maanantai 21. huhtikuuta 2014

Kyöpelinvuorelle kadonnut


Katri siemaisi viimeiset tipat energiajuomatölkin pohjalta ja nousi venyttelemään. Hän oli tehnyt yövuoroja jo vajaan vuoden, mutta ei ollut vieläkään tottunut valvomiseen. Pian he lähtivät toimistosta yhdessä vanhemman hoitajan Merjan kanssa tekemään kierrosta. Käytävät olivat hiljaisia, ja kaikissa huoneissa asukkaat olivat sikeässä unessa. Kierros oli yhtä rauhallinen kuin edellinenkin. Ehkä olisikin ollut helpompi pysyä hereillä, jos työtä olisi ollut enemmän.

Puolen yön jälkeen he auttoivat herttaista Ella-mummoa vaihtamaan kuivat housut. Ellan kaltaisten vanhusten takia tätä työtä jaksoi tehdä, useimmiten vielä mielellään. Käytävän päässä oleva Tyyne oli taas niitä, jotka saivat vakavasti harkitsemaan alan vaihtoa. Katri yritti kuitenkin ymmärtää myös näitä tyynejä. Kuinka pelottavaa oli elämä, kun oma minuus alkoi hävitä Alzheimerin taudin myötä ja läheiset hylkäsivät vanhuksen laitokseen tekemään hidasta kuolemaa? Varuillaan siellä huoneessa sai silti aina olla, koskaan ei tiennyt milloin sai nyrkistä tai vähintään sylkeä päälleen.

- Sinä olet hyvä hoitaja, niin lempeät kädet, Ella kehui, kun Katri varmisti peiton kunnolla naisen ylle.
Katri hymyili mummolle, jonka vaaleansiniset silmät tuikkivat yölampun valossa ja kasvojen iho oli hämmästyttävän siloinen. Hän olikin joskus kysynyt, mikä oli Ellan salaisuus ihon hoidossa. Se oli kuulema iloinen elämä ja sopivasti syntiä. Ella ei tosin ollut paljastanut mitä se synti oli. Hän oli vain iskenyt silmää, kun Katri oli udellut asiaa.

Katri otti likapyykin mukaansa ja lähti viemään sitä varastoon, johon pyykit kerättiin vietäväksi pesulaan. Täältä niitä ei lähetetty Viroon asti, kuten jossain Etelä-Suomessa, mutta naapurikaupunkiin kuitenkin. Palatessaan varastosta Katri huomasi kumaran hahmon istuvan ulko-oven vieressä. Mies ei ollut siinä vielä äskeisellä kierroksella, joten hän oli varmasti tullut siihen heidän ollessaan Ellan luona. Lähemmäksi tullessaan Katri tunnisti papan Taistoksi. Se oli outoa: Taisto ei ollut karkailevaan tyyppiä tai edes kovin vanhuuden höperö.

- Hei Taisto, Katri tervehti miestä ja laski samalla kätensä tämän olalle. Mies hätkähti kuin ajatuksistaan takaisin tähän maailmaan.
- Lähdetäänpäs takaisin sänkyyn. Miten sinä tähän edes olet tullut, nyt on yö, Katri puheli rauhoittelevalla äänellä ja alkoi ohjata miestä nousemaan.
- Ei, anna minun istua tässä. Tänä yönä hän voi tulla.
- Kuka voi tulla? Katri kysyi.
- No hän, Elisandre, Taisto sanoi kärsimättömästi.
Katri tuijotti hämmentyneenä Taistoa ja alkoi samalla muistella erilaisia aivotoiminnan häiriöitä, ei kai muuten niin järkevä ihminen ala puhua ihan höpöjä äkkiseltään.
- Kuka Elisandre? Katri kysyi. Ehkä hänen pitäisi jo hälyttää apua paikalle.
- Haluatko todella kuulla? Istuhan viereeni, niin minä voin sinulle kertoa kaiken Elisandresta.
Vastahakoisesti Katri istahti viereiselle tuolille irrottamatta silmiään Taistosta. Mies näytti samalta kuin ennenkin. Kasvoissa tai muuallakaan ei näkynyt merkkejä halvaantumisesta, silmät katsoivat häntä terävinä ja vain puheenaihe oli outo.

- Siitä on nyt tasan 72 vuotta, olin silloin 17-vuotias poikanen. Isä ja isoveljet olivat rintamalla, joten minä olin isäntä talossa, vaikka myöhemmin jouduin itsekin sotaan. Mutta sinä pääsiäisenä siis olin vielä kotona. Minä, äiti ja pikkusiskot hoidimme talon ja tilan, se oli kovaa työtä aamunkoitosta pimeän tuloon, Taisto aloitti ja pian Katri huomasi imeytyneensä täysin tarinan pauloihin.

***

Minä torkuin sinä yönä levottomasti, koska edelliskesänä syntynyt lehmä oli sairastunut. Se oli Ruusu 
nimeltään ja toimi kuin ihmisen mieli. Pidin siitä eläimestä ihan liian paljon, mikä ei tietysti ollut kovin viisasta. Äiti aina varoitteli, että eläintä pitää kyllä kunnioittaa, mutta siihen ei pidä kiintyä liikaa, siinä vain satuttaa itsensä. Heräilin siis tasaisin väliajoin ja kävin navetalla katsomassa Ruusun voinnin kehittymistä. Toissayönä oli ollut täysikuu ja ulkona oli vielä niin kirkasta, ettei ulkona tarvinnut lyhtyä. Lunta oli runsaasti ja kaikki ympärilläni kimalteli niin, että silmiin lähes sattui. Aukaisin hiljaa navetan oven ja siinä ovensuussa sytytin lyhtyni. Jähmetyin kuitenkin paikoilleni, kun nurkasta kuului jokin ääni. Ensin luulin kuulleeni omiani, mutta pian ääni toistui, se oli kuin tukahdutettu nyyhkäisy. Nappasin ovensuusta talikon käteeni ja hiippailin ääntä kohti, lyhty toisessa ja ase toisessa kädessä. Kun lyhdyn valo viimein tavoitti nurkassa olevan heinäkasan, en ollut uskoa silmiäni. Heinillä makasi käpertyneenä tyttö, joka itki niin, että hartiat tärisivät.

Huomioni kiinnittyi ensimmäisenä hänen punaisena hehkuviin hiuksiinsa. Ne olivat tulenpunaiset, pitkät ja hohtivat lyhdyn himmeässä valossa. Tyttö kuuli askeleeni ja pelästyneenä kääntyi katsomaan minua. Henkeni salpautui. Minut valtasi varmuus, että tässä hän nyt oli. Tyttö, jonka kanssa viettäisin elämäni. Jähmetyimme niille sijoille ja tuijotimme toisiamme pelokkaina. Hän pyyhki kyyneleitään ja nousi seisomaan, samalla minä sain puhekykyni takaisin.
- Kuka olet? kysyin kuiskaten.
Pelkäsin niin kamalasti säikäyttäväni tytön pois. Siinä vaiheessa tiesin jo, ettei hän ollut meidän kylältämme tai edes lähiseuduilta kotoisin.
- Nimeni on Elisandre, hän vastasi ja hänen äänensä soi helisevänä korvissani.
- Mitä teet täällä?
Se sai hänet kyynelehtimään uudelleen. Kaduin sanojani ja astuin lähemmäksi.
- Ei mitään hätää, yritin kömpelösti lohduttaa Elisandrea.
Hän kuivasi uudelleen kyyneleensä mustan takin hihoihin ja katsoi minua.
- Minä en pystynytkään siihen.
- Mihin?

Jälleen hän jätti vastaamatta ja kohotti sen sijaan oikeaa kättään, valossa veitsen terä välähti ja peräännyin askeleen. En ollut arvannut, että tyttö olisi voinut olla vaarallinen. Hän oli niin hentoisen ja hauraan oloinen, ei mikään ryöväri tai murhaaja.
 - Minun pitää leikata lehmän häntä maksuksi, mutta nuo katsovat minua niin ystävällisesti ja luottavaisesti, että en pysty satuttamaan yhtäkään.
Silloin vasta muistin Ruusun olemassaolon, mutta en pystynyt kääntämään katsettani Elisandren kasvoista mihinkään. Hänen silmänsä olivat suuret ja edelleen kyynelistä kirkkaat, sellaista sineä en ole sen jälkeen nähnytkään. Ne silmät veivät sydämeni lopullisesti. Tytön posket olivat mukavan pyöreät, iho hyvin vaalea ja suu suloinen kuin ruusunnuppu. Sellainen on Elisandreni.
- Maksuksi? sain kakistettua hämilläni.
- Niin, hän totesi murheellisena.
En ymmärtänyt yhtään mitään. Mihin ihmeeseen kelpasi lehmän häntä maksuksi? Minä olin käyttänyt vain työtä, tai joskus rahaa, silloin harvoin kun olin onnistunut jotain tienaamaan.
- Se on pääsymaksu, Elisandre sanoi, kun pysyin hiljaa.
- Mihin?
Kysymykseni sai hänet katsomaan minua arvioivasti. Taisin läpäistä jonkun kokeen, sillä kotvan kuluttua hän vastasi:
- Kyöpelinvuorelle.

Tunsin pettymyksen aallon pyyhkivän ylitseni. Tyttö oli hullujenhuoneelta karannut. Mutta ihmeen kauaksi hän oli ehtinyt kulkea, sillä lähimpään mielisairaalaan oli kymmenien kilometrien matka. Mietin kuinka hänen kanssaan pitäisi edetä, nyt kiinnitin entistä tarkemmin huomiota veitseen tämän kädessä. Mistä sitä tietäisi mitä hän vielä saisi päähänsä?
- Et taida uskoa minua, tyttö hymähti.
- No en, päätin olla rehellinen.
- Olet kuitenkin kuullut Kyöpelinvuoresta?
Nyökkäsin hymyttömänä. Tietysti olin kuullut tarinat vuoresta ja ilkeistä noidista, jotka kävivät tekemässä tihutöitä ihmisten tiloilla pääsiäisen aikaan. Elisandresta vaan ei paistanut hitunenkaan ilkeyttä, eikä tämä näyttänyt sellaiselta kyömynenäiseltä rumalta noita-akalta, joilla meitä oli lapsena peloteltu.
- Tämä on se vuosi, kun minulla on mahdollisuus päästä vuorelle.

Tunsin pakottavaa tarvetta istua heinäkasaan, päässäni pyöri. Pitäisikö minun vain rynnätä ulos navetasta? Tulisiko Elisandre perässä? Pystyisikö hän vahingoittamaan perhettäni? Pelko kuristi kurkussa, mutta olin myös pettynyt. Olin jo ehtinyt haaveilla tytöstä tavalla, jolla en ollut ketään muuta aiemmin miettinyt. Mutta mieleltään sairaisiin kannatti kiintyä vielä vähemmän kuin eläimiin.

- En ole vielä kovin hyvä tässä, Elisandre mutisi ja istahti viereeni. Hän osoitti sormellaan lattialla olevia heinänkorsia, jotka alkoivat hiljalleen savuta.
Henkäisin järkyttyneenä ja kaikki kääntyi jälleen kerran ympäri.
- Jos olisin parempi, saisin ne palamaan ihan kunnolla, mutta ehkä tämä todistaa, että en ole hullu.
Karahdin punaiseksi, sillä tuntui kuin Elisandre olisi lukenut ajatukseni. Toivoin todella, että hän ei ollut tietoinen niistä hellimmistä kuvitelmista.
- Miksi kerroit minulle?
- Minusta vain tuntui, että sinuun voi luottaa, Elisandre vastasi.
Huomasin vuorostaan hänen poskiensa punoittavan ja lisäksi minusta näytti, että hän jätti jotain kertomatta. Varovainen toiveikkuus alkoi viritä minussa, ehkä en ollut tunteineni yksin.

- Mikä sinä olet? kysyin seuraavan mieltäni askarruttaneen kysymykseni.
- Minä olen noita.
Pudistelin hämmästyneenä päätäni. Olin tavallinen poika, tavallisesta kylästä, joka eli tavallista elämää. Nyt vieressäni istui tyttö, joka sanoi olevansa noita. Sen olisi pitänyt järkyttää tai pelottaa tätä enemmän, mutta halusin vain istua hänen vieressään ja tuntea hänestä hohkavan lämmön.
- Eikö sinulla ole mitään sanottavaa? Elisandre kysyi ujosti.
- Mitä tähän pitäisi sanoa? esitin vastakysymyksen.
- En minä tiedä, en ole koskaan kertonut tästä kenellekään.
En voinut hymylleni mitään, vaikka toisaalta enhän edes tiennyt olinko ensimmäinen ihminen, jonka Elisandre tapasi.
- Missä sinä asut?
- Me asumme eräässä kylässä, täältä päivämatka pohjoiseen. Mutta sen yllä on vahvat taiat, joten kuolevaiset eivät näe sitä tai pääse rajojen sisäpuolelle.
Nyökkäilin kuin hän olisi puhunut päivän säästä tai jostain muusta yhtä arkisesta. Ehkä kaikki tämä noituus, loitsut ja kaikki muu mystinen Elisandresta ei edes uponnut kunnolla yksinkertaiseen tajuntaani.

- Minä en muuten tiedä edes nimeäsi, Elisandre huomautti hymyillen.
- Minä olen Taisto, esittelin itseni nolostuneena.
- Taisto, hän toisti, ja tunsin äänen hyväilevän sävyn ihollani. – Kerro minulle jotain itsestäsi.
Mietteissäni nuolaisin alahuultani ja pohdin mitä minun pitäisi kertoa. Kaikki minussa oli arkista ja olisin todella halunnut tehdä vaikutuksen Elisandreen.
- Olen 17-vuotias, tämä on kotini. Asun äidin ja pikkusiskojen kanssa, isäni ja kaksi veljeäni ovat rintamalla.
- Olen pahoillani, Elisandre kuiskasi pehmeästi ja laski kätensä käsivarrelleni.

Vaatteidenkin lävitse tunsin kosketuksen poltteen ja yhtäkkiä olin tietoisempi vartalostani kuin ikinä ennen. Halu syöksyi ensimmäistä kertaa suoniini. Vilkaisin hätäisenä Elisandrea, jonka silmät olivat tummenneet. Hänen suunsa oli raollaan ja hänkin hengitti raskaasti.

- Mitä tämä on? kysyin pelokkaana. – Käytätkö minuun jotain noidan konsteja?
- Tämä on aivan liian voimakasta, että minä pystyisin saamaan sen aikaan, hän vastasi epävarmasti.

En tiennyt mitä se tämä oli, enkä ollut ihan varma uskaltaisinko edes ottaa selvää. Hitaasti tyttö siirsi kätensä takaisin syliinsä, mutta polte jäi edelleen lämmittämään kättäni. Istuimme pitkään vaiti. Yritin saada itseni takaisin hallintaan, mutta Elisandre kosketusetäisyydellä teki kaikki ponnisteluni tyhjäksi.

En edes ehtinyt tajuta mitä tapahtui, mutta äkisti Elisandre oli sylissäni, suu vasten suutani ja hänen vartalonsa painautui tiukasti minua vasten.
- Minulla on vain tämä yö, hän henkäisi suudelmien välissä.
Tunnustus pahensi vain epätoivoista kiihkoani. Tunsin itseni niin kömpelöksi, mutta toisaalta eihän minulla ollut asiasta mitään kokemusta. Yhdessä kuitenkin opettelimme tuntemaan toistemme vartalot.

- Mitä tarkoitit, että sinulla on vain tämä yö? kysyin joskus yön pimeimpinä tunteina, Elisandre tiukasti vedettynä paljasta rintaani vasten.
- Me pääsemme vain yhdeksi yöksi vapaasti ihmisten maailmaan, sinä yönä meidän täytyy lunastaa pääsymme Kyöpelinvuorelle ja sen jälkeen olemme pysyvästi vain omiemme parissa, hän selitti minuun katsomatta.

Tiukensin otettani entisestään. Vain tämä yö. Enää muutama tunti, ja sitten en näkisi häntä enää ikinä.
- Entä jos et vie lehmän häntää? kysyin toiveikkaana.
- Minut uhrataan hyödyttömänä roviolla, Elisandra vastasi koruttomasti tappaen kaiken toivoni.
- Mutta sehän on… En edes keksinyt, mitä se oli, niin käsittämättömän julmaa en ollut aiemmin kuullutkaan.
- Ja jos viet maksun, mitä sitten? sain viimein kysyttyä tukahdutetulla äänellä.
- En tiedä, meille nuorille ei kerrota, mitä siellä tapahtuu ja mikä on tulevaisuutemme. Vanhemmat vain sanovat, että meidän täytyy olla tietämättömiä ja paljaita päästessämme sinne, niin lopputulos on parhain mahdollinen.
Silitin hiljalleen Elisandren samettista selkää. Yritin nieleskellä epätoivoani. Olin varma, että sylissäni oli elämäni rakkaus, mutta menettäisin hänet jo ennen kuin olisin kunnolla saanutkaan hänet.

- Tämä on mieletöntä, Elisandre sanoi. – En olisi ikinä uskonut, että voisin löytää jotain tällaista.

Lyhdyn valo oli sammunut aikoja sitten ja kuukin painunut mailleen. Elisandren silmäkulmiin nousivat kyyneleet, kun auringon ensimmäiset säteet siivilöityivät pienestä ikkunasta navettaan.

- Minun on lähdettävä.
En pystynyt sanomaan mitään. Otin lattialle pudonneen veitsen, kävelin Ruusun äidin Orvokin luo. Epäröimättä tartuin häntään ja viilsin sen juuresta irti. Veitsi oli todella terävä, joten häntä irtosi helposti. Orvokki villiintyi täysin ja mölisi sydäntäsärkevästi. Mutta en välittänyt, Elisandren henki oli tärkein. Hän katseli minua silmät suurina, kun ojensin hännän, epäröiden tyttö tarttui siihen.
- Kiitos, hän sai kakistettua.
- Mitä vain sinun takiasi, sanoin ääni karheana.
Pukeutuessani yritin nieleskellä kyyneleitäni ja onnistuinkin siinä paremmin kuin Elisandre.
- Minä en halua lähteä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä lupaan, että yritän keksiä keinon jälleen päästä luoksesi, hän niiskutti sylissäni.
Hiljaisena painoin nenäni hänen kanelilta tuoksuviin hiuksiinsa. Halusin niin kipeästi uskoa hänen sanansa. Navetta kävi koko ajan kirkkaammaksi ja lopulta Elisandre irrottautui syleilystäni, astui aurinkoon ja katosi.

Itkin pitkään ja katkerasti Ruusun lämmintä kylkeä vasten, ja siitä äiti minut löysi tullessaan aamulypsylle. Hän luuli minun itkevän Orvokin hännättömyyttä, enkä oikonut hänen käsityksiään.

***

Katri havahtui kellon soittoon ja keskeytti Taiston kertomuksen.
- Minun täytyy käydä tarkistamassa tilanne, mutta palaan pian.
Taiston kertomus oli ollut todella outo, mutta kaunis ja kiehtova. Ihmeellistä, että tuollaisella tavallisen oloisella vanhuksella oli vielä noinkin vilkas mielikuvitus.

Kolmoshuoneen mummo kaipasi särkylääkettä ja sen annettuaan Katri palasi edelleen oven edessä istuvan Taiston luo.
- Mitä sitten tapahtui? Katri kysyi.
Taisto huokasi surumielisesti.
- Ei mitään. En koskaan nähnyt enää Elisandrea. Seuraavana talvena jouduin itsekin rintamalle ja Elisandren ja sodan jäljiltä olin pelkkä kuori. Voisi oikeastaan sanoa, että kuolin 18-vuotiaana, mutta minut haudataan lähemmäs 90-vuotiaana. Muistan jokaisen yksityiskohdan yöstä Elisandren kanssa, mutta kaikki ennen sitä ja sen jälkeen on kuin likaisen lasin läpi nähtyä, jotenkin harmaata ja sameaa. En koskaan mennyt naimisiin. Pelkäsin, että Elisandre ei tulisikaan, jos minulla olisi perhe.
- Olen pahoillani, Katri sanoi lempeästi, kun Taisto vaikeni.
- Älä ole, se on turhaa. Jos ihminen on kokenut jotain niin voimakasta rakkautta edes ohikiitävän hetken, ei hän halua mitään kalpeaa korviketta sen tilalle.

Hetken he istuivat vaiti katsellen ulos katulamppujen valaisemalle mustalle pihalle. Katri oli pahoillaan Taiston puolesta, niin yksinäinen elämä pelkän mielikuvan takia. Koska eihän Elisandre voinut olla todellinen, ehkä mies oli vain sodassa traumatisoitunut niin pahasti, että kuvitteli tuon kohtaamisen.
- Miksi odotat häntä tänä yönä? hoitaja kysyi, vaikka tuntui väärin antaa papparaisen luulla, että hän oli uskonut tämän tarinat.
- Noidathan saavat liikkua vapaasti vain pääsiäislauantaina, Taisto sanoi kuin maailman suurimman itsestäänselvyyden.

Hälytys alkoi jälleen kaikua hiljaisilla käytävillä ja Katri nousi seisomaan.
- Minun täytyy nyt lähteä jatkamaan töitäni.
- Saanhan istua tässä? Taisto katsoi häntä anovasti.
- Olet kyllä kovasti väsynyt huomenna, ja eikö tässä ole vähän kylmä? Oma sänky olisi varmasti parempi paikka, hän yritti suostutella.
- En minä halua, mies väitti itsepintaisesti.
Yhtä itsepintainen oli soittokellon kutsu, joten Katri vain nyökkäsi ja lupasi käydä katsomassa Taistoa myöhemmin.

Tehtävän suoritettuaan hän kertoi Merjalle Taistosta.
- Joo, se on istunut siellä joka pääsiäinen, niin kauan kuin minä olen ollut töissä. Kertoiko se sinulle siitä naisesta, mikä lie Elisa?
Katri nyökkäsi ja tunsi olonsa vähän pettyneeksi, hän oli luullut, että Taisto oli uskoutunut juuri hänelle.
- Unohdin sinulle siitä vuoron alussa sanoa, kaikki täällä tietävät tapauksen. Joskus hänet on viety siitä sänkyyn takaisin, mutta heti kun silmä välttää, hän tulee takaisin. On sitten annettu olla hänen siinä, kun ei siitä haittaakaan ole. Eikö muuten ole ihmeellistä, mitä sota voi ihmisen mielelle tehdä. Kai se jotain traumoja on, Merja jutteli samalla, kun otti eväsleipänsä esiin.

Loppuyönä Katri kävi aina kierroksella katsomassa myös Taistoa. Vanhus istui tiukasti paikallaan, katse oli suunnattu ulko-ovelle, mutta ei hän mitään nähnyt, oli keskittynyt käymään läpi hetkiä Elisandren kanssa. Niin ainakin Katri arveli, koska tämä ei kiinnittänyt hänen ohikulkuunsa mitään huomiota.

Taivas alkoi hiljalleen vaaleta ja Katri hieroi toimistossa unihiekkaisia silmiään, vielä muutama tunti niin hän olisi jälleen omassa sängyssään ja saisi viimein nukkua. Toimistosta tullessaan hän kiersi eteiseen tarkistamaan Taiston tilanteen. Katri hymähti tietäväisesti, kun näki vanhuksen pään painuneen rinnalle, raukka oli nukahtanut istualleen. Varovasti hän kutsui miestä nimeltä ja ravisti tätä olkapäästä. Hän tajusi jotain olevan vialla vasta kun Taiston käsi retkahti alas sylistä.

Katri kumartui miehen puoleen ja auringon ensimmäisissä säteissä hän näki levollisesti hymyilevät kasvot. Ainakin tämän lähtö oli ollut rauhallinen, nainen mietti ja huomasi samalla jotain outoa. Hän kumartui vielä lähemmäksi ja näki Taiston olkapäällä yhden, pitkän punaisen hiuksen.

8 kommenttia:

  1. Aivan ihana! Tosi kiva idea tässä tekstissä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Ideasta minäkin tykkäsin, toteutuksesta en ole ihan varma, mutta hyvä että kelpasi :)

      Poista
  2. Ihan mahtava! Tähän olis kyllä kiva kuulla jatkoa, mutta tää ei taida olla sellanen tarina...?:(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti :) Joo, tämä oli vain tällainen one shot eli ei ole jatkoa luvassa.

      Poista
  3. No niin, uusi häirikkösi täällä taas avautuu... Tarina oli yksinkertaisesti hyvä. Sopivan pituinen ja sisälsi kaiken oleellisen. Voin hyvin kuvitella mielessäni heidän ainoan yhteisen yönsä ja Taiston vuosia kestäneen odotuksen ja kaipauksen. Kumpa jokainen meistä saisi edes kerran kokea samanlaisen rakkauden....( kylläpä meni siirapiksi tämä palaute)

    Jatkoa seuraa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nooh, tämähän on oikein toivottavaa häiriköintiä. En pistä pahakseni ollenkaan :) Kiitos. Ei ollut liian siirappista. (Nämä lyhyet tekstit jäävät vähän etäisemmiksi, koska näiden kanssa ei tarvitse painia kuukausia, eivätkä hahmot siis elä päässäni niin pitkään.)

      Poista
    2. Ymmärrän hyvin, (itsekin joitain onnettomia rääpellyksiä raapustaneena) vieläkin mieleeni palaa ensimmäisten tarinoideni parit, joiden kanssa "taistelin" hulluuden rajoille asti. Aina kun olin mielessäni rakentanut tarinalle jatkoa johonkin suuntaan niin kirjoitusvaiheessa mokomat (päähenkilöt) tekivätkin jotain ihan muuta! Ne tarinat ovat yhä rakkaita, vaikkakin tasoltaan paljon huonompia kuin uudemmat ja "helpommat". Kaikkia niitä en edes muista kirjoittaneeni!

      Jatkuu...

      T. Häirikkö

      Poista
    3. Niin millaisia olet kirjoittanut? Mielenkiinto heräsi :) Ja toi on niin raivostuttavaa! Alussa on hienot ja selkeät juonenkäänteet, mutta kun tarina etenee, eivät ne pirun henkilöt teekään niin kuten olin suunnitellut.

      Poista