tiistai 11. helmikuuta 2014

Tunne edellä tuntemattomaan, osa 12


Mikael oli luullut, että olisi helppoa pitää heidän juttunsa salassa. Ja helppoa olikin se osuus, missä he hakeutuivat toistensa lähelle vain kun olivat ehdottoman varmasti kahden. Mutta se ei riittänytkään. Viimeiset viikot ennen kesälomaa kääntyivät kidutukseksi: samoissa luokissa ja käytävillä Samun kanssa ilman että hän olisi voinut koskettaa tätä. Tai edes puhua mitään satunnaista moikkausta kummempaa. Toisinaan hän ihmetteli olivatko heidän luokkakaverinsa sokeita. Kuinka keltään voisi jäädä huomaamatta ne katseet mitä hän Samuun loi? Hyvin usein hän joutui tekemään töitä, että sai katseensa pidettyä taululla tai kirjassa, eikä Samun niskassa tai sivuprofiilissa.

Kerran hän oli valittanut tuntemuksistaan Samulle, mutta tämä oli muistuttanut, että he tekivät vain, kuten Mikael oli halunnut.
- Eihän tämä paras mahdollinen tilanne ole, mutta minkäs teet. Ja onhan meillä nämä hetket, poika oli sanonut ja kiskonut hänet mukanaan sohvalle.
Hän tunsi punan kohoavan vieläkin poskilleen, kun mietti mitä sohvalla oli tapahtunut. Samalla hän pohti oliko kuinka riskialtista laittaa Samulle viestiä ja pyytää tätä välitunnilla vessaan. Neljä jalkaa kopin reunan alta saattoi tietysti tarkkasilmäisissä herättää epäilyksiä. Samun vuoksi hän oli valmis ottamaan täysin järjettömiäkin riskejä. Se oli outoa, Lauran kanssa hän oli vain olettanut, ettei välittänyt läheisyydestä tai muusta sellaisesta kovin paljoa. Nyt oli helppo todeta, että vierellä oli ollut vain väärä tyyppi. Samun kosketuksista tai koskettamisesta hän ei tuntunut saavan tarpeekseen. Ehkä hän vessan sijaan kuitenkin vain pyytäisi pojan mukaansa ilta-ajelulle.

Välitunnilla Valtteri ilmestyi hänen viereensä.
- Hei, tule tänään meille. Katsotaan Suomen peli, lämmitetään sauna ja otetaan pari kaljaa.
En mä oikein tiedä, Mikael mutisi ja etsi katseellaan Samua oppilaiden vilinästä.
- Me ei olla pitkään aikaan tehty mitään yhdessä. Mä alan kohta epäillä, että sulla on joku uusi kierroksessa, Valtteri protestoi.
Mikael yritti peittää hätkähdystään, vaikkei hänelle tullutkaan yllätyksenä, että Valtteri oli ensimmäinen, joka huomaisi, että jotain oli tekeillä. Mitä muuta saattoi odottaa ystävältä, joka oli ollut rinnalla kohta 15 vuotta?
- Voisin mä tullakin, Mikael sanoi ja heitti mielessään hyvästit illalle Samun kanssa.
- Jees, tule pyörällä niin voidaan ottaa sitä kaljaakin enemmän kuin yhdet.
- Huomennahan on koulua.
- Aamulla biologian kaksoistunti, sillä nyt niin ole väliä missä kunnossa Tiihosen tunnille ilmestyy. Jos ilmestyy, Valtteri hörähti. – Meillä on vielä niitä Viron kaljoja ihan reilusti, ettei tarvitse omiasi tuoda. Peli alkaa jo vartin yli neljä, niin saunotaan sen jälkeen. Yöksikin voi jäädä.
- Okei, mä tuun heti kun pääsen, Mikael nyökkäsi.
Kotona hän harkitsi hetken Valtterin ehdotusta ja päätti jättää auton kotiin. Pyörällä Valtterin luo polkaisi vartissa, kevättuuli piiskasi vastaan ja pyyhekassi heilui huolettomasti ohjaustangossa.

Suomi voitti USA:n 5-2, ja Mikael, Valtteri ja tämän isä olivat kaikki yhtä mieltä, että tänä keväänä tavattaisiin varmasti torilla. Pelin aikana oli esitetty vain satunnaisia huomioita tuomarin toiminnasta, ylivoiman tehottomuudesta tai maalivahtien peluutuksesta.

Valtterin vanhemmat kävivät ensin saunassa, ja sen jälkeen oli poikien vuoro. Mikaelin kunniaksi oli lämmitetty oikein rantasauna. Täällä olikin maailman parhaat löylyt, Mikael tunnusti tyytyväisenä ja nojautui rentona seinää vasten antaen Valtterin heittää vettä haluamallaan tahdilla.
- Mennään välillä hoitamaan nesteytys kuntoon, Valtteri ähkäisi oikein kovien löylyjen jälkeen.
Eteisessä Mikael kietaisi pyyhkeen lantiolleen ja seurasi ystäväänsä saunan kuistille. Järvi kimalteli sulana, lokkien kirkuna kuului vastakynnetyltä pellolta ja ilma oli illaksi lämmennyt. Ensimmäisen kulauksen jälkeen Valtteri esitti kysymyksen, jota Mikael epäili tämän miettineen jo pidempään.
- Kuka se on?
- Ai kuka? Mikael päätti esittää tyhmää.
Yksi sivuttainen vilkaisu Valtterilta teki jatkosta mahdottoman.
- Ei mulla ketään ole.
- Me ollaan oltu kavereita, mitä? 15 vuotta? Mä tunnen sut, ja sulla on nyt joku.
Mikael tyhjensi tölkkiään kuin saisi sieltä apua ahdinkoonsa.
- Onko se varattu? Ruma? Sukulainen? Puuma? Opettaja? Äh, en mä keksi enempää sellaisia joita sun pitäisi pitää salassa.

Ensimmäistä kertaa Mikaelin teki mieli kertoa. Hän vilkaisi Valtteria, mutta käänsi sitten takaisin järvelle katseensa.
- Mikael. Mä en kerro kenellekään. Oikeasti. Vai onko kukaan muka tänäkään päivänä selvillä siitä kuka jätti kuolleen rotan Kyllikin työpöydän laatikkoon? Valtteri muistutti kepposta, minkä he olivat tehneet yhdessä joskus ala-asteella.
Tai Mikael oli tehnyt, Valtteri oli toiminut vartiossa. Hän katsahti uudelleen Valtteriin, joka napitti häntä vakuuttavasti. Uskaltaisiko hän kertoa? Ymmärtäisikö Valtteri? Mikael sulki silmänsä, pyöritteli lausetta kielensä päällä, epäröi. Valtterin ystävyyteen hän oli kuitenkin aina voinut luottaa. Toivottavasti se kestäisi tämänkin, sillä Mikael halusi uskoutua jollekin. Ei kai onnea kannattanut ihan kaikilta kätkeä. Poika huokasi syvään, uskaltaisiko sittenkään? Jännitti ihan liikaa. Än-yy-tee-nyt, Mikael laski mielessään ja sanoi:
- Se on poika.
Valtteri pysyi hiljaa, ihan liian hiljaa. Mikael aukaisi silmänsä ja alkoi katua lipsautustaan. Hän pysyi jähmettyneenä paikoillaan, ei uskaltanut katsoa Valtteriin. Pelkäsi näkevänsä tämän ilmeessä jotain sellaista mitä ei kestäisi. Inhoa. Halveksuntaa. Miksi helvetissä hän oli mennyt tunnustamaan?

- Samu?
- Mistä sä arvasit?
- No eipä täällä paljon vaihtoehtoja ole, poika tokaisi kuivasti.
Ensimmäiset tölkit saatiin tyhjäksi yhtä aikaa. Valtteri ojensi heti perään toisen.
- Mitä mieltä sä olet? Mikael kysyi varovasti.
- En olisi kyllä uskonut, poika vastasi hetken mietittyään.
- Ethän sä… Tai mitä… Eiku. Onko meidän välit ennallaan? Mikael takelteli sanoissaan.
- Tietysti on, Valtteri katsoi häntä kuin idioottia. – No, kauanko te olette… olleet?
- Reilu pari viikkoa, tai kaikki alkoi siitä meidän filosofian projektista, Mikael kiiruhti helpottuneena selvittämään. – Kaikki on niin uutta ja outoa. Nyt vaan katsotaan mitä tästä tulee, tai tuleeko mitään, poika lisäsi. Tuntui helpottavalta kertoa asiasta.
- Kyllä siitä tulee, Valtteri uskoi.
- Miten niin?
- Mä en ole koskaan nähnyt sua tuon näköisenä. Edes Lauran kanssa, vaikka teidän piti olla se täydellinen pari.
- Minkä näköisenä? Mikael kysyi hämmentyneenä.
- No noin hömelönä, sulla oli ihan ihme hymy ja sä näytätkin ihan rakastuneelta, Valtteri sanoi ja virnisti ensimmäistä kertaa tunnutuksen jälkeen.
Mikael punastui lisää ja siemaisi hämillään olutta.
- Tämä muuten voi olla hieno homma, kun syksyllä lähdetään yhdessä baariin. Kaikki tytöt parveilee kuitenkin sun ympärillä ja sitten sä ilmoitat, että sorppa, pelaan teidän kanssa samassa joukkueessa, niin mä voin sitten lohduttaa niitä nätimpiä, Valtteri alkoi intoilla.
- Urpo, Mikael nauroi.
- Pakkohan mun on jotain keksiä, kun ei siitä Tiiankaan kanssa tullut oikein mitään, ja sen jälkeen on ollut vähän liiankin hiljaista, poika sanoi alakuloisensa.
- Kyllä säkin vielä jonkun löydät, Mikael rohkaisi.
- Toivotaan.
- Tästä ei sitten tiedä kukaan, eikä saakaan tietää. Älä kerro kenellekään, Mikael sanoi vakavana.
- En kerro.

Valtteri joi tölkkinsä tyhjäksi ja röyhtäisi sen jälkeen niin kovaa, että Mikael oli varma, että se kuului järven toiselle puolelle asti.
- Lähdetäänpäs löylyhuoneen puolelle, Valtteri ehdotti iho kananlihalla. – Mä lupaan olla pudottamatta saippuaa…
- Idiootti, Mikael tuhahti eteisessä, mutta oli kuitenkin salaa ylpeä ystävästään.
Kuinka hyvin tämä oli ottanut uutisen vastaan, ehkä hän vielä joskus uskaltaisi kertoa tästä muillekin. Lauteilla Mikael otti vuorostaan löylynheittäjän toimen vastaan ja nakkasi vähemmän vettä kuin Valtteri. Pehmeä höyry kietoutui ympärille rentouttavana peittona.
- Kiitos, sua parempaa kaveria ei olekaan, Mikael tunnusti hetken mielijohteesta.
Valtteri vilkaisi häntä varuillaan.
- Et kai sä halua nyt halata? Se olis aika homoa.
- Se ei ole homoa niin kauan kuin kivekset ei kosketa, Mikael muisti Samun heiton.
- Stop! Mä en ole lähellekään niin kännissä, että olisin valmis kuulemaan yksityiskohtia teidän… No siitä.
Mikael purskahti vapautuneeseen nauruun nähdessään Valtterin vaivautuneisuuden. Aikansa hekoteltuaan hän rauhoittui.
- Älä panikoi, ”siitä” ei mulla vielä olisi mitään kerrottavaakaan, hän lisäsi.

Osa 13 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti