kaapista ulos!

Otin valtavan askeleen ja tunnustin kavereilleni tämän blogin olemassaolon. Jännittää ihan kamalasti. Vaikka ei kai pitäisi, periaatteessahan tämä on sama kuin kertoisi harrastavansa joogaa tai pitsinnypläystä. Mutta ei sitten kuitenkaan. Kirjoittaminen menee niin paljon syvemmälle kuin nuo muut harrastukset.

Mä tiedän, että te ihanat olette pohjimmiltanne fiksuja tyyppejä, mutta silti muutama varmistus:

• Vaikka kaikki tekstit ovat lähtöisin päästäni, niissä ei ole minun elämääni. Tai ainakaan pitäisi olla, te tietysti voitte olla eri mieltä.

• Lähes kaikki henkilöt ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotetta. Yhteen henkilöön tunnustan ottaneeni suoraan piirteitä yhdestä ihmisestä, mutta kaikki muu on sattumaa.

• Joitakin sanoja tai sanontoja olen lainannut härskisti teiltä. Korvaushakemuksia odotellessa :D

• Ja vaikka yhden novellin päähenkilön nimi on Harri, se ei tarkoita, että minulla olisi kiihkeitä fantasioita naapurin Harrista. Nimi vain oli passeli, muutama muukin tuttu nimi siellä vilahtaa, mutta nekin vain sattuivat sopimaan hahmolle täydellisesti.

Toivottavasti jaksatte lukea ja vielä kommentoidakin, joko tuonne kommenttilaatikkoon tai sitten minulle suoraan. Tai ei ehkä ihan suoraan, hävettää puhua näistä naamatusten. Ujo mikä ujo. Niin ja todellakin kannattaa aloittaa lukemaan noita aikajärjestyksessä. Tai ehkä mä olen vain harhainen, mutta luulen, että Pääskyjen ja Siipien välillä pitäisi jo näkyä jotain eroa.

Tällä hetkellä on työn alla kaksi eri tarinaa, mutta ne ovat vielä ihan alkutekijöissään. Yritys on kuitenkin kova, että saisin ne julkaisuun ennen NaNoWriMo-rypistystä. Ehkä tässä kuitenkin on toviksi luettavaa muutenkin. Tervetuloa joukkoon!

(Ja ihanaa muuten, että teitä tuntemattomia lukijoitakin on jo kuusi. <3)

Siivet ja juuret, osa 9

Jooa katsoi kännykkäänsä noin viisi sekuntia edellisen tarkistuksen jäljiltä. Päivä oli edennyt hitaammin kuin etana siirapissa, mutta viimein kello oli vähän vaille seitsemän. Hän vilkaisi itseään peilistä ennen kuin suuntasi ulos. Valitettavasti hänen lomavaatevalikoimansa oli rajallinen, joten hänellä oli yllään samat vaatteet kuin niissä bileissä.

- Hauskaa iltaa! Kati toivotti ja iski silmää, kun Jooa kulki hänen ohitseen.
Hän pystyi vain hymyilemään leveästi. Tietysti häntä myös hermostutti, Helmin kanssa oli harvoin ollut sitä, mitä hän oli kulloinkin odottanut.

Kesäilta oli kauneimmillaan hänen kävellessään mökille, mutta Jooa ei kiinnittänyt ympäristöön huomiota. Mielessä pyöri vain Helmin lämmin iho, pehmeä suu ja tämän vartalo nojaamassa häntä vasten.

Hän löysi Helmin istumasta mökin portailta, ja vähän varuillaan istahti tytön viereen.
- Moi, tämä tervehti, hänen hymynsä ei ihan yltänyt silmiin asti.
Jooa moikkasi, mutta ei tiennyt sen jälkeen kuinka jatkaa. Mieli olisi tehnyt vain suudella tyttöä, mutta tämä näytti jotenkin sulkeutuneelta, siksi hän ei keksinyt mitään puhuttavaakaan. Minuutit kuluivat, jännitys kasvoi. Helmi oli aivan hänen vieressään, mutta hän ei uskaltanut tehdä aloitetta. Jooa pelkäsi saavansa taas kerran nenilleen.

Hän katsoi Helmiä, tämä näytti uppoutuneena ajatuksiinsa. Nyt vähän rohkeutta, Jooa kannusti itseään, ja tarttui tytön käteen. Tämän kapeat sormet tuntuivat viileiltä, Helmi kääntyi katsomaan heidän yhteen liitettyjä käsiään ja jotain hymyn tapaista näkyi tytön suupielissä.

- Onko sulla huono verenkierto vai jännittääkö suakin? Jooa kysäisi ja nojasi vähän lähemmäksi.
- Kuinka niin?
- No kun sun sormet on näin kylmät, hän vastasi ja kohotti tytön kättä ylemmäksi ja suukotti jokaista sormea yksitellen.
Jooa huomasi Helmin jälleen jäykistyvän, ja sätti itseään liian pitkälle menemisestä. Mutta hän ei voinut itselleen mitään, Helmin läheisyys sai hänet haluamaan aina vain enemmän.
- Miten niin jännittääkö muakin? Jännittääkö sitten sua? Helmi kurtisti otsaansa.
- Et arvaakaan kuinka paljon, Jooa mutisi tennareitaan tuijottaen.
- Miksi ihmeessä? tyttö naurahti epäuskoisena.

Jooa hieraisi vapaalla kädellä kulmiaan ja mietti vastausta. Helmi puristi hänen kättään hiljaisuuden pitkittyessä.
- Mä en ole ikinä halunnut ketään näin paljon, ja samalla mä pelkään, että mä tulen taas kerran torjutuksi.
Helmi nojautui lähemmäksi hänen sanojensa vaikutuksesta. Jooa katsoi häntä, ja näki tytön silmissä jotain sellaista mitä ei koskaan aiemmin. Niissä oli hellyyttä. Hänen katseensa siirtyi alemmaksi, Helmin suu avautui hieman ja Jooa antautui houkutukselle.

Jos he olisivat olleet romanttisessa elokuvassa, siitä olisi tullut täydellinen kohtaus, mutta nyt päättäväinen mehiläinen ajoi heidät erilleen ennen kuin mitään ehti tapahtua. Jooa huitoi ilmaa ympärillään, ja Helmi nousi huokaisten seisomaan.
- Mennään sisälle, täällä on liikaa näitä muitakin hönniäisiä.

Jooa seurasi hiljaisena tyttöä sisälle. Se oli karumpi kuin heidän mökkinsä, ikkunan edessä pieni pirtinpöytä penkkeineen, seinustalla takka ja kulunut nahkasohva, nurkassa vanha, kapea sänky korkeine päätyineen. Jooan katse pysyi sängyssä, vaikka Helmi istui pöydän ääreen. Viimein hän käänsi sille selkänsä, ja istahti hajareisin penkille, niin että pystyi tarkkailemaan Helmin profiilia.

Äskeinen hetki oli kadonnut, ja Helmi näytti jälleen levottomalta. Tämä pyyhkäisi pöydältä olemattomia murusia.
- Mä olen kyllä vähän huono emäntä, kun en huomannut tuoda mitään syötävää mukana. Tai edes mehua, hän sanoi ääni pingottuneena.
- Täällä on jo kaikki mitä mä kaipaan.
Helmi vilkaisi hätäisesti Jooaa ja käänsi katseensa takaisin pöydän pintaan. Tytön hiukset roikkuivat tämän kasvojen edessä kuin esirippu.

- Mitä nyt? Jooa kysyi lannistuneena.
- Mä en vaan ole tottunut tällaiseen.
- Mihin?
- No kuulemaan tuollaisia kohteliaisuuksia ja söpöyksiä.
Jooa tunsi leukaperiensä kiristyvän, Helmin entinen oli vielä suurempi idiootti kuin hän oli luullutkaan. Varovasti hän siirsi tytön hiukset korvan taakse ja sanoi varmalla äänellä:
- Sä ansaitset niistä jokaisen.

Mikäli mahdollista Helmi muuttui vielä punaisemmaksi, Jooasta sekin oli käsittämättömän söpöä. Kaikki tytössä oli.

- Ja sitten mulla on vähän huono omatunto. Tai siis, olenko mä ihan hirveä lorvo, kun haluan sua nyt, vaikka erosta ei ole vielä kahtakaan vuorokautta? tyttö vaihtoi puheenaihetta takellellen.
- Mikä ihme on lorvo?
- No tällainen kuin minä, hän jatkoi selvästi onnettomana.
- Sä et todellakaan ole mikään lorvo. Ja jos se yhtään lohduttaa jollain on ollut exän ja uuden väli tunti ja vartti.
- Oletko sä se joku? Helmi kysyi, nyt jo hieman huvittuneena.
- En kommentoi.

Jooa siirtyi vähän lähemmäksi, mutta Helmin sydäntä painoi selvästikin vielä joku.
- Miksi minä? tämä viimein kysyi pienellä äänellä, vältellen jälleen miehen katsetta.
- Häh?
- Sä olisit saanut täältä helposti kenet vaan. Mä olin varattu, enkä mitenkään ystävällinen. Ja kun sä olet noin upea ja mä vain tällainen tavallinen, niin…
- Sussa ei ole mitään tavallista, Jooa keskeytti päättäväisesti Helmin. – Sä olet kaunis, valloittava, nokkela…
- Taas sä söpöilet.
- Mä en voi sille mitään, sä saat sen mussa aikaiseksi.

Jooalta kesti hetki tajuta mitä seuraavaksi tapahtui. Helmi työntyi ihan kiinni, tämän ahnas suu asettui hänen omaansa vasten, ja sanonta bensaa liekkeihin tuntui osuvalta, tosin ehkä vähän laimealta. Jooan kädet lähtivät vaeltamaan kaikkialle sinne, mistä hän oli tähän asti vain haaveillut. Helmin iho oli niin pehmeää hänen sormiensa alla. Hän veti tyttöä vielä lähemmäksi, janosi kipeästi enemmän.

Voihkaisten Helmi vetäytyi hänestä eroon, tuo ääni oli saada Jooan lopullisesti sekaisin halusta. Hän veti syvään henkeä, yritti rauhoittua, mutta Helmi aivan tuossa kosketusetäisyydellä teki siitä mahdottoman tehtävän.

 - Sä et todellakaan taida kestää söpöyksiä, Jooa totesi huvittuneena
Helmi rypisti otsaansa, ei tajunnut hänen heittoaan.
- Tuon tehokkaampaa keinoa ei ole saada mua hiljaiseksi, hän valaisi.

Helmi hymyili ja vilkaisi ulos.
- Ihan näin meidän kesken, tuota mä olen halunnut juhannuksesta lähtien.
Jooa ei saanut sanotuksi mitään. Tuollaista tunnustusta hän nyt oli viimeiseksi odottanut.

- Ja näin ilmeisesti saadaan sut hiljaiseksi, Helmi hymähti. – Kuten olet varmaan huomannut, niin mä tykkään suunnitella asiat pitkälle tulevaisuuteen. Ja olen muutenkin järki-ihminen, joten tämä kaikki on mulle niin uutta. Äh, tyttö äsähti turhautuneena.
- Kai mä yritän sanoa, että vaikka mä tiedän, että tämä kestää maksimissaan viikon, niin mä haluan silti kokeilla, hän lopulta huokaisi.

Helmin totisen tuijotuksen alla Jooa suli. Yhtäkkiä hän oli se, josta viikko tuntui auttamattomasti liian lyhyeltä ajalta.
- Niin no, ei mua mikään siellä Helsingissä odota, Jooa tokaisi harkitsematta, mutta sanat lausuttuaan hän tiesi niiden olevan totta.
- Oho.
- Mutta mä olen tällainen hetkessä eläjä, joten en lupaa mitään. Päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tästä tulee? Jooa ehdotti.
- Päivä kerrallaan, Helmi vahvisti ja liukui penkillä hänen syliinsä.

Se mikä alkoi hellästi ja kiireettömästi, oli pian taas ahnautta, kuumuutta ja käsiä syvällä vaatteiden alla. Helmi perääntyi hieman, katsoi häntä arasti.
- Mun ajatukset on vielä vähän sekaisin, ja mua pelottaakin kaikki tämä, joten voidaanhan me ottaa hitaasti?
- Tietysti, Jooa kuiskasi ja silitti hellästi Helmin poskea.

Tyttö nyökkäsi tyytyväisenä, nousi seisomaan ja veti hämmentyneen Jooan perässään sängyn luo. Hän oli luullut, että hidastaminen olisi tarkoittanut mökistä lähtemistä ja muutamaa pusua jossain tien varressa. Ei hän kuitenkaan valittanut, kun hän istuutui tytön viereen sängyn reunalle. Mutkattomasti Helmi kietoi kätensä hänen ympärilleen, eikä sanoja enää tarvittu.

Jooa myös piti lupauksensa, otti hitaasti, vaikka Helmi jonkin ajan kuluttua alkoikin anoa toisin.