Veto(voimaa), osa 5

Aada raotti varovasti silmiään, yöpöydän kello kertoi hänen olevan jälleen hereillä normaaliaikaan. Tänään hänen pitäisi ehdottomasti mennä kouluun. Aada venytteli raukeasti ja voihkaisi.

- Mitä nyt? Miska kysyi unisesti.

Hän ei saanut vastausta, sillä Aada pystyi vain nauramaan voipuneesti. Viimein hän sai itsensä kasaan ja vastasi Miskalle, joka oli jo kohottautunut kyynärpäidensä varaan huolestuneena.

- Minä olen urheilija. Tottunut kovaan treeniin. Mutta en ikinä, milloinkaan, minkään rääkin jälkeen ole ollut yhtä hellänä.

Miska hymyili kuin hän olisi ojentanut tälle Afrikan tähden.

- Mun pitäisi varmaan olla pahoillaan, tämä mutisi ei tippaakaan syyllisen näköisenä ja nojasi hyväilemään huulillaan Aadan kaulaa.

Aada sulki hetkeksi silmänsä ja nautti kosketuksesta. Kun kevyt hively muuttui vaativammaksi, hän nousi istumaan.

- Mitä nyt? Mä voisin vähän hyvitellä tekemisiäni.

- Aivan varmasti voisit, mutta minä menen nyt suihkuun ja sitten kouluun.

- Tarvitsetko selänpesijää? Miska kysyi toiveikkaasti.

- Keitä mieluummin kahvia, Aada vastasi ja lähti kävelemään.

Hän veti terävästi ilmaa sisäänsä. Selvä, ei ihan näin reippaita liikkeitä. Varovasti taapertaen hän pääsi kylpyhuoneeseen ja kuuman veden valuessa selkään hän nojasi valkoisiin kaakeleihin. Vaikka hänen vartalonsa jokaista kohtaa jomotti, hän ei olisi vaihtanut pois sekuntiakaan.

Aada haistoi telineellä olevaa suihkugeeliä, tuoksu oli miehekäs, sama, jonka Aada oli tavoittanut aavistuksenomaisena Miskan käsivarsista. Hän epäröi hetken, mutta annosteli sitten geeliä käteensä, saisipahan näin pitää koko päivän Miskaa lähellään.

Peseydyttyään hän kietoutui naulakossa roikkuvaan kylpytakkiin ja hiuksiaan kuivaten tassutteli keittiöön. Aada pysähtyi hymyillen jääkaapin eteen. Miska ei huomannut häntä, vaan nojasi keittiön tasoon ja tuijotti keskittyneesti keitintä, kuin yrittäisi saada sen katseen voimalla tiputtamaan nopeammin kahvia. Hän oli saanut ylleen t-paidan ja bokserit, Aadan katse takertui etunojan johdosta korostuneisiin lapoihin. Miska näytti vieläkin liian houkuttelevalta. Hän hiipi Miskan taakse ja kietoi kätensä tämän ympärille, painoi poskensa vasten pehmeää puuvillaa ja huokaisi tyytyväisenä tuntiessaan sen läpi hehkuvan lämmön. Miska asetti omat kätensä Aadan käsien päälle. Ei Aadalla ollut asiasta aiemminkaan epäilyksiä, mutta juuri tuo hiljainen, lempeä hetki varmisti heidän yhteenkuuluvuutensa.

- Kahvi on valmista, Miska sanoi, ja yhtä vastahakoisesti kuin miltä poika kuulosti, Aada irrotti kätensä ja siirtyi pöydän ääreen.

Sinne oli jo katettu mukit ja lautaset valmiiksi. Oli ruisleipää, juustoa, kinkkua, jogurttia ja banaaneita.

- Sinähän sanoit sunnuntaina, ettei sinulla ole ruokaa, Aada ihmetteli, kun Miska kaatoi kahvia kaikessa rauhassa.

- Niin no ei mitään kunnon ruokaa, vain aamupalajuttuja. Eikä nämäkään mitään hotellitasoa.

- Tämä on täydellistä.

