Mikael sammutti auton koulun pihassa ja hengitti syvään, kohta hän näkisi Samun. Tuntui, että koko hänen olemuksensa värisi odotuksesta. Se oli outoa, hän ei ollut ikinä ennen ollut näin tunteiden vietävissä. Lauran kanssa oli ollut vain kivaa, sitä ennen hän ei muistanut edes juurikaan ihastuneensa kehenkään. Toista se oli nyt.
Samu. Hän ei voinut vieläkään uskoa eilisen tapahtumia. Ehkä
hänen olisi pitänyt olla peloissaan ja kauhuissaan tapahtumista, mutta hän oli
vain onnellinen. Niin kauan kuin tämä olisi heidän salaisuutensa, hänellä ei
olisi hätää.
Mikael kiiruhti sisään kouluun ja törmäsi heti naulakoilla
Valtteriin. Hän keskittyi juttelemaan ystävänsä kanssa niitä näitä, mutta
tarkkaili koko ajan valppaana näkisikö Samun jossain. Pettyneenä hän joutui
maleksimaan fysiikan tunnille näkemättä poikaa.
Ja kun seuraavalla välitunnilla hän viimein näki Samun
nojaamassa koulun seinään, aika oikeasti pysähtyi ja kaikki muu katosi. Eikä
hän pystynyt muuta kuin tuijottamaan. Hän oli jo unohtanut, että tämän pitäisi
pysyä salassa. Mutta Samu näytti pirun hyvältä. Halu ravisteli häntä päästä
jalkoihin. Ehkä poika aisti hänen tiiviin tuijotuksensa, sillä tämä avasi
silmänsä ja kohdensi katseensa Mikaeliin. Hän ei voinut mitään typerälle
hymylle, joka nousi hänen kasvoilleen. Samu virnisti takaisin kuin
salaliittolainen ja vilkaisi ympärilleen, siitä katseesta Mikaelkin muisti
kuinka paljaana he olivat. Hän keskittyi vastahakoisesti seuraamaan Valtterin
ja Peten keskustelua subwoofereista.
”Koulun jälkeen meillä?”
Mikael luki Samun tekstiviestin, vastasi heti kyllä ja
kellojen soidessa lähti sisälle. Loppupäivän tunnit olivat kaikki samoja Samun
kanssa, eikä Mikael muistanut sanaakaan opetuksesta, mutta osaisi kyllä
tarkasti kuvailla Samun vaatteet, uuden korvakorun tai sitä kuinka tämän
hiukset hohtivat keväisessä valossa.
Malttamattomana Mikael kiiruhti tutun matkan Samun ovelle,
ihan kohta koittaisi hetki, jota hän oli odottanut eilisestä asti. Samu avasi
oven jo ensimmäisen kellon soiton jälkeen, Mikael astui sisään, mutta seisahtui
ihmeissään eteiseen. Nyt kaikki ei ollutkaan kuin ennen.
- Mitä nyt? Samu kysyi huomatessaan hänen hämmennyksensä.
- Ei kun, tämä on vain niin outoa, hän sanoi ja jatkoi
selitystään: - Tai kun en mä tiedä mitä tehdä.
Irstas hymy levisi Samun kasvoille ja hän hieroi käsiään
yhteen.
- No käyhän peremmälle, niin Samu-setä pääsee opettamaan
sinulle homouden alkeet.
Päätään puistellen Mikael laittoi farkkutakin naulakkoon ja
sanoi olkansa ylitse:
- Toi sun huumori ei sitten todellakaan ollut se juttu, miksi
mä suhun retkahdin.
- Mä olen aina ollut sitä mieltä, että se on parasta minussa,
poika virnisti ja käveli hänen edellään olohuoneeseen.
Mikael istui Samun viereen kulmasohvalle, mutta ei vieläkään
pystynyt rentoutumaan.
- Mikä sitten oli? Samu kysyi ja tarkensi: - Se miksi
retkahdit muhun?
Hän vilkaisi poikaa hämillään ja jäi tuijottamaan sitten
seinää.
- Kerro omasi, niin mä kerron sitten omani, Samu suostutteli.
- Sun kädet, Mikael viimein pihahti.
Samu levitti kätensä heidän eteensä.
- Ai nämä räpylät vai? tämä kysyi huvittuneena.
- Niitä mä jäin katsomaan silloin kun aloitettiin se
filosofian projekti ja mietin, että sulla on kauniit kädet. Sen jälkeen aloin
huomata kaiken muunkin susta.
Poika hymyili hänelle ja nojasi vähän lähemmäksi.
- Näillä käsillä voi muuten tehdä kaikenlaista, tämä kuiskasi
ääni täynnä vihjausta.
Mikael nielaisi kuuluvasti ja hänen silmänsä rävähtivät
lautasen kokoisiksi.
- Tiedäthän, pelata Dark Soulsia, tehdä voileipiä ja keittää
kahvia, selata ruotsin kirjaa, Samu luetteli silmät vilkkuen.
- Idiootti, Mikael tuhahti ja nojasi viimein rentona
taaksepäin.
Samu pysyi paikallaan ja jatkoi vakavoituen:
- Sun silmät. Kun muut mun ikäiset oli rippileirillä, niin mä
olin äidin ja isän kanssa Uudessa-Seelannissa. Siellä Eteläsaarella me käytiin
tutustumassa jäätiköihin, sun silmät on yhtä siniset kuin ne jotkut jäiden
alaosat. Hemmetin upeat.
Mikael tunsi kuinka puna levisi hänen poskilleen. Samu
kääntyi katsomaan häntä, huumori tämän katseessa oli vaihtunut joksikin muuksi.
Mikael huomasi, että ei se, mitä hän oli pelännyt, ollutkaan kovin outoa,
vaikeaa tai uutta. Täytyi vain nojata puolitiehen, ja Samu tuli saman verran
vastaan.
Vaikka kaikki Mikaelin elämässä tuntui muuttuneen, ei mikään
oikeastaan ollutkaan muuttunut. Samun seurassa oli yhtä helppo olla kuin
ennenkin, he tekivät edelleen samoja asioita yhdessä, lisänä oli vain toisen
kyljessä istuminen, ja alati pitkittyvät suudelmat, jotka Mikael tunsi
varpaissaan asti.
Toisinaan hän edelleen muisti ne itseinhon, vihan ja pelon
hetket, sen musertavan murheen, jonka voimasta hän oli pelännyt hajoavansa.
Mutta hän oli selvinnyt siitä alhosta, ja hetket Samun kanssa nostivat hänet
niin korkealla, että kaikki paha unohtui ja tuntui, ettei mikään voisi heitä
satuttaa. Ei Mikael kuitenkaan maailmaa niin ruusunpunaisten lasien lävitse
katsellut, etteikö olisi välillä miettinyt miten muut reagoisivat jos saisivat
tietää. Tänään ei kuitenkaan ollut se hetki, eikä ehkä huomennakaan, joten
miksi murehtia, kun saattoi keskittyä Samun lämpimiin huuliin korvansa
alapuolella.
Osa 12
Osa 12
Oon kyllä ihan koukuttunut tähän :)
VastaaPoistaMukava kuulla :) Ihana tätä on ollut kirjoittaakin.
Poista