Katri siemaisi viimeiset tipat energiajuomatölkin pohjalta ja nousi venyttelemään. Hän oli tehnyt yövuoroja jo vajaan vuoden, mutta ei ollut vieläkään tottunut valvomiseen. Pian he lähtivät toimistosta yhdessä vanhemman hoitajan Merjan kanssa tekemään kierrosta. Käytävät olivat hiljaisia, ja kaikissa huoneissa asukkaat olivat sikeässä unessa. Kierros oli yhtä rauhallinen kuin edellinenkin. Ehkä olisikin ollut helpompi pysyä hereillä, jos työtä olisi ollut enemmän.
Puolen yön jälkeen he auttoivat herttaista Ella-mummoa
vaihtamaan kuivat housut. Ellan kaltaisten vanhusten takia tätä työtä jaksoi
tehdä, useimmiten vielä mielellään. Käytävän päässä oleva Tyyne oli taas niitä,
jotka saivat vakavasti harkitsemaan alan vaihtoa. Katri yritti kuitenkin
ymmärtää myös näitä tyynejä. Kuinka pelottavaa oli elämä, kun oma minuus alkoi
hävitä Alzheimerin taudin myötä ja läheiset hylkäsivät vanhuksen laitokseen tekemään
hidasta kuolemaa? Varuillaan siellä huoneessa sai silti aina olla, koskaan ei
tiennyt milloin sai nyrkistä tai vähintään sylkeä päälleen.
- Sinä olet hyvä hoitaja, niin lempeät kädet, Ella kehui, kun
Katri varmisti peiton kunnolla naisen ylle.
Katri hymyili mummolle, jonka vaaleansiniset silmät
tuikkivat yölampun valossa ja kasvojen iho oli hämmästyttävän siloinen. Hän
olikin joskus kysynyt, mikä oli Ellan salaisuus ihon hoidossa. Se oli kuulema
iloinen elämä ja sopivasti syntiä. Ella ei tosin ollut paljastanut mitä se
synti oli. Hän oli vain iskenyt silmää, kun Katri oli udellut asiaa.
Katri otti likapyykin mukaansa ja lähti viemään sitä
varastoon, johon pyykit kerättiin vietäväksi pesulaan. Täältä niitä ei
lähetetty Viroon asti, kuten jossain Etelä-Suomessa, mutta naapurikaupunkiin
kuitenkin. Palatessaan varastosta Katri huomasi kumaran hahmon istuvan
ulko-oven vieressä. Mies ei ollut siinä vielä äskeisellä kierroksella, joten
hän oli varmasti tullut siihen heidän ollessaan Ellan luona. Lähemmäksi
tullessaan Katri tunnisti papan Taistoksi. Se oli outoa: Taisto ei ollut karkailevaan
tyyppiä tai edes kovin vanhuuden höperö.
- Hei Taisto, Katri tervehti miestä ja laski samalla kätensä
tämän olalle. Mies hätkähti kuin ajatuksistaan takaisin tähän maailmaan.
- Lähdetäänpäs takaisin sänkyyn. Miten sinä tähän edes olet
tullut, nyt on yö, Katri puheli rauhoittelevalla äänellä ja alkoi ohjata miestä
nousemaan.
- Ei, anna minun istua tässä. Tänä yönä hän voi tulla.
- Kuka voi tulla? Katri kysyi.
- No hän, Elisandre, Taisto sanoi kärsimättömästi.
Katri tuijotti hämmentyneenä Taistoa ja alkoi samalla
muistella erilaisia aivotoiminnan häiriöitä, ei kai muuten niin järkevä ihminen
ala puhua ihan höpöjä äkkiseltään.
- Kuka Elisandre? Katri kysyi. Ehkä hänen pitäisi jo hälyttää
apua paikalle.
- Haluatko todella kuulla? Istuhan viereeni, niin minä voin
sinulle kertoa kaiken Elisandresta.
Vastahakoisesti Katri istahti viereiselle tuolille
irrottamatta silmiään Taistosta. Mies näytti samalta kuin ennenkin. Kasvoissa
tai muuallakaan ei näkynyt merkkejä halvaantumisesta, silmät katsoivat häntä
terävinä ja vain puheenaihe oli outo.
- Siitä on nyt tasan 72 vuotta, olin silloin 17-vuotias
poikanen. Isä ja isoveljet olivat rintamalla, joten minä olin isäntä talossa,
vaikka myöhemmin jouduin itsekin sotaan. Mutta sinä pääsiäisenä siis olin vielä
kotona. Minä, äiti ja pikkusiskot hoidimme talon ja tilan, se oli kovaa työtä
aamunkoitosta pimeän tuloon, Taisto aloitti ja pian Katri huomasi imeytyneensä
täysin tarinan pauloihin.
***
Minä torkuin sinä yönä levottomasti, koska edelliskesänä
syntynyt lehmä oli sairastunut. Se oli Ruusu
nimeltään ja toimi kuin ihmisen
mieli. Pidin siitä eläimestä ihan liian paljon, mikä ei tietysti ollut kovin
viisasta. Äiti aina varoitteli, että eläintä pitää kyllä kunnioittaa, mutta
siihen ei pidä kiintyä liikaa, siinä vain satuttaa itsensä. Heräilin siis
tasaisin väliajoin ja kävin navetalla katsomassa Ruusun voinnin kehittymistä.
Toissayönä oli ollut täysikuu ja ulkona oli vielä niin kirkasta, ettei ulkona
tarvinnut lyhtyä. Lunta oli runsaasti ja kaikki ympärilläni kimalteli niin,
että silmiin lähes sattui. Aukaisin hiljaa navetan oven ja siinä ovensuussa
sytytin lyhtyni. Jähmetyin kuitenkin paikoilleni, kun nurkasta kuului jokin
ääni. Ensin luulin kuulleeni omiani, mutta pian ääni toistui, se oli kuin tukahdutettu
nyyhkäisy. Nappasin ovensuusta talikon käteeni ja hiippailin ääntä kohti, lyhty
toisessa ja ase toisessa kädessä. Kun lyhdyn valo viimein tavoitti nurkassa
olevan heinäkasan, en ollut uskoa silmiäni. Heinillä makasi käpertyneenä tyttö,
joka itki niin, että hartiat tärisivät.
Huomioni kiinnittyi ensimmäisenä hänen punaisena hehkuviin
hiuksiinsa. Ne olivat tulenpunaiset, pitkät ja hohtivat lyhdyn himmeässä
valossa. Tyttö kuuli askeleeni ja pelästyneenä kääntyi katsomaan minua.
Henkeni salpautui. Minut valtasi varmuus, että tässä hän nyt oli. Tyttö, jonka
kanssa viettäisin elämäni. Jähmetyimme niille sijoille ja tuijotimme toisiamme pelokkaina. Hän pyyhki kyyneleitään ja nousi
seisomaan, samalla minä sain puhekykyni takaisin.
- Kuka olet? kysyin kuiskaten.
Pelkäsin niin kamalasti säikäyttäväni tytön pois. Siinä
vaiheessa tiesin jo, ettei hän ollut meidän kylältämme tai edes lähiseuduilta
kotoisin.
- Nimeni on Elisandre, hän vastasi ja hänen äänensä soi
helisevänä korvissani.
- Mitä teet täällä?
Se sai hänet kyynelehtimään uudelleen. Kaduin sanojani ja
astuin lähemmäksi.
- Ei mitään hätää, yritin kömpelösti lohduttaa Elisandrea.
Hän kuivasi uudelleen kyyneleensä mustan takin hihoihin ja
katsoi minua.
- Minä en pystynytkään siihen.
- Mihin?
Jälleen hän jätti vastaamatta ja kohotti sen sijaan oikeaa
kättään, valossa veitsen terä välähti ja peräännyin askeleen. En ollut
arvannut, että tyttö olisi voinut olla vaarallinen. Hän oli niin hentoisen ja
hauraan oloinen, ei mikään ryöväri tai murhaaja.
- Minun pitää leikata lehmän häntä maksuksi, mutta nuo
katsovat minua niin ystävällisesti ja luottavaisesti, että en pysty satuttamaan
yhtäkään.
Silloin vasta muistin Ruusun olemassaolon, mutta en pystynyt
kääntämään katsettani Elisandren kasvoista mihinkään. Hänen silmänsä olivat
suuret ja edelleen kyynelistä kirkkaat, sellaista sineä en ole sen jälkeen
nähnytkään. Ne silmät veivät sydämeni lopullisesti. Tytön posket olivat mukavan
pyöreät, iho hyvin vaalea ja suu suloinen kuin ruusunnuppu. Sellainen on
Elisandreni.
- Maksuksi? sain kakistettua hämilläni.
- Niin, hän totesi murheellisena.
En ymmärtänyt yhtään mitään. Mihin ihmeeseen kelpasi lehmän
häntä maksuksi? Minä olin käyttänyt vain työtä, tai joskus rahaa, silloin
harvoin kun olin onnistunut jotain tienaamaan.
- Se on pääsymaksu, Elisandre sanoi, kun pysyin hiljaa.
- Mihin?
Kysymykseni sai hänet katsomaan minua arvioivasti. Taisin
läpäistä jonkun kokeen, sillä kotvan kuluttua hän vastasi:
- Kyöpelinvuorelle.
Tunsin pettymyksen aallon pyyhkivän ylitseni. Tyttö oli
hullujenhuoneelta karannut. Mutta ihmeen kauaksi hän oli ehtinyt kulkea, sillä
lähimpään mielisairaalaan oli kymmenien kilometrien matka. Mietin kuinka hänen
kanssaan pitäisi edetä, nyt kiinnitin entistä tarkemmin huomiota veitseen tämän
kädessä. Mistä sitä tietäisi mitä hän vielä saisi päähänsä?
- Et taida uskoa minua, tyttö hymähti.
- No en, päätin olla rehellinen.
- Olet kuitenkin kuullut Kyöpelinvuoresta?
Nyökkäsin hymyttömänä. Tietysti olin kuullut tarinat
vuoresta ja ilkeistä noidista, jotka kävivät tekemässä tihutöitä ihmisten
tiloilla pääsiäisen aikaan. Elisandresta vaan ei paistanut hitunenkaan
ilkeyttä, eikä tämä näyttänyt sellaiselta kyömynenäiseltä rumalta noita-akalta,
joilla meitä oli lapsena peloteltu.
- Tämä on se vuosi, kun minulla on mahdollisuus päästä
vuorelle.
Tunsin pakottavaa tarvetta istua heinäkasaan, päässäni
pyöri. Pitäisikö minun vain rynnätä ulos navetasta? Tulisiko Elisandre perässä?
Pystyisikö hän vahingoittamaan perhettäni? Pelko kuristi kurkussa, mutta olin
myös pettynyt. Olin jo ehtinyt haaveilla tytöstä tavalla, jolla en ollut ketään
muuta aiemmin miettinyt. Mutta mieleltään sairaisiin kannatti kiintyä vielä
vähemmän kuin eläimiin.
- En ole vielä kovin hyvä tässä, Elisandre mutisi ja istahti
viereeni. Hän osoitti sormellaan lattialla olevia heinänkorsia, jotka alkoivat
hiljalleen savuta.
Henkäisin järkyttyneenä ja kaikki kääntyi jälleen kerran
ympäri.
- Jos olisin parempi, saisin ne palamaan ihan kunnolla, mutta
ehkä tämä todistaa, että en ole hullu.
Karahdin punaiseksi, sillä tuntui kuin Elisandre olisi
lukenut ajatukseni. Toivoin todella, että hän ei ollut tietoinen niistä
hellimmistä kuvitelmista.
- Miksi kerroit minulle?
- Minusta vain tuntui, että sinuun voi luottaa, Elisandre
vastasi.
Huomasin vuorostaan hänen poskiensa punoittavan ja lisäksi
minusta näytti, että hän jätti jotain kertomatta. Varovainen toiveikkuus alkoi
viritä minussa, ehkä en ollut tunteineni yksin.
- Mikä sinä olet? kysyin seuraavan mieltäni askarruttaneen
kysymykseni.
- Minä olen noita.
Pudistelin hämmästyneenä päätäni. Olin tavallinen poika,
tavallisesta kylästä, joka eli tavallista elämää. Nyt vieressäni istui tyttö,
joka sanoi olevansa noita. Sen olisi pitänyt järkyttää tai pelottaa tätä
enemmän, mutta halusin vain istua hänen vieressään ja tuntea hänestä hohkavan
lämmön.
- Eikö sinulla ole mitään sanottavaa? Elisandre kysyi ujosti.
- Mitä tähän pitäisi sanoa? esitin vastakysymyksen.
- En minä tiedä, en ole koskaan kertonut tästä kenellekään.
En voinut hymylleni mitään, vaikka toisaalta enhän edes
tiennyt olinko ensimmäinen ihminen, jonka Elisandre tapasi.
- Missä sinä asut?
- Me asumme eräässä kylässä, täältä päivämatka pohjoiseen.
Mutta sen yllä on vahvat taiat, joten kuolevaiset eivät näe sitä tai pääse
rajojen sisäpuolelle.
Nyökkäilin kuin hän olisi puhunut päivän säästä tai jostain
muusta yhtä arkisesta. Ehkä kaikki tämä noituus, loitsut ja kaikki muu mystinen
Elisandresta ei edes uponnut kunnolla yksinkertaiseen tajuntaani.
- Minä en muuten tiedä edes nimeäsi, Elisandre huomautti
hymyillen.
- Minä olen Taisto, esittelin itseni nolostuneena.
- Taisto, hän toisti, ja tunsin äänen hyväilevän sävyn
ihollani. – Kerro minulle jotain itsestäsi.
Mietteissäni nuolaisin alahuultani ja pohdin mitä minun
pitäisi kertoa. Kaikki minussa oli arkista ja olisin todella halunnut tehdä
vaikutuksen Elisandreen.
- Olen 17-vuotias, tämä on kotini. Asun äidin ja pikkusiskojen
kanssa, isäni ja kaksi veljeäni ovat rintamalla.
- Olen pahoillani, Elisandre kuiskasi pehmeästi ja laski
kätensä käsivarrelleni.
Vaatteidenkin lävitse tunsin kosketuksen poltteen ja
yhtäkkiä olin tietoisempi vartalostani kuin ikinä ennen. Halu syöksyi
ensimmäistä kertaa suoniini. Vilkaisin hätäisenä Elisandrea, jonka silmät
olivat tummenneet. Hänen suunsa oli raollaan ja hänkin hengitti raskaasti.
- Mitä tämä on? kysyin pelokkaana. – Käytätkö minuun
jotain noidan konsteja?
- Tämä on aivan liian voimakasta, että minä pystyisin saamaan
sen aikaan, hän vastasi epävarmasti.
En tiennyt mitä se tämä oli, enkä ollut ihan varma uskaltaisinko
edes ottaa selvää. Hitaasti tyttö siirsi kätensä takaisin syliinsä, mutta polte
jäi edelleen lämmittämään kättäni. Istuimme pitkään vaiti. Yritin saada itseni
takaisin hallintaan, mutta Elisandre kosketusetäisyydellä teki kaikki
ponnisteluni tyhjäksi.
En edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui, mutta äkisti Elisandre
oli sylissäni, suu vasten suutani ja hänen vartalonsa painautui tiukasti minua
vasten.
- Minulla on vain tämä yö, hän henkäisi suudelmien välissä.
Tunnustus pahensi vain epätoivoista kiihkoani. Tunsin itseni
niin kömpelöksi, mutta toisaalta eihän minulla ollut asiasta mitään kokemusta.
Yhdessä kuitenkin opettelimme tuntemaan toistemme vartalot.
- Mitä tarkoitit, että sinulla on vain tämä yö? kysyin joskus
yön pimeimpinä tunteina, Elisandre tiukasti vedettynä paljasta rintaani vasten.
- Me pääsemme vain yhdeksi yöksi vapaasti ihmisten maailmaan,
sinä yönä meidän täytyy lunastaa pääsymme Kyöpelinvuorelle ja sen jälkeen
olemme pysyvästi vain omiemme parissa, hän selitti minuun katsomatta.
Tiukensin otettani entisestään. Vain tämä yö. Enää muutama
tunti, ja sitten en näkisi häntä enää ikinä.
- Entä jos et vie lehmän häntää? kysyin toiveikkaana.
- Minut uhrataan hyödyttömänä roviolla, Elisandra vastasi
koruttomasti tappaen kaiken toivoni.
- Mutta sehän on… En edes keksinyt, mitä se oli, niin
käsittämättömän julmaa en ollut aiemmin kuullutkaan.
- Ja jos viet maksun, mitä sitten? sain viimein kysyttyä
tukahdutetulla äänellä.
- En tiedä, meille nuorille ei kerrota, mitä siellä tapahtuu
ja mikä on tulevaisuutemme. Vanhemmat vain sanovat, että meidän täytyy olla
tietämättömiä ja paljaita päästessämme sinne, niin lopputulos on parhain
mahdollinen.
Silitin hiljalleen Elisandren samettista selkää. Yritin
nieleskellä epätoivoani. Olin varma, että sylissäni oli elämäni rakkaus, mutta
menettäisin hänet jo ennen kuin olisin kunnolla saanutkaan hänet.
- Tämä on mieletöntä, Elisandre sanoi. – En olisi ikinä
uskonut, että voisin löytää jotain tällaista.
Lyhdyn valo oli sammunut aikoja sitten ja kuukin painunut
mailleen. Elisandren silmäkulmiin nousivat kyyneleet, kun auringon ensimmäiset
säteet siivilöityivät pienestä ikkunasta navettaan.
- Minun on lähdettävä.
En pystynyt sanomaan mitään. Otin lattialle pudonneen
veitsen, kävelin Ruusun äidin Orvokin luo. Epäröimättä tartuin häntään ja
viilsin sen juuresta irti. Veitsi oli todella terävä, joten häntä irtosi
helposti. Orvokki villiintyi täysin ja mölisi sydäntäsärkevästi. Mutta en
välittänyt, Elisandren henki oli tärkein. Hän katseli minua silmät suurina, kun
ojensin hännän, epäröiden tyttö tarttui siihen.
- Kiitos, hän sai kakistettua.
- Mitä vain sinun takiasi, sanoin ääni karheana.
Pukeutuessani yritin nieleskellä kyyneleitäni ja
onnistuinkin siinä paremmin kuin Elisandre.
- Minä en halua lähteä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.
Minä lupaan, että yritän keksiä keinon jälleen päästä luoksesi, hän niiskutti
sylissäni.
Hiljaisena painoin nenäni hänen kanelilta tuoksuviin
hiuksiinsa. Halusin niin kipeästi uskoa hänen sanansa. Navetta kävi koko ajan
kirkkaammaksi ja lopulta Elisandre irrottautui syleilystäni, astui aurinkoon ja
katosi.
Itkin pitkään ja katkerasti Ruusun lämmintä kylkeä vasten,
ja siitä äiti minut löysi tullessaan aamulypsylle. Hän luuli minun itkevän
Orvokin hännättömyyttä, enkä oikonut hänen käsityksiään.
***
Katri havahtui kellon soittoon ja keskeytti Taiston
kertomuksen.
- Minun täytyy käydä tarkistamassa tilanne, mutta palaan pian.
Taiston kertomus oli ollut todella outo, mutta kaunis ja
kiehtova. Ihmeellistä, että tuollaisella tavallisen oloisella vanhuksella oli
vielä noinkin vilkas mielikuvitus.
Kolmoshuoneen mummo kaipasi särkylääkettä ja sen annettuaan
Katri palasi edelleen oven edessä istuvan Taiston luo.
- Mitä sitten tapahtui? Katri kysyi.
Taisto huokasi surumielisesti.
- Ei mitään. En koskaan nähnyt enää Elisandrea. Seuraavana
talvena jouduin itsekin rintamalle ja Elisandren ja sodan jäljiltä olin pelkkä
kuori. Voisi oikeastaan sanoa, että kuolin 18-vuotiaana, mutta minut haudataan
lähemmäs 90-vuotiaana. Muistan jokaisen yksityiskohdan yöstä Elisandren kanssa,
mutta kaikki ennen sitä ja sen jälkeen on kuin likaisen lasin läpi nähtyä,
jotenkin harmaata ja sameaa. En koskaan mennyt naimisiin. Pelkäsin, että
Elisandre ei tulisikaan, jos minulla olisi perhe.
- Olen pahoillani, Katri sanoi lempeästi, kun Taisto vaikeni.
- Älä ole, se on turhaa. Jos ihminen on kokenut jotain niin
voimakasta rakkautta edes ohikiitävän hetken, ei hän halua mitään kalpeaa
korviketta sen tilalle.
Hetken he istuivat vaiti katsellen ulos katulamppujen
valaisemalle mustalle pihalle. Katri oli pahoillaan Taiston puolesta, niin
yksinäinen elämä pelkän mielikuvan takia. Koska eihän Elisandre voinut olla
todellinen, ehkä mies oli vain sodassa traumatisoitunut niin pahasti, että
kuvitteli tuon kohtaamisen.
- Miksi odotat häntä tänä yönä? hoitaja kysyi, vaikka tuntui
väärin antaa papparaisen luulla, että hän oli uskonut tämän tarinat.
- Noidathan saavat liikkua vapaasti vain pääsiäislauantaina,
Taisto sanoi kuin maailman suurimman itsestäänselvyyden.
Hälytys alkoi jälleen kaikua hiljaisilla käytävillä ja Katri
nousi seisomaan.
- Minun täytyy nyt lähteä jatkamaan töitäni.
- Saanhan istua tässä? Taisto katsoi häntä anovasti.
- Olet kyllä kovasti väsynyt huomenna, ja eikö tässä ole vähän
kylmä? Oma sänky olisi varmasti parempi paikka, hän yritti suostutella.
- En minä halua, mies väitti itsepintaisesti.
Yhtä itsepintainen oli soittokellon kutsu, joten Katri vain
nyökkäsi ja lupasi käydä katsomassa Taistoa myöhemmin.
Tehtävän suoritettuaan hän kertoi Merjalle Taistosta.
- Joo, se on istunut siellä joka pääsiäinen, niin kauan kuin
minä olen ollut töissä. Kertoiko se sinulle siitä naisesta, mikä lie Elisa?
Katri nyökkäsi ja tunsi olonsa vähän pettyneeksi, hän oli
luullut, että Taisto oli uskoutunut juuri hänelle.
- Unohdin sinulle siitä vuoron alussa sanoa, kaikki täällä
tietävät tapauksen. Joskus hänet on viety siitä sänkyyn takaisin, mutta heti
kun silmä välttää, hän tulee takaisin. On sitten annettu olla hänen siinä, kun
ei siitä haittaakaan ole. Eikö muuten
ole ihmeellistä, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Kai se jotain traumoja
on, Merja jutteli samalla, kun otti eväsleipänsä esiin.
Loppuyönä Katri kävi aina kierroksella katsomassa myös
Taistoa. Vanhus istui tiukasti paikallaan, katse oli suunnattu ulko-ovelle,
mutta ei hän mitään nähnyt, oli keskittynyt käymään läpi hetkiä Elisandren
kanssa. Niin ainakin Katri arveli, koska tämä ei kiinnittänyt hänen
ohikulkuunsa mitään huomiota.
Taivas alkoi hiljalleen vaaleta ja Katri hieroi toimistossa
unihiekkaisia silmiään, vielä muutama tunti niin hän olisi jälleen omassa
sängyssään ja saisi viimein nukkua. Toimistosta tullessaan hän kiersi eteiseen
tarkistamaan Taiston tilanteen. Katri hymähti tietäväisesti, kun näki vanhuksen
pään painuneen rinnalle, raukka oli nukahtanut istualleen. Varovasti hän kutsui
miestä nimeltä ja ravisti tätä olkapäästä. Hän tajusi jotain olevan vialla
vasta kun Taiston käsi retkahti alas sylistä.
Katri kumartui miehen puoleen ja auringon ensimmäisissä
säteissä hän näki levollisesti hymyilevät kasvot. Ainakin tämän lähtö oli ollut
rauhallinen, nainen mietti ja huomasi samalla jotain outoa. Hän kumartui vielä
lähemmäksi ja näki Taiston olkapäällä yhden, pitkän punaisen hiuksen.
Aivan ihana! Tosi kiva idea tässä tekstissä :)
VastaaPoistaKiva kuulla! Ideasta minäkin tykkäsin, toteutuksesta en ole ihan varma, mutta hyvä että kelpasi :)
PoistaIhan mahtava! Tähän olis kyllä kiva kuulla jatkoa, mutta tää ei taida olla sellanen tarina...?:(
VastaaPoistaKiitti :) Joo, tämä oli vain tällainen one shot eli ei ole jatkoa luvassa.
PoistaNo niin, uusi häirikkösi täällä taas avautuu... Tarina oli yksinkertaisesti hyvä. Sopivan pituinen ja sisälsi kaiken oleellisen. Voin hyvin kuvitella mielessäni heidän ainoan yhteisen yönsä ja Taiston vuosia kestäneen odotuksen ja kaipauksen. Kumpa jokainen meistä saisi edes kerran kokea samanlaisen rakkauden....( kylläpä meni siirapiksi tämä palaute)
VastaaPoistaJatkoa seuraa
Nooh, tämähän on oikein toivottavaa häiriköintiä. En pistä pahakseni ollenkaan :) Kiitos. Ei ollut liian siirappista. (Nämä lyhyet tekstit jäävät vähän etäisemmiksi, koska näiden kanssa ei tarvitse painia kuukausia, eivätkä hahmot siis elä päässäni niin pitkään.)
PoistaYmmärrän hyvin, (itsekin joitain onnettomia rääpellyksiä raapustaneena) vieläkin mieleeni palaa ensimmäisten tarinoideni parit, joiden kanssa "taistelin" hulluuden rajoille asti. Aina kun olin mielessäni rakentanut tarinalle jatkoa johonkin suuntaan niin kirjoitusvaiheessa mokomat (päähenkilöt) tekivätkin jotain ihan muuta! Ne tarinat ovat yhä rakkaita, vaikkakin tasoltaan paljon huonompia kuin uudemmat ja "helpommat". Kaikkia niitä en edes muista kirjoittaneeni!
PoistaJatkuu...
T. Häirikkö
Niin millaisia olet kirjoittanut? Mielenkiinto heräsi :) Ja toi on niin raivostuttavaa! Alussa on hienot ja selkeät juonenkäänteet, mutta kun tarina etenee, eivät ne pirun henkilöt teekään niin kuten olin suunnitellut.
Poista