Aada voiteli leivän ja asetti kinkkusiivun sen päälle. Miskan tehdessä omaa voileipäänsä, Aada vilkaisi ympärilleen. Miskan asunto oli todella kiva. Pääväreinä olivat sininen ja harmaa, pöytään näkyi olohuoneen seinällä olevat vaikuttavat keikkajulisteet, ja Miskan äiti oli onnistunut yhteensointuvilla tekstiileillä luomaan ankean valkoisesta vuokra-asunnon keittiöstäkin viihtyisän.

- Mitä sinä muuten teet? Siis elääksesi? Aada havahtui kysymään saatuaan ensimmäisen siemauksen kahvia alas.

- Käyn töissä ja yritän päättää, mikä musta tulee isona.

- Oliko sinulla eilen sitten vapaapäivä?

- Ei kun saikkua.

Aada kurtisti otsaansa ja jäi odottamaan lisäinfoa. Hän ei vieläkään tiennyt mitä Miska teki työkseen.

- Ilmoitin eilen aamuna pomolle, etten tule töihin.

- Sinullahan on ymmärtäväinen työnantaja, Aada hymähti.

- Tänäänhän se nähdään kuinka ymmärtäväinen, Miska mutisi ja jatkoi selitystä selvemmällä äänellä: - Mun veli on kirvesmies ja sillä on oma rakennusfirma, olen sillä töissä apumiehenä.

Aada nyökkäili.

- Minä huomasinkin, että sinulla on työmiehen kädet.

- Niin lihaksikkaat? Miska röyhisti rintaansa.

- Karheat, Aada pilasi Miskan ilon nauraen.

Miska näytti hetken siltä, että aikoi sanoa takaisin, mutta tyytyikin vain juomaan kahviaan.

- Mitä apumies tekee? Aada kysyi, edelleen hymyn karehtiessa suupielissä.

- Kantaa tavaroita, laittaa paikkoja kuntoon, siivoaa ja jeesaa ylipäätään kaikessa mitä käsketään.

- Milloin sinä pääsit armeijasta, nyt kesällä? Miska vain nyökkäsi vastauksen Aadan kysymykseen, joten hän jatkoi: - Joten olet siis 20?

Jälleen Miska nyökkäsi ja keskittyi tekemään itselleen toista voileipää. Aada otti syötäväkseen banaanin.

- Kertoo muuten paljon ihmisestä viekö se päänsä banaanin luo vai tuo banaanin suulleen, Miska sanoi silmissään ilkikurinen pilke. Aada oli tukehtua ensimmäiseen palaan ja tajusi takaisinmaksun tulleen.

- Luuletko sinä, että minä nyt voin tätä syödä? Ja vielä kun sinä katsot minua tuolla ilmeellä.

- Anna mennä, Miska yllytti.

Aada pyyhki veitsestä ylimääräiset levitteet rasian reunaan ja alkoi syödä banaania siivu kerrallaan.

- Tylsimys.

- Jatka ärsyttämistäni, niin minä voin siivuttaa jotain muutakin, Aada sivalsi.

Miska värähti ja painui vähän kasaan.

- Julma nainen.

Aada sai syödä banaaninsa rauhassa loppuun, pöydän yli vaihdettiin vain molemminpuolisia itsetyytyväisiä virnistyksiä.

Aada lähti olohuoneeseen etsimään vaatteitaan, ja Miska katosi kylpyhuoneeseen. Hän keräsi vaatteensa lattialta, sulki hetkeksi olohuoneen verhot ja pukeutui. Hän aukaisi verhot ja tutki lähiömaisemaa. Naapurikerrostalo oli aika lähellä, eikä Aada voinut olla miettimättä olivatko sen asukkaat nähneet vähän liikaakin Miskan asuntoon. Nolostuneena hän kiepautti hiuksiaan pikaiselle nutturalle, kun kuuli rykäisyn ovensuusta. Hän käännähti ympäri ja näki Miskan heiluttavan hänen hipstereitään kuin lippua.

- Sulta jäi jotain, tämä sanoi nälkä katseeseensa palanneena.

- Iu, kaksi päivää vanhat pikkuhousut, Aada värähti pelkästä ajatuksesta.

Miska harppasi ne erottavat kolme askelta, nykäisi Aadan omistavasti lantiosta itseään vasten ja sanoi:

- Meinasit sitten lähteä kommandona liikenteeseen, ja vielä oletit, että me päästään ovesta ulos. Kuinka söpöä.

Aada antoi periksi yhden kahvinmakuisen suudelman verran, mutta nosti sitten kätensä Miskan rinnalle ja työnsi tätä kauemmaksi.

- Hillitse itsesi. Minulla on koulua ja sinulla töitä ja meidän täytyy lähteä.

- Jotenkin se ei tunnu nyt yhtään oleelliselta, Miska mutisi ja yritti nojata lähemmäksi estelystä huolimatta.

Aada tiesi, ettei voinut luottaa pohjattomasti oman vastarintansa vahvuuteen, joten hän vähemmän ystävällisesti asetti kätensä Miskan naamalle ja työnsi tätä poispäin.

- Alas poika, hän samalla komensi päättäväisesti.

- En mä ole mikään koira, Miska totesi alahuuli mutrussa, mutta päästi irti.

Aadan huomio oli jo kiinnittynyt muualle.

- Etkö sinä käynyt suihkussa? Aada ihmetteli ja hipaisi Miskan hiuksia varmistaakseen asian.

- Mehän käytiin eilen, Miska sanoi ja nosti merkitsevästi kulmakarvojaan.

Niin he todella olivat käyneet. Aada henkäisi ja livahti eteiseen. Muutama muistutus lisää siitä, mitä he olivat tehneet, ja hän jäisi tänne mielihyvin.

- Mutta viime yö… hän uskaltautui sanomaan päästessään kauemmaksi Miskasta.

- Niin? Ehkä mä haluan tuoksua koko päivän sulta.

Vähän eri asia kuin saman suihkugeelin käyttö, Aada mietti ja kumartui laittamaan kenkiä jalkaansa peittääkseen punastumisensa, samalla hän kuitenkin mutisi:

- Minä en tiedä onko tuo hieman ällöttävää vai todella kiihottavaa.

- Mä toivon, että jälkimmäistä, Miska sanoi, kun hän suoristautui.

Juuri sillä pehmeän käheällä äänensävyllä, joka sai Aadan pään tyhjenemään kaikesta. Miska näki tilaisuutensa tulleen, työnsi hänet vasten ulko-ovea ja omi tytön suun omallaan. Eikä Aada vastustellut, koko hänen kehonsa janosi lisää ja enemmän, kun Miska työnsi reitensä hänen jalkojensa väliin ja naulasi lantionsa Aadan lantiota vasten. Ja suudelma oli taas juuri sitä sytytysainetta, jota vain Miska pystyi tarjoamaan.

- Jaahas, työt kutsuu, Miska tuumasi ja perääntyi naulakolle, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Aada haukkoi henkeä koko vartalo tykyttäen ja katsoi syyttävästi Miskaa. Tämä ei voinut olla tosissaan. Mutta niin hän vain puki takkia päälleen ja kehtasi vielä vihellellä rennosti.

- Onko joku hätänä? Miska kysyi viattomasti ja katsoi viimein Aadaa.

Aada katsoi tätä silmät kapeina viiruina, rintakehä edelleen tiiviisti kohoilleen. Hän ei sanonut mitään, harppasi vain naulakolle ja otti takkinsa. Sormet hipaisivat kevyesti niskaa ja Miska seisoi aivan hänen takanaan.

- Mä lupaan viedä tuon illalla loppuun asti.

Hän huokasi, puki takkinsa ja yritti saada ajatuksiaan sanoiksi asti.

- Anteeksi, minä vain… Tai sinä… Minua pelottaa ja vähän jopa ahdistaa kuinka voimakas vaikutus sinulla on minuun. Pelkkä kosketus ja minä unohdan ihan kaiken. Eikä se ole pelkästään mahtavaa.

Miska kuunteli tarkkaavaisesti, pää hieman kallellaan.

- Sä et ole ainut. Mä en vaan tarvitse edes sitä kosketusta, pelkkä sun läsnäolo on tarpeeksi.

Tunnustuksen jälkeen Aada uskalsi katsoa Miskaa kunnolla. Levollinen yhteisymmärrys laskeutui heidän välilleen ja Aada seurasi tyyntyneenä Miskaa ovelle.

Päivä oli niin kaunis ja kirkas, kuin vain lokakuun päivät osaavat olla. Aada hengitti syvään ja tunsi piristyvänsä entisestään. Tietysti Miska aukaisi hänelle oven, ja Aada istui hymyillen autoon. Hän vilkaisi kelloa tajuten, että saattaisi myöhästyä ensimmäiseltä tunnilta, mutta ei se vieläkään haitannut. Aamulla selväksi saadut asiat olivat sen arvoisia, ja tuntihan oli pelkkää äidinkieltä.

Miska keskittyi hiljaisena ajamiseen, ja Aada unohtui tuijottamaan kadulla liikkujia. Pyöreä, permanenttipäinen mummo pissitti musta-harmaata terrieriä. Nuori äiti aurinkolasit päässään työnsi lastenvaunuja kiireisen näköisenä. Kaksi teinipoikaa löntysti kohti linja-autopysäkkiä. Vanha herrasmies nosti Miskalle hattua, kun tämä antoi hänelle tietä suojatiellä. Tavallisia ihmisiä, tavallista elämää. Aada oli tänä aamuna tullut ulos kuplasta, jonka he olivat Miskan kanssa luoneet, eikä kukaan näistä tiennyt siitä mitään. Näiden ihmisten ja koko kaupungin elämä oli koko ajan rullannut eteenpäin, arkisena, vaikka hän oli kokenut jotain ytimiä ravistavaa.

- Tuntuuko sinusta, kuin me olisimme heränneet jostain unesta? Aada kysyi.

Miska ei vastannut heti, joten Aada lisäsi:

- Tai tuntuu, että vasta nyt kun näen tämän kaiken, tajuan, että viimeiset pari päivää tuntuvat kovin epätodellisilta.

Miska nyökkäsi hitaasti. Aada ei ollut ihan varma oliko poika tajunnut, mitä hän ajoi takaa, kun ei ollut itsekään varma mitä yritti sanoa, mutta hänen lisäselityksensä unohtuivat, kun Miska sanoi:

- Totta se oli, mulla on ainakin todisteet, ja hän aukaisi takkinsa vetoketjua, veti paitansa kaula-aukkoa isommaksi ja paljasti solisluun alla olevan fritsun.

Aada katsoi punertavaa jälkeä häkeltyneenä.

- Anteeksi, minä en yhtään tajunnut, hän henkäisi nolostuneena.

- Älä pyytele anteeksi, mä en ole tippaakaan pahoillani, Miska sanoi selvästi ylpeänä.

Aadan nolostuminen ei hävinnyt niin vain. Hän ei ollut ikinä aiemmin tehnyt kenellekään fritsua, ne olivat niin rumia ja teinimäisiä. Pahempaa oli, että hänellä ei ollut mitään havaintoa, missä vaiheessa hän oli tuon jäljen saanut aikaiseksi.

- Nähdäänkö me illalla? Miska kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.

- Minulla on koulua neljään, sen jälkeen tennistreenit ja niistä pääsen seitsemän maissa.

- Mä voin tulla hakee sua sieltä. Se halli mikä on siinä Raholan ulkoilupuiston vieressä?

- Juuri se, mutta ei sinun tarvitse…

- Mä haluan, Miska keskeytti Aadan estelyt.

- Minun täytyy varmaan mennä kotiin yöksi.

Miska nyökkäsi ymmärtäväisenä.

- Onneksi yö ei ala heti seitsemältä, Miska sanoi ja laski lämpimän kätensä Aadan reidelle.

Onneksi tosiaan, Aada mietti värähtäen.

Omassa pihassaan Aada sai vakuutettua Miskan, että pääsisi kyllä bussilla kouluun, ja tämä voisi lähteä töihin ennen kuin myöhästyisi yhtään enempää. Tai yhtä pitkittynyttä suudelmaa enempää. Kotona erittäin pikainen vaatteidenvaihto ja oikeat kirjat laukkuun ja Aada oli takaisin ulkona ovesta.

Bussissa hän saattoi jälleen upota haaveisiinsa, eikä voinut oikein käsittää kuinka hänellä saattoi olla jo nyt niin ikävä Miskaa.

Kouluun hän ehti kuin ehtikin ajoissa, ja Venla hyökkäsi heti naulakoilla hänen juttusilleen. Aada ei saanut edes takkia ripustetuksi, kun kaveri aloitti jo tenttauksen

- Hei, miksi sä et eilen ollut koulussa? Ja miksi et vastannut mulle? Laitoin parikin viestiä.

- Minä olin kipeä, migreeniä, Aada valehteli, ja muisti samalla, ettei ollut vilkaissutkaan kännykkäänsä sen äidille lähettämänsä viestin jälkeen.

Kohti äidinkielen luokkaa suunnatessaan hän kaivoi puhelimen esiin. Venlan viestit hän ohitti niitä tarkemmin edes vilkaisematta, äiti oli vielä vastannut hänelle ja kysynyt missä hän oikein oli. Tänään olisi siis edessä rakentava keskustelu vanhempien kanssa, Aada mietti, tosin vanhemmat olivat ehkä jo unohtaneet, että hän oli missään ollutkaan. Anselmi oli illalla yrittänyt soittaa, ja sen jälkeen tämä oli laittanut viestin, jossa pyysi Aadaa soittamaan heti kun pystyi. Kyllä, tutkielman teko oli vienyt taas aikaa, Aada hymähti Anselmin viestille. Hänen täytyisi tavata poika, ehkä silloin keskiviikkona hän puhuisi heidän suhteensa tulevaisuudesta, tai sen olemattomuudesta. Ei hän tuollaisen päivän ja öiden jälkeen voisi kuvitellakaan pysyvänsä irti Miskasta. Niin julmalta kuin se kuulostikin, Aada tiesi, ettei Anselmilla ollut enää mitään tarjottavaa hänelle.

- Arvaa mitä? Venla suhahti luokan edessä.

Aada pani puhelimen takaisin laukkuunsa ja kohotti kulmiaan.

- Mä juttelin Tonin kanssa! Venla sipisi selvästi innoissaan.

Aada pakotti hymyn kasvoilleen. Hän muisti hämärästi Venlan intoilun Tonista, kyseistä poikaa hän ei saanut enää mieleensä, mikä ei tietysti ollut ihme kaiken muun tapahtuneen jälkeen.

- Hienoa. Kiitos muuten, että pakotit mukaan sinne bileisiin, Aada muisti sanoa.

Ilman Venlan painostusta, hän ei olisi ikinä mennyt niihin juhliin, eikä olisi tavannut Miskaa. Pelkkä ajatus tuntui näinkin lyhyen ajan jälkeen kovin kolkolta.

- Kiva, että sullakin oli kivaa. Vaikkei se siltä kyllä näyttänyt, Venla huomautti ja jatkoi intoiluaan niistä muutamasta sanasta, jotka hän oli päässyt Tonin kanssa vaihtamaan. Aada puolestaan uppoutui muistelmiinsa jokaisesta Miskan kanssa vietetystä hetkestä.

Niissä tunnelmissa hänen päivänsä eteni ja Aadalla oli ensimmäistä kertaa vaikeuksia seurata opetusta. Äidinkielen ja historian hän vain antoi mennä ohi korvien, mutta pakotti itsensä keskittymään fysiikan kaksoistunnille.

Viimeisellä välitunnilla Aada suuntasi vessaan. Peilien edessä oli hänen luokkalaisiaan tyttöjä, jotka vaikenivat täysin, kun näkivät hänen tulevan. Aada ei tapansa mukaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vasta kopista tullessaan hän huomasi hiljaisuuden ja vilkaisi neljää tyttöä lievästi ihmeissään. Normaalisti heidän kalkatukseltaan kuuli hädin tuskin omat ajatuksensa. Sen enempää hän ei ajatuksiaan heille kuitenkaan uhrannut, vaan meni pesemään kätensä. Tytöt väistivät ja Aada pääsi kolmannelle altaalle.

- Joko sä tunnet Miska Leinosen, Tiiu kysäisi yllättäen. Emma, Hilla ja Kira hihittivät Tiiun vieressä kuultuaan kysymyksen.

- Anteeksi kuinka? Aada kysyi varuillaan ja otti telineestä paperia kuivatakseen kätensä.

- Niin, että joko Miska on tehnyt siirtonsa? Tiiu kysyi kovemmalla äänellä. Emma tönäisi ystäväänsä merkitsevästi.

- Minä en ymmärrä mistä sinä puhut, Aada sanoi vältellen ja pudotti paperin roskiin.

Miksi he puhuivat Miskasta? Jokin tyttöjen ilmeissä sai hänen olonsa painostavaksi, aivan kuin jotain pahaa tapahtuisi ihan kohta. Hän oli jo kääntynyt mennäkseen pois, kun Tiiu sanoi aivan liian selvällä äänellä:

- Pojat löi susta Emman bileissä vetoa, sillä Miskalla on viikko aikaa saada sut sänkyyn.

Koko ikänsä tuomalla kokemuksella Aada sai pidettyä muurit pystyssä, vaikka hänen sisimpänsä oli juuri romahtanut palasiksi. Hän suoristi ryhtiään, ei kääntynyt enää tyttöjen puoleen, vaan tokaisi olkansa yli.

- En edelleenkään tiedä mistä tai kestä Miskasta te puhutte, sanat tulivat onneksi kirkkaina ja kylminä, vaikka kurkkua jo kuristi. Kuin sumussa hän käveli päivän päättävälle saksan kaksoistunnille.

Siellä ei ollut toivoakaan, että hän olisi pysynyt millään tavalla mukana opetuksessa. Aamupäivän hän oli ajatellut vain Miskaa ja koko ihanaa viikonloppua, nyt hän ajatteli ihan sitä samaa, mutta kaiken yllä leijui ikävä varjo. Pelkkä ajatus Miskan mahdollisesta petoksesta oli ihan liian julma, koko asia liian kipeä, mutta hän ei voinut ajatuksilleen mitään. Ne kiersivät paljastuksen reunoja kuin rotat etsien sopivaa sisäänpääsyä. Aada tuijotti pulpetin vaalea kantta ja keskittyi hengittämään. Hänen oli hyvin vaikea uskoa kuulemaansa, mutta olisivatko tytöt olleet niin ilkeitä, että olisivat keksineet jotain tuollaista? Oliko joku nähnyt hänen lähtevän bileistä Miskan kanssa ja samalla keksinyt tuon valheen? Aada takertui toiveikkaana tuohon selitykseen. Tiiu ja muut olivat kiusanneet häntä eri tavoin yläasteelta lähtien. Tämä oli pahinta mitä he olivat keksineet, mutta heidät tuntien tämäkin voisi olla mahdollista.

Hetken hän sai rauhassa hengittää, noin se varmasti oli mennyt. Ihan varmasti. Valitettavasti se pieni järjen ääni ei ollut tyytyväinen, vaan jatkoi asian pyörittelyä, vaikka Aada kuinka yritti saada mielensä pysymään tyynenä. Ei, Miska ei olisi voinut tehdä sitä.

Poikahan oli sanonut hänen olevan erikoistapaus ja kertonut hänelle asioita joita ei aiemmin kenellekään.

Totta kai hän kehui sinua ja halusi saada sinut tuntemaan itsesi erityiseksi, nopeampi tie jalkojesi väliin, vai kuinka Aada?

Hän pudisti päätään kuin saisi siten äänen kaikkoamaan.

Miskahan vaikutti aluksi hyvin kylmäkiskoiselta ja sinä olit se, joka halusi hänen huomiotaan. Eikö se vaikuta yhtään siltä, että olit pelkkä veto? Ja Miskan ei edes tarvinnut yrittää mitään ihmeellistä, kun sinä jo kiemurtelit hänen edessään kuin rapsutusta kerjäävä koiranpentu.

Ei, ei, ei. Miska oli sanonut hänelle niin paljon kauniita asioita, eivät ne voineet olleet valheita.

Tyttökulta, sanoiko hän mitään sen jälkeen, kun olit jo antanut hänelle?

Aada ei keksinyt tuohon enää mitään ja hän puristi silmänsä tiukasti kiinni, hän ei itkisi. Ei ainakaan täällä.

Samassa Aada muisti aamuisen keskustelun autossa ja hänen koko vartalonsa valahti turraksi. Miska oli näyttänyt sen fritsun ja naurahtanut, että ainakin hänellä oli todisteet.

Todisteet.

Aada veti ensimmäisen kivuliaan henkäyksen. Aada oli ollut paikalla, samoin Miska, eikä kumpikaan heistä tarvinnut mitään todisteita tapahtuneesta. Kuka siis tarvitsi? Tietysti se, jonka kanssa Miska oli vetonsa lyönyt. Häpeä marssi raunioille pilkkaamaan häntä lisää. Jos, siitä sanasta hän ei vieläkään voinut luopua, Miska oli pystynyt lyömään hänestä vetoa, tälle tuskin tuottaisi mitään vaikeuksia kertoa kaikki yksityiskohdat heistä. Hätäisesti Aada vilkaisi ympärilleen, muut oppilaat olivat keskittyneet kuuntelemaan rauhassa opettajaa. Kohta jokainen luokassa, ja koko koulussa, tietäisi yksityiskohdat mitä hän oli tehnyt ja sanonut ja… Voi helvetin helvetti. Se ei voinut olla totta, ei vaan voinut.

Saksan tuntien lähestyessä loppuaan hänen tunteensa vaihteli epäuskosta, pettymykseen ja pelkoon. Hän ei edelleenkään halunnut uskoa Miskasta mitään pahaa, mutta järkipuoli ei jättänyt häntä rauhaan. Kellojen soidessa hänen ajatuksensa olivat sekaisemmin kuin koskaan aiemmin.

Koulun pihassa hän harkitsi hetken tenniksen väliin jättämistä, mutta mitä muuta hän olisi tehnyt? Mennyt kotiin itkemään? Ei kiitos. Voisi olla ihan hyvä päästä lyömään jotakin. Oli se sitten edes tennispallo, eikä Miskan tai Tiiun naama, riippuen siitä kumpi oli se valehtelija.

Edes tennis ei saanut hänen mieltään selkenemään vaan jokainen hetki hänen ajatuksensa askartelivat Miskassa. Hän ei osannut syöttää, tai lyödä, välillä hän ei tavoittanut edes niitä helppoja palloja. Onneksi tänään oli vain harjoituspeli, eikä valmentaja ollut näkemässä hänen räpiköintiään.

Vaatteidenvaihdon jälkeen Aada käveli ulko-oville ja näki Miskan auton parkissa heti ovien edessä. Hän jähmettyi paikoilleen, Aada oli jo ehtinyt unohtaa mitä aamulla oli sovittu. Ei kai Miska olisi tullut hakemaan häntä, jos hän oli pelkkä pano? Pieni toivo virisi hänen sisällään.

- Anteeksi, ääni hänen takaansa sanoi, ja keski-ikäinen mies työntyi hänen edelleen.

Aada havahtui, keräsi itsensä parhaansa mukaan kokoon ja asteli ulos ovista. Miska nousi leveä hymy kasvoillaan ulos autosta. Aada seisahtui niille sijoilleen. Älä anna sen olla totta, oli ainut ääni hänen päässään. Miska tuli lähemmäksi ja sanoi:

- Ihana nähdä sua.

- Onko? Aada kysyi arkana.

- Tietysti, mitä sä nyt hupsuttelet, Miska naurahti ja tarttui hänen käsivarsiinsa. Aada peruutti kosketuksen ulottumattomiin, hänen täytyi ensin saada varmuus.

- Sinähän sait jo mitä halusit.

Ei hänen ollut tarkoitus olla noin tyly, mutta iltapäivän epäilyjen jälkeen sanat vain karkasivat ulos. Miskan ilme muuttui ihmetteleväksi.

- Mä en nyt yhtään ymmärrä sua.

- Se veto, Aada sai jännittyneenä henkäistyä.

Miskan kasvoille noussut katumus toi Aadalle lopullisen varmuuden. Tytöt olivat olleet oikeassa, hän oli ollut pelkkä veto. Aada ei ollut ikinä elämänsä aikana ollut yhtä lyöty ja nöyryytetty. Hampaat pureutuivat alahuulen sisäpintaan, hän ei itkisi, ei romahtaisi, eikä todellakaan näyttäisi, että häneen sattui. Aada kääntyi ympäri ja lähti nopeasti kohti linja-autopysäkkiä. Ihmeekseen hän pystyi edelleen kävelemään ja hengittämään ja ajattelemaankin. Voi hyvä luoja, miten hän oli saattanut olla niin tyhmä? Kuinka ihmeessä hän oli langennut tuollaisen pelimiehen syliin niin helposti?

Hän oli luullut löytäneensä jotain ainutlaatuista, kokenut huikeampaa onnea mitä ikinä aiemmin ja kaikki se oli valheelle rakennettua. Miskan puolelta se kaikki oli ollut vain pelkkää seksiä, ja tämä voisi saamansa lisäksi lunastaa itselleen voiton siitä vedosta. Aadaa alkoi paleltaa niin, että hän pian vapisi.

- Kuka sulle kertoi? Miska kiersi hänen eteensä ja kysyi vihaisena.

- Sekö sinua eniten huolettaa? Aada sylkäisi takaisin.

- Ei, tai siis mä voin kyllä selittää… Miska aloitti.

- Älä, muuta hän ei pystynyt sanomaan.

Eikä sanoilla ollut juuri nyt mitään väliä. Häneltä ei niitä löytänyt, eikä Miska saisi niiden avulla tätä korjatuksi.

- Aada, anna anteeksi, Miskan ääni oli pelkkää katumusta.

Hän kiersi Miskan ja lähti jatkamaan kohti pysäkkiä. Miska lähti seuraamaan häntä, ja jatkoi anteeksipyytelyään. Aada kaivoi takkinsa taskusta kuulokkeet korviinsa ja laittoi kännykästä ensimmäisen biisin soimaan. Mitä vain, kunhan saisi suljettua Miskan maailmansa ulkopuolelle. Hän joutui kahdesti suurentamaan äänenvoimakkuutta ennen kuin sai Miskan äänen kuulumattomiin. Hänen täytyisi vain päästä pois mahdollisimman nopeasti, kauas Miskasta ja elämänsä suurimmasta virhearviosta.

Aada pysähtyi ja vilkaisi kelloaan, neljä minuuttia, toivottavasti bussi olisi ajoissa. Miska pysähtyi hänen eteensä, mutta Aadan katse pysyi maassa etuvasemmalla. Turhautuneena poika nykäisi napit pois hänen korvistaan.

- Älä koske minuun, Aada sähähti.

- Kuuntelisit nyt, mä voin oikeasti selittää.

- Minua. Ei. Kiinnosta. Mene, Aada sanoi ääni pohjatuultakin kylmempänä.

- Se oli todellista, eikä sillä ollut mitään tekemistä sen vedon kanssa, Miska astui lähemmäksi ja nosti kätensä hänen poskelleen.

Aada värähti tahtomattaan, kosketuksen taika oli edelleen tallella. Vauhkona hän riuhtaisi itsensä kauemmaksi, pois Miskan voimakentästä, joka voisi heikentää hänen vastarintansa. Miska tuli lähemmäksi.

- Älä, heikko pyyntö pysäytti Miskan.

Aada räpytteli kiivaasti silmiään. Päätös itkemättömyydestä oli ollut paljon helpompi kuin sen toteuttaminen käytännössä. Silmäkulmastaan hän näki pojan ilmeen, aivan kuin tähänkin olisi sattunut yhtä paljon. Niin varmasti, todennäköisesti se oli kyyneleiden aiheuttama näköharha.

Lähestyvän bussin ääni oli ihaninta mitä Aada oli kuullut koko päivänä, ihan kohta hän olisi turvassa ja pääsisi kauas pois tuosta... Aada ei edes keksinyt tarpeeksi hirveää nimitystä. Hitaasti Aada asetti kuulokkeet takaisin korviinsa, kaivoi matkakortin taskustaan ja katse tiukasti maahan luotuna suuntasi linja-auton etuovelle.

Aada valitsi tienpuoleisen paikan bussissa, ettei vahingossakaan näkisi edes vilausta Miskasta. Istuessaan nuhjuisella penkillä musertava tyhjyys valtasi hänet. Se mikä oli alkanut nopeasti, sai päätöksensä vielä nopeammin. Hän oli luullut löytäneensä jotain ainutlaatuista, mutta olikin langennut pelkän kiiltokuvan käsivarsille. Äskeisen jälkeen Aada ei tiennyt mikä Miskassa oli todellista ja mikä hänen hullaantuneen sydänparkansa kehittämää fantasiaa. Varmaa oli se, että kaikki oli yhtä pirun isoa virhettä. Hän oli aina pitänyt itseään fiksuna, mutta tässä asiassa hän oli ollut todellinen tyhjäpää. Kai hänen olisi pitänyt tajuta, että jos jokin vaikutti liian hyvältä ollakseen totta, se ei sitä olisi. Aada sätti sinnikkäästi itseään, vihasi Miskaa joka solullaan ja siltikin, osa hänestä suri sitä todeksi luulemaansa, sittemmin illuusioksi paljastuneen Miskan menetystä.

Osa 6