lauantai 13. joulukuuta 2014

13. luukku: Kirjoista kahville



Pepe opasti Ollin sisään kirjaston kokoushuoneeseen, opettaja tervehti heitä jostain vasemmalta puolelta ja Olli vastasi tervehdykseen. Koira pysähtyi merkiksi tyhjästä tuolista. Olli kokeili tuolin sijainnin, istuutui ja taputti kiitokseksi Pepeä.
- Sinä oletkin taas ensimmäisenä paikalla, Raisa sanoi ja hymy kuului hänen äänessään.
- Minun pitää aina varautua viivästyksiin, niin mieluummin lähden hyvissä ajoin, Olli tuumi ja jatkoi kevyemmin: - Kesä meni taas äkkiä.
- Mietin ihan sitä samaa, vastahan meillä oli kevään viimeinen kerta ja nyt ollaan täällä taas. Teitkö kesälomamatkoja?
- Kävin minä siskon luona Savonlinnassa ja suvun mökillä Suonenjoella.
- Me kävimme Martin kanssa Pohjois-Italiassa.
- Veronassa?
- Eihän sitä tällainen kirjallisuusfani voi jättää väliin.
Ovelta kuului kahdet askeleet ja tulijoiden tervehtiessä Olli tunnisti heidät Seijaksi ja Meeriksi. Hän oli käynyt kansalaisopiston kirjallisuuspiirissä viimeiset kahdeksan vuotta, ja muut piiriläiset olivat käyneet tutuiksi ajan mittaan.

Olli osallistui keskusteluun kesällä luetuista kirjoista ja kuunteli kuinka laahustavasti kävelevä Tauno saapui seuraavaksi, hänen jälkeensä tuli Elina, jonka hajuvesi muistutti viileää järvivettä. Sirkka ja Anna tulivat kaksin ja puivat kirkkokuoron uutta vetäjää vielä kun istuivat paikoilleen. Sitten tulivat askeleet ja puheääni, jota hän ei tunnistanut. Olli kuuli kuinka vieras istui häntä vastapäätä, mutta tämä ei enää puhunut.
- Kello on kuusi ja kaikki taitavat olla paikalla, joten eiköhän aloiteta, Raisa sanoi ja sulki oven.
- Hei vaan kaikille, toivottavasti teillä oli mukava kesä, opettaja jatkoi, kun kaikki olivat keskittyneet kuuntelemaan häntä.
Hän ei ehtinyt sanoa muuta, kun ovelta kuului hätäinen koputus. Raisan askeleet siirtyivät takaisin ovelle. Olli kuuli helposti tulijan sanat, vaikka tämä lähes kuiskaten pyysi anteeksi.
- Ei se mitään, emme ehtineet kunnolla edes aloittaa. Käy vaan istumaan.
Tulijan kengät narisivat kivilattiaa vasten, ulkona oli tainnut alkaa sataa sitten Ollin saapumisen jälkeen.
- Anteeksi, voiko tähän istua, pehmeä ja lämmin ääni kysyi Ollin vierestä.
- Ole hyvä, Olli nyökkäsi.
Naisen istuessa Olli aisti pienen ilmavirran ja nainen tuoksui yhtä lämpimältä kuin miltä kuulosti.

- Mukavaa, että olemme saaneet kaksi uutta jäsentä, joten aloitetaanpas ilta esittelemällä itsemme ja samalla voitte kertoa millaisesta kirjallisuudesta pitää. Aloita vaikka sinä Seija.
- Minä olen Seija Korhonen ja pidän erityisesti vanhoista dekkareista. Agatha Christie ja sellaiset ei mitkään liian raa’at kirjat.
Seijan ääni oli vähän nariseva, nainen tosin muuten oli mukava, ja Olli oli useaan otteeseen puhunut hänen kanssaan pitkät litaniat.
- Meeri Ahonen, minä luen kaikenlaista, mutta eniten minua kiinnostavat vanhat klassikot.
- Tauno Viitamäki, enimmäkseen minä luen suomalaisia kirjoja ja varsinkin sotajuttuja ja elämäkertoja.
Taunon äänestä kuului tämän runsas tupakointi käheytenä ja hengästymisenä, ja jos sitä ei kuullut äänestä sen saattoi haistaa.
- Minä olen Sanna Tiitinen. Minun suosikkejani ovat historialliset romaanit.
Sanna oli toinen niistä uusista tulokkaista ja tämän ääni tärisi hermostuneena. Nainen myös kuulosti nuoremmalta kuin Olli oli olettanut. Kansalaisopiston kirjallisuuspiiri ei varsinaisesti nuoria houkutellut.
- Sirkka Salo, ja minä pidän eniten Enni Mustosen teoksista, muutenkin luen sen tyylistä kirjallisuutta.
- Minun nimeni on Anna Liimatainen ja enimmäkseen luen rakkausromaaneja.
Seuraavaksi lähellä Ollia alkoi Elina puhua, nainen kuulosti yhtä viileältä kuin miltä tuoksui:
- Elina Varis. Minä viihdyn parhaiten suurten klassikoiden parissa.
Olli oli koko kierroksen ajan odottanut hermostuneena omaa vuoroaan, varsinkin kun piirissä oli nyt kaksi uutta henkilöä, erityisen jännittävää oli se lämpöisen oloinen nainen hänen vieressään.
- Minä olen Olli Makkonen ja luen paljon kaikenlaista, mutta kiinnostavinta on nykykirjallisuus. Erityisesti suomalainen, hän vielä lisäsi.
Nainen hänen vieressään vaihtoi asentoa ennen kuin alkoi puhua.
- Olen Kanerva Talas. Enimmäkseen haluan kirjojen viihdyttävän, joten luen paljon rakkausromaaneja tai jännityskirjallisuutta, toisinaan yritän sivistää itseäni klassikoilla tai elämäkerroilla.
Olli kuunteli mielellään Kanervan ääntä, joka lämmitti samoin kuin mukillinen teetä syysiltana. Nimikin tuntui sopivan mainiosti naiselle, samanlaista maanläheisyyttä oli sekä nimessä että naisessa.

- Hauska tavata sekä uudet että vanhat. Mukavaa kuulla, että luette niin monipuolisesti eri kirjallisuutta, joten meidän on helppo tulevan lukuvuoden aikana tutustua eri teoksiin. Olen jo hahmotellut mitä kirjoja lukisimme, mutta luonnollisesti otan ehdotuksia vastaan, Raisa alkoi johdattaa kurssilaisia.
Olli istui paikoillaan hievahtamatta, mutta ei pystynyt täysin keskittymään opettajan puheeseen. Hän seurasi Kanervan liikkeitä sen minkä pystyi. Mutta ei se mitään tarkoittanut, hän oli vain utelias uudesta ryhmäläisestä, Olli lisäsi mielessään.
Pian myös oppilaat pääsivät ääneen ja keskustelu soljui eteenpäin kesällä luetuissa kirjoissa, tulevan lukuvuoden kirjatoiveissa ja syksyn uutuuskirjoissa. Olli osallistui keskusteluun silloin kun uskalsi, kesäloma oli saanut hänet jälleen arastelemaan muita oppilaita, mutta kokemuksesta hän tiesi, että syksyn edetessä jännitys hälvenisi.

Kirjallisuuspiiri kokoontuisi kahden viikon välein, ja ensimmäiseksi kirjaksi opettaja määräsi heille Toni Morrisonin Kodin. Olli painoi nimen mieleensä ja päätti käydä heti tunnin päätyttyä kysymässä sitä kirjastovirkailijalta. Tietysti muutkin olivat keksineet saman, ja hitaimpana luokasta lähtijänä Olli joutui viimeiseksi jonoon. Hän rapsutti hajamielisesti Pepen päälakea. Kirjasto oli ihastuttavan hiljainen paikka verrattuna kadun tai kahvilan hälinään. Olli välttelikin ruuhkissa liikkumista korviin ottavan melun takia. Vaikka nykyisin kaupungilla liikkuminen oli helpompaa, kun oli Pepe turvana, ja sitä edeltänyt Lilli, mutta nuorena hän oli joutunut olemaan pelkän valkoisen kepin varassa.
Olli odotti vuoroaan ja kuunteli, kun edellä jonottavat tekivät kaukolainauspyyntöjä. Hajusta päätellen Tauno oli hänen edellään. Olli terästäytyi, kun hän kuuli Kanervan äänen tiskiltä. Naisella ei vielä ollut kirjastokorttia, joten hän oli todennäköisesti äskettäin muuttanut tänne. Kyllä paljon lukevalla muuten olisi kirjastokortti, Olli järkeili.

Tauno kähisi oman tilauksensa ja viimein oli Ollin vuoro. Hän kysyi oliko Kodista ilmestynyt äänikirjaa. Tiskillä oli kirjaston mukavin työntekijä Hilkka, joka kertoi lyhyen näppäimistön naputtelun jälkeen, että Kotia löytyi sekä heidän kirjastostaan äänikirjana että Celiasta pistekirjana. Olli päätti ottaa äänikirjan, sillä hänellä oli kotona muutama pistekirja odottamassa lukemista ja lisäksi hän pääsisi aloittamaan Kodin heti, eikä tarvitsisi odottaa sitä muutamaa päivää mikä näkövammaisten kirjaston toimituksissa kesti. Hilkka nouti hänelle äänikirjan, ja hyvillään Olli lähti kirjastosta cd-kotelo kangaskassissa heiluen. Ulkona sataa tihuutti, mutta onneksi kotiin oli lyhyt matka. 

Syksy riensi eteenpäin samalla vauhdilla kuin kesä aiemmin. Ollin arki oli niin rutinoitunutta, että harrastukset olivat sen tervetulleita rikkojia. Hän kävi maanantaisin ja torstaisin kuntosalilla, keskiviikkoisin englannin keskusteluryhmässä ja perjantaisin kuorossa. Kohokohdaksi muodostui kuitenkin kirjallisuuspiiri ja Kanerva. 

Kanerva jatkoi edelleen istumista Ollin vieressä ja ennen tunnin alkua, Kanerva osasi tulla jo ajoissa, he juttelivat kaikenlaista. Ensin pelkästään kirjoista, mutta jo muutaman kerran jälkeen vähän säästä, musiikista, kaupungin tapahtumista tai työkiireistä. Olli oli monien pettymysten jälkeen tullut hyvin varovaiseksi ihmissuhteissa, eikä hän oikeasti enää uskonut tässä iässä löytävänsä ketään vierelleen. Eikä Kanerva varsinaisesti muuttanut hänen uskomustaan, mutta jokin toivon kaltainen alkoi hiljalleen viritä.

Kanerva oli mukava, tämä kuunteli Ollin juttuja ja puhui vilkkaasti omistaan. Hänen naurunsa oli hersyvää ja sai aina Ollinkin hymyilemään. Kanerva tuoksui edelleen lämpimältä, kuin tulta ja mausteita. Toisinaan hän kosketti ohimennen Ollin käsivartta ja aina se tuntui yhtä mukavalta. Kanerva puhui paljon lapsistaan, 13-vuotiaasta Auroorasta ja 11-vuotiaasta Aarnista, mutta ikinä tämä ei maininnut mitään lasten isästä tai muustakaan miehestä elämässään. 

Vähitellen Olli alkoi miettiä Kanervan pyytämistä kahville. Oliko se sitten järki vai epävarmuus, joka tolkutti koko ajan, että ei Kanerva lähtisi hänen kaltaisensa kanssa mihinkään, mutta kun ajatus oli kerran ilmennyt, se ei lähtenytkään pois. Piiri toisensa jälkeen Olli istui sähköistyneenä Kanervan vieressä, ei pystynyt kunnolla keskittymään keskusteluun saati sitten muistanut mitään lukemistaan kirjoista. Kehtaa, en kehtaa, Olli punnitsi ja sitten syyskauden viimeisellä kerralla hän ihan vahingossa lipsautti ehdotuksen kahvittelusta. Kanerva tarttui innokkaasti tarjoukseen. Olli ei tiennyt kummastako oli järkyttyneempi, siitä että oli oikeasti uskaltanut pyytää Kanervaa kahville vai että hän oli suostunut. Kummassakin riitti sulateltavaa. He sopivat tapaavansa kahvila Laineessa, joka oli lähellä keskustaa, mutta ei kuitenkaan niitä kävelykadun vierustan meluisia paikkoja. 

Mitä lähemmäksi sunnuntai tuli sitä hermostuneempi Olli oli. Tämä oli niin typerää, hän manasi Pepelle. Ei hän osannut käydä treffeillä. Mitä jos heillä olisi vain vaivaantunutta hiljaisuutta? Ja kaikki olisi pilalla, Kanerva siirtyisi muualle istumaan ja hän ei kehtaisi enää käydä koko kirjallisuuspiirissä. Koko sunnuntain hän oli varma, että oksentaisi. Olli kuitenkin pääsi lähtemään kotoaan ilman pahoinvointia ja matkalla kahvilaan hän mietti olisiko pitänyt ostaa kukkia. Se olisi ehkä ollut liikaa. Mutta ihan kohta hän pääsisi kunnolla juttelemaan Kanervan kanssa, piirin alkaminen ei keskeyttäisi tätä tuokiota heti viiden minuutin jälkeen. Mistä hän voisi puhua Kanervalle? Tietysti kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta näin ensimmäisellä kerralla olisi varmaan parasta yrittää olla järkevä. Ja hauska.  Olli saattoi jo mielessään kuulla Kanervan eloisan puheen ja helisevän naurun. Olli tajusi hymyilevänsä, toivottavasti hän ei virnistelisi kuin idiootti Kanervan edessä.

Olli saapui kahvilaan ja heti ovella hän kuuli Kanervan kutsuvan häntä. Olli ohjasi Pepen ääntä kohti ja hermostuneena hän istui pöytään.
- Minä en uskaltanut vielä ottaa mitään, kun en tiedä mitä juot. Kahvia vai teetä?
- Kyllä minä kahvia juon, käydään hakemassa, Olli vastasi.
Jonossa Kanerva kehui suklaakakun näyttävän syntiseltä ja he molemmat ottivat sitä palat. Olli maksoi ostokset ja Kanerva kantoi tarjottimen pöytään.
Pian Olli huomasi pelänneensä turhaan, keskustelu oli sujuvaa ilman vaivaantuneita taukoja. Kanerva kertoi uuteen kaupunkiin asettumisesta ja kyseli Ollilta sisäpiirin vinkkejä kaupungista. Olli kehui konserttisalia, ravintola Salianoa ja rantaa kiertävää kuntopolkua.
- Tiedätkö, minua vähän jännitti, mutta tämä on oikein mukavaa. Uusia ystäviä on tässä iässä enää niin hankala saada, Kanerva sanoi kepeästi.
Olli jähmettyi paikoilleen.
- Ystäviä, hän toisti.
- Niin, Kanerva aloitti iloisesti, mutta ilmeisesti näki hänen venähtäneen ilmeensä. – Oi. Oi, ethän sinä olettanut mitään muuta tästä?
Vaikka Kanervan äänen lämpö ei ollut hävinnyt mihinkään, Ollia kylmäsi niskasta varpaisiin. Niinpä tietysti, millainen typerys hän oli ollutkaan.
- En olettanut, hän sai kakistettua.
- Oikeasti?
- En, en. Minä vain olen niin pidättyväinen uusien ihmisten kanssa, että ystäväksi kutsuminen näin nopeasti hämmensi, Olli valehteli ihmeen sujuvasti. Ainakin se oli ihme hänelle itselleen, sillä tuntui, että pettymys oli jähmettänyt myös hänen aivonsa. Toivottavasti hänen ilmeensä ei paljastanut totuutta Kanervalle.
- Ai, no minä olen juuriltani Pohjois-Karjalasta ja pidän kaikkia postimiestä tutumpia ihmisiä ystävinäni, Kanerva sanoi iloisesti, joten ilmeisesti hänen valheensa oli ostettu totena.
Suklaakakku oli syöty ja kahvi juotu, ja yhä Kanerva piti yllä keskustelua. Olli oli äskeisen jälkeen entistä vaisumpi, vaikka hän kuinka yritti osallistua keskusteluun, se oli hänen puoleltaan väkinäistä.

Viimein Kanerva kertoi, että hänen täytyisi lähteä.
- Kiitos Olli, voidaanko ottaa tämä joskus uusiksi?
- Ehdottomasti, hän sai kakistettua ja hymyili väkinäisesti.
Kanerva puristi hänen kättään ja lähti. Olli odotti, että ovi kolahti, laski sataan ja nousi sitten. Hän tarttui Pepen valjaisiin ja lähti ulos. Hänen olisi pitänyt tietää. Miksi ihmeessä hän oli ollut niin typerä, että oli uskonut Kanervan voivan kiinnostua hänestä? Hän oli pelkkä sokea typerys, joka herätti naisissa ainoastaan sääliä. Olli pysähtyi keskelle katua kokoamaan itseään. Pepe vinkaisi ja tökkäsi lohduttavasti hänen jalkaansa.
- Kyllä se tästä, Olli mutisi ja silitti Pepen päätä. – Kai minun pitää viimein uskoa, että ei minua kukaan halua.

Tänään on Lucian päivä ja alkuun halusin kirjoittaa modernin version Luciasta, mutta perehdyin vähän enemmän legendoihin, eikä niistä sitten mitään syntynyt. Mutta Luciahan on sokeiden ja näkövammaisten pyhimys, ja niin syntyi Olli, klo 14.23 12.12.2014. (Edelleen paras motivaattori on viime hetken paniikki.)

14. luukku 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti