Tunne edellä tuntemattomaan, osa 1

Huokaisten Mikael kierähti pois Lauran päältä. Hän tasasi ihmeissään hengitystään, olo oli laukeamisen jäljiltä raukea ja jotenkin tyhjä. Tyttö kääntyi kyljelleen, nojasi päätään käteensä ja hiveli sormillaan hänen vatsaansa.

- No, oliko se sellaista kuin kuvittelit? Laura kysyi pilke silmissään.

Mikael mietti hetken kattoon tuijottaen, käänsi katseensa tytön odottaviin silmiin ja vastasi hymyillen:

- Se oli vielä parempaa.

Mitä muuta hän olisi voinut sanoa? Ihan kivaa tai tätäkö ne kaikki muka hehkuttaa? Sellainenkin oli käynyt mielessä.

- Odotahan, kun mä pääsen opettamaan sulle kaikenlaista, Laura lupasi ja suukotti pojan poskea.

Niin juuri, Mikael rohkaisi itseään, ei kai kenenkään eka kerta ollut mikään taivaita räjäyttävä kokemus. Nyt hän ainakin oli harrastanut seksiä, olo ei tosin tuntunut yhtään miehekkäämmältä. Hän otti Lauran kädestä kiinni ja sulki silmänsä.

- Hei, älä vaan nukahda. Emma tulee kohta koulusta, ja tämä ei oikein näytä siltä, että me opiskeltaisiin, tyttö komensi häntä kevyesti tönäisten.

Mikael kohottautui istumaan ja alkoi etsiä lattialta omia vaatteitaan. Ulko-oven kolahdus vauhditti pukeutumista, Laura heitti hänelle t-paidan, ja hän ojensi tytölle rintaliivit sängyn jalan vierestä. Mikael kiiruhti istumaan työpöydän ääreen, kun Laura vielä heitti päiväpeiton sekaisen sängyn ylle. Siinä samassa Lauran huoneen ovi avautui, ja utelias 11-vuotias kurkisti sisään.

- Emma, olenko mä sanonut sulle jotain koputtamisesta? Laura kysyi jäätävällä äänellä.

- Unohtu, tyttö vastasi ja hymyili leveästi. – Mitä te teette?

- No miltä näyttää?

Ennen kuin Emma ehti sanomaan mitään, Laura kehotti Mikaelia jatkamaan sanojen kyselyä.

- Acquainted, poika sanoi hätäisesti. Onneksi Lauran kirja oli avoinna työpöydällä, hänen omansa oli repussa jossain eteisessä.

- Perehtynyt.

Pikkusisko menetti mielenkiintonsa ja katosi keittiöön.

- Läheltä piti, Laura virnisti ja tuli halaamaan Mikaelia.

- Onneksi se ei ollut sun isäs.

- Ei isä ole niin pelottava kuin miltä se näyttää, yhdenkin kerran kun…

Laura vaikeni kesken lauseen. Mikael arvasi, että tuo yksi kerta oli jotain mitä oli tapahtunut Lauran exän Jaakon kanssa.

- Mitä mä edes olin sanomassa? Mä olen kyllä taas melkoinen dementikko, tyttö naurahti kevyesti. – Onko sulla nälkä vai keskitytäänkö nyt tähän enkkuun? Nakit ja perunasalaatti voi olla jo vähän aikansa eläneitä, mutta meillä voisi olla pakastimessa vielä niitä yrttivoipatonkeja, Laura höpötti hermostuneena.

- Jos mä vaan lähden kotiin, Mikael sanoi.

- Ei sun tartte.

- Äidillä oli mulle jotain hommaa, poika lipsautti jälleen valheen.

- Ai. Laura puraisi huultaan. – No nähdään huomenna koulussa, tämä lopulta totesi urhoollisesti hymyillen.

- Nähdään vaan, Mikael nousi seisomaan.

Laura seisoi vaivaantuneena hänen vieressään. Mikaelin kävi häntä sääliksi.

- Ja se aikasempi. Se oli mahtavaa, poika kuiskasi ja pussasi tytön otsaa.

Eteisessä Laura hymyili jo normaalisti, ja lähtösuudelma loppui vasta kun tämän äiti astui ovesta sisään.

Mikael henkäisi syvään, kun viimein pääsi ulos Heinosten talosta. Viileä ilma teki hyvää hänen hermoilleen. Ei häntä vielä huvittanut kotiin mennä, mutta poika ei ollut varma mitä muutakaan tekisi. Hitaasti hän lähti maleksimaan kohti toria, jonka vierestä bussit lähtivät. Hetken hän harkitsi kävelevänsä reilun viiden kilometrin kotimatkan, mutta pakkasilma nipisteli jo nyt reisiä farkkujen lävitse. Onneksi hän saisi ajokortin kuun vaihteessa, isän kanssa oli ollut vähän puhetta omasta autosta. Joitakin netissä myytäviä autoja hän oli esitellyt tälle, mutta päätökset olivat tekemättä, vielähän tässä ehtisi…

Se kai Laurankin kanssa vähän mätti. Kaikki eteni niin nopeasti. Liian nopeasti. Äiti oli joskus sanonut, että sukunimi hänellä pitäisi olla Niemisen sijasta Hämäläinen, ainaisen hitauden takia.

Laura oli pyytänyt häntä syksyllä pariksi vanhojentansseihin. Harjoituksissa heillä oli ollut hauskaa, ja viimeisessä discossa ennen joululomaa Laura oli muutaman siiderin rohkaisemana kysynyt voisiko heillä olla muutakin. Mikael oli hämmennyksissään suostunut. Hän ei ollut aikaisemmin seurustellut, ja muutenkin tytöt olivat, isosiskosta huolimatta, jääneet vähän arvoituksiksi. Mutta nyt vajaassa kuukaudessa hän seurusteli tiiviisti, hänet oli jo esitelty Lauran perheelle, siinä missä hän oli kotona puhunut vasta yhdestä tytöstä, ja nyt hän oli menettänyt neitsyytensäkin. Eikä oikein ollut saanut otetta mistään.

Mietteliäänä Mikael saapui kotiinsa normaaliin aikaan ja pääsi melkein heti syömään. Äiti kyseli päivän kuulumiset kinkkukiusauksen äärellä. Mikael ei ollut varma, paljastiko hänen äänensä jotain vai sattuiko isä muuten vain vilkaisemaan häntä tutkivasti. Poika keskittyi lautaseensa, koska ei todellakaan halunnut keskustella siitä isän kanssa. Ruuan jälkeen hän sulkeutui huoneeseensa ja surffaili illan etsien sopivaa autoa.

Seuraavana aamuna Mikael oli laittamassa toppatakkiaan koulun naulakkoon, kun hänen paras kaverinsa Valtteri kiskaisi pipon pois hänen päästään.

- Mitä äijä? poika kysyi virnistäen.

Mikael nielaisi vastauksensa ”no eihä täs misis”. Valtteri oli tehnyt parhaansa tuodakseen rap-kulttuuria tähänkin kylään. Hän tosin oli lajinsa ainut edustaja, muut jätkät vannoivat heviin ja metalliin tai suomirockiin. Valtteri olisi kuulema tulevaisuudessa Cheekiäkin isompi nimi. Eikä kaverin riimit ihan huonoimmasta päästä olleet, mutta Mikaelin mielestä tämän ei ainakaan vielä kannattanut jättää lukion jälkeisen koulutuksen hakuoppaita lukematta.

- No mitäs tässä, Mikael tokaisi ja nappasi piponsa takaisin. Se oli helppoa, kun oli kymmenisen senttiä toista pitempi.

Valtteri nojautui taaksepäin ja siristi silmiään, leveä hymy nousi hänen kasvoilleen.

- Sä oot päässyt pukille, tämä viimein julisti kovalla äänellä.

Mikaelin oli tarkoitus kiistää asia, mutta poskille noussut puna kavalsi hänet välittömästi. Mistä Valtteri oli edes arvannut asia? Ei kai hän näyttänyt erilaiselta kuin eilen?

- Millaista oli? Valtteri kysyi kiihtyneenä.

- Luule vaan, että mä sulle kertoisin. Ainakaan täällä, Mikael sihahti ja toivoi, ettei kukaan olisi kuunnellut heidän keskusteluaan.

- Me niin palataan tähän aiheeseen.

Samassa Laura pujahti Mikaelin kainaloon ja kurottautui suukottamaan poikaa.

- Huomenta, tyttö toivotti pirteänä.

- Oikein hyvää huomenta, Valtteri toivotti virnistellen ja katsoi heitä vuorotellen.

Laura rypisti kulmiaan, Mikael tarttui tyttöä kädestä ja lähti ohjaamaan tätä kohti englannin luokkaa ennen kuin Valtteri ehtisi aloittaa mitään.

Päivä matoi eteenpäin yhtä hitaasti kuin keskiviikot yleensäkin. Ruokailun jälkeen alkoi filosofian kurssi, Mikael, Laura ja Valtteri valtasivat luokan ikkunan puoleisen takanurkan itselleen, hitaampien jäädessä etsimään paikkaa edempää. Opettaja oli uusi, ja esitteli itsensä Mira Ukkolaksi. Nainen oli nuori ja pirteä, tätä eivät oppimishaluttomat nuoret olleet saaneet vielä lannistettua.

Opettaja alkoi esitellä kurssin sisältöä, kertoi jaottelusta ja painotuksista. Listasi tavoitteita ja näytti jopa laatimaansa Power Point -esityksen. Mikael kuunteli puolella korvalla luentoa ja pyöräytti silmiään Lauralle. Kyllä huomasi, että opettaja oli ensimmäistä viikkoaan töissä. Vanhat kehäraakit käskivät vain kurssin alussa ottamaan esille ensimmäisen kappaleen ja alkoivat vetää opetusta lävitse rutiinilla, joka heille oli muodostunut jo kultaisella 70-luvulla, kun Mikaelin vanhemmat olivat käyneet tätä samaa lukiota.

Valtteri käännähti ystävänsä puoleen silmät lautasen kokoisina.

- Näitkö mikä perse? Valtteri muodosti suullaan äänettömästi.

Mikael pudisti päätään ja arveli Valtterista tulevan etupulpetin poika loppujakson ajaksi. 

Hän oli jo melkein uponnut takaisin ajatuksiinsa, kun Miran sanat palauttivat hänet takaisin todellisuuteen:

- Kurssiin kuuluu myös tutkielman teko, joka muodostaa 30 prosenttia arvosanastanne. Tämä tehdään ryhmätyönä.

Mikael vilkaisi Lauraa, joka nyökkäsi hymyillen, he olisivat tässäkin asiassa tiimi.

- Ja parit arvotaan, Mira totesi kuuluvalla äänellä, kun oppilaat olivat alkaneet supisten muodostaa pareja.

Tyytymätön nurina aaltoili luokassa, mutta siitä välittämättä Mira jakoi jokaiselle arpalipukkeen, johon oma nimi piti kirjoittaa.

- Älkäähän nyt valittako, tämä valmistaa teitä vain oikeaan elämään, jossa ei voi aina vain työskennellä sen parhaan kaverin kanssa.

Mikael sutaisi nimensä lappuun ja toivoi, että saisi parikseen joko Lauran tai jonkun muun hyvän oppilaan. Filosofia ei kiinnostanut häntä pätkän vertaa, ja joku hikari saisi varmasti tutkielmasta hyvän, vaikka hän panostaisi siihen vähemmän.

Opettaja alkoi suorittaa arvontaa.

- Veera ja Anna, Eemeli ja Niina, Laura ja Eve…

Mikael huokaisi pettyneenä ja vilkaisi Lauraa, joka ei myöskään näyttänyt kovin ilahtuneelta. Eve oli huithapeli, joka asetti bailaamisen aina koulun edelle. Muutama muukin pari ehdittiin muodostaa ennen kuin Mikael kuuli oman nimensä lausuttavan.

- Ja Samu, Mira lausui Mikaelin parin nimen.

Poika vilkaisi keskelle luokkaa, jossa Samu istui. Heidän katseensa kohtasivat, ja molemmat nyökkäsivät. Mikael mietti, että olisi voinut saada huonommankin parin, mutta myös paremman. Samu oli ilmestynyt viime syksynä heidän luokalleen. Kylällä tiesivät puhua, että poika oli perheensä kanssa lähtöisin Helsingin seudulta. Samusta ei ottanut ihan varmasti selvää oliko tämä lintu vai kala, mutta hän oli kuitenkin sulautunut heidän joukkoonsa. Tai no, niin hyvin kuin tiukkoja pillifarkkuja, nahkaa ja ketjuja pukeutumisessaan suosiva stadilainen yleensä pystyi.

- Muistavatko kaikki nyt parinsa? Hyvä. Nyt voitte käyttää tämän viimeisen vartin aiheen valintaan, työjaon suunnitteluun ja muuhun sellaiseen. Tässä vielä monisteella mitä minä odotan töiltänne.

Mira jakoi monisteita, kun Eve kysyi innokkaasti:

- Voidaanko lähteä suunnittelemaan jonnekin muualle? Eihän täällä kuule omia ajatuksiaankaan, kun kaikki alkavat höpistä yhteen ääneen.

Opettaja katsoi hieman kursaillen luokkaa, 34 anovaa silmäparia.

- Kyllä se varmaan käy, kunhan ette vain häiritse muiden tunteja.

Iloisesti hälisten luokka tyhjeni hetkessä. Mikaelilla kesti hetken saada reppunsa vetoketju kiinni.

- Nähdään välkällä, Laura huikkasi ja lähti kiireesti Even perään, joka todennäköisesti suuntasi tupakkapaikalle.

Samu odotti Mikaelia luokan edessä. Poika työnsi kännykkänsä takaisin housujen taskuun ja kysyi häneltä:

- Mennäänkö me vaikka kirjastoon?

- Mennään vain.

Rinnakkain ja puhumattomina pojat marssivat lyhyen matkan koulun kirjastoon. Muutama muukin pari oli löytänyt tiensä sinne. Samu ja Mikael hakeutuivat tyhjän pöydän luo ja istahtivat vastakkain.

- Onko sulla mitään ideaa mistä me tehtäisiin tämä? Samu kysyi kaivaessaan kirjan esiin.

- Ei, Mikael vastasi ja silmäili opettajan jakamaa paperia. – Eli tietoa pitäisi hakea monipuolisesti eri lähteistä ja myös mainita ne, sopiva pituus on 7-10 sivua, loppuun pitää lisätä oma analyysi käsittelemästämme aiheesta ja sen lisäksi pitää opintopäiväkirjaa. No huh, huh.

- Ei mikään läpihuutojuttu, Samu hymähti.

- Ei todellakaan, varsinkin kun mä en hirveästi välitä filosofiasta.

Samu nyökkäsi ymmärtävästi avatessaan oppikirjan.

- Mä katson olisiko tässä sisällysluettelossa jotain innostavaa.

Mikaelilla ei ollut sen parempaa ehdotusta, joten hänkin avasi kirjansa. Hiljaisena Samu kaivoi kynän ja vihon esiin ja kirjoitti jotain. Mikaelia kyllästytti kaikki filosofiaan liittyvä, joten hän seurasi Samun tekemisiä. Pojalla oli sormissaan useita hopeisia sormuksia, jotka välähtelivät kattolamppujen loisteen osuessa niihin. Kimallus houkutti Mikaelin katseen pysymään pojan käsissä. Samun sormet olivat pitkät ja hoikat, vasen käsi lepäsi rentona pöydällä, oikean kirjoittaessa muistiinpanoja. Oikeastaan todella kauniit kädet, Mikael mietti ja tajusi samassa mitä oli ajatellut. Hän käänsi äkkiä katseensa takaisin kirjaan. Mistä lähtien hän oli kiinnittänyt huomiota muiden poikien käsiin ja vielä pitänyt niitä kauniina? Mistä hitosta tuollainen ajatus edes oli putkahtanut hänen päähänsä?

Osa 2