keskiviikko 24. joulukuuta 2014

24. luukku: Pieniä ja keskisuuria ihmeitä


Jimi puristi tiukasti talutushihnaa kädessään, lenkki oli vielä pujotettu ranteen ympäri varmistukseksi. Hihnan toisessa päässä Piku haisteli keskittyneesti ojanpientareen talventörröttäjiä. Jimi tiesi, että joku toinen koira oli jättänyt siihen viestin. Piku nosti pientä koipeaan ja jätti omansa. Jimi nykäisi hihnaa, ja Piku lähti touhottamaan eteenpäin.

Jimi oli valtavan ylpeä ensimmäisestä koirastaan. Hän oli kärttänyt koiraa ainakin vuoden ennen kuin isä ja äiti suostuivat. He epäilivät, ettei Jimi jaksaisi huolehtia koirasta, ja se jäisi isän ja äidin vastuulle, mutta Jimi oli luvannut pitää huolen lemmikistä. Ja hän oli pyyhkinyt lattialta pissejä, kun Piku ei vielä osannut pyrkiä oikeaan aikaan ulos, hän muisti huolehtia, että Pikulla oli aina vettä tarjolla, opetti sitä istumaan ja antamaan tassua ja nyt hän oli saanut luvan käyttää ensimmäistä kertaa Pikua kävelyllä. Jimi oli taluttanut Pikua ympäri heidän pihaansa, mutta portista hän ei ollut saanut lähteä. Nyt hän oli saanut luvan käyttää Pikua kotikadun päässä.

Hän oli unelmoinut saksanpaimenkoirasta tai kultaisestanoutajasta tai muusta isosta koirasta, mutta vanhemmat olivat suostuneet vain johonkin pieneen ja helppoon, ja niin villakoiranpentu oli muuttanut heille kolme kuukautta sitten. Eikä Jimi enää unelmoinut isosta koirasta. Pieni, nappisilmäinen ja pehmeäturkkinen Piku oli täydellinen.

Hän oli puristanut hihnaa niin tiukasti, että käteen alkoi sattua paksun toppahanskan sisällä, joten Jimi päätti vaihtaa kättä. Hän pysähtyi, kiersi lenkin pois ranteensa ympäriltä ja juuri kun hihna oli hänen sormenpäissään, Piku lähti haukkuen juoksemaan. Jimi lamaantui hetkeksi paikalleen nähdessään irti olevan Pikun. Pentu pinkoi jalkakäytävää eteenpäin.
- Piku, seis! Jimi huusi, mutta turhaan.
Jimi lähti juoksemaan koiran perään koko ajan huutaen perään, mutta Piku ei pysähtynyt. Jimiä ei ollut ikinä pelottanut yhtä paljon, ja häntä alkoi itkettääkin. Juuri kun hän oli saanut äidiltä ja isältä luvan yksin ulkoiluttaa Pikua, hän oli päästänyt sen karkuun. Koira voisi hävitä, tai jäädä auton alle ja sitten hän ei varmasti saisi ikinä enää uutta koiraa. Jimi nyyhkäisi hengästyneenä ja yritti juosta kovempaa, mutta Piku vain paineli edellä karkuun.

Piku juoksi ison tien yli, jatkoi laajan ojan pohjan yli kävelytielle, siitä lumikerroksen kuorruttaman nurmikon yli ja järven jäälle.
- Piku, tänne, Jimi huusi juostessaan.
Piku pieneni edessä koko ajan, mutta sen tassunjäljet näkyivät selvinä lumessa. Jimi huohotti, suussa maistui jo veri kuin joskus koulun hiihtokisoissa. Järven jäällä Piku villiintyi täysin, se juoksi ihmeissään suurta ympyrää ja haukahti välillä. Juuri kun Jimi oli päässyt rantaan, hän näki Pikun vajoavan jäihin. Pentu päästi hätäisen ulvahduksen, eikä Jimi miettinyt tai epäröinyt vaan jatkoi juoksuaan. Hänen täytyi pelastaa Piku. Jalat iskeytyivät lumen peittämälle jäälle, välillä hän liukasteli, mutta jatkoi vain. Jää päästi varoittavan räsähdyksen, mutta Jimi ei kuullut sitä, hän kuuli vain pennun itkun, kun se yritti päästä pois hyisestä vedestä.

Toinen räsähdys ja sen jälkeen jää katosi Jimin alta. Hän putosi kylmään ja mustaan veteen, järkytys iski ilman pois keuhkoista ja hädissään hän alkoi räpiköidä takaisin pintaan. Jimi sai päänsä takaisin pinnalle ja vetäisi henkeä. Kylmää, joka puolella niin kylmää. Jimi hampaat alkoivat kalista. Märät toppavaatteet olivat raskaat ja vetivät häntä koko ajan kohti pohjaa. Pohjaa, johon hänen jalkansa eivät yltäneet. Jää avannon ympärillä oli liukasta ja vaikka Jimi kuinka yritti, hän ei saanut otetta. Pikun hätäinen itku sekoittui hänen omaansa. Hän ajatteli äitiä ja isää ja isosiskoa. Mummoa ja pappaa.
 - Apua, Jimi yritti huutaa, mutta kylmyys hytisytti häntä niin pahoin, että hän ei saanut aikaiseksi kuin vikinää.

Rannalla Matti, Pirkko ja Risto olivat istahtaneet penkille lepäämään. Matka Matin kämpiltä ostarille oli yllättävän pitkä. Mutta kädestä käteen kiertävä kaljapullo sai pysähdyksen tuntumaan tarpeelliselta.
Riston katse kiinnittyi jäällä juoksevaan poikaan, kun hän ojensi pullon Pirkolle.
- Ei helvetti, hän mutisi.
Hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan, eikä voinut kuin istua ja katsoa. Ja kun poika viimein vajosi jäihin hän kirosi uudelleen. Risto nousi pystyyn ja vilkuili hädissään ympärilleen, rannalla ei näkynyt ketään.
- Meidän täytyy auttaa, hän sanoi Matille ja Pirkolle.
- Mitä? Pirkko kysyi pöllämystyneenä.
- Tuolla lapsi putosi heikkoihin jäihin.
- Ei meistä apua ole. Ei tuo jää kestä aikuista, toissapäivänähän se lainehti vielä koko järvi, Matti sanoi ja katsoi odottavasti kaljapulloa, joka vielä oli Pirkon huulilla.
Risto katsoi järkyttyneenä kaksikkoa, joka kinasteli viimeisistä tipoista mallasta. Risto jätti heidät taakseen ja lähti kohti rantaa.
- Soittakaa edes apua, hän huusi jälkeensä, mutta kumpikaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
Järveltä kuului kuin koiran uikutusta, mutta Risto arveli äänen lähtevän lapsesta. Hän näki pään pilkistävän avannosta, mutta kovin pitkään lapsi ei pysyisi pinnalla.
- Apua! Apua! Risto huusi ja mietti kuinka voisi edes yrittää pelastaa lapsen.

Hän huomasi rannalla vähän kauempana ylösalaisin käännetyn veneen. Uusi vilkaisu jäälle. Poika oli ehkä viidentoista kahdenkymmenen metrin päästä rannasta. Hän ei ikinä pääsisi noin pitkälle edes kierimällä. Risto harppoi veneen luo, huomasi sen vanhaksi, todella vanhaksi, mutta pohja näytti ehjältä. Lapsen onneksi vene ei ollut kiinni missään, ei kai kukaan tällaista rötisköä edes yrittäisi varastaa. Risto kampesi veneen oikein päin, löysin sen alta airot, nosti ne kyytiin ja raskaasti huohottaen sai veneen työnnetty jäälle. Tietysti pohjasta puuttui tappi ja koko komeus rysähtäisi hetkenä minä hyvänsä jäihin, mutta nyt ei ollut aikaa epäröidä tai pelätä.

Risto roikkui veneen kokassa ja potki jaloillaan vauhtia. Hän ei uskaltanut kävellä kunnolla, niin olisi kyllä saanut venettä nopeammin eteenpäin, mutta samalla hän olisi vaarantanut itsensä ja sitten ei kukaan ainakaan ehtisi auttaa lasta. Jää rasahteli, ja Risto hoki mielessään kestä, kestä, kestä perkele vielä vähän.

Perkele auttoi hänet parin metrin päähän pojasta ennen kuin jää antoi periksi ja vene oli pitkästä aikaa vesillä. Risto vääntäytyi kunnolla veneeseen, ryömi sen perään ja tökki airolla vauhtia ja rikkoi jäätä veneen edestä. Lapsi katsoi häntä avannosta, huulet sinisinä, mutta muuten kalpeana. Täysin hiljaa.
- Koeta jaksaa, Risto sanoi rohkaisevasti.
Sai sen verran tökättyä venettä eteenpäin, että ylti ojentamaan airon pojalle. Lapsi tarttui airoon ja roikkui siinä tiukasti, kun Risto lähti vetämään poikaa kohti venettä. Viimein poika oli niin lähellä, että Risto ylsi nostamaan hänet kyytiin. Vene keikahti vaarallisesti ja hetken Risto sai pelätä, että järvi kutsuisi heitä molempia, mutta tasapaino palautui, kun hän heilautti pojan keskelle venettä.
- Ja nyt äkkiä rantaan ja lämpimään, Risto sanoi ja yritti hymyillä surkeasti vettä valuvalle pojalle.
- Ei kun Piku. Piku pitää pelastaa, poika huudahti ääni täristen, eikä Risto saanut selvää sanoista.
- Mitä?
- Piku on tuolla, poika itki ja osoitti vähän kauemmas jäälle.
Risto katsoi taakseen ja näki toisen avannon, josta pilkisti jotain pientä.
- Sinun koirasi?
- Niin, poika niiskaisi. – Sinun pitää pelastaa se.
Huokaisten Risto katsoi veneen pohjaa, jonka reiästä pulputti hyvää vauhtia vettä veneeseen.
- Sinä menet nyt tuon reiän päälle seisomaan, niin minä yritän pelastaa sen hemmetin rakin, Risto ärähti.
Pojan jättämän avannon jälkeen veneellä oli helpompi liikkua, sillä jää oli pelkkä lasinohut kuori, joka särkyi pelkästä veneen kosketuksesta. Risto sauvoi yhdellä airolla koiran luo, ja nosti lopen uupuneen piskin niskavilloista veneeseen. Poika rutisi koiran rintaansa vasten ja katsoi Ristoa niin kiitollisena, ettei hänelle oltu ikinä sellaista katsetta suotu.

Hiljaisena Risto lähti takaisin kohti rantaa, nyt siellä jo seisoi pienehkö joukko ihmisiä seuraamassa tilannetta. Toivottavasti nuo olivat tajunneet soittaa apua, sillä poika taikka koira eivät tässä pakkasessa läpimärkinä kovin pitkään enää pärjäisi.

Veneen kokka tökkäsi jäihin ja Risto siirtyi sinne yrittäen airolla iskeä jäätä rikki. Kun se ei enää onnistunut, hän uskaltautui astumaan toisella jalalla jäälle, uhkaavaa natinaa ei kuulunut. Risto laski koko painonsa jäälle ja lähti vetämään venettä perässään. 

Hengitys kulki vaivalloisesti. Tämä oli fyysisesti raskain ponnistus minkä hän oli aikoihin tehnyt. Pää kostui pipon alla, takana kuului loiskahdus jokaisen vedon myötä, kun vesi veneen pohjalla liikkui mukana. Poika kuului kuiskivan lohduttavia sanoja koiralle.

