Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 12

Rufus ei onnistunut siirtämään menojaan, vaan seuraavat treffit siirtyivät päivällä eteenpäin. Ja niistä eteenpäin tapailu jatkui tiiviisti. Rufuksen kanssa oli helppo puhua ja Helinä kertoi hänelle enemmän itsestään kuin kenellekään muulle aiemmin. Jokainen hetki Rufuksen seurassa oli ihana, olivat he veneilemässä, moottoripyöräajelulla tai tivolissa. He kävivät myös syömässä sataman kalaravintolassa ja piknikillä Rufuksen salaisessa lapsuudenpaikassa kallioisilla rannoilla.

- Mä alan vahvasti epäillä, että sä katsot telkkarista treffihömppää tai luet jotain rakkausromaaneja, Helinä tuumasi ja nappasi rasiasta mansikan suuhunsa. Rufus makasi selällään lämpimillä kallioilla ja piti päätään Helinän sylissä.

- Kuinka niin?

- No kun et sä oikein näytä tällaiselta, joka keksii toinen toistaan ihanampia yllätyksiä mulle.

- Miltä mä sitten näytän? Rufus kysyi huvittuneena.

- Sellaiselta joka ei harrasta yllätyksiä. Sellaiselta joka kalauttaa naista nuijalla päähän ja repii tukasta luolaansa, Helinä kuvaili ja silitti Rufuksen ohimoa hajamielisesti.

- En väitä, ettenkö haluaisi tehdä sulle niin, mutta sä taas näytät sellaiselta, joka kaipaa kaikkea tätä.

- Älä käsitä väärin, tämä on ihanaa, mutta eniten mä kaipaan ihan vain sun seuraas, Helinä kuiskasi ja kumartui suutelemaan Rufusta.

Se oli totta. Huomasi helposti, että Helinä oli vasta muuttanut tänne ja Rufukselle tämä oli kotikaupunki. Pojalla oli työ, kaverit ja harrastukset. Helinällä oli vain taide ja Rufus. Hän ei oikein tiennyt missä tämän kaupungin nuoret piileksivät, hän oli jopa yrittänyt puhua muutaman kerran mummoille, mutta ei heistäkään ollut kovin vuolaaksi juttuseuraksi. Hän tiesi, että pitäisi tsempata, mutta tavallaan Helinä oli jo alistunut siihen, että tutustuisi kunnolla uusiin ihmisiin vasta kun koulut jatkuisivat. Jos sittenkään. Kun ei tiennyt kuinka hyvin Peter ottaisi hänen ja Rufuksen suhteen. Sillä suhde tämä ehdottomasti oli, menossa koko ajan varmemmaksi ja vakaammaksi. Rufus oli vain maininnut, että Peter oli huonolla tuulella ja viihtyi enimmäkseen kotona. Helinää ei juuri huvittanut puhua Peteristä. Toisinaan Rufus puhui perheestään, mutta enemmän yleisellä tasolla.

Helinän selkään alkoi sattua huonossa asennossa kyhjöttäminen, joten hän kiepsahti makuulle Rufuksen kylkeen kiinni. Oli sunnuntai-iltapäivä, ei kiire mihinkään. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla ja leppeät laineet löivät tasaisesti rantaan.

- Tähän voisi jäädä ikuisuudeksi, Rufus puki sanoiksi sen mitä Helinäkin mietti.

Helinä sulki tyytyväisenä silmänsä, torkahtikin hetkeksi.

Elämä ei kuitenkaan voinut olla pelkkiä päiväunia tai unelmatreffejä, hyvin usein se oli yksinäistä harhailua ja tylsyyttä. Tai ainakin Helinän elämä. Hän nosti katseensa työstämästään kubistisesta akryyliväriharjoitelmasta ja huokaisi. Maalaaminen saisi tältä erää riittää, iltaan oli pitkä aika, eikä hän tiennyt mitä tekisi. Hän halusi ottaa yhteyttä Juusoon, mutta ei tiennyt uskaltaisiko. Juusosta ei nimittäin ollut kuulunut mitään, sen Peterin kanssa tapahtuneen episodin jälkeen. Tuskin kyse oli sattumasta.

Helinä käveli keittiöön ja laittoi veden kiehumaan. Hän kaivoi pussin vihreää teetä mukiin odottamaan ja katseli ulos ikkunasta. Mietti. Saisihan siinä ainakin varmistuksen, hän päätti ja näppäili Juusolle tekstiviestin, jossa ehdotti tapaamista.

Helinä ehti juoda mukillisen teetä ja leikata varpaankyntensä ennen kuin puhelin kilahti viestin merkiksi. Viestin sävy ei ollut ylenpalttisen iloinen, mutta ainakin Juuso suostui näkemään hänet, kysyi vain milloin ja missä. Helinä ehdotti iltapäivää. Juusolle ei käynyt. Helinä antoi pojalle vapauden valita, joten he tapaisivat seuraavana päivänä puoli kolmen maissa keskustan Mäkkärissä. Toivottavasti kahdestaan, Helinä tajusi, kun viestit oli vaihdettu. Ei kai Juuso niin tyhmä ollut, että raahaisi Peterin vielä tapaamaan häntä? Ellei sitten Peter saisi kuulla tästä ja tuppautuisi mukaan…

Peter ei tullut, vaan Juuso yksin. Tutun taapertavalla askelluksella. Helinä hymyili Juusolle ja toivoi, että heidän kaveruutensa säilyisi kaikesta Holmbergin veljeksiin liittyvästä sotkusta huolimatta. Hänellä oli ollut jo ikävä Juusoa ja tämän juttuja.

- Moi, kiva nähdä, Helinä sanoi varovasti. Tunnusteli Juuson mielialaa.

- Moi.

No, ainakin Juuso hymyili, vaikka näytti vähän vastahankaiselta.

- Mulla on karsea nälkä, Juuso ilmoitti ja siirtyi kassalle. Helinä seurasi perässä, mutta ei ottanut itselleen mitään. Hän oli liian hermostunut syödäkseen ja kotona odottaisi kasvislaatikkoa.

Juuso kantoi Big Macinsa ravintolan hiljaisempaan osaan ja Helinä seurasi poikaa. Hän oli varuillaan, saattoi tuntea ohuen jään heidän välillään, mutta toivoi, että se olisi murrettavissa.

- Mitä kuuluu? Helinä kysyi reippaasti ja päätti olla välittämättä jäästä tai muistakaan kalseudesta. Hän istui tässä kaverinsa kanssa syömässä, ilman draamaa tai kolmansia pyöriä.

- Ei ihmeitä. Töitä ja viime viikonloppuna oli käymässä Sannin luona.

Juuso kääri hampurilaisen auki papereista ja haukkasi ensimmäisen palan

- Mä olen vain maalannut, Helinä hymyili vähän väkinäisemmin, kun Juuso ei selvästikään ollut kysymässä hänen kuulumisiaan.

- Sori, mutta mun on nyt pakko kysyä, että mikä teille Peterin kanssa tuli? Juuso viimein sai kakaistuksi sen heidän välissään möllöttävän asian ulos.

Jäi katsoa napittamaan Helinää pöydän toiselta puolen ruskeilla silmillään. Helinä huokasi ja alkoi rytistellä yhtä serviettiä sormiensa välissä.

- Mä en tiedä mitä Peter on sulle kertonut. Mutta meillähän ei edes ollut mitään juttua. Joo, olishan se ollut suloista, että Peter ja Helinä olisivat löytäneet toisensa, mutta nyt ei niin käynyt. Me ollaan liian erilaisia, eikä Peter kiinnosta mua siinä mielessä ja kuten mä sille sanoin, niin me voidaan olla kyllä kavereita, mutta mitään muuta meistä ei tule, Helinä puhui suunsa puhtaaksi.

Ehkä liiankin puhtaaksi, sillä Juuso pysyi hiljaa ja jauhoi hampurilaista pala palalta.

- Peter on ollut aika maassa, hän viimein sanoi.

Helinä harkitsi laskevansa kymmeneen, mutta pääsi vain kahteen, kun aukaisi suunsa kiihtyneenä:

- Miksi? Ja mä en todellakaan ymmärrä sitä kohtausta, minkä se järjesti kirjaston pihassa. Me tutustuttiin, hengailtiin kolmestaan, eikä edes kovin montaa kertaa. Me ei pussattu ikinä, ei halattu, ei hitto soikoon pidetty kädestä kiinni. Ei mitään. Ja silti… Niin miksi se on tuollainen?

- Se ero Millasta oli jo aika paha, ja kai se olis tarvinnut jonkun varman tähän väliin.

- Varman? Helinä puuskahti. – Hommais huoran.

Juuso tuijotti häntä järkyttyneenä limsamukin takaa.

- Sori. Mä vaan… Sä olet tosi kiva tyyppi ja mä haluaisin, että me pysyttäis kavereina. Koska mulla ei edelleenkään ole täällä yhtään kaveria. 

Helinä jätti mainitsematta, että poikaystävä häneltä jo löytyi. Tilanne oli ihan liian epävakaa, että Rufusta olisi uskaltanut tuoda mukaan keskusteluun.

- Sä olet nasta, mutta mun pitää ajatella Peteriäkin.

- Niin tietysti, Helinä huokaisi.

- Mun täytyy tästä mennä, Juuso sanoi vaivaantuneena.

Helinä viitsi enää nyökätä.

- Moikka, kuului pöydän vierestä ja Juuso lähti viemään roskiaan pois ja käveli sitten ulos. Taakseen vilkaisematta.

Helinä puristi silmänsä kiinni. Tapaaminen ei todellakaan ollut mennyt, kuten hän oli kuvitellut, ja hän oli melko varma, että ei kuulisi Juusosta enää ikinä. Varsinkaan sitten, kun hänen ja Rufuksen juttu tulisi ilmi. Sanattomasta sopimuksesta he olivat pitäneet sen piilossa. Tai kyllähän he julkisesti liikkuivat yhdessä, mutta kumpikaan ei ollut tarjonnut mitään perheille esittelyä.

“Mun tarvii nähdä sut tänään”

Hän kirjoitti Rufukselle viestin. Toivoi, että poika olisi jo tässä. Puristaisi lujasti syliinsä ja saisi aikaan tunteen, että kaikki kyllä järjestyisi. Rufuksen työt vain loppuisivat vasta tunnin päästä ja sitten tämä halusi käydä suihkussa ja syödä ja…

Helinä käveli turhautuneena ulos aurinkoon. Hän ehtisi joka tapauksessa syödä kotona ennen kuin Rufus edes olisi valmis, mikäli tälle siis sopisi tapaaminen, joten turha kaupungilla oli tämän pitempään pyöriä.

***

Helpottuneena Helinä istui Rufuksen vanhan, punaisen Toyotan etupenkille. Poika oli onneksi ehtinyt tapaamaan häntä. Olo ei Juuson tapaamisen jäljiltä ollut lähtenyt kohenemaan. Rufus suikkasi nopean suukon hänen poskelleen ja kysyi minne mennään.

- Johonkin missä voidaan rauhassa puhua ja halata. Mä en tiedä kumpaa mä tarvitsen enemmän, Helinä mutisi synkkänä.

Rufus nyökkäsi ja laittoi ykkösen silmään. Helinä ei edes seurannut, minne Rufus ajoi ennen kuin poika pysäytti hiljaiselle rannalle. Matkalla kumpikaan ei ollut puhunut mitään.

Rufus sammutti auton ja nousi ylös. Hän kiersi toiselle puolelle, aukaisi oven ja tarjosi Helinälle kättään. Helinä otti kädestä kiinni ja löysi itsensä hetkeä myöhemmin tiukasti painettuna vasten Rufuksen rintaa. Hän kietoi kätensä Rufuksen ympärille ja yritti imeytyä vieläkin lähemmäksi. Rauhoitellen Rufus silitti hänen selkäänsä, ei kysynyt mitään, oli vain läsnä.

- Mä näin Juusoa, Helinä viimein mutisi vasten Rufuksen mustaa t-paitaa.

Poika ei sanonut mitään, jatkoi vain silittelyä ja antoi Helinän kertoa omaan tahtiinsa mikä tämän mieltä painoi.

- Tänne on ollut niin vaikea kotiutua. Aiemmin ei ole ollut näin hankalaa. En tiedä johtuuko se kesästä vai minusta vai kaupungista, mutta Juuso on ainut, jonka kanssa olen ystävystynyt ja haluaisin jatkossakin olla sen kaveri. Mutta tänään se ilmoitti, että Peterin takia se ei varmaan voi nähdä mua.

- Juuso on aina ollut Peterin talutushihnassa. Ne on sellainen majakka ja perävaunu ja Peter johtaa, Juuso seuraa, eikä kyseenalaista mitään, Rufus sanoi.

- Huomasin. Onneksi sä olet siinä tai ylipäätään mun elämässä. Ilman sinua olisin varmaan liftaamassa jo takaisin Kajaaniin. Siellä mulla sentään oli kavereita, Helinä vuodatti.

Turhautuminen kirvelsi niin, että kyyneleetkin ilmestyivät hänen silmiinsä.

- Äsh, tämäkin vielä, Helinä niiskaisi.

- Ei mitään hätää. Koulut kun alkaa, niin sitten viimeistään saat kavereita.

- Mitä jos Peter kääntää ne kaikki mua vastaan? Helinä tunnusti pelkonsa.

- Ei se mitään käännä. Ei sillä edes ole lukiossa kuin muutama nörttikaveri. Kyllähän sä näit minkälaista porukkaa siellä sen bileissä pyöri. Siellä on satoja muita, jotka ei edes tiedä Peteriä. Sä olet ihana ja hauska ja saat helposti uusia kavereita.

Rufuksen kehut saivat hänet sekä hymyilemään että itkemään entistä enemmän.

- Toi sun kiltteys ei nyt auta tän itkun lopettamiseen, Helinä nikotteli.

Rufus vetäytyi kauemmas halauksesta. Otti Helinän kasvot käsiensä väliin ja pyyhki peukaloillaan kyyneleet pois tytön poskilta.

- Tässä sulle jotain uutta ajateltavaa: porukat ja Peter on poissa kotoa viikonlopun. Haluatko tulla yöksi?

Rufus oli oikeassa, itku unohtui heti. Samoin Juuso, Peter ja kaverittomuus. Rufuksen luo yöksi ja se tarkoittaisi…

Rufus luki ilmeisen hyvin hänen ajatuksiaan, sillä hän lisäsi samalla hetkellä:

- Mä vaan haluan olla sun kanssa rauhassa ja rennosti ja nyt siihen olisi tilaisuus. Kyllä. Mä haluan sua, mutta me edetään ihan siinä tahdissa kuin susta tuntuu hyvälle. Okei?

- Mä tuun, Helinä sanoi ja lisäsi: - Katsotaan sitä muuta sitten myöhemmin.

- Onko sulla jo parempi mieli? Rufus kysyi huolestuneena.

- Mistäs mä alunperin edes olin niin surullinen? Helinä kysyi.

Ja se oli totta. Hän hädin tuskin muisti enää koko tapaamista Juuson kanssa. Rufus oli tässä, ja se oli kaikki.

- Hyvä. Mulla olis vähän nälkä. Me ei olla vielä käytykään Riitan grillillä?

- Miten musta tuntuu, että me aina syödään, Helinä naurahti.

- Massakausi menossa, Rufus sanoi ja suuteli Helinää niin pitkään, että Helinä unohti varmasti kaiken pahan.

Osa 13 

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 11

Patsaan jalusta oli ehkä metrin korkuinen, se oli muodoltaan pyöreä ja jotain punaruskeaa kiveä. Alustan päällä oli Helinän kokoinen ankkuri ja vähän ketjua kiertyneenä sen ympärille. Patsas oli pronssinen ja ajan vihreäksi patinoima, kaiken kruunasi tietysti muutama linnun jätös, mutta jotenkin ankkuri sopi kaupungin henkeen: meren läheisyyteen ja siihen, että ihmiset ehkä olivat merimiesten perillisiä ja suhtautuivat epäluuloisesti kaikkeen uuteen. Rufuksen puhelun myötä Helinä oli päättänyt antaa kaupungille vielä mahdollisuuden, ja ihan oikeasti, mitä muutakaan hän voisi? Ehkä jo syksyllä kaikki olisi toisin, kun lukio viimein alkaisi.

Helinä käänsi katseensa pois patsaasta ja etsi ihmisten joukosta Rufusta. Vielä poikaa ei näkynyt, mutta hänellä oli viisi minuuttia aikaa kolmeen. Helinä oli jälleen tullut hyvissä ajoin. Vaatekriisistä ei voinut edes puhua, kun ei ollut vaatteita minkä kesken tehdä vertailua. Helinällä oli yllään farkkushortsit ja valkoinen löysä toppi, molemmat kirpparilöytöjä kolmen vuoden takaa. Vaatteet sopivat edelleen, kun ei sitä huomattavaa murrosiän kasvua ollut hänen kohdallaan tapahtunut, ja tuskin enää tulisi tapahtumaankaan.

Rufus tuli samasta suunnasta kuin viimeksikin. Helinä jäi pää kallellaan odottamaan poikaa, joka päättäväisesti harppoi häntä kohden. Enää hänellä ei ollut mitään epäilyksiä, kun pelkkä Rufuksen näkeminen sai hänen olonsa kevyemmäksi. Helinä oli niin keskittynyt tuijottamaan Rufuksen kasvoja, että hän tajusi tämän kädessä olevan ruusun vasta, kun Rufus ojensi sen hänelle tervehdyksen yhteydessä.

- Tämä on ihan liikaa, hän henkäisi yllättyneenä ja otti ruusun vastaan.

Varsi tuntui oudon kovalta ja paksulta ja hän kallisti vaaleanpunaista suurta ruusua. Sen varteen oli teipattu sivellin.

- Tämä todellakin on liikaa, Helinä sanoi ja nielaisi yllättäen ilmestyneen palan kurkustaan.

Hän kokeili peukalollaan siveltimen päätä.

- Se on jotain siankarvaa, sopii kuulema hyvin öljyvärimaalaukseen, Rufus sanoi.

- Tämä on täydellinen. Kiitos.

Helinä hymyili ja sai Rufuksen kääntämään ensimmäisenä katseensa.

- No, mitä sä haluat tehdä? Rufus kysyi ja vilkaisi uudelleen Helinää.

- Mä en edelleenkään tiedä mitä täällä kannattaa tehdä tai minne mennä, että kerro sä vaan.

- Jos kävellään Lummukkapuistoon ja syödään siellä jätskit? On vieläkin niin lämmintä, ettei ihmeitä jaksa.

Helinä nyökkäsi myöntymyksen merkiksi ja lähti seuraamaan Rufusta. Hänellä kun ei ollut aavistustakaan mikä tai missä oli Lummukkapuisto.

Matka vei rannan suuntaisesti puolisen kilometriä torilta länteen. He juttelivat Rufuksen töistä autokorjaamolla ja Helinän työttömyydestä. Puisto oli vanhojen puiden täyttämä varjoisan vihreä saareke keskellä vanhaa puutaloaluetta. Puiston kulmalla oli keltainen jäätelökioski. Iloisen värikkäät kirjaimet mainostivat Viitanotkon tilajäätelöä.

- Paikallinen harvinaisuus. Lyö valiot ja ingmannit 6-0, Rufus sanoi, kun huomasi Helinän katseen.

Ainakin munkkien suhteen Rufus oli ollut jo oikeassa, ja oli todennäköisesti myös jäätelössä, Helinä arveli, kun alkoi lukea makuvaihtoehtoja. Vadelma-valkosuklaa, hasselpähkinä, kinuskitoffee, salmiakki, mango-appelsiini, omenasorbetti, tiramisu, suklaakahvi, metsämarja, sitruuna-lime… Hyvä, ettei kuola valunut poskille asti.

- Mä otan uuniomenan, Helinä ilmoitti oman tilauksensa Rufuksen jälkeen.

- Vaan? Rufus puuttui peliin, kun myyjä oli jo nyökännyt Helinälle.

- Miten niin vaan?

- Täällä kaksi on ihan minimitilaus, mielellään semmoinen kolme neljä palloa ja kuppiin kaikki.

- Oikeesti?

Sekä Rufus että myyjätyttö nyökkäsivät.

- Okei. Eli se uuniomena, pähkinäsuklaa ja valkosuklaa-keksinmuru. Kuppiin.

Myyjä alkoi hymyillen kauhoa palloja Helinän tilaukseen, ja hän katsoi Rufusta kysyvästi.

- Menikö oikein?

- Alat oppia, Rufus nyökkäsi hyväksyvästi.

Annokset saatuaan he kävelivät syvemmälle puistoon ja istuivat vapaalle penkille suuren tammen alle.

- Kuule, mä haluaisin kuulla siitä sun vankilatuomiosta, Helinä sanoi maistettuaan ensin jokaista lajia. Jälleen hän sai todeta Rufuksen maun erinomaiseksi.

- Se on oikeastaan aika tavallinen tarina. Teininä alkoi mennä vähän lujaa. Kännäämistä, mopolla hurjastelua ja pientä vahingontekoa. Sitten sain sen kuningasidean muuttaa pois kotoa yhden riidan jälkeen, ja kun kukaan ei ollut enää katsomassa perään, lähti homma kokonaan käsistä. Tarvitsin rahaa ja ei se nyt ihan niinku Robin Hoodissa mennyt, mutta mä ajauduin porukkaan, joka tehtaili mökki- ja asuntomurtoja. Aikansa siinä oli oma jännityksensä, mutta sitten poliisi pääsi meidän jäljille ja häkin ovi heilui. Oikeasti vankilassa mä vasta aloin tajuta mitä kaikkea olin tehnyt ja siellä olikin hyvin aikaa miettiä. Päätin, että nämä hommat loppui tähän ja tavallaan se puhtaalta pöydältä aloittaminen oli ihan suht iisiä. Muutin kotiin ja aloin maksaa velkojani. En pitänyt mitään yhteyttä niihin kavereihin, joista muuten suurin osa jatkaa edelleen samoissa hommissa. Ja niin, siinä koko homma pähkinänkuoressa. Haluatko, että kerron vielä tarkemmin. Tai onko sulla jotain kysyttävää?

Rufus oli kertonut kaiken rauhallisesti ja suoraan. Asia kai oli hänen puoleltaan niin käsitelty, että tämä saattoi kuulostaa niin… Niin normaalilta, Helinä mietti kuunnellessaan.

- Ei kai. Mä vaan mietin pääni puhki mitä sä oot tehnyt ja oikeasti, vaikka ei ehkä pitäisi näin sanoa, olen helpottunut, että sä et vahingoittanut ketään. Ihmistä siis.

- Joo, en. Tuomio tuli niistä varkauksista ja kätkemisrikoksista. Pari kertaa olen ollut tappelussa, niitä sen porukan välienselvittelyjä, mutta siinäpä ne väkivaltajutut mun osalta on.

- Okei, Helinä sanoi ja lusikoi hiljaisena jäätelöään.

Oliko väärin olla helpottunut, että Rufus oli syyllistynyt ”vain” varkauksiin?  Oli tai ei, Helinä saattoi nyt hieman rentoutua. Rufuksen kertomien tekojen ja tuomion kanssa hän kyllä pystyi elämään, eikä hän antaisi sen vaikuttaa siihen, mitä nyt ehkä oli rakentumassa.

- Oliko tämä liian rankkaa kuultavaa? Rufus viimein kysyi varovasti.

- Ei. Tai olenhan mä vähän ihmeissäni, kun sä et yhtään vaikuta sellaiselta, joka voisi tehdä tuollaista.

- Kiitos. Silloin mä olin aika eri ihminen. Sellainen hukassa oleva kusipää. Enkä mä vieläkään voi sanoa tietäväni mitä tehdä, mutta ainakin mulle on pirun selvää mitä mä en aio tehdä. Ikinä. Silloin aika lailla kaikki oli vaan ihan sama.

Helinä kääntyi katsomaan Rufusta. Hän kuulosti katuvalta, ja niin rehelliseltä, että Helinän ainut vaihtoehto oli uskoa kaikki. Ei siksi, että hän olisi halunnut, vaan siksi, että se oli totuus. Rufus siirsi katseensa jäätelöstä Helinään ja se oli sinetti, jolla tämän äskeiset sanat saivat varmistuksensa. Helinä tiesi, että jos joku katsoi toista ihmistä noin avoimena, ei voinut olla paha tai valehtelija.

Jäätelö oli muuttumassa pehmiksestä velliksi, kun Helinä muisti kädessään olevan kupin. Hän kauhoi lopun liemen suuhunsa, mutta sen äskeinen herkullisuus oli haihtunut. Hän halusi niin kovasti maistaa Rufusta, ettei jäätelöllä ollut enää väliä. Mutta kun poika ei ollut tehnyt aloitetta, ei Helinäkään sitä uskaltanut tehdä. Turhautuneena hän kaapi viimeisetkin jäätelön tipat suuhunsa ja katsoi odottavasti Rufusta.

- Entä sitten?

- Kierrelläänkö vähän täälläpäin? Rufus kysyi ja nyökkäsi ympärilleen.

- Joo, mä en ole täällä suunnalla liikkunutkaan.

- Mun mummo asui tuossa punaisessa talossa, niin kulmat on siksi tuttuja.

- Asui?

- Joo, ehkä kahdeksan vuotta sitten muutti vanhainkotiin ja pari vuotta myöhemmin kuoli.

- Samoihin aikoihin myös mun mummo kuoli.

- Olitteko te läheisiä?

- Joo, Kontionlahden mummola oli mulle sellainen tukikohta. Vaikka vanhempien mukana joutui muuttamaan kuinka, mummola oli ja pysyi. Siellä mä vietin lähes kaikki lomat.

- Mummot on parhaita, Rufus sanoi haikealla äänellä. Eikä Helinä voinut väittää vastaan.

Helinä nousi seisomaan ja ruttasi jätskikuppinsa roskikseen, huolehti vielä ruusun mukaan. Rufus pudotti oman kipponsa roskiin ja sitten otti Helinää kädestä kiinni ennen kuin lähti kävelemään. Noin vain, mutkattomasti. Rufuksen käsi oli lämmin ja puristus sopivan luja. Helinä hengitti varovasti ulos. Kuka olisi viikko tai kaksi sitten uskonut, että hän voisi olla nyt näin onnellinen. Kävellä Rufuksen kanssa käsi kädessä varjostavien lehtipuiden alla ja jutella… Ei Helinä muistanut kovin tarkkaan mitä heidän puistokävelyllään oli keskusteltu, mutta hän muistaisi mummonakin sen tunteen, minkä Rufuksen läheisyys aiheutti. Kihelmöinnin ja kutkutuksen ja odotuksen ja kuitenkin samanaikaisen rauhallisuuden, ei ollut kiire mihinkään. Juuri tässä oli hyvä.

Puiston, pikkukatujen ja kujien jälkeen he tupsahtivat Helinälle oudosta suunnasta torille ja ankkuripatsaan luo.

- Mun täytyisi nyt lähteä, Rufus sanoi, vaikka näytti siltä kuin ei olisi menossa minnekään.

Menemisen sijaan hän irrotti otteensa Helinän kädestä ja kääntyi tätä kohti.

- Mulla oli kivaa, Helinä sanoi jotain sanoakseen.

- Eli mä en pelästyttänyt sua puheillani?

- Et. Oli vaan hyvä saada selvyys siihen kaikkeen.

- Haluaisitko sä tavata vielä uudelleen?

- Tietysti, Helinä ilmoitti välittömästi. Eikö hänestä näkynyt kuinka kovasti hän halusi Rufuksen seuraan?

Ehkä näkyikin, sillä Rufus nyökkäsi. Astui sen puuttuvan puolikkaan askeleen lähemmäksi ja katsoi tutkivasti Helinää silmiin. Universumi kutistui heidän ääriviivojensa kokoiseksi kuplaksi. Rufus hengitti sisään kuin sukellukseen valmistautuva ja painoi ensimmäisen varovaisen suudelman Helinän huulille. Kun heidän suunsa kohtasivat, Helinä uskalsi ummistaa silmänsä, tämä tapahtui oikeasti. Hän oli vähällä horjahtaa ja tarrasi kiinni Rufuksen käsivarsiin. Antoi käsiensä liukua pojan harteille ja niskaan, kun tämä ei ollutkaan menossa minnekään. Rufus kietoi omat kätensä Helinän selkään ja veti häntä vielä lähemmäksi.

- Hitto, sä oot upee, Rufus mutisi Helinän huulia vasten.

Helinä ei vielä kyennyt puhumaan, mutta oli Rufuksesta ehdottomasti samaa mieltä.

- Mun pitää nyt mennä, Rufus sanoi seuraavaksi ja alkoi irrottautua halauksesta. Se kävi yhtä hitaasti kuin purkan repiminen irti pöydän alapinnasta. Kun he seisoivat turvallisesti jälleen erillään, Helinä huolehti seuraavasta tapaamisesta. Sellainen pitäisi ehdottomasti tulla. Mahdollisimman pian.

- Milloin me voidaan seuraavan kerran nähdä?

- No kun mulla olis huomenillalla yksi juttu, mutta mä yritän siirtää sen. Jos se ei onnistu niin ylihuomenna?

- Mullahan ei tunnetusti ole mitään, että ihan miten sulle käy, Helinä sanoi. Toivoi, että seuraava tapaaminen olisi ehdottomasti jo huomenna.

- Mä soitan tai laitan viestiä, kun tiedän tarkemmin, Rufus ehdotti. Helinä nyökkäsi ja katsoi haikeana, kun Rufus perääntyi ja kääntyi kokonaan lähteäkseen. Hän malttoi kääntää katseensa vasta kun Rufuksesta ei varmasti näkynyt vilaustakaan. Sitten hän hakeutui nojaamaan ankkuripatsaaseen ja keräämään itseään kokoon ennen kuin lähtisi kotiin. Ei Helinällä hirveästi kokemusta pojista ollut, mutta Rufus oli singonnut suoraan joka listan ykköseksi. Paras puhuja, todellakin paras suutelija, komein, ihanin, poikaystäväainesta… Kaikkea sitä mitä Helinä oli uneksinut. Vähän vain erilaisessa paketissa mitä hän oli odottanut, mutta nyt se pakettikin oli muuttunut todella miellyttäväksi katsella.

Osa 12 

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 10

Helinä pyyhki turhautuneena sormellaan hiiltä tasaisemmaksi. Suttua, pelkkää suttua. Hän ei ollut uskaltanut edes koskea siihen kivimaalaukseen, sillä aina kun hän otti minkä tahansa välineen käteensä, tuloksena oli yhdet tietyt silmät. Tietysti siinä saisi modernin otteen maalaukseen, jos merestä katsoisi siniset, ystävälliset silmät. Niin, silmät olivat ystävälliset, mutta silti niiden omistaja oli istunut vankilassa. Rikoksesta. Helinää kadutti, että hän ei ollut kysynyt, mistä Rufus oli tuomittu. Koska olihan sillä väliä oliko linnaan jouduttu paloittelumurhasta vai talouspetoksesta. Oliko pelkkä vankilatuomio, syystä riippumatta, riittävän paha? Sitä Helinä oli puntaroinut heidän treffeistään lähtien. Ja hänen pitäisi varmaan pian tulla johonkin ratkaisuun.

Puhelin piippasi vieressä viestin merkiksi. Helinä otti puhtaammalla kädellä kapulan käsiinsä ja tarkisti viestin. Peteriltä. Taas. Poika kysyi voisivatko he nähdä joskus. Aiemmat, päivittäiset, viestit olivat kyselleet kuulumisia, tiedustelleet Helinältä kaikkea mahdollista ja muistelleet yhteisiä hetkiä. Hän oli vastaillut kovin niukkasanaisesti, mutta Peteriä se ei ollut hidastanut. Helinä puhalsi keuhkot tyhjiksi. Tätäkin härkää hän oli vältellyt jo liian pitkään, joten oli aika tarttua sarvista kiinni ja ratkaista asia.

“Tänään neljän jälkeen kirjastolla?”, Helinä naputti viestin. Hänen pitäisi muutenkin käydä kirjastossa, lukeminen oli taas lopussa. Niin ja kirjastossa Peter tuskin järjestäisi kovin äänekästä kohtausta. Helinä ei ennättänyt edes laskea puhelinta käsistään, kun Peterin vastaus jo tuli. Tietysti hänelle sopi.

Helinä tönäisi puhelimen kauemmas ja keskittyi jälleen paperiin. Hän oli hahmotellut schjerfbeckmäisellä tyylillä omaa muotokuvaansa. Peili nojasi ikkunaa vasten ja Helinä katsoi sekä paperia että peilikuvaa, eikä tiennyt kumpi ärsytti enemmän. Paperilla tosin kaiken saattoi aloittaa alusta, ja ainakin tämän kanssa oli parasta tehdä niin. Helinä ruttasi sutatun luonnoksen ja otti uuden paperin lehtiöstä.

- Mä lähden käymään kirjastossa, Helinä huikkasi eteisestä ennen neljää.

- Ruoka on kohta valmista, äiti vastasi keittiöstä.

Helinä oli kyllä haistanut tomaatin ja valkosipulin.

- Mulla ei mene kauaa, hän vastasi.

Se hänelle oli vakaana aikomuksena. Lainaa se kirja, kerro Peterillä, että jatkossa ihan vaan kavereita, ilman toiveita muusta ja sitten pyörämatka kotiin.

Suunnitelma oli hyvä, mutta toteutus vähän oletettua vaikeampi. Helinä huomasi sen heti, kun näki Peterin odottamassa kirjaston edessä. Helinä jätti pyöränsä telineeseen ja kohtasi Peterin innosta hohtavat silmät.

- No moi, kiva, että tulit. Mä jo ihmettelin, että miten sulla on niin kiirettä pitänyt, Peter tervehti yhtä innokkaasti kuin mitä koko olemus lupasi.

- Joo, onhan tässä ollut kaikenlaista, Helinä sanoi ja vältteli parhaansa mukaan katsetta.

Mutta sanaton viestintä ei selvästikään ollut Peterin vahvuuksia, sillä tämä kysyi Helinää mukaansa syömään läheiseen intialaiseen ravintolaan. Helinän vatsa kääntyi välittömästi ympäri, kun mainittiin ruoka. Mutta sitä odottaisi kotona ja vieläpä ihan pian, jos hän vain pääsisi Peteristä eroon. Helinä keräsi kaiken rohkeutensa ja sanoi:

- Kuule Peter, mun on nyt pakko sanoa tämä, vaikka voihan se olla, että mä vaan kuvittelen kaiken. Sä olet ihan kiva, mutta mä en ole kiinnostunut susta siinä mielessä. Mutta kyllä me tietysti voidaan kavereina pysyä, jos sä haluat. Pelkästään kavereina.

Helinä antoi aikaa lauseidensa tulevan selväksi Peterille. Varsinkin sen viimeisen, hyvin painotetun. Ja olihan hän tarjonnut Peterille takaportin, tämä voisi naurahtaa, ettei ollut hänestä kiinnostunut. Helinä vältteli edelleen katsomasta Peteriä. Ei hänkään olisi vastaavassa tilanteessa halunnut tulla kovin tarkkailluksi.

- Niin, mutta mä luulin… Sähän, Peter lopulta sai sanotuksi.

- Mä mitä? Helinä kysyi nopeasti.

Jos Peter väittäisi hänen rohkaisseen poikaa millään tavalla, niin hän kyllä pystyi ampumaan jokaisen väitteen alas.

- Sähän halusit tavata mua.

- Mä halusin tavata teitä. Sua ja Juusoa. Koska te olette ihan kivoja, enkä mä tunne täällä ketään. Ei sen enempää. Sori, jos olet ymmärtänyt väärin.

Helinää ahdisti tilanne, ja hän toivoi Peterin jo luovuttavan. Hän halusi pois.

- Ei. Siinä oli jotain muutakin, ihan varmasti oli.

Helinä katsoi turhautuneena Peteriä. Poika katsoi häntä vimmaisesti ja omistushaluisesti. Helinä muisti Rufuksen sanat Peteristä ja tämän leluista. Nyt kun hän tiesi vähän enemmän Peterin taustasta, oli helppoa huomata se hemmoteltu pikkupoika, joka sai aina mitä tahtoi.

- Ei ollut.

Helinä vielä pudisti päätään varmuuden vuoksi. Peter seisoi paikoillaan ja sulki ja aukoi nyrkkejään. Äkisti Helinä oli onnellinen, että tapaaminen oli julkisella paikalla.

- Mun pitää nyt mennä, hän sanoi.

Tilanne ei tästä enää selvemmäksi tulisi, ja hän halusi päästä pois Peterin läheltä, ennen kuin tämä alkaisi inttää enempää. Peter jäi edelleen paikoilleen, kun Helinä meni kirjastoon.

Rauhassa hän kierteli hyllyjä ja lainasi pinollisen kirjoja, luki eteisessä vielä ilmoitustaulua ennen kuin palasi ulos. Peteriä ei onneksi näkynyt missään. Helinä lähti kirjakassi pyörän sarvessa heiluen ajamaan kotiin. Enää olisi jäljellä se toinen Holmbergin veljeksistä, eikä hänellä ollut aavistustakaan kuinka toimisi Rufuksen kanssa.

***

Ilta oli vaihtunut yöksi, eikä Helinä saanut unta. Ajatuksen pyörivät karusellin lailla, eikä rauhoittumista ollut odotettavissa. Ärtyneenä hän nousi ylös, kävi vessassa ja sen jälkeen juomassa lasin vettä. Helinä huomasi äidin hahmon olohuoneen ikkunan läpi. Hän aukaisi hiljaa parvekkeen oven ja astui lämpimään kesäyöhön. Äiti istui kynttilän valossa virkkaamassa.

- Etkö saa unta?

- En, Helinä murahti ja istui keinuun äidin viereen.

- Mikä painaa?

- Kuinka niin?

Äiti katsoi häntä kaikkitietävällä ilmeellä, ja turha Helinän oli inttää vastaan. Äiti oli oikeassa. Hän katsoi kapeaa kättä, joka pyöritti koukkua ja sormia, joiden välistä lanka kulkeutui. Helinällä ei riittänyt kärsivällisyys käsitöihin, mutta ehkä hänen taiteellisuutensa oli äidiltä perittyä, ne vain ilmenivät eri tavoin.

Äidillä oli yllään ikivanha roosanvärinen aamutakki. Helinä saattoi muistaa takin lapsuudestaan asti. Se oli nyt niin osa äidin iltalookia, että Helinä arveli, ettei tunnistaisi äitiä, kun joku päivä aamutakki oli loppuun asti pidetty ja tämän pitäisi vaihtaa asunsa johonkin muuhun.

- Voivatko ihmiset muuttua? Helinä kysyi.

- Tietysti.

- Pahasta hyvään?

- Kukaan ihminen ei ole pelkästään hyvä tai paha, ne puolet ovat meissä molemmat. Mutta muutos on aitoa ja siihen voi uskoa vasta, kun se lähtee ihmisestä itsestään. Ketään ei voi muuttaa tai pakottaa muuttumaan.

- Entä jos on tehnyt rikoksen?

- Kenestä me nyt puhumme? äiti terästäytyi ja katsoi Helinää tutkivasti.

- Ei kenestäkään tietystä, ihan vaan yleisellä tasolla.

- Vai että yleisellä tasolla, äiti hymähti ja nykäisi terävällä liikkeellä lankaa jostain keinun alta.

Kynttilän valo hehkui äidin kuparinpunaisissa hiuksissa, jotka olivat kuivuneet pörröisiksi. Äiti ei uskonut hoitoaineisiin vaan mäntysuopaan.

- Vakavimmat rikoksethan ovat toista ihmistä kohtaan tehtyjä. Väkivalta, raiskaus tai pahimmassa tapauksessa toisen hengen vieminen. On totta, että ne voivat olla tekoina sen ihmisen kohdalla ainutkertaisia, eikä hän koskaan enää tee sitä uudelleen. Mutta en voi olla miettimättä, mikä ihmisessä on vialla, että hän pystyy sellaiseen tekoon. Omaisuusrikoksia en osaa pitää kovin vakavina, kun minulle materia ei juuri merkitse. Tietysti se on väärin ja oikeus hoitaa sen tuomitsemisen. Mutta minä näkisin, että ihmiset tekevät virheitä ja ehkä oppivat niistä. Kaikkiaan tärkeintä on se ihmisen sisin. Katumus, virheiden tunnustaminen ja halu muuttua paremmaksi ihmiseksi.

Helinä kuunteli ja mietti. Jotain tuonsuuntaista hän oli itsekin ajatellut, äiti vain oli osannut pukea sen paremmin sanoiksi. Helinä haukotteli ja arveli, että ajatukset olivat ainakin tältä erää rauhoittuneet.

- Hyvää yötä, hän sanoi ja nousi ylös.

- Tietysti minä äitinä toivon, että en juuri rohkaissut sinua jonkun rikollisen syliin, hän hymyili.

Helinä vain kohotti toista kulmakarvaansa vastaukseksi.

- Joo, joo, minä luotan sinun arvostelukykyysi. Sinä olet viisas

- Öitä, Helinä sanoi uudelleen ja katosi sisään. Äidin kehut nolottivat aina, vaikka outoa olisi elää ilman niitä.

Vaikka edellisillan nukkumaanmeno oli taas myöhäinen, heräsi Helinä silti aikaisin. Väsyneenä hän käänsi kylkeään, ummisti silmänsä ja yritti ajatella mukavia, mutta uni oli jo karannut. Helinä nousi istumaan ja tiesi, että nyt oli annettava tulla paperille sen, mikä oli pyrkinyt ulos jo pitempään. Helinä siirtyi pöydän ääreen, otti puhtaan paperin ja lyijykynät esiin. Hetkeksi hän sulki silmänsä ja muisteli ja katseli mielensä kuvajaista.

Hitaasti hän alkoi hahmotella kasvojen ääriviivoja, enimmäkseen suoria linjoja ja teräviä kulmia. Helinä merkitsi silmien paikat huolettomilla manteleilla, niihin hän palaisi myöhemmin. Matala otsa, hiusrajan alku, nenän paikka, kapeat huulet, korvista tuli vain hätäiset viivat pään molemmin puolin. Helinä vaihtoi kynän pehmeämpään ja alkoi kunnolla etsiä kasvojen muotoa valoin ja varjoin.

Helinä oli niin uppoutunut piirroksensa pariin, että tajusi nälkänsä vasta kun hän yökkäsi. Vastahakoisesti hän jätti kynän pöydälle ja lähti keittiöön. Helinä voiteli pari näkkileipää ja istui pöydän ääreen rouskuttamaan niitä pahimpaan nälkäänsä. Leipien jälkeen hän muisti äidin eilen keittämän raparperikiisselin. Raparperit äiti oli saanut joltain kirpputorilta tapaamaltaan naiselta. Äiti oli käsittämättömän taitava ystävystymään ihmisten kanssa, valitettavasti se ei ollut periytynyt suoraan hänelle, vaan Helinässä oli puolet isää ja tämän hiljaista tarkkailijaa. Helinä haki kiisseliä kulhollisen ja katsoi pettyneenä jääkaappiin. Tarjolla ei ollut yhtään maitotuotteita, joten nyt raparperi söisi hänen luunsa, kuten mummo oli ennen varoitellut. Hän kuitenkin otti riskin. Lusikoituaan kiisselin hän palasi malttamattomana työnsä ääreen. Mutta flow oli kadonnut. Helinä istui ja katsoi työtä ja tajusi siinä olevat aukot, joita hän ei osaisi täyttää muuta kuin näkemällä Rufuksen uudelleen. Eikä hän halunnut pelkästään piirroksen takia Rufusta nähdä, se oli yön aikana varmistunut. Hän halusi tutustua tähän, huolimatta menneisyydestä. Helinä otti puhelimen käteensä ja näpytteli viestin.

  

“Vieläkö haluat tavata?”

Jännittyneenä hän nousi seisomaan ja tajusi olevansa edelleen yöpaidassa. Helinä pukeutui, harjasi hiuksensa ja hampaansa, peitti jopa sänkynsä, mutta puhelin pysyi hiljaisena. Viisitoista minuuttia. Oliko tämä juna jo mennyt? Pelko kouraisi Helinää vatsanpohjasta. Eihän heidän tapaamisestaan nyt niin kