Tunne edellä tuntemattomaan, osa 10

Mikael ei ollut koskaan ollut luokkansa suosituin poika, enemmin sitä keskikastia, joka tuli toimeen kaikkien kanssa, vaikka olikin hiljainen. Lauran ja hänen eronsa jälkeen tuntui, että jokaisella oli asiasta mielipide. Moni osoitti myötätuntonsa Lauralle ja siksi kohteli häntä kalseasti. Mikael ei ottanut kantaa suuntaa tai toiseen, joten yleisessä tiedossa oli vain Lauran puolelta vuodettu versio, jossa tyttö oli tunnustanut rakkautensa poikaan, joka jätti tämän ilman selityksiä pian sen jälkeen. Parempi sekin kuin raaka totuus kaikkien tiedossa. Poika luotti siihen että aika painaisi tapahtumat pinnan alle, asia ei unohtuisi, mutta ei siitä ensi syksynä enää kukaan jaksaisi välittää. Yhtä kännistä itkupuhelua lukuun ottamatta Laura ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Tyttö ei enää näyttänytkään murheen murtamalta, vaan tavalliselta iloiselta itseltään, joten Mikael alkoi hiljalleen antaa anteeksi itselleen.

Sade vihmoi hänen kasvojaan, kun Mikael käveli koululle. Ihan kohta olisivat ensimmäiset hiirenkorvat jo näkyvissä, lumi oli sulanut paksumpia penkkoja lukuun ottamatta lähes kaikkialta. Kesä oli aivan oven takana: loma ja kesätyöt. Hän oli päässyt suhteilla, äidin velikin työskenteli Itellalla, ajamaan postia. Herätykset olivat aikaiset, mutta siinäpä ne huonot puolet olivatkin.

Päivä matoi eteenpäin kuten kaikki aikaisemmatkin. Mikaelilla oli ruokailun jälkeen taas yksi typerä hyppytunti. Sen siitä sai kun ainut pyrkimys oli päästä lukio läpi mahdollisimman vähällä vaivalla, eikä kerätä kaikkia mahdollisia kursseja kuten Laura teki. Vatsa täynnä makaronilaatikkoa ja porkkanaraastetta ei jaksanut lähteä käymään kylällä kahvilla, joten hän istui koulun autiossa aulassa. Avonainen historian kirja oli hänen edessään, mutta poikaa ei huvittanut keskittyä Kylmään sotaan. Onneksi heidän historian opettajansa oli sen verran hyvä, että pelkästään tunneilla kuuntelemalla sai ihan kohtalaiset numerot.

Pääovi kolahti, ja Mikael katsoi välittömästi kuka tulija oli. Samu haroi tukastaan enimpiä pisaroita pois ja ravisteli itseään kuin märkä koira. Heidän välinsä olivat pysyneet ennallaan, mistä Mikael oli onnellinen. Valtteri ja Samu olivat ne joihin hän oli saattanut luottaa. Valtteriin näkyvämmin ja Samuun sitten kaksin heidän elokuva- tai peli-illoissaan. Poika huomasi hänet ja tuli tervehtimään.

- Eikö sulla pitäisi olla psykologiaa? Mikael ihmetteli.

- Joo, mutta piti käydä lääkärissä.

- Jotain vakavaa?

- Normaalit kevätallergiat. Koivut on kivoja, Samu hymähti.

Mikael nousi seisomaan, otti kirjan ja muistiinpanovälineet käsiinsä.

- Mä taidan lähteä tuonne lukion puolelle jo odottelemaan, sieltä tulee kohta ekat yläasteelaiset ja mä en jaksa kuunnella niiden riehumista.

Jotenkin hän kai yritti varoa joutumasta liian lähelle Samua, niin että törmäsi pöytään ja pudotti tavaransa. Manaten Mikael kumartui noukkimaan niitä. Samukin kyykistyi ja ojensi hänelle kauimmaksi lentäneen vihon.

- Kiitos, Mikael sanoi vältellen ja häpesi kömpelyyttään.

Samu tuijotti häntä, eikä irrottanut otettaan vihkosta. Aika ja paikka häipyivät jonnekin taustalle, Mikael oli juuri repäisemässä itsensä irti hetkestä, mutta Samu oli nopeampi ja suuteli häntä. Voimattomana Mikael sulki silmänsä, hänen olisi pitänyt olla kauhuissaan, kuka tahansa saattaisi nähdä heidät, mutta hän välitti vain siitä, että sai taas tuntea Samun lähellään.

Suudelma loppui yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin, Mikael kohtasi Samun anteeksipyytävän katseen, kun hän jälleen avasi silmänsä.

- Anteeksi, poika vahvisti katseensa sanoilla.

Koulussa ei ollut koskaan ollut yhtä syvää hiljaisuutta.

- Älä leiki mun kanssani, Mikael kuiskasi ääni ja olemus lasiakin hauraampana.

- En ikinä.

Käytävästä kuuluvat lähestyvät askeleet saivat pojat kiirehtimään eroon toisistaan. Kun Mikaelilla oli kaikki tavarat jälleen käsissään, Samu oli jo hävinnyt lukion puolelle, ja koulun sihteeri käveli paksun monistenipun kanssa aulaan. Mikael painui vessaan, lukitsi kopin ja jäi nojaamaan oveen. Mitähän nyt? Himo, jonka hän luuli taltuttaneensa aikoja sitten, tykytti hänessä vahvempana kuin koskaan aiemmin.

Hän kuuli kellojen soivan välitunnin alkamiseksi, vessa ja aula täyttyivät hetkeksi meluavista nuorista. Hän kuuli kellojen soivan tunnin alkamisen merkiksi, hälinä vaimeni. Vasta sitten hän uskalsi tulla ulos vessasta, ympärilleen vilkuillen hän livahti autolleen ja lähti kotiin. Hän ei pystyisi kuitenkaan keskittymään tunneilla, eikä halunnut kohdata Samua muiden katseiden alla.

Mikaelista tuntui kuin hän olisi ollut Titanicin ruorissa, ja Samu oli jäävuori. Vaikka hän kuinka yritti tempoa vastaan, heidän kohtaamisensa oli väistämätön. Hän ei olisi halunnut olla tällainen, hän ei olisi halunnut haluta Samua, mutta ilmeisesti asia ei ollut hänen päätettävissään. Miksi Samu oli tehnyt niin? Ja vielä koulussa, jossa kuka tahansa oli saattanut nähdä heidät. Mikael kiitti onneaan, että hän ei ollut jäänyt kiinni. Oliko Samu ollut niin kauan puutteessa, että jopa hän alkoi näyttää houkuttelevalta? Raskaasti huokaisten poika päätti, että hänen täytyisi ottaa etäisyyttä Samuun. Ajatus ei houkuttanut yhtään, mutta mitäpä muutakaan hän voisi?

Kotona hän oli juomassa appelsiinimehua suoraan purkista, kun puhelin ilmoitti viestistä.

”Jos sä et tänään tule meille, voit olla varma, että mä tuun teille. Meidän on puhuttava.”

”Mä tuun.”

Hermostunut Mikael vastasi, jälleen hänen vaihtoehtonsa olivat olemattomat. Myöhemmin hän auttoi äitiään kuorimaan perunat jauhelihakeittoa varten, söi vanhempiensa kanssa ja jutteli kuin mitään uutta auringon alla ei olisikaan. Ruuan jälkeen hän istahti hetkeksi tietokoneelle, mutta tiesi, ettei kannattanut vetkutella enempää. Samu saattoi hyvinkin toteuttaa uhkauksensa, ja tuleva välikohtaus oli jotain mitä hän ei halunnut vanhempiensa näkevän.

Kuukausien aikana hänen rutiininsa olivat hioutuneet tutuksi, hän ajoi auton parkkiin K-Kaupan taakse, käveli mahdollisimman nopeasti ja huomaamattomasti Samun kotiin, pää painuksissa soitti ovikelloa ja toivoi, ettei kukaan huomaisi häntä. Samu ei pyrkinyt hänen lähelleen vaan tuntui, että tämäkin halusi etäisyyttä. Hyvä niin. Mikael meni omalle paikalleen olohuoneeseen, tavoistaan poiketen Samu hakeutui ikkunan ääreen. Mikaelista näytti kuin poika olisi kerännyt itseään kokoon ennen kuin tämä kääntyi ja katsoi häntä vakavana.

- Mä haluan sanoa tämän, joten älä keskeytä mua. Kuuntele vain. Silloin tanssien jatkoilla, kun sä suutelit mua, mä olin vähän imarreltu ja otettu ja pikkuisen huvittunut. Sä et todellakaan ole mun tyyppiäni, joten en ajatellut sitä sen enempää. Tässä keväällä kun me on vietetty aikaa yhdessä, mä kuitenkin kiinnostuin susta ja tänään en sitten voinut enää itselleni mitään, Samu vaikeni.

Mikael tuijotti hänen jalkojaan, näki kuinka poika vaihtoi painoa jalalta toiselle. Kylmä hiki kostutti kämmenet, paniikki alkoi vyöryä piiloistaan. Oli ollut ihan eri asia olla ihastunut Samuun, kun hän oli tiennyt, ettei asiasta kehittyisi ikinä mitään unikuvia kummempaa, mutta nyt poika oli tunnustanut hänelle tunteensa. Mikael ei ollut varma, mutta totta hitossa hänellä oli syytä olettaa, että Samu halusi enemmän. Ja kun hän suostuisi… Hän ei voisi enää leikkiä, ettei ollut ho- .Perkele, hän ei voinut tunnustaa sitä edes omissa ajatuksissaan, saati sitten ääneen tai muille ihmisille. Hengitys kiihtyneenä Mikael ponnahti pystyyn ja suuntasi olohuoneen ovelle.

- Mikael, pehmeä ja anova ääni pysäytti hänet.

Poika otti tukea oven karmista, sulki silmänsä ja yritti saada maailman takaisin paikalleen. Varovainen kosketus tuntui hänen olallaan.

- Ei.

Samu ei välittänyt, vaan kiersi hänen eteensä. Nosti leukaa ja pakotti katsomaan itseään. Kasvoja, joiden jokaisen yksityiskohdan hän muistaisi ulkoa vielä tuhannen vuoden kuluttuakin.

- Ei, Mikaelin kuiskaus oli edellistä heikompi.

Hellästi Samu silitti hänen hiuksiaan ja astui lähemmäksi. Mikaelin seuraava ”ei”, oli pelkkä huulten liike ilman ääntä. Mutta Samu ei välittänyt, vaan hitaasti liitti huulensa pojan suuta vasten.

Mikael ei voinut vieläkään käsittää, kuinka mikään, mikä tuntui näin täydellisen oikealta, saattoi olla väärin ja tuomittavaa. Hän antoi Samun ottaa ja omistaa, vetää hänet saumattomasti itseään vasten. Pojan kädet sivelivät pehmeästi hänen hiuksiaan, niskaansa ja selkäänsä. Jossain vaiheessa Mikael hahmotti, että hänen poskensa olivat märät. Säälittävää, huomautti aina valveilla oleva ääni jostain syvältä. Samu suuteli hänen kyyneleensä pois ja talutti sohvalle. Antoi Mikaelille aikaa koota itsensä

- Mä en voi. Mä en vaan voi, Mikael sanoi anteeksipyytävällä äänellä.

- Mä luulin, että sä haluat mua, Samu tokaisi ja kumartui hänen viereensä.

- Voi kun asia olisikin noin yksinkertaista, hän tuhahti katkerasti.

- Se on just niin yksinkertaista.

- Mutta äiti ja isä, Jani, Janne, Reetta, kaverit, kaikki koulussa, Mikael luetteli kiihtyvällä äänellä ja tunsi, että talosta loppui happi.

- Rauhoitu. Keskity hengittämään ja laita pää polvien väliin. Just noin. Nyt suljet silmäsi. Unohdat vanhemmat ja sisarukset, kaikki sukulaiset, kaverit, Laura, kaikki tyypit koulusta. Unohda minut. Nyt jäljellä olet vain sinä. Mitä sinä haluat?

Sinut.

- No Mikael, mitä sinä haluat?

- Ei sillä ole väliä, hän vastasi vältellen.

- Tietysti on. Mitä sinä haluat? Samu toisti painokkaasti.

- Mä en halua olla homo, Mikael sai sanottua tukahtuneesti.

Samu huokasi kärsivällisesti ja jatkoi sitten lempeällä sävyllä, kuin olisi puhunut pelästyneelle lapselle.

- Ei sun tarvitse heti olla lokeroimassa itseäsi. Elä ja kokeile ja…

Mikael keskeytti hänet tylysti:

- Ai me täällä pussailtaisiin ja se olis ihan okei, eikä yhtään homoa?

- Se ei ole homoa niin kauan kuin kivekset ei kosketa, Samu lohkaisi ja sai Mikaelin sävähtämään kauemmaksi.

- Selvästi liian aikaista huumorille, Samu mutisi.

Poika katseli nyrkkiin puristettuja käsiään, ja päätti kertoa jostain mikä oli painanut häntä jo tovin.

- Mä olin kerran vähän utelias ja katselin sellaista pornoa. Ja se oli kauheeta ja pelottavaa, ja mä vaan ajattelin, että tuota mä en ainakaan halua.

Samu hänen vieressään rentoutui, pojan silmät tuikkivat huvittuneina, vaikka tämä selvästi teki töitä, ettei nauraisi.

- Oletko sä katsonut heteropornoa?

Mikael nyökkäsi posket punaisina.

- Ja mä oletan, että sä olit Lauran kanssa sängyssä. Paljonko teidän seksi muistutti pornoa? Laura kiljui silarit heiluen ”fuck me harder”? Ja sä painoit menemään tennissukat jalassa ja läpsit sitä perseelle koko ajan?

- No ei tietenkään mitään tuollaista, Mikael kiisti nopeasti.

- Ei se homoseksikään ole sellaista, että iso tatuoitu äijä tulee ja työntää hervottoman melansa sun perseeseen ja ryskyttää täysillä seuraavan vartin. Välttämättä.

Samu kyykistyi hänen eteensä ja otti käsistä kiinni.

- Sä saat valita täysin mitä haluat tehdä, mitä et halua ja kenen kanssa. Etenet siinä tahdissa kun tuntuu hyvältä, ja jos et halua edetä mihinkään, niin sekin on ihan okei.

Hän halusi uskoa Samua.

- Jos sä nyt uskaltautuisit kertomaan tunteistasi ja ajatuksistasi minulle, niin ei se tarkoita, että mä olisin ensi viikolla suutelemassa sua keskellä kylänraittia tai raahaamassa sua nahkahousuissa pride-kulkueelle. Olisit vain rehellinen itsellesi. Muhun voit luottaa, mä en ikinä kerro tästä kenellekään. Mä vaan haluaisin tietää.

Mikael tiesi, että hänen pitäisi sanoa jotain, ennen kuin Samu kyllästyisi tai olettaisi, ettei häntä kiinnostanutkaan. Poika oli jo siirtynyt takaisin sohvalle, tämä tuijotti hiljaisena seinällä olevaa maalausta, joka Mikaelista muistutti lähinnä koiran oksennusta, mutta kai se oli sitä taidetta.

- Tiedätkö milloin mä lopullisesti ihastuin suhun? Tai ainakin tajusin sen.

Mikael valpastui, muttei kehdannut katsoa Samua, joka kuulosti kuin olisi puhunut enemmän itselleen.

- Kun me katsottiin Avaruusseikkailu 2001. Tiesin, että sua ei kiinnostanut se yhtään ja sä todennäköisesti inhosit jokaista sekuntia, mutta katsoit sen silti ja vielä peittelit haukotustasi. Silloin mä tajusin, että sä teet sen ihan vain mun takiani. Eikä yksikään mies ole ikinä tehnyt liikoja pelkästään mun takiani.

- Sehän oli joskus maaliskuussa, Mikael henkäisi. – Siitä asti? hän kääntyi katsomaan Samua ihmeissään.

Poika nyökkäsi totisesti.

- Oli varsin mukavaa seurata sivusta sinun ja Lauran onnellista parisuhdetta, tai istua täällä eri sohvilla pelaamassa ja yrittää olla ihan vaan kaveri, hän jatkoi kuivasti.

Rinnassa läikähti vaarallisesti, perhoset räpistelivät niin, että ne kohta murtautuisivat vatsasta ulos, mutta Mikael vain istui liikkumatta paikallaan.

- Älä katso mua noin, jos sä et oikeasti tarkoita sitä, Samu varoitti.

Eikä hän tietenkään voinut kääntää silmiään mihinkään muualle. Samu harkitsi asiaa hetken ennen kuin nojasi lähemmäksi. Kun Mikael ei vieläkään liikkunut mihinkään, poika suuteli häntä jälleen. Samun hellyys huuhtoi pois pelon, epäilykset ja kaiken vastarinnan.

- Okei, Mikael sanoi, kun hänen huulensa olivat jälleen vapaan puhumiseen.

- Okei mitä?

- Okei tälle, hän vastasi.

Vaikka häntä hirvitti enemmän kuin ikinä ennen, hän ei voinut hymylleen mitään.

- Mutta tämän pitää pysyä ehdottomasti salassa. Mä en halua kuvitellakaan mitä äiti ja isä sanoisivat, jos ne saisi tietää.

- Ne on sun vanhemmat, kyllä niitten pitäisi hyväksyä ja rakastaa sut just sellaisena kuin olet, Samu sanoi varovasti.

Mikael nojautui sohvalla taaksepäin päätään pyöritellen.

- Mun äiti on kanttori ja isä kunnanhallituksen puheenjohtaja. Isä nyt ei ole mitenkään himouskovainen, mutta käy kirkossa joka sunnuntai, koska äiti on siellä soittamassa. Äiti uskoo raamattuun, ja sen mielestä homous on syntiä. Isä on sellaista vanhaa kansaa, jonka mielestä homot on sairaita. Ei ole edes kovin pitkä aika, kun jotain puolueen heppuja oli meillä kahvilla ja ne keskusteli miten nykyisin kaikki tv-sarjat pilataan, kun niihin pitää laittaa niitä homoja. Ja että niitten oma poika olisi toisen pojan kanssa… Ei hirveästi haluta ottaa selvää niitten reaktioista.

- Nyt mä ymmärrän vähän paremmin sun pelkoasi, mutta kyse on kuitenkin sun elämästäsi ja onnestasi.

- Niin kai, mutta katsotaan nyt mitä tästä tulee. Ehkä mä en olekaan… Mikael jätti lauseen lopun jälleen roikkumaan ilmaan.

Samu vetäytyi kauemmaksi sulkeutuneena. Mikael pelkäsi loukanneensa häntä.

- Tai mä tarkoitan vain sitä, että kukaan toinen poika ei ole ikinä aiheuttanut mussa mitään tällaista. En keksi koulustakaan yhtään ketään, joka kiinnostaisi edes pisaraa siitä kuinka paljon sä.

- Noinkin hiljaiseksi ja sosiaalisesti rajoittuneeksi jätkäksi sä kyllä osaat yllättävän hyvin sanoa just sen mitä mä haluan kuulla, Samu hymähti ja nojasi kiinni hänen kylkeensä.

- Ai mitä?

- No että sä olet kiinnostunut musta.

- Mä tuskin istuisin tässä näin, saati olisin tehnyt tuota, jos mua ei kiinnostaisi ihan helvetin paljon.

- Kyllä mä tiedän, mutta kiva se on kuulla, Samu rauhoitteli Mikaelia.

Kaikki oli sillä hetkellä sanottu. Tärkeää oli enää vain tuntea toinen aivan siinä lähellä, hengittää samassa tahdissa ja varovasti tutustua toisen vartaloon. Mikael havahtui ajan kuluun ja kaivoi kännykän taskustaan.

- Pitäisi varmaan lähteä, joko sun porukat on tulossa?

- Isä on Espoossa firman asioilla ja äidillä oli illallinen, kun joku esimies jää eläkkeelle. Se lupasi olla kotona puoli yhteentoista mennessä.

- Mun täytyy kyllä lähteä ennen kuin vanhukset alkaa ihmetellä missä mä olen.

Samu saattoi hänet eteiseen, ja turvassa seinien sisällä Mikael uskaltautui olla aloitteellinen ja lähestyä. Nyt ei tarvinnut hävetä tai pelätä keskeytystä. Sen sijaan hän sai pelästyä omaa voimakasta reaktiotaan. Samu tosin ei näyttänyt pahastuvan, vaikka hän painoi tämän tiukasti vasten eteiseen kaappeja, omi pojan suun omallaan ja kiihottui.

Häkeltyneenä Mikael perääntyi tuulikaappiin. Samu seurasi huvittuneena hänen menoaan.

- Sepäs oli… tämä aloitti, muttei jatkanut.

Kumpikin oli varsin hyvin selvillä siitä mitä se oli ollut.

- Mun täytyy mennä, Mikael mutisi.

- Mä odotan, että me nähdään taas, Samu ilmoitti.

Mikael nyökkäsi ja suuntasi suoraan ulos ovesta, unohtaen tarkistaa ikkunasta oliko ketään kadulla. Tällä kertaa hänellä kävi tuuri, tiet olivat tyhjiä ja hän sai rauhassa kävellä autolleen. Äskeinen ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan. Se siitä hitaasti ottamisesta. Hän olisi äsken ollut valmis menemään tasan niin pitkälle kuin Samu olisi häntä johdattanut. Pelkäämättä tai epäröimättä. 

Auton ikkunasta Mikael näki heijastuksen itsestään ja tajusi vasta silloin hymyilevänsä leveästi. Hän ja Samu. Vihdoinkin.

Osa 11 

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 9

Siitä illasta oli alkanut jotain, mitä Mikael ei osannut määritellä. Hän alkoi käydä Samun luona, pelaamassa tai katsomassa elokuvia. Samu oli kutsunut hänet ensimmäisellä kerralla, mutta pian Mikael oli oppinut tämän vanhempien aikataulun ja kävi sen mukaan kylässä. Tanssien jatkoista tai ”pilkkimisestä” ei mainittu sanallakaan, mutta muuten Samu jutteli kaikesta maan ja taivaan välillä. Mikael oli tapansa mukaan hiljaa, kuunteli vain hyvillään Samun ääntä ja tämän eloisia juttuja. Hän oli edelleen ihastunut. Oppiessaan tuntemaan Samua paremmin, tunteet vain kasvoivat. Mutta Samun kodista oli muodostunut hänelle turvasatama, eikä hän ollut valmis riskeeraamaan sen menettämistä. Missä muualla hän olisi saanut olla näin vapaasti Samun lähellä? Eikä olisi toista tällaista paikkaa, jossa hänen sisimpänsä tiedettiin ja se ei kuitenkaan muuttanut mitään.

Yöt olivat vaikeita, tai oikeastaan heräämiset. Unissahan kaikki oli mahdollista ja niissä kyllä tapahtui kaikki mahdollinen. Aamuisin Mikael tunsi järisyttävää kaipuuta, jota pyrki hillitsemään päivän mittaan. Hän ei ikinä uskaltaisi tehdä aloitetta. Hän myös järkeili, että Samu kyllä tiesi hänen tunteensa ja olisi voinut asialle tehdä jotain. Mutta mitään ei tapahtunut, joten Mikael antoi asian olla. Ehkä jossain toisessa universumissa olisi ollut mahdollista, että heistä olisi tullut jotain enemmän kuin pelkkä Pleikkaria hakkaava kaksikko, joka välillä keitti nuudeleita modernissa keittiössä. Mutta ei tässä maailmassa.

Koulussa he moikkasivat, kun sattuivat kohdakkain, mutta eivät muuten juurikaan jutelleet. Samu oli löytänyt oman porukkansa, ja Mikael oli edelleen enimmäkseen vain Lauran tai Valtterin kanssa. Ja siitä filosofian tutkielmasta he saivat kiitettävän, ja Mikaelkin onnistui pääsemään kurssin läpi.

Jos Mikaelilla oli Samun kanssa vähän arvoitukselliset välit, Lauran kanssa sujui yhtä vaivattomasti kuin ennenkin, tai niin ainakin poika luuli.

Mikael makasi Lauran sängyllä ja tuijotti räystäällä sulavia jääpuikkoja. Vesipisarat säkenöivät kirkkaassa kevätauringossa, ja taivas oli korkea ja niin sininen että silmiin sattui. Laura suuteli tiensä rinnalta kaulalle, siitä leualle ja suulle. Tyttö otti vähän etäisyyttä ja katsoi häntä totisesti.

- Mä rakastan sua.

Mikael oli varma, että sanojen myötä hänen verensä muuttui jääpuikkojen sulamisvedeksi. Tyttö hymyili arasti ja selvästi odotti hänen vastaustaan. Poika ei voinut muuta kuin kohottautua suutelemaan Lauraa. Myöhemmin Laura katsoi häntä edelleen merkitsevästi.

- Tota. Sori. Mä en halunnut sanoa pelkkää niin mäkin sua, joten mä säästän niitä sanoja vähän pidemmälle.

Tyytyväinen hymy levisi Lauran kasvoille.

- Ei mitään hätää, mulle riittää nyt, että mä en ole ainut, joka tuntee näin.

Poika toivoi, ettei hänen hymynsä olisi kovin teeskennellyn näköinen, silmissä ainakin paistoi puhdas paniikki. Puolittaisen tekosyyn varjolla hän livahti pois Lauran kotoa, ajeli sen jälkeen ympäri kylää yrittäen taltuttaa ahdistustaan. Missä välissä Laura oli ehtinyt rakastua häneen? 

Lopulta hän löysi itsensä tutulta kadulta, Samun vanhempien autot olivat pihassa, joten hän ei voinut mennä käymään. Mutta Samu oli ainut jolle hän saattoi kuvitella kertovansa tästä. Hermostuneena hän viestitti pojalle, pyysi tätä tulemaan ulos. Tovin kuluttua Samu astui ovesta ja asteli autolle nahkatakkia pukien.

- Moi, Samu tervehti autoon istuessaan ja vaikutti siltä kuin olisi maailman luonnollisin asia, että Mikael pyysi häntä mukaansa.

Mikael vastasi tervehdykseen samalla tarkistaen, ettei ketään tullut takaa ja käänsi auton takaisin tielle. Samu kesti yllättävän pitkään hiljaisuutta tai oikeastaan radion soittoa, mutta lopulta hän aukaisi suunsa:

- Sinällään mulla ei ole mitään tätä ajelua vastaan, mutta oliko sulla jotain asiaakin?

Mikael ajoi vaiti koulun parkkipaikalle ja peruutti auton niin, että saattoi nähdä koko pihan, eikä kukaan näin pääsisi yllättämään heitä.

- Laura sanoi rakastavansa mua, hän totesi hiljaisella äänellä.

- Okei, Samu sanoi varovasti.

Uupuneena poika nojasi päätään niskatukeen ja sulki silmänsä.

- Mikä on ongelma? Tehän näytätte niin onnelliselta, Samu pudotteli sanoja tarkkaan harkiten.

- Ai näytetään vai? Mikael naurahti kolkosti. – Mulle Laura on vain… Tai mä olen sen kanssa ihan vain tappaakseni aikaa tai etten ole saanut erotuksi tai… En mä tiedä. Mä luulin, että sekin ajattelee, että meillä on ihan kivaa, mutta ei sen kummempaa. Ja nyt se raukka on rakastunut, enkä mä ole ikinä tuntenut oloani yhtä paskiaiseksi. Hyväksikäyttäjäksi, Mikael suomi itseään.

Samu kuunteli hiljaisena.

- Jos mä nyt jätän Lauran, mä ole ihan helvetinmoinen kusipää. Ja jos mä odotan pidempään, tuleeko siitäkään yhtään helpompaa? Huomaanko mä tätä menoa olevani sen kanssa naimisissa ja liuta lapsia tulossa?

- Mitä sä haluat? Samu kysyi hetken miettimisen jälkeen.

- Ettei ketään sattuisi, Mikael mutisi.

- Se taitaa olla vähän myöhäistä nyt.

- Mä tiedän. Mä tiedän, poika tunnusti murheellisena.

Surullisena ja turhautuneena Mikael löi rattia ja kiroili puoliääneen. Samu antoi hänen rauhassa osoittaa mieltään, mistä Mikael oli kiitollinen.

- Ehkä olisi parasta, että jättäisit Lauran mahdollisimman pian, ennen kuin se luulee, että säkin rakastat sitä, Samu ehdotti varovasti.

- No kun se tavallaan taitaa jo luulla sitä.

- Mitä?

- Mä menin niin paniikkiin, kun se sanoi ne sanat ja taisin sitten lipsauttaa jotain siihen suuntaan.

- Voi Mikael, Samu huokasi päätään puistellen.

- Jos et ole jo sattunut huomaamaan, niin mä en ole mikään pro näissä ihmissuhdejutuissa, Mikael tuhahti katkerana.

Painava vaikeneminen kartanlukijan penkiltä oli myöntymisen merkki. Mikael käynnisti auton ja ajoi pois koululta.

- Ei mulla mikään kiire kotiin ole, jos sä olisit vielä halunnut puhua…

- Mä sain jo sanottua kaiken, mutta ei tämä kyllä yhtään mun oloa helpottanut. Omapahan on soppani ja täytyy nyt yrittää keksiä kuinka hitossa mä tämän setvin.

Kumpikaan ei puhunut mitään matkalla Samun kotiin, Mikael pysäytti pikaisesti kadun varteen. Samu kurkisti vielä sisälle autoon huolestuneena.

- Pärjäätkö sä nyt varmasti?

- Kyllä. Enhän mä ole se jota tulee sattumaan, Mikael tokaisi alakuloisesti.

Siihen Samukaan ei keksinyt mitään sanottavaa, joten hän löi oven kiinni ja lähti kävelemään sisälle.

***

Mikael tiesi, että tänään olisi se päivä. Hän ei pystynyt pitämään kulisseja pystyssä enää yhtään pidempään. Häntä ahdisti Lauran lempeä tihkuva katse, sydämillä täytetyt viestit ja suunnitelmat kesälomamatkoista tädin mökille Kajaaniin tai Turku-Tukholma-risteilystä. Koulun jälkeen hän tarjoutui heittämään Lauran kotiinsa, tyttö takertui tyytyväisenä hänen käsivarteensa ja sirkutti iloisena suunnitelmia vappubileistä.

Hiljaisena hän seurasi Lauraa sisälle ja tämän huoneeseen. Laura huusi pikkusiskolleen, että he halusivat olla rauhassa. Huoneessa Mikael väisti Lauran kosketusta ja siirtyi kirjahyllyn eteen. Hän nosti pienen vaaleanpunaisen nallen takaisin istumaan ja käänsi keijukaispatsaan katsomaan ikkunasta ulos. Hän tiesi pelaavansa aikaa ja vaikka hän oli yrittänyt miettiä oikeita sanoja, ei niitä tuntunut olevan. Ei kai niitä ollut olemassakaan.

- Tota. Sä olet upea tyttö ja tämä ei johdu mitenkään susta. Vika on pelkästään minussa, muista se. Mä haluan lopettaa tämän.

Iloinen ja odottava ilme valui pois vaihtuen järkytykseksi.

- Mitä? Laura kuiskasi ja valahti istumaan sänkynsä reunalle.

- Mä haluan erota, Mikael toisti vähän kovemmalla äänellä.

- Miksi?

- Koska mä haluan olla yksin.

- Meillähän on kaikki niin hyvin ja me rakastetaan toisiamme ja meillä oli suunnitelmia kesälle ja… Laura pyyhkäisi ensimmäiset kyyneleet poskiltaan.

Mikaelia sattui oikeasti. Hän oli tiennyt, että tämä ei olisi miellyttävää, mutta nähdä kuinka toinen murtui hänen takiaan, teki hitosti kipeää. Paluuta vain ei enää ollut.

- Mä olen pahoillani, hän mutisi.

Laura oli haudannut kasvonsa käsiin, hänen hartiansa vavahtelivat itkun tahdissa. Mikael seisoi voimattomana keskellä huonetta. Ehkä hän oli pelkuri, mutta mitään mitä hän sanoi tai teki, ei voisi olla avuksi, joten hän livahti ulos huoneesta.

Kotimatkalla hän tunsi olonsa hirvittävän väsyneeksi. Lauran itku soi taustalla vaikka hän käänsi stereoita kuinka kovalle. Omassa huoneessaan hän heittäytyi sängylle ja hetken mielijohteesta lähetti Samulle viestin.

”Jätin Lauran.”

”Meillä ei ole ketään kotona, jos haluaisit jutella.”

”Mieluummin erä Assassin’s Creedia”

”Sekin käy.”

”Ok. Mä tuun kohta.”

Mikael vääntäytyi ylös sängystä ja hieroi kasvojaan. Kai se tästä joskus, sitten kun Lauralla olisi kaikki taas hyvin. Itsestään hän ei välittänyt tipan vertaa.

Hiljaisena Samu tuli aukaisemaan oven. Niin maalaistuneita tämän perhe ei vielä ollut, että pitäisi ovea lukitsematta, kuten Mikaelin kotona oli aina tehty. Pojat syventyivät puhumattomina näpertämään peliohjaimia ja imeytyivät merirosvoseikkailuun. Mikaelin kiskoi nykyhetkeen puhelimen merkkiääni. Hän kirosi hiljaa luettuaan Valtterin viestin.

- Mitä nyt? Samu ihmetteli.

- Valtteri laittoi viestiä, ihmetteli, että ollaanko me oikeasti erottu vai mitä Laura kirjoittaa Facessa.

Peloissaan Mikael avasi Facebookin ja etsi Lauran päivityksen, ainakin hän vielä oli tämän kaveri, tuskin enää kovin pitkään.

- Sitä on onnellinen ja luulee, että kaikki on hyvin. Kunnes matto vedetään jalkojen alta ilman varoituksia. Kiitti vitusti Mikael, poika luki ääneen. – Laura Heinonen on nyt sinkku.

- Miten Laura otti asian, kun sä kerroit?

- Alkoi itkeä.

- No entäs sitten?

- En minä tiedä, mä lähdin siinä vaiheessa.

- Ja jätit sen itkemään? Samu ähkäisi.

- Tuskin mun sanomisillani olisi enää ollut apua, Mikael puolustautui.

Samun katse väitti muuta, mutta tämä ei sanonut mitään. Mikael nousi seisomaan, ei ollut hyvä idea tulla tänne, hänen täytyi nyt saada olla yksin.

- Mun pitää lähteä.

- Kyllä sä voit jäädä, ei meidän ole pakko puhua Laurasta, Samu nousi kiireesti seisomaan.

- Ei kun mun täytyy nyt saada olla yksin ja miettiä.

Mikael ei halunnut mennä kotiin, eikä jaksanut keskittyä ajamiseen, joten hän ajoi kotinsa lähellä olevaa pikkutietä pellon reunaan, josta näkyi kymmenien kilometrien päähän. Poika nojasi autoonsa ja katseli maisemaa. Ei häntä itkettänyt, olo oli muuten vain alakuloinen. Laura oli oikeasti mainio tyyppi, ja hän katui aiheuttamaansa murhetta. Jos hän olisi tiennyt Samusta, hän ei olisi ikinä alkanut olemaan Lauran kanssa. Hänen olisi pitänyt laittaa suhteelle piste heti tanssien jälkeen, eikä antaa Lauran rakastua. Ilta-auringon kullatessa avaraa maisemaa Mikael jatkoi jossittelua, katumista ja oman pelkuruutensa inhoamista. Turhaahan kaikki enää oli, mutta muisto Lauran surusta ei jättänyt häntä rauhaan.

Osa 10 

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 8

Mikael naputteli sormillaan rattia ja mietti mitä tekisi, tai olisiko se mitä hän aikoi tehdä sittenkään järkevää. Hänen autonsa oli parkissa K-Kaupan takana, piilossa katseilta. Samun koti oli alle puolen kilometrin päässä keskustan uudella asuinalueella. Poika oli sanonut eilen olevansa yksin kotona koko loppuviikon, ja Laura olisi koko yön kaverinsa luona tyttöjen illassa. Hän halusi nähdä Samun, sekä pyytää tätä jättämään hänet rauhaan vihjailuiltaan. Olisiko suoraan puhuminen sittenkään oikea vaihtoehto? Laura saattoi olla liian sinisilmäinen tajutakseen mitään outoa, mutta jos samanlainen keskustelu käytäisiin Valtterin edessä, tämä tajuaisi viimeistään Mikaelin ilmeestä, että jotain oli meneillään.

Se ratkaisi asian, Mikael nousi autosta lähtien haluttomasti talsimaan kohti Samun kotia. Talo oli niitä uusia korkeita pytinkejä, joissa oli järkyttävän isot olohuoneen ikkunat, mutta muuten muistuttivat kuivureita. Tai niin ainakin isä oli joskus sanonut, kun hän oli vieraiden kanssa keskustellut kunnan kaavoituksesta. Mikael painoi ovikelloa ennen kuin ehtisi alkaa tämän enempää epäröidä. Eteiseen syttyivät valot ja ovi avautui, Samu tuijotti häntä yllättyneenä. Pojalla oli tukka pienellä ponnarilla, yllä musta bändipaita ja rikkinäiset farkut. Ilmeisesti se oli Samun käsitys mukavasta kotiasusta.

- Pääsenkö mä sisään? Mikael kysyi hermostuneena, vilkaisi samalla ympärilleen, ettei kukaan vaan huomaisi hänen tuloaan.

Hiljaisena Samu perääntyi ja jätti oven auki. Mikael potkaisi lumiset kengät jaloistaan ja seurasi Samua pimeän käytävän läpi isoon olohuoneeseen. Peräseinällä oli televisio päällä, pysäytyskuvassa oli kohtaus jostain mustavalkoisesta elokuvasta. Samu napsautti valot päälle, istahti sen jälkeen rennosti suurelle kulmasohvalle. Mikael jäi seisomaan punaisen nojatuolin eteen, muttei istunut. Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen, huone oli kuin jostain ulkomaalaisesta sisutuslehdestä. Huoneen korkuisissa ikkunoissa ei ollut verhoja, seinät olivat harmaat, kuin käsittelemätöntä betonia. Lattialla oli valtava valkoinen lankamatto. Mikael ei tuntenut oloaan tippaakaan kotoisaksi.

- Mikä se oli se juttu siitä filosofian kirjasta? Mikael kysyi viimein.

- Mun lainoissa vielä näkyy se kirja, mutta mulla sitä ei enää ole, joten ajattelin, että se olis sulla.

- Ei ole, varmaan joku kirjaston virhe.

- Mä selvittelen sitä sitten ensi viikolla.

Poika vaihtoi hermostuneena painoaan jalalta toiselle.

- Oliko sulla jotain muuta?

- Se eilinen ei saa toistua enää ikinä, Mikael jyrähti.

- Mitäs eilen muka tapahtui? Samu kysyi ärsyttävän välinpitämättömästi.

- Se sun vihjailu pilkkimisestä ja muusta.

- Sori. Mutta asiaa auttaisi, jos sä et ottaisi kaikkea niin tosissaan. Etkä tuijottaisi mua kuin nälkäinen koiranpentu.

Mikael nytkähti tahdottomasti. Vai muka nälkäinen koiranpentu, Samu alkoi todella käydä hänen hermoilleen.

- Mä en katso sua. Ja totta hitossa mä olen tosissani, nyt on kyseessä mun elämäni!

Samu ei hätkähtänyt vieläkään, vaikka Mikael jo huusi. Laiskasti poika vaihtoi asentoa ja näpräsi korvarengastaan.

- Vieläkö oli jotain?

Mikael seisoi vihaisena paikoillaan ja lipsautti suustaan jotain mikä olisi ehdottomasti pitänyt pysyä siellä:

- Kuka noi teki? hän kysyi ja nyökkäsi pojan kaulan suuntaan.

Samu nosti sormet mustelmille ja tämän kasvoille nousi pehmeä hymy. Mikaelista tuntui kuin hänet olisi jätetty kehän ulkopuolelle, sisällä oli Samu ja joku tuntematon, jonka kanssa vietettyjä hetkiä poika selvästi kävi lävitse. Tovin kuluttua Samu katsoi häntä ilmeettömästi.

- Se ei kuulu sulle pätkän vertaa.

- Saatanan rumia ne on, Mikaelin oli pakko vastata rehvakkaasti vaikka häpeän puna oli jo noussut poskille.

- Eihän nämä varsinaisesti kaunista, mutta se on pieni hinta sellaisesta yöstä. Tiedäthän sä kuinka ei vaan voi pitää käsiään toisesta erosta? Ja on niin kiimassa, ettei välitä vähääkään vaikka toinen imisi kaulan mustaksi. Eikä pysty lopettamaan, vaikka itse paavi olisi katsomassa, Samun ääni oli hypnoottinen, eikä tämä enää irrottanut katsettaan Mikaelista.

Mustasukkaisuus painui jonnekin taka-alalle, pojan ääni loihti hänen mieleensä kuvia, joita hän ei olisi halunnut nähdä.

Ja halusi nähdä.

Ja kokea.

Mikaelin hengitys tiheni, kynnet painuivat kiinni kämmeniin. Samukin tajusi tilanteen, sillä hän virnisti tutun vinosti. Yllättäen hän kuitenkin vakavoitui.

- Mä yritin tavoittaa sua silloin aiemmin, koska mä halusin pyytää anteeksi. Mä en olisi saanut vastata siihen suudelmaan.

Mikaelin oli pakko istua. Oliko talon lämpötila yhtäkkiä noussut 50 asteella? Hän aukaisi takkiaan, eikä uskaltanut katsoakaan Samun suuntaan.

- Joo, joo, sä pussasit mua ensin, mutta mun olisi pitänyt olla järkevä eikä lähteä siihen mukaan. Sä olet ihan liian hukassa itsesi kanssa, joten se oli väärin sua kohtaan ja mä olen pahoillani.

Samun ääni oli täysin vilpitön, mutta Mikael ei uskaltanut vieläkään katsoa häntä.

Pitkittyneen hiljaisuuden katkaisi musiikki, ja Mikaelilta kesti hetki tajuta, että Samu oli jatkanut elokuvan katsomista. Hän ei taaskaan tiennyt mitä olisi tehnyt, hän ei halunnut jäädä, muttei lähteäkään.

- Chaplinin City Lights, mä rakastan tätä elokuvaa, Samu ilmoitti hetken kuluttua.

Mikael kääntyi katsomaan televisiota, jossa hassun näköinen viiksimies suuteli kiharatukkaisen tytön kättä. Huomaamattaan Mikael asettautui tuoliin mukavammin ja jäi katsomaan Chaplinin seikkailuja. Elokuvan päätyttyä Samu sammutti television ja kävi laittamassa dvd:n takaisin koteloon.

- Mitäs pidit? hän kysyi olkansa ylitse.

- Liian vähän toimintaa ja puhetta mun makuun, Mikael totesi.

- Mä luulin, että just sä osaisit arvostaa mykkäelokuvia, kun et itsekään puhu paljoa, Samu naurahti.

Poika siirtyi keittiöön huikaten haluaisiko Mikael limsaa tai jotain muuta. Mikael kuuli mikron lähtevän käyntiin ja meni perässä keittiöön.

- Sori, mulle tuli nälkä. Lämmitän eilistä pitsaa. On siinä sullekin, jos haluat.

- Voisin mä ottaakin.

Mikael istui pöydän ääreen, kun Samu nosti pöytään lasit, ottimet ja pullon cokista. Hän sai pian eteensä höyryävän pitsasiivun ja tuokion kuluttua Samu liittyi seuraan omansa kanssa.

- Tää on siitä uudesta paikasta, yllättävän hyvää. Ootko ehtinyt jo käymään?

- Käytiin me Lauran kanssa yksi ilta syömässä.

Samu aukaisi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta päättikin toisin ja työnsi uuden palan pitsaa suuhunsa. Pojat söivät hiljaisuuden vallitessa, pöydän yli välteltiin katseita puolin ja toisin. Jollain oudolla tavalla Mikaelilla kuitenkin oli turvallinen olo. Täällä ei ollut muita, ja kaikista ihmisistä juuri Samu tiesi hänen salaisuutensa, joten enää hänen ei tarvinnut pelätä paljastumista.

Kun lautaset ja lasit olivat tyhjentyneet, Mikael auttoi Samua pöydän raivaamisessa. Samu seisahtui keskelle keittiön lattiaa ja katsoi Mikaelia, mutta toinen poika ei osoittanut eleelläkään olevansa vielä lähdössä, joten hän kohautti olkapäitään ja käveli olohuoneeseen.

- Katsotaanko vielä joku leffa? Vaikka Diktaattori?

- Ai se Boratin uusin? Mä olen sen kyllä jo nähnyt, eikä se minusta ole kovin kummoinen.

Mikael katsoi ihmeissään, vähän loukkaantuneenakin, kun Samu räjähti nauramaan. Aikansa poika hohotti sohvalla, Mikael harkitsi jo lähtemistä, kun toinen sai viimein kasattua itsensä.

- Laura oli oikeassa, sä olet kyllä herttainen tapaus, Samu sanoi vieläkin naurua äänessään.

- Mitä hauskaa mä muka sanoin?

- Mä tarkoitin Charlie Chaplinin Diktaattoria, Samu vastasi ja yritti huonolla menestyksellä pitää naamansa peruslukemilla.

- Mistä minä voin tietää kaikenmaailman antiikkiset filmit, Mikael mutisi nolona.

- Mitäs sitä yhdestä elokuvamaailman suurimmasta klassikosta… Mikä on muuten vanhin elokuva minkä olet katsonut?

- Varmaan eka Star Wars, Mikael mietti.

- Sä olet menettänyt niin paljon, mutta me voidaan tuo asia helposti korjata.

Molemmat katsahtivat toisiaan me-sanan seurauksena. Ja sen jälkeen käänsivät äkkiä katseensa muualle. Mikael keskittyi nuijimaan pientä toivoa sisällään, ei tulisi olemaan ikinä mitään meitä.

- Mites pleikkari? Samu kysyi hetken kuluttua.

- Mitä pelejä sulla on? Mikael kysyi kiinnostuneena.

- Tietysti Singstaria.

- Juu ei ikinä.

- Tylsimys.

- Homo, Mikael laukaisi ja katsoi Samua alta kulmiensa.

Samu iski hänelle silmää ja käveli Abbaa hyräillen hyllykön luo. Todellakin Dancing Queen, Mikael mietti. Ensimmäistä kertaa hän oli Samulle kateellinen. Tämä näytti olevan niin sinut itsensä kanssa, tiesi kuka oli, eikä hävennyt sitä tippaakaan.

Pari tuntia GTA 5:n parissa ja Mikael huomasi Samun haukottelevan, kieltämättä häntäkin alkoi väsyttää, eikä ihme, kellohan raksutti jo puolta yötä.

- Mä taidan lähteä, Mikael sanoi ja vei peliohjaimen sohvapöydälle.

Samu seurasi häntä vaitonaisena eteiseen. Mikael survaisi kengät jalkaansa ja kääntyi vielä kohtaamaan Samun, kun ei kehdannut ihan noin vain lähteä.

- Kiitti, mulla oli kiva ilta, Mikael sanoi ujosti ja tarkoitti sitä oikeasti.

Samu seisoi kädet taskussa, hymy karehti jälleen tämän kasvoilla.

- Miksi sä taas naurat mulle? Mikael kysyi.

- En mä naura sulle. Mä vaan en olisi ikinä uskonut, että sulla oli kivaa. Toisinaan susta lukee niin helposti mitä sä tunnet ja ajattelet, mutta nyt näytti ihan siltä kuin sulle olisi ollut ihan sama missä olet ja kenen kanssa.

- No, mulla oli kivaa, hän painotti.

- Okei. Otetaan sitten joskus uusiksi.

Mikael ei ollut ihan varma oliko se kysymys vai toteamus. Mutta hän kyllä haluaisi tällaisen illan toistuvan.

- Otetaan vain.

Samu nyökkäsi, Mikaelin sydänalaa vihlaisi kuinka upealta poika näytti. Hän lähes ryntäsi ulos talosta, ettei olisi saattanut itseään jälleen naurunalaiseksi tai tehnyt jotain harkitsematonta.

Osa 9 

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 7

Mikael heräsi hätkähtäen, kesti hetken ennen kuin hän tajusi missä oli. Siinä samassa edellisen illan tapahtumat vyöryivät mieleen, ja hänen teki mieli vaipua takaisin uneen. Siellä ei olisi tällaista kaipuun, katumuksen ja häpeän keitosta.

Poika kohottautui varovasti ja vilkaisi ympärilleen, jokainen sänky ja patja olivat täynnä, ja huoneen täytti tasainen tuhina. Hänen olisi tehnyt mieli nousta ylös, mutta pelkäsi joutuvansa jälleen kaksin Samun kanssa, joten hän pysyi patjallaan ja odotti muiden heräämistä välillä torkkuen.

Laura valitti heti silmänsä avattuaan tekevänsä kuolemaa ja haluavansa pian omaan sänkyynsä, joten hän soitti äitinsä hakemaan. Mikael pakkasi molempien tavarat pysytellen Lauran lähellä kuin liimattuna. Samu tarkkaili heitä omalta patjaltaan, mutta Mikael vältteli tämän katsomista kuin siellä suunnalla olisi ollut sokaiseva laser. Hän olisi kyllä halunnut kokea viimeöisen suudelman uudelleen, mutta… Muttia oli ihan liikaa ja Mikael ei halunnut edes laskea niitä kaikkia. Parempi olisi vain unohtaa kaikki mahdollisimman pian.

Laura raahusti alakerran vessaan, Mikaelin seuratessa perässä kamojen kanssa.

- Mikael, Samu kutsui portaista häntä.

- Mulla on kiire, Mikael tokaisi ja meni jo eteiseen valmiiksi. Lauran äiti saisi olla pihassa tällä sekunnilla.

Pukiessaan takkiaan hänen puhelimensa piippasi.

”Meidän on puhuttava.”

Mikael luki viestin, vilkaisi tuvan puolelle ja näki ainoastaan Samun, joka istui sohvalla puhelin kädessään. Mikael nosti leukaansa ja pudotti välinpitämättömänä kännykkänsä muovipussiin. Sitten hänen rohkeutensa petti ja hän pakeni ulos odottamaan.

Kotimatka sujui hiljaisuuden vallitessa, Laura huokaili raskaasti etupenkillä ja tämän äiti ajoi suu tiukkana viivana Mikaelin ensin kotiinsa. Laura joutuisi ehkä selittelemään tekemisiään, kunhan tämän olo paranisi, Mikael tuumi katsoessaan poistuvan Volkswagenin takavaloja.

Sisällä hän kävi ensin suihkussa ja meni sitten keittiöön etsimään syömistä. Äiti ei liiemmin kysellyt illan kulusta vaan ilmoitti pian lähtevänsä hiihtämään. Mikael palasi huoneeseensa ja avasi koneen. Saadessaan olla rauhassa, ajatukset palasivat edelliseen iltaan, tai kai se yötä oli ollut. Samu ja täysikuu, niistä kahdesta hän tulisi tuon illan muistamaan. Hetken verran hän harkitsi viestiin vastaamista, mutta tiesi, että hänen olisi pysyttävä kaukana pojasta. Hän saattoi haluta tätä, mutta ei mitenkään voisi tehdä asialle mitään. Onneksi edessä oli hiihtoloma, hänellä olisi viikko aikaa palata normaaliksi. Tai ainakin päästää irti tuntemuksistaan Samua kohtaan.

***

”Soita. Tai edes vastaa mulle.”

”Mä olen ajatellut sua.”

”V-A-S-T-A-A”

”Mikael, mun olisi ihan oikeasti puhuttava sun kanssa. Ole kiltti.”

”Voi jumalauta sun kanssasi senkin itsepäinen pässi. Mä haluaisin vaan selvittää meidän välit ennen koulun alkua, mutta pidetään sitten tämä linja.”

Mikael vilkaisi puhelintaan ja poisti tottuneesti Samun viestin. Hänen hiihtolomansa oli sujunut hyvin, hän oli käynyt kerran lautailemassa, ajellut Lauran kanssa ympäri kylää tai hengaillut tämän kotona ja käynyt shoppailemassa Kuopiossa. Nyt hänkin ymmärsi miksi miehet karttoivat Ikeaa. Samua hän ei ollut ehtinyt ajatella ollenkaan. Tai ainakaan kovin paljoa. Eikä todellakaan ollut ikävöinyt tätä, tai miettinyt millaista olisi suudella Samua uudelleen. Ei hän ihan aikataulussa unohtamisen kanssa ollut, mutta suunta oli oikea.

Mikael kantoi kahvinsa ja pullansa Lauran perässä tutun kahvilan nurkkapöytään. Lomaa olisi jäljellä vielä muutama päivä, ja he aikoivat juuri kehitellä jotain kivoja suunnitelmia vapaiden kunniaksi. Haukattuaan ensimmäisen palan pullastaan, Mikael huomasi Samun saapuvan kahvilaan. Hän nielaisi hädissään palan puustia lähes puremattomana alas ja joutui hörppäämään kahvia perään ettei tukehtuisi.

Samu. Täällä. Tunteet, jotka hän luuli hyvää matkaa kuopanneensa, hyökyivät entistä vahvempina hänen ylitseen, kuin pilkaten hänen heikkouttaan. Eikä hän voinut irrottaa katsettaan pojasta, kun tämä käveli heitä kohden.

- Moi, Laura tervehti aurinkoisesti pöydän viereen tullutta Samua. – Tule meidän seuraksi.

Samu vastasi yhtä hymyillen ja saapui pian mukinsa kanssa pöytään. Hän istui Mikaelia vastapäätä. Tottuneesti poika väisti tutkivia vihreitä silmiä.

- Ootko sä saanut mun viestejä? Samu kysäisi huolettomana Mikaelilta.

Poika jähmettyi järkytyksestä, ja Laurakin kohotti kulmiaan.

- Niin, mulla olisi ollut kysyttävää vielä siitä meidän filosofian projektin yhdestä kirjasta, Samu selitti tytölle.

- En ole tainnut, Mikael mutisi vaikeana.

- No, mites teidän loma on sujunut? poika vaihtoi kevyesti puheenaihetta.

- Kivasti, vai mitä Mikael? Me käytiin laskettelemassa yhtenä päivänä, ja sitten mä sain raahattua Mikaelin Ikeaan, vaikka ei sitä tuo sisustaminen kiinnostakaan, Laura jutteli hyväntuulisesti.

- Eikö? Minusta sä näytät ihan seuraavalta Marko Paanaselta, Samu tokaisi viattomana ja katsoi tiukasti suoraan Mikaeliin.

- Parempi sekin kuin Teuvo Loman, Laura kikatti.

Mikael istui jähmettyneenä paikallaan ja toivoi, että saisi pidettyä kasvojensa värin normaalina.

- Mitäs sä olet tehnyt? Laura kysyi, kun molemmat pojat pysyivät hiljaisina.

- No en ihmeitä. Kävin Helsingissä moikkaamassa kavereita ja vanhoja kulmia. Etelässäkin on muuten hyvä talvi, pääsin pilkkimäänkin monta kertaa, Samu kertoili naama peruslukemilla.

Mikael sävähti, lauseen kaksoismerkitys ei jäänyt häneltä huomaamatta. Ei varsinkaan, kun Samu kallisti päätään Lauran suuntaan, ja hän saattoi erottaa hiusten lomasta paistavat ilkeännäköiset fritsut. Mustasukkaisuus hyökyi varoittamatta Mikaeliin, pelkkä ajatus Samusta jonkun muun sylissä oli saada hänet paiskomaan tavaroita ja huutamaan raivosta.

- Mä en tiennytkään, että sä olet kalamiehiä, Laura ihmetteli, eikä huomannut mitään ihmeellistä Samun kommentissa.

- Olen ollut koko ikäni, mikäs sen hienompaa kuin pilkkiminen hyvässä seurassa ja sellaisten tyyppien kanssa jotka tietää mitä haluaa.

- Niin varmasti, tyttö vastasi vähän epävarmasti.

- Nyt mä olen yksin kotona sunnuntaihin asti, kun porukat lähti hoitamaan suhdettaan Lappiin.

- Hoitamaan suhdettaan? Laura ihmetteli.

- Niin ne ilmoittaa, kun ne lähtee kahdestaan johonkin, Samu hymyili leppoisasti. – Mä vähän mietin, että olisi voinut järjestää bileet, mutta mä luulen, etteivät meidän luokkalaiset ole vielä päässeet yli noista tanssien jatkoista.

- Ne oli kyllä hyvät bileet. Tai ainakin se mitä mä muistan, Laura tunnusti nolona.

- Sä olitkin aika fiiliksissä, Samu naurahti. – Joo, olihan ne ihan kivat bileet. Tietysti mä en vielä niin tunne kaikkia, joten välillä oli vähän ulkopuolinen olo.

Lauran ilme muuttui myötätuntoiseksi Samun tunnustuksen myötä.

- Mutta onneksi Mikael piti mulle seuraa sitten kun sä olit mennyt nukkumaan.

Samun hymy oli edelleen kevyt, mutta tämän silmät olivat totiset. Mikael katsahti pelästyneenä Samua, ei kai poika aikoisi paljastaa heitä?

- Mikael on niin herttainen, Laura sanoi tyytyväisenä ja puristi poikaystävänsä kättä selvästi ylpeänä.

- Niinpä, Samu vastasi sekä Lauralle että Mikaelin katseeseen.

Mikael istui paikallaan henkeään pidätellen. Hän ei voinut irrottaa katsettaan Samun silmistä, ja tämäkin tuijotti häntä takaisin tutkimattomin silmin ja ilme vakavana. Laura oli keskittynyt näppäilemään puhelintaan, muuten tämä olisi varmasti tajunnut, että jotain oli tekeillä. Poika sai viimein riuhtaistua katseensa takaisin kahvikuppiin.

- Mun täytyy tästä lähteä, Samu havahtui ja alkoi kietoa huivia takaisin kaulaansa. – Nähdään sitten koulussa viimeistään, poika ilmoitti ja hävisi vasta alkaneeseen lumisateeseen.

- Samu on kyllä kiva, meidän pitäisi joskus hengailla sen kanssa, jos se kerta tuntee olonsa vielä yksinäiseksi, Laura ilmoitti oven sulkeuduttua.

Poika vastasi pakotetulla hymyllä, mieluummin sata käyntiä Ikeassa kuin hetkikään enää Lauran ja Samun kanssa.

- Mihinkäs me jäätiin?

- Sulla oli huomenna se joku tyttöjen ilta.

- Niin joo, haluatko sä että mä jätän menemättä vai haluatko tulla mukaan?

- Tietenkin sä menet ja yksin. Mua ei kiinnosta mitkään kasvonaamiot tai Justin Bieber.

Laura nauroi helisevästi ja suukotti Mikaelin poskea.

- Kehitellään sitten päiväksi jotain. Eikä me mitään Justin Bieberiä siellä faniteta. Robin on paljon ihanampi, tyttö lohkaisi.

Mikael kiinnitti tuskin mitään huomiota tytön sanoihin, hän oli jäänyt tuijottamaan ikkunasta Samun loittonevaa selkää ja tajusi kirkkaasti, että tälle kaikelle täytyisi tehdä jotain ennen koulun alkua.

Osa 8 

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 6

Hermostunut Mikael seisoi liikuntasalin ulkopuolella, sisältä kantautuivat poloneesin ensimmäiset rytmit, nyt tämä ei ollut unta. Erityisesti tyttöjen suuri päivä oli viimein koittanut, mutta kyllä hänkin tästä nautti. Hänellä oli tilaisuutta varten ostettu uusi tumma puku, ja Mikael tunsi olonsa oikeasti aikuiseksi. Tuli hänen vuoronsa lähteä hitaasti astelemaan saliin. Ryhti suoraksi ja hymy kasvoille, kaikui liikunnanopettajien viimeiset neuvot jossain mielen perukoilla.

Häntä ei kuitenkaan jännittänyt niin paljon kuin olisi odottanut, ehkä se johtui siitä, että he olivat jo päivällä tanssineet koululaisille, ja kaikki oli mennyt hyvin tai sitten kiitosta oli syytä antaa poikien kanssa otetuille muutamalle oluelle. Mikael tuli vastakkain Lauran kanssa ja hän kumarsi tytölle ennen kuin tarttui tätä käsikynkästä. Yhdessä he astuivat tanssilattian valokeilaan tervehtimään yleisöä. Lauran puvun sinisyys sai uutta loistetta kirkkaasta valosta, vaaleat hiukset olivat koottu pehmeille kiharoille niskaan. Tyttö oli kaunis, ja ylpeänä Mikael kumarsi yleisölle.

Poloneesi vaihtui pian cicapohon, wienervalssiin ja jopa tangoon. Reilun tunnin päästä kakkoset kumarsivat viimeisen kerran toisilleen ja yleisölle.

Saliin syttyi täysi valaistus, ja sen täyttivät pian hälisevät perheet, leveästi hymyilevine äiteineen ja kameroiden kanssa häärivine isineen. Mikael poseerasi sekä yksin että Lauran kanssa molempien vanhemmille. Tietysti hän huomasi sivusilmällä kuinka Samun vanhemmat räpsivät kuvia pojastaan tämän tanssipartnerin kanssa. Nykyään tuntui, että hän tiesi aina missä Samu oli. Kuin hänessä olisi tutka, joka keskittyi vain luotaamaan Samun sijaintia.

- Joko mennään? Valtteri ilmestyi heidän viereensä, posket hehkuen ja malttamaton ilme silmissään.

Laura ja Mikael vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät. Mikael kävi ilmoittamassa vanhemmilleen lähdöstä saaden osakseen huolestuneet katseet ja ohjeet olla kunnolla.

- Joo, joo, mä tulen huomenna kotiin, Mikael ilmoitti huokaisten ja lähti nopeasti Valtterin perään.

Tämän isoveli oli luvannut heittää heidät mökille, jossa pidettäisiin tanssien jatkot. He joutuivat koulun pihassa odottamaan hetken Lauraa, joka kävi vaihtamassa tanssiaispukunsa kelvollisempiin bilevaatteisiin. Pojat olivat päättäneet olla miehiä mustissa ja pitää puvut päällä loppuun asti.

- Onhan meidän juomat varmasti peräkontissa? Valtteri tivasi veljeltään.

- Tietysti on.

- Etkä ottanut mitään kyytipalkkaa?

- Mua ei hirveästi teidän hikiset kaljat kiinnosta, Ville tuhahti ratin takaa.

- Missä se Laura kuppaa? Valtteri hermostui ja kävi hakemassa itselleen ja Mikaelille huurteiset tölkit.

- Jatkoille, pojat kilistivät yhdessä jakaen saman odottavan hymyn.

Lopulta Laura kiskaisi auton oven auki.

- Sori, että kesti. Mahtuuhan Tiiakin kyytiin? Kun mä jo lupasin sille.

- Totta kai, sopu sijaa antaa, Valtteri lupasi rehvakkaasti. – Mikael sä voisit mennä eteen, niin mä jään leidien kanssa tänne taakse, poika katsoi anovasti kaveriaan.

Mikael nyökkäsi ja siirtyi etupenkille antaen näin Valtterille tilaisuuden päästä Tiian viereen. Valtteri oli yhtä ihastunut koulun jokaiseen tyttöön ja odotti kuumeisesti pääsevänsä pukille. Ystävä oli tivannut Mikaelilta sen sata kertaa yksityiskohtia seksistä. Mikael oli kieltäytynyt kertomasta ja muutenkin suhtautunut aiheeseen vähän nuivasti. Valtteri oli tästä päätellyt, ettei poika halunnut liikoja hehkutella, ettei hän tuntisi oloaan vieläkin kurjemmaksi. Mikael ei ollut korjannut ystävänsä luuloja toisiksi.

Mikael nojasi päätään viileään sivulasiin, hänen ei tarvinnut keskustella Villen kanssa, kun Valtteri veti yhden miehen show’ta takapenkillä. Tiia kikatteli jo lupaavasti, sitä eivät ainakaan Valtterin vitsit voineet aiheuttaa, joten tyttö oli joko ihastunut tai sitten kännissä. Jälkimmäiseen tilaan aikoi Mikaelkin hankkiutua, nollaus tuli todella tarpeeseen.

1. Hankkiudu humalaan.

2. Pysy Lauran tai Valtterin vieressä.

3. Pysy mahdollisimman kaukana Samusta.

Mikael listasi mielessään kun he kaarsivat mökkitielle, onneksi Arttu Wiskari pysyi aiheesta hiljaa. Pian täydessä valaistuksessa oleva iso hirsinen huvila ilmestyi näkyviin lumisten puiden takaa. Luokka oli yhdessä vuokrannut mökin ja muutamaa oppilasta lukuun ottamatta kaikki kakkoset olisivat bilettämässä. He olivat lisäksi sopineet, että ulkopuolisilla ei olisi asiaa näihin juhliin.

Nuoret kiittivät Villeä kyydistä, kaivoivat takaluukusta kassit mukaansa ja seurasivat jyskyttävää musiikkia sisälle. Ovella vastaan tullut Markus käski varata ensimmäisenä sängyt, joten nelikko etsiytyi heti yläkertaan. Parvi oli avointa nukkumatilaa ja patjoja oli lattialla vieri vieressä. Huoneen sängyillä oli jo nosteltu laukkuja, joten Mikael ja Laura asettivat omat kantamuksensa nurkassa oleville patjoille. Sen jälkeen he lähtivät etsimään juomilleen viileää paikkaa.

Nousuhumalan rentouttama Mikael istui tyytyväisenä sohvalla Laura sylissään. Tyttö nauroi ja jutteli kavereidensa kanssa, Valtteri esitteli tanssitaitojaan Tiialle keskellä lattiaa ja jopa musiikin pauhun yli kohosi kaikkien puheensorina ja nauru. Sanni käänsi hetkeksi stereoita pienemmälle ja kajautti:

- Maailman parhaalle luokalle!

Jokainen nosti juomaansa kohti kattoa ja huusi vastauksensa. Mikael puhkesi nauruun ilman syytä, tuntui vain niin hyvältä, juuri tässä ja nyt.

Porukka humaltui illan edetessä, jossain vaiheessa Mikael huomasi istuvansa lattialla suuressa ringissä, tytöt puuhasivat pullonpyöritystä alkavaksi. Sanni joi kuohuviinipullonsa ja pyöräytti.

- Totuus vai tehtävä?

Peli oli avattu.

Ensimmäistä kertaa illan aikana Mikael tunsi olonsa vähän epämukavaksi. Hän pelkäsi mitä joutuisi tekemään tai tunnustamaan, eikä asiaa helpottanut, että Samu istui häntä lähes vastapäätä. Onneksi pelaajia oli monta, ehkä hän ei joutuisi vastaamaan ollenkaan. Mikaelin onni kesti Karhu-tölkin puoliväliin asti. 

Eve katsoi häntä pullon takaa silmät ilkeästi kiiluen.

- No Mikael, totuus vai tehtävä? tämä kysyi maireasti.

Mikael vilkaisi Lauraa ja mietti hetken kumpi olisi pienempi paha.

- Totuus.

Eve harkitsi hetken pirullisesti hymyillen.

- Kenen kanssa tästä ringistä harrastaisit mieluiten seksiä? Ja Laura ei sitten käy vastaukseksi.

Mikael vilkaisi Lauraa, joka oli keskittynyt tuijottamaan Eveä pahalla silmällä.

- Miksi ei?

- Se olisi ihan liian helppoa. Ja tylsää.

Poika otti kulauksen kaljaa tappaakseen aikaa, hän katsoi Lauraa, sitten Eveä ja lopulta kuljetti katsettaan ringissä istuvissa. Se johtui ehkä humalasta, mutta hänen silmänsä seisahtuivat aavistuksen liian pitkäksi aikaa Samuun. Tämä huomasi hänen katseensa ja rypisti otsaansa ihmeissään. Mikael painoi nolona katseensa lattiaan, toivottavasti kukaan ei huomannut. Voi luoja mikä moka.

- No? Eve hoputti häntä.

- Jos Laura ei käy vastaukseksi niin sitten mä olisin ilman. Kukaan muu tästä ringistä ei kiinnosta mua, hän sanoi painokkaasti ja tuijotti Eveä vihaisena.

Oli tytön syy, että hän oli lähes paljastanut itsensä.

- Sun pitää nimetä joku, tämä intti vastaan.

- Anna olla, helvetin narttu, Laura rähähti. – Se, että sulla on mennyt poikki jonkun idiootin amiksen kanssa, ei anna sulle oikeutta yrittää pilata muiden suhteita. Ja vaikka sä kantaisit edelleen kaunaa siitä projektityöstä niin koeta päästä ylitse.

Eve kohautti ylimielisenä olkiaan.

- Whatever, tää olikin ihan tyhmä peli.

Joku oli kääntänyt jälleen musiikkia isommalleen, joten rinki hajaantui jatkamaan juhlia. Mikael haki uuden oluen ja palasi halaaman Lauraa, joka oli pahoittanut mielensä Even temppuilusta.

- Älä välitä siitä, mä haluan olla vain sun kanssa, Mikael kuiskutti tytön korvaan ja sai tältä jo hymyn.

- Kiitos, sä olet ihanin. Enkä mä anna sen pilata meidän iltaa, Laura ilmoitti päättäväisesti siirtyen tanssilattialle.

Ilta palasi takaisin nousevalle radalle. Lauran kadotessa vessaan, Mikael etsi katseellaan Valtteria, mutta huomasikin Samun huoneen nurkasta, tämä tarkkaili häntä miettivän näköisenä. Hätääntyneenä poika käännähti ympäri. Hänen olisi pitänyt esittää täysin normaalia, jotta Samu olisi unohtanut hänen katseensa, mutta ei hän siihen pystynyt.

Laura humaltui yllättävän nopeasti, tyttö tosin oli ilmoittanut jo aiemmin, ettei ollut pystynyt koko päivänä syömään mitään jännityksen takia. Kärsivällisesti Mikael piti tytöstä kiinni tämän oksentaessa mökin kaiteen ylitse. Kun hän oli saanut vatsansa tyhjennettyä nietoksiin, Mikael auttoi Lauran yläkertaan ja peitteli hänet patjalle. Silmänräpäyksessä tyttö oli unessa ja hetken Mikael seurasi tämän raskasta hengitystä. Mikael istui viereisellä patjalla ja mietti mitä tekisi. Häntä ei nukuttanut yhtään, eikä tässä melussa pystyisi nukkumaan kuin sammuneet tai kuolleet. Huokaisten hän lähti alakertaan, hänen tehtävälistallaan oli jäljellä edelleen humaltuminen, nyt oli aika saada se pois alta.

Ensimmäisenä alakerrassa oli vastassa Samu, Mikael livahti keittiöön, mutta tunsi pojan katseen selässään. Valtteria ei näkynyt, joten hän parkkeerasi juomansa kanssa Artun ja Peten seuraan. Hetken kuluttua hän varmisti selustansa, eikä hän enää edes yllättynyt nähdessään Samun tuijottamassa häntä sama miettivä ilme komeilla kasvoillaan. Mikael ei kestänyt ajatusta, että hän olisi paljastanut itsensä. Hän keskittyi kiskomaan alkoholia sisuksiinsa ja toivoi sen auttavan pian.

Jossain vaiheessa huone alkoi pyöriä, ihmisten äänet tuntuivat kuuluvan kaukaa, mutta musiikki jyskytti ärsyttävästi tärykalvoilla. Mikael nousi huojahtaen pystyyn, hän haki eteisestä takkinsa ja astui kylmään pakkasilmaan. Hän tarvitsi nyt raitista ilmaa ja yksinäisyyttä. Terassi oli täynnä puhetta ja tupakoivia luokkakavereita. Mikael asteli rappuset alas vilkaisten ympärilleen. Kirkkaan täysikuun ansiosta hän huomasi rantaan lähtevän polun.

- Mikael, onko kaikki kunnossa? kaiteella istuva Sanni kysyi huolestuneena.

- On, on, mä tarvitsen vähän raitista ilmaa ja hiljaisuutta, Mikael vastasi ja käveli mahdollisimman suorasti kohti polkua. Se johti alas rantaan, pienelle saunamökille.

Lumesta välittämättä hän kahlasi saunan kuistille ja istahti siinä olevalle penkille. Yö oli todella kaunis, järven selkä kimalteli kuin miljoonien timanttien peittämänä, metsä lammen ympärillä oli musta ja hiljainen, eikä musiikin jytinäkään kuulunut kovin selvästi. Tovin Mikael pystyi istumaan mitään ajattelematta, oli vain se hetki.

Joku oli seurannut häntä, Mikael huomasi tulijan vasta, kun tämä nousi portaita. Tietysti se oli Samu. Poika puristi silmänsä kiinni voimattomana.

- Saako liittyä seuraan? Samu kysyi hiljaa.

Mikael vain kohautti harteitaan, toppatakki kahahti pakkasen kovettamana.

- Tulin vain varmistamaan, että olet okei. Tässä kelissä ei kannata sammua ulos.

- No, mä olen kunnossa. Voit mennä, Mikael ärähti.

Samu ei vastannut mitään, mutta hän jäi kaiteen luo, eikä lähtenyt, kuten Mikael olisi toivonut. Molemmat tuijottivat järvelle hiljaisina.

- Haittaako jos mä poltan?

Jälleen vastauksena oli pelkkä toppatakin kahahdus. Samun huokaus kuului selvästi Mikaelin luo, ehkä tämä kohta älyäisi lähteä ja jättää hänet yksin. Seuraavaksi kuului vaimea sytkärin naksahdus. Mikael näki silmänurkastaan punaisena hehkuvan savukkeen pään. Tupakan savu kiemurteli hänenkin luokseen ja täytti nenän kutiavalla hajulla.

- En mä normaalisti polta, vain silloin kun mä olen kännissä. Tai hermostunut, Samu puheli rauhallisesti. - Haluatko?

Mikael vilkaisi poikaa, joka ojensi hänen kohti sekä tupakkaa että taskumattia. Hän pudisti päätään. Tietysti Samulla oli taskumatti, hänen tyyliinsä ei tietenkään käynyt rahvaanomainen kaljan litkiminen tölkeistä. Mikael alkoi katua, että oli jättänyt viimeiset juomansa ylös, raitis ilma oli jo selvittänyt hänen pyörivää päätään. Samu ei osoittanut lähtemisen merkkejä, joten Mikael alkoi pohtia pitäisikö hänen lähteä.

- Katsoitko sä äsken mua? Samun varovainen kysymys jäädytti Mikaelin ytimiään myöten.

Ei. Ei. EI!

Poika puristi kätensä nyrkkiin taskuissaan. Hänen pitäisi valehdella, kevyesti ihmetellä milloin muka hän olisi katsonut. Mutta hän ei saanut sanaakaan aikaiseksi. Mikaelin hengitys alkoi tihentyä ja lopulta vavahdella.

- Hei, ihan rauhallisesti, Samu sanoi, tuli lähemmäs ja laski kätensä Mikaelin olalle.

- Älä koske, Mikael ärähti ja ponnisti karkuun.

Kädet ylhäällä Samu perääntyi takaisin paikalleen. Mikael käännähti ympäri ja nosti kätensä silmilleen. Hän ei itkisi, poika hoki mielessään vielä sittenkin kun ensimmäiset kyyneleet valuivat jo poskille.

- Sun pitäisi varmaan päästä puhumaan jollekin, Samu ehdotti vaimeasti hänen takaansa.

- Oletko sä hullu, en mä voi tästä puhua kellekään, Mikael tokaisi itkun sävyttämällä äänellä.

- Sun porukat vaikutti ihan asiallisilta, ja Valtteri on sun ystävä…

- Usko jo, että mä en voi puhua niille, Mikael käännähti ympäri vihaisena ja kohtasi viimein Samun katseen.

Poika tarkkaili häntä pää kallellaan, silmissä sääliä.

- No, puhu mulle.

- Ai sulle vai? Mikael tyrskähti katkerasti.

- No niin, mä jopa tiedän homoudesta jotain.

- Mä en ole, Mikael aloitti, muttei pystynyt sanomaan sitä. H-sanaa.

- Homo, Samu täydensi.

- Ole hiljaa, poika sähähti, kuin joku voisi seistä nurkan takana kuuntelemassa.

Samu viskaisi hehkuvan tupakan hankeen, työnsi kädet taskuunsa ja vilkaisi Mikaelia, joka pyyhki viimeisiä kyyneleitä poskiltaan.

- Puhutaan sitten vaikka… Samu vilkaisi järvelle. – Pilkkimisestä.

- Pilkkimisestä?

- Niin, oletko sä alkanut miettiä, että olisit pilkkijä?

Mikaelilla kesti hetki tajuta, mitä toinen poika ajoi takaa.

- Mä en todellakaan ole mikään pilkkijä, hän sanoi painokkaasti.

- Okei, Samu nyökkäsi. – Mutta tämä sun käytöksesi liittyy jotenkin pilkkimiseen?

Poika pysyi vaiti, yritti miettiä vastausta. Ja oikeastaan sitäkin halusiko hän puhua asiasta Samulle.

- Mä näin unta, Mikael aloitti hitaasti. – Meistä. Pilkkimässä.

- Kairattiinko siinä reikää? Samu kysyi ja toinen suupieli kohosi hymyn vetämänä ylöspäin.

- Haista vittu!

- No hei, mun oli pakko, sä tarjosit niin selvän maalipaikan, Samu levitti käsiään viattoman näköisenä.

- Ei kairattu, eikä oikeasti edes pilkitty, mutta jotain kuitenkin. Ja sitten mä aloin miettiä sitä ja sua ja nyt mä olen ihan sekaisin.

- Haluaistiko sä kokeilla pilkkimistä?

- En, Mikael henkäisi kauhistuneena.

- Eli sä et ole pilkkijä etkä halua sitä kokeilla, olet vain miettinyt sitä ja nähnyt yhden unen aiheeseen liittyen? Samu kokosi hänen kertomansa yhteen. Mikael nyökkäsi.

- Jos mä mietin matikan opettajan tappamista, tekeekö se musta murhaajan?

- Ei, Mikael vastasi epäröimättä.

- Et säkään sitten ole pilkkijä, jos vain mietit sitä, etkä aio mitään tehdä oikeasti. Kyllä mäkin joskus olen miettinyt seksiä tytön kanssa, mutta ei se musta heteroa ole tehnyt. Mummo-raukan harmiksi, Samu virnisti.

Mikael jäi miettimään Samun sanoja. Poika oli ensimmäistä kertaa tunnustanut, ettei ollut hetero, sitä Mikael ja moni muukin oli kyllä veikkaillut. Ihmeellistä, kuinka sujut Samu näytti olevan asian kanssa, sanoa jotain noin suurta ihan vain sivulauseessa. Mikael päätti miettiä Samua myöhemmin ja keskittyä siihen muuhun mitä poika oli sanonut. Tämän puheissa oli oikeasti järkeä. Tuntui kuin paino olisi nostettua hänen harteiltaan.

- Joko mennään sisälle? Täällä alkaa olla aika saatanan kylmä, Samu ehdotti väristen.

- Mennään vaan, Mikael myöntyi, ja oli pitkästä aikaa levollinen.

- Samu hei, poika aloitti, kun he kulkivat peräkanaa kapealla polulla. – Kiitos, että kuuntelit ja puhuit järkeä.

- Eipä kestä, Samu sanoi ja kääntyi.

Mikael ei ollut tajunnutkaan, että he olivat niin lähekkäin. Mutta siinä Samu nyt oli, kuunvalo hohti tämän silmistä, nenä ja posket oli pakkanen purrut punaisiksi. Ja ennen kuin Mikael ehti miettiä, analysoida tai katua, hän oli ottanut välimatkan täysin kiinni ja tunsi Samun viileät huulet omiaan vasten.

Mikael ehti pienen hetken ajan miettiä perääntymistä ennen kuin Samu alkoi vastata suudelmaan, sen jälkeen kaikki sillat romahtivat hänen takanaan, eikä paluuta ollut. Vaikka noin miljoona ääntä Mikaelin päässä esittivät mielipiteitään hänen tekemisistään, ainut millä oli väliä, oli syvältä kumpuava varmuus: tämä oli oikein. Tätä hän halusi.

Oli oikein vetää Samua vielä lähemmäksi, saada molempien huulet lämpimiksi ja tuntea tämän kieli omaansa vasten. Eikä Mikael olisi halunnut lopettaa vielä sittenkään, kun he vetäytyivät viimein irti toisistaan, mutta ilmeisesti hengittääkin täytyi.

Lumous haihtui ja Mikael tajusi jälleen missä oli ja mitä oli tehnyt. Hän ryntäsi Samun ohi ja lähti juoksemaan sisälle, välittämättä vähääkään Samun kutsuvista huudoista takanaan. Mikael kiiruhti sisään, suoraan yläkertaan ja Lauran viereen. Tyttö nukkui edelleen sikeästi, joten Mikael asettautui viereiselle patjalle käpertyen pieneksi keräksi peiton alle. Bileet jatkuivat alapuolella kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Äskeinen hetkellinen helpotuksen tunne oli väistynyt täyden paniikin tieltä. Tuon suudelman jälkeen hänen oli aivan turha yrittää kieltää tunteitaan Samua kohtaan. Varsinkin kun hän nyt tiesi mitä oli tarjolla.

Osa 7