Samaan aikaan kun Riston jalat viimein tapasivat kuivan maan, alkoi kuulua hälytysajoneuvon ääni. Kukaan töllistelijöistä ei vieläkään tullut auttamaan, he vain katsoivat, kun hän nykäisi veneen puolittain rantaan. Ei jaksanut enempää, mutta ei se siitä enää mihinkään uppoaisi. Risto vilkaisi poikaa, joka tärisi hiljaa paikoillaan. Hän veti piponsa takaraivolle ja lähti kävelemään kohti kotiaan. Hän tarvitsi nyt lepoa eikä iltapäivää ostarin nurkalla, kuten suunnitelma oli Matin ja Pirkon kanssa ollut.

Takaansa hän kuuli korviavihlovan sireenin äänen, viimein jarrutuksen ja ovien läimähdyksen. Hän oli oman osansa pojan pelastamisesta tehnyt, ei häntä enää kiinnostanut mitä tapahtuisi.

Risto makasi sohvalla silmät kiinni, mutta ei hän unessa ollut. Koko vartalo oli uskomattoman uupunut eilisestä ponnistelusta. Väsymystä vielä pahensi yön valvominen. Hän oli useaan otteeseen nukahtanut, mutta herännyt joka kerta painajaiseen. Hän oli pudonnut veteen, virran viemänä ajautunut jään alle ja yrittänyt epätoivoisesti hakata jäätä päänsä yläpuolella päästäkseen pintaan. Joka kerta hän oli herännyt henkeään pidätellen ja paniikissa.

Riston torkahduksen keskeytti ovikellon soitto. Liikkuivatko Jehovan todistajat enää näin lähellä joulua? Ovikello soi uudemman kerran, huokaisten Risto nousi ylös ja lähti katsomaan kuka ovella oli. Epäluuloisena Risto aukaisi oven. Joukon etummaisena oli se eilinen poika avannosta, hänen takanaan täysin tuntematon mies ja nainen. Ilmeisesti pojan vanhemmat, lähempänä neljääkymmentä vuotta oleva normaalinnäköinen pariskunta.
- Niin? Risto murahti.
Hän näki vanhempien silmissä kiiltävät kyyneleet ja tunsi olonsa entistä vaivaantuneemmaksi.
- Voimmeko tulla sisään? mies viimein sai kysytyksi.
Risto ajatteli sekaista yksiötä, tyhjiä pulloja ja pinttynyttä tupakansavua. Valitettavasti hän ei ollut humalassa ja nuo seikat vaivasivat häntä.
- Mieluummin ei, Risto sanoi, välittämättä siitä oliko töykeä vai ei.
Samassa nainen kapsahti hänen kaulaansa nyyhkyttäen kiitosta. Risto seisoi kömpelönä toinen käsi ovenkahvalla ja toinen karmilla. Nainen tuoksui hyvältä ja halasi häntä tiukasti. Lopulta tämä irrotti otteensa silmiään pyyhkien.
Mies ojensi häntä kohden sellofaaniin käärityn herkkukorin.
- Tämä on ihan liian pieni korvaus sinun urotyöstäsi, mutta emme ihan tyhjin käsin kehdanneet tulla, mies sanoi.
Häkeltyneenä Risto otti korin vastaan.
- Kiitos. Ilman sinua… Niin, ei sitä oikein pysty edes käsittämään, mies rykäisi.
- No minähän tein vain sen minkä jokainen muukin olisi tehnyt.
- Ei. Sinä teit sen, mitä kukaan muu ei olisi tehnyt. Rannalla kyllä oli katselijoita, mutta kukaan heistä ei edes yrittänyt auttaa Jimiä.
Risto ei sanonut mitään. Hän siirsi korin kädestä toiseen.
- Piku joutui vielä jäämään eläinlääkärin luo, mutta se jää henkiin, Jimiksi nimetty poika sanoi innokkaasti.
- Sehän on hyvä, Risto hymyili, vaikka ihmetteli vieläkin kuinka oli saattanut riskeerata oman ja pojan hengen mokoman puudelin takia.
Äiti tönäisi poikaa ja tämä katsoi häntä suoraan silmiin.
- Kiitos, että pelastit henkeni.
Kumman kuivaa tämä rappukäytävän ilma, kun silmät alkoivat kostua, Risto mietti ja hengitti ulos.
- Kiitos vielä suunnattoman paljon, meidän täytyy tästä varmaan lähteä, mies tuumasi, kun hiljaisuus alkoi venyä.
- Paljonhan tässä on vielä tehtävää, vaikka kyllä pahin jouluhössötys jäi eilisen jäljiltä ihan taka-alalle, nainenkin myönsi.
- Jos joskus voimme tehdä mitä tahansa hyväksesi, niin otathan yhteyttä, mies sanoi ja ojensi hänelle vielä paperin missä näkyi olevan heidän yhteystietonsa.

Vanhemmat lähtivät jo laskeutumaan rappuja, kun poika katsoi häntä suoraan, hymyili varovasti ja sanoi:
- Heippa, lähtien samalla isänsä jälkeen.
Hänelläkin oli joskus ollut poika, joka oli katsonut häntä noin.
- Hei, Risto rykäisi.
Kolmikko pysähtyi tasanteelle ja jäi odottamaan mitään hänellä olisi sanottavaa. Risto ei jäänyt epäröimään, jos olisi, hän ei olisi varmaan saanut sanotuksi mitään.
- Onko teillä kännykkää?
- Tietysti, molemmat vastasivat yhteen ääneen.
- Voisitteko soittaa tähän numeroon? Risto kysyi, laski korin eteisen lattialle ja kävi kaivamassa takkinsa taskusta rahapussin.
Hän palasi lompakkoa kaivellen rappukäytävään, mies oli tullut lähemmäksi kännykkä valmiina käsissään.
Risto luetteli numeron.
- Kysy onko Mika puhelimessa, ja jos on, niin sano, että Risto on valmis.
Mies katsoi häntä ihmeissään, mutta nyökkäsi ja nosti kuulokkeen korvalleen.

Risto työnsi kädet taskuunsa estääkseen niiden vapinan näkymisen. Juuri kun hän luuli, ettei toisessa päässä vastattaisi ollenkaan, mies alkoi puhua. Hän esitteli itsensä Jaakko Syrjäseksi, kysyi Mikaa ja sanoi sitten kuten Risto oli käskenyt.
- Ei minusta, Jaakko sanoi ja katsoi tutkivasti Ristoa.
Risto tunsi tuon kysymyksen niin hyvin. Jaakko laski katseensa ja alkoi selittää mistä tunsi Riston. Miehen käydessä tarinaa lävitse, hänen vaimonsa pyyhki uudet kyyneleet pois poskiltaan.
- Hän haluaa puhua kanssasi, Jaakko sanoi ja ojensi puhelimen Ristolle.
Varovasti hän tarttui luuriin ja nosti sen korvalleen.
- Haloo, Risto sanoi.
- Onko tuo juttu totta? niin tuttu, mutta viime vuosina äänetön ääni kysyi.
- Taitaa se olla.
- Ja sinä siis olet valmis hoitoon?
- Joo, Risto sai vain sanotuksi.
- Miksi nyt?
Risto katsoi pientä poikaa. Mietti kuinka tämän ollessa hädässä Pirkko ja Matti olivat vain kilvoitelleet viimeisestä oluesta, kuinka kukaan muu ei ollut auttanut, kuinka hänessä oli kuitenkin ollut jotain hyvää tuollaiseen tekoon, mutta kaikista eniten sitä, että hän oli ihan liian aikaisin riistänyt omilta pojiltaan tuollaisen luottamuksen mikä Jimin silmissä paistoi.
- Minä haluan raitistua. Ja minä haluan olla osa teidän elämäänne.
Linjalla tuli pitkä hiljaisuus, niin pitkä, että Risto epäili jo puhelun katkenneen.
- Me tullaan Matiaksen kanssa iltapäivästä, sun on parempi olla kämpillä.
- Kiitos. Kyllä minä olen.
Risto ojensi puhelimen takaisin, eikä kehdannut katsoa Jaakkoa silmiin.
- Voimia raitistumiseen, hän sanoi hiljaisella äänellä. – Minun äitini on ollut nyt kuivilla kahdeksan vuotta. Hienoa aikaa kaiken sen helvetin jälkeen.

Risto katsoi Jaakkoa silmiin, näki niissä pelkkää rohkaisua. Hän vilkaisi vielä Jimiä, joka hymyili aurinkoisesti. Hiljaa hän lähti takaisin asuntoonsa, jäi odottamaan poikiaan. Jos hän pystyi pelastamaan toisen ihmisen hengen, kyllä hän pystyisi siihen itsensäkin kohdalla.

Ehdinpäs tämän päivän puolelle!

Edit: Älkää ihmetelkö kommentteja, alunperin tässä Jimin näkökulmassa käytettiin oikeaa nimeä ja Riston näkökulmassa pojan nimi oli vaihtunut Elmeriksi. Älkää kysykö miksi. Nolo kaatuminen maaliviivalla.

6 kommenttia:

  1. Huuh nyt nää loppu :( Millonkas seuraavaa tarinaa voi ootella?

    Ja ihan tässä nyt vaan jäin miettimään että eikö poika ollut aluksi Jimi ja sitten lopussa se olikin Elmeri? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen niin joululoman tarpeessa! Miten ihmeessä tuollainen moka voi mennä ohi silmien?! Äh, pakko korjata.

      Kiitos. Ja joskus ensi vuonna on uutta luettavaa :)

      Poista
  2. Ymmärsinkö nyt kaiken aivan väärin vai kutsuttanko poikaa sekä Jimiksi että Elmeriksi..? Vai olivatko he eri henkilöt? Minun pitäisi varmaan olla jo nukkumassa, kun keskittymiskyky ei ole sama kuin sillon, kun ei väsytä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kun minä kämmäsin ja huolella! Pakko korjata tuo virhe, kuinka ihmeessä en sitä tajunnut?!? Ja se on linja tässä päässä se väsymys :D

      Poista
  3. Tämä joulukalenteri on kyllä ollut ihan tosi kiva juttu ja sun tekstejä on aina yhtä mukavaa lukea!
    Vähän jäi pari juttua häiritsemään, näin villakoiran omistajana, vaikka eihän tätä nyt pitäisi näin vakavasti ottaa. Viilataan nyt pilkkua vähän kuitenkin ;) Villakoirahan ei pienestä koostaan huolinatta ole välttämättä se "helpoin" vaihtoehto (lainausmerkit siksi, koska oli rotu mikä tahansa, koiran pitämisessä on aina oma työnsä) aktiivisen luonteensa takia. Yleinen käsitys villakoirista tuntuu olevan se, että ne on pieniä ja söpöjä sohvankoristeita, mutta asiahan ei oikeasti ole näin :D
    Plus sitten no minähän en tiedä että minkä ikäinen pentu on kyseessä ja tokihan se on ihan yksilöllistä, mutta mun 8kk isovilapoika ei nosta vieläkään jalkaa :'D
    MUTTA tämä oli tosiaan taas ihan tosihyvä tarina, meinas tuossa nousta tippakin linssiin kun koira hulahti jäihin.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina saa viilata pilkkua ja takertua yksityiskohtiin! Minulla ei hirveästi ole kokemusta koirista, mitä nyt kärsin kroonisesta koirakuumeesta, mutta olen lukenut keskusteluja, joissa pyydetään ehdotuksia ensimmäiseksi roduksi kokemattomalle koiranomistajalle. Ja minusta niissä on aina whippet, villakoira, joku spanieli ja bichon. Luotin siis ht.nettiin liikaa.

      Äh, luulin, että koirat osaavat nostaa jalkaa heti pennusta :D Just tämän takia yritän olla tarkka yksityiskohtien kanssa, kun asiasta enemmän tietävä lukija huomaa ne. Itseäni alkoi yhdessä kirjassa ärsyttämään, kun siinä väitettiin, että Audi on mukana F1:ssä.

      Ja kiitos :)

      Poista