tiistai 28. heinäkuuta 2015

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 3


Aurinko kutitteli Helinän kasvoja pakottaen tämän viimein antamaan periksi päivälle ja nousemaan haukotellen istumaan. Takkuisia hiuksiaan haroen Helinä siirtyi keittiöön etsimään aamupalaa. Jääkaapin tilanne oli lohduton, joten hän otti kuivakaapista näkkileipää ja liotti niitä mustassa teessä. Vanhempia ei näkynyt missään, eikä Helinä ollut muistanut tarkistaa kännykkäänsä, oliko siihen tullut jotain viestiä heidän liikkeistään. Helinä jätti teemukin tiskialtaaseen ja lähti pukeutumaan. Hän valikoi taas farkkushortsit ja topin. Helinä katsoi pöydällä ja sen ympärillä olevia taidetarvikkeita, mutta juuri nyt mikään niistä ei kutsunut häntä puoleensa, joten hän päätti lähteä jatkamaan kaupungin tekemistä omaksi. Löytää suosikkikirpparit, -kahvilat ja -paikat. Eteisessä hän löi varpaansa pahvilaatikkoon ja manasi. Äidin filosofiaan kuului, että muuttamisen yhteydessä laatikoista kaivettiin tavaraa tarvitsemisjärjestyksessä, ja jos seuraavan muuton aikana jotain oli edelleen pahvilaatikossa, se jouti kirpputorille tai kierrätyskeskukseen. Vastaavasti kirpparilta ja netin kauppapaikoista seilasi heille tasaista tahtia uutta kamaa, joten romun määrä oli vakio.

Eteisen pöydälle oli jätetty lappu, jossa äiti ja isä ilmoittivat olevansa kirpputorikierroksella. Helinä huokaisi, viime kerralla vanhemmat olivat kotiutuneet valtavan, ja valtava ruman, kiinalaisen maljakon kanssa. Siinä oli kuulema hyvä aura. Helinä aikoi heti lukion jälkeen muuttaa omilleen, ja vanhemmat pääsisivät kiertämään jotain Intiaa, jossa he olisivat olleet varmasti jo viimeisen 19 vuotta, elleivät olisi saaneet lapsia.

Helinä painoi oven lukkoon ja vasta sitten muisti tarkistaa, että avaimet olivat mukana. Pienessä hapsulaukussa oli niiden lisäksi vain kännykkä ja kukkaro. Helinä ravasi portaat alas ja löysi uskollisen sotaratsunsa kiltisti odottamassa pyörätelineestä. Päivä oli yhtä kaunis kuin edelliset päivät, kesästä tulisi ehkä ilmojen kannalta parempi kuin viime kesästä. Tuskin muuten. Viime kesänä hän oli ehtinyt asua Kajaanissa jo kuukausia ja koulusta saanut itselleen kavereita, joiden kanssa viettää kesä. Sade ja kylmyys olivat estäneet ulkona taiteilun, mutta kavereiden takia hän ei ollut nököttänyt vain sisällä piirtämässä, maalaamassa tai lukemassa.

Niin, hän voisi aloittaa kierroksensa kirjastosta. Jossain näillä nurkilla pitäisi olla pieni sivukirjasto, mutta hän halusi pääkirjastoon. Se taisi olla jossain kirkon nurkilla, näin Helinä muisteli, sillä hän oli Kajaanin viimeisinä päivinä tutkinut uuden kaupungin karttaa. Pyörätie oli hiljainen ja Helinä saattoi keskittyä ihastelemaan koivujen vehreyttä. Hän rakasti värejä. Kevät, kesä ja syksy olivat hänen suosikkejaan luontomaalauksissa, talvi oli, ainakin vielä, kovin hankala. Sitähän luuli, että lumi oli valkoista, mutta oikeasti katsomalla se oli kaikkea muuta.

Helinä näki kirkon tornin siintävän edessään ja piti sitä loppumatkan suuntamerkkinä kuin merimies Pohjantähteä. Kirkko oli kivinen, harmaa ja hiljainen. Helinä rullasi hitaasti yli parkkipaikan ja mietti, että pitäisi joskus käydä sisällä asti. Ei hän uskovainen tai edes uskonnollinen ollut, mutta kirkoissa oli aina katsottavaa. Joko arkkitehtuuri, alttaritaulut ja koristeet, useimmiten ne kaikkia. Parkkipaikan takana kohosi pieni metsikkö ja sen takaa hän löysi kirjaston muutaman opaskyltin avustuksella. Kirjasto oli kirkkoa modernimpi, mutta ei kauniimpi. Likaisen valkoinen seinä kohosi korkealle Helinän yläpuolelle, ovi näytti rakennuksessa pieneltä kuin hiirenkolo, mutta onneksi sisällä oli tutun rauhallinen kirjaston ilmapiiri. 

Helinä vaelteli hyllyjen välissä. Hän näki nuortenkirjahyllyä tutkimassa suunnilleen ikäisensä tytön. Helinä seisahtui arvioimaan tilannetta sotaromaanien viereen ja päätti kokeilla onneaan. Hän asteli samalle hyllylle ja jäi katsomaan kirjoja. Tyttö vilkaisi häntä ja siirtyi vähän sivummaksi.
- Hei, osaatko suositella jotain kivaa luettavaa? Helinä kysyi ystävällisesti.
Tyttö hätkähti, vilkaisi Helinää ja käänsi äkkiä katseensa hyllyyn.
- Mä, mmm, en mä tiedä. Ehkä noi virkailijat osaa auttaa, tyttö takelteli ja lähti perääntymään yhtä pelokkaasti kuin marjastaja äitikarhun edestä ja katosi pian hyllyjen taakse.
Helinä tunsi punastuvansa ja käänsi katseensa takaisin kirjoihin. Kysymyksen ei pitänyt olla liian vaikea, vaan siitä olisi saanut kivasti keskustelun liikkeelle, mutta ei… Harmissaan hän lähti kiertämään lisää kirjastoa. Siellä ei juuri ollut muita ihmisiä, eikä siis haitannut, vaikka tennarit narisivat ärsyttävästi kiillotetulla kivilattialla. Hän löysi taidekirjat ja elämäkerrat, painoi hyllyt mieleensä ja käveli lainaustiskille. Keski-ikäinen kirjastovirkailija katsoi häntä lasiensa takaa odottavasti.
- Hei, mä haluaisin kirjastokortin.
Ei mikään vuoden asiakaspalvelija, Helinä tuumi mielessään, kun virkailija alkoi naputella tietokonetta. Ynseys jatkui koko toimituksen ajan. Helinä sai kortin ja ihan vielä kiusallaan kysyi oliko kaupungissa tarjolla jotain kesäkursseja, mielellään taideaineista.
- Tuolla on jotain esitteitä, kuului mutistu vastaus.
- Ahaa, missä tuolla?
Nainen katsoi häntä tuimasti ja vain viittoi kädellään lehtisaliin päin.
- Kiitos paljon avusta, Helinä toivotti ja hymyili leveästi.

Lehtisalin seinällä oli iso ilmoitustaulu ja viereisessä hyllyssä erilaisia esitteitä. Helinä syventyi tutustumaan tarjontaan. Pettymyksekseen hän sai pian huomata, että suurin osa oli tarkoitettu lapsille, muutamasta kiinnostavasta oli loppunut jo ilmoittautumisaika ja oikeastaan ainut mahdollinen oli paikallisen taideseuran muotokuvamaalauskurssi heinäkuun lopulla. Helinä otti yhteystiedot talteen ja jätti asian hautumaan.

Helinä polki lyhyen matkan keskustaan ja jätti pyörän kirjakaupan nurkalle. Hän oli asunut viidellätoista eri paikkakunnalla. Siis omien laskujensa mukaan, lisänä olivat vielä ne vauvavuosien muutot, joista hänellä, eikä vanhemmillakaan, ollut varmaa kirjanpitoa. Jokaisella paikalla oli selvästi havaittava oma ilmapiirinsä. Helinä oli asunut kiireisissä, ankeissa, lupsakoissa, kalseissa, ahdistavissa, ystävällisissä ja monissa muissa kaupungeissa tai kylissä. Tämä oli selvästi hitaasti lämpenevä. Kyllä hänellä yleensä oli jo viikossa muodostunut hyvä kuva millaisesta paikasta oli kyse, mutta ei nyt. Joten ehkä hän vuosien päästä muistelisi tätä kaupunkia edelleen hitaasti lämpiävänä.

Helinä odotti innolla ensi vuoden kesää, silloin hän olisi valmistunut lukiosta, 18-vuotias ja täysin vapaa päättämään, missä hän halusi asua ja kuinka pitkään. Mielessä oli jo pitkään kummitellut Helsingin Taideyliopiston Kuvataideakatemia tai joku alempi taidealan oppilaitos, mutta taiteella harva tienasi leipänsä. Ja niin kauan kuin hän muisti heillä oli ollut puutetta rahasta. Helinä kaipasi vakautta, sitä että joka kuukausi oli varmasti varaa maksaa vuokraa, leivälle saisi sekä kinkkua että juustoa, tai että leipää ylipäätään oli vara ostaa, eikä jonottaa seurakunnan ruokakasseja. Ehkä sittenkin graafikko, työ mainostoimistossa… jotain mikä olisi luovaa ja mukana edes vähän taidetta. Vielä hänellä olisi vuosi aikaa miettiä, ja ehkä tämän lukion opo oli entistä parempi. Entinen oli suositellut tytöille vain hoitoalaa ja pojille sähkö- tai putkimiehen ammattia, sillä niitä ammattilaisia tarvittiin aina.

Helinä katseli ympärilleen, hänellä ei ollut varaa mennä mihinkään kahvilaan. Loput taskurahansa hän oli käyttänyt eilen hampurilaiseen Peterin kanssa. Niin, mitähän pojille kuului? Juuso varmaan kärsi vuosisadan krapulaa. Helinä ei ollut ottanut poikien puhelinnumeroita, uusien tuttavuuksien kanssa piti olla varuillaan, eikä ehdottomasti olla liian innokas. Hän oli kantapään kautta oppinut, että se sai ihmiset lähes poikkeuksetta vain perääntymään. Hän maleksi hitaasti lauantaipäivän shoppailijoiden seassa, tarkkaili ihmisiä ja etsi kiinnostavia kauppoja.

Kauppakeskuksen pohjakerroksesta hän löysi pienen taidetarvikeliikkeen ja kehystämön. Hänen katseensa ahmi öljyvärituubien kirjoa, sormet hipaisivat kokeilevasti pensseleitä ja pää listasi mitä kaikkea hän ostaisi, jos rahasta ei olisi pula. Hänen lapsilisänsä olivat loppuneet huhtikuussa, kesällä ei opintotukea herunut ja vanhemmilta oli turha odottaa sentin senttiä ennen kuin isä oli saanut ensimmäisen palkkansa, eikä sittenkään kovin paljoa ylimääräistä. Huokaisten Helinä jätti taidetarvikkeet omaan nurkkaan ja siirtyi liikkeen toiselle seinustalle katsomaan kehyksiä ja kehystettyjä töitä, jotka olivat myynnissä. Öljyvärimaalauksia, akvarelleja ja grafiikkaa, kaikki perusnättejä maisemia tai eläimiä. Helinä tiesi pystyvänsä samaan, mutta hän halusi enemmän. Hän halusi tehdä taidetta, joka pysäytti, pakotti miettimään ja kiehtoi. Jotain mikä kestäisi aikaa ja saisi ihmiset näkemään uudella tavalla. Sitten joskus. Helinä arveli olevansa vielä liian nuori ja ehdottomasti liian varovainen. Siveltimenvedot olivat vielä liian arkoja, mutta hänellä oli aavistus, lähes äänetön kuiskaus takaraivossa, siitä mitä hän halusi ja mihin hän vielä joku päivä pystyisi. Ennen sitä oli vain harjoiteltava.

Päivä matoi hitaasti eteenpäin, pitkälle alkuiltaan Helinä viihtyi keskustassa, mutta sitten nälkä pakotti lähtemään kotiin. Toivottavasti siellä olisi jo jotain muuta syötävää kuin näkkileipää. Vatsa kuristen hän ajoi kotiin ja löysi äidin ja isän syömästä linssikeittoa. Ruoka ei varsinaisesti ollut Helinän suosikki, linssit olivat inhottavan jauhoisia ja äidin käsitys mausteisesta samalla tasolla intialaisten kanssa, mutta mummon sanoin nälkä oli paras mauste ja halukkaasti Helinä söi ison lautasellisen keittoa. Ja joi kolme lasia vettä. Vanhemmat kyselivät häneltä päivän kulusta ja Helinä kertoi satunnaisia havaintoja kaupungista.

Vaikka Helinän äiti ja isä olivat muuttohalukkaita, kroonisessa rahapulassa ja vähän liian henkimaailmassa eläviä, osasivat he myös kuunnella, kiinnittää huomiota ja selvästi rakastaa molempia lapsiaan.

Helinä oli sanansa käyttänyt siltä erää ja kysyi miltä kirpputorit vaikuttivat. Vanhemmat alkoivat innokkaasti vertailla käymäänsä kolmea kirpparia, arvioivat niiden hintatasoja ja kertoivat mitä olivat nähneet.

Hetken kuunneltuaan hän kiitti ruuasta ja vetäytyi huoneeseensa. Tunsi hiilen ja paperin kutsun. Hiljaisena hän istui tuolille, kaivoi oikeat tarvikkeet esiin ja alkoi hahmotella päässään näkyvää kuvaa: yksinäistä tyttöä kaupungin vilinässä.

Seuraavana päivänä Helinä nojasi parvekkeen kaiteeseen, katsoi alhaalla hiekkalaatikolla leikkiviä lapsia, pihapuiden varjossa istuvia äitejä ja kirkuvan vihreää nurmikkoa. Oli taas aurinkoinen päivä, niin kuuma, että Helinä oli alkanut miettiä rannalle lähtemistä. Meri olisi edelleen viileä ja isojen mäntyjen varjossa ei olisi läkähdyttävää. Ja mäntyjen tuoksu, Helinä saattoi jo nyt haistaa sen.
Suunnitelmat katkesivat, kun kännykkä hänen taskussaan alkoi soida. Puhelin oli veljen vanha, kaukana isonäyttöisistä älypuhelimista, mutta sillä saattoi soittaa ja laittaa tekstiviestejä. Whatsapp olisi ollut kiva, mutta sitten tarvitsisi jonkinlaista datapakettia ja ylipäätään rahaa uuden puhelimen hankintaan…

- Haloo, Helinä vastasi epävarmasti tuntemattomaan numeroon.
- No Juuso täällä moi, tuttu ääni kaikui linjalta ja Helinä hymyili leveästi.
- Niin kai sä muistat mut?
- Kysymys olisi varmaan, että muistatko sä mut? Helinä virnisti.
- Joo, tai ainakin alkuillasta…
- Niin mä vähän arvelinkin, mitkä oli eilen olot?
- On ollut parempiakin päiviä. Mutta mä soittelin, että kiinnostaisko sua joskus hengailla meidän kanssa?
Helinä siirsi puhelimen korvalta toiselle. “Meidän”, eli Peter oli tietysti mukana. Helinä olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että Peter roikkui juuri nyt lähellä puhelinta. Hän katsoi apua anovasti kohti taivasta. Juuso oli ehdottomasti kiva nähdä, mutta Peter… No kiva, mutta hän ei edelleenkään halunnut antaa pojalle liikoja toiveita.
- No voishan se olla ihan kiva, Helinä sai henkäistyä ennen kuin hiljaisuus olisi venynyt kiusalliseksi.
- Tänään?
Juuson pikainen kysymys sai Helinän sulkemaan silmänsä ärtyneenä. Yksinäisyys ei ollut mukavaa, mutta näiden poikien kanssa hänen täytyi edetä varoen.
- Mulla on tänään jo ohjelmaa, mutta joskus ensi viikolla vois onnistuakin.
- Ensi viikolla, Juuso toisti enemmän varmasti Peterille kuin varmistaakseen oliko kuullut oikein. Linja hiljeni, Helinä painoi luurin tiukemmin korvaansa ja saattoi juuri ja juuri kuulla kuisketta linjalta. Mitähän he neuvottelivat?
- Onko sulla keskiviikkona ihmeitä?
- Eipä oikeestaan.
- Jos nähdään kaupungilla ja katsotaan sitten mitä tehdään?
- Joo, mihin aikaan?
He sopivat näkevänsä torin kulmalla puoli neljältä.

Helinä työnsi puhelimen takaisin taskuunsa ja keskittyi jälleen katsomaan lapsia. Ei hänellä mitään ohjelmaa ollut, pienellä valkoisella valheella hän oli ostanut aikaa ja välimatkaa. Mutta ei hän jaksaisi kotonakaan kökkiä, suunnitelma rannalle menosta palasi hänen mieleensä ja Helinä kävi huoneessa pakkaamassa mukaansa paperia ja lyijykynät. Bikinejä tai pyyhettä hän ei edes haaveillut mukaansa, hyvä jos uskalsi varpaitaan uittaa vedessä, eikä häntä nyt kiinnostanut auringossa makoilu muutenkaan.

Helinä jätti pyöränsä rannan läheisyyteen. Hiekalla makasi teinejä ja vähän vanhempiakin ottamassa aurinkoa, lauma lapsia kiljahteli nilkansyvyisessä vedessä ja kaukana horisontissa näkyi muutama valkoinen purje. Helinä halusi kuitenkin rauhaa ja hiljaisuutta ja hän lähti seuraamaan rantaviivaa oikealle, siellä vasemmalla hän oli ollut jo yksi aamu.

Häntä vähän arvelutti kävellä mökkirantojen läpi, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa, ainakin niin kauan kun ei aitoja olisi vastassa. Ja vaellus kannatti, jostain lahdenpoukamasta hän löysi mielenkiintoisen luonnon oman tilataideteoksen rantakivien muodossa. Oli vähän pienempiä ja veden pyöristämiä ja sitten sellainen iso lohkare, jolle saattoi odottaa Arielin nousevan koska tahansa.

Helinä hakeutui varjoon ja varmisti, ettei maassa ollut muurahaisia tai muuta öttiäisiä. Hän oli kerran epähuomiossa istunut kusiaispesään, eikä tekisi sitä virhettä enää ikinä. Ensin hän kaivoi kangaskassista esiin luonnostelupaperia ja alkoi hakea kivien muotoa ja rakennetta. Lämmin kesätuuli kutitti niskahiuksia, kun muu tukka oli nostettu korkealle nutturalle. Aallot löivät rantaan tasaisella rytmillä, joka muodosti lähes hypnoottisen taustan keskittymiselle. Niin oli ollut lapsesta saakka, aina kun hän oli saanut kynän tai siveltimen käteensä kaikki muu oli hävinnyt olemasta. Se oli ärsyttänyt muuta perhettä, mutta he eivät ikinä voisi ymmärtää. Eräällä taideleirillä hän oli sen vetäjälle tunnustanut kuinka hänelle kävi ja vanhan miehen lämpimänharmaissa silmissä oli paistanut ymmärrys. Sen koomin Helinä ei ollut edes yrittänyt asiaa selittää kenellekään, kukaan ei ollut ollut niin läheinen.

Helinä jäi arvioiden katsomaan luonnoksia, nämä kivet hän halusi ikuistaa kankaalle öljyväreillä. Muuten niiden voima ja valon ja varjojen leikit eivät onnistuisi. Hän katsoi ympärilleen ja mietti taidetarvikkeiden raahaamista tänne asti. Uimarannalta olisi varmasti liian pitkä matka, mutta jos tänne pääsisi jotain muutakin kautta… Hänen pitäisi taas tutkia karttaa.

Osa 4 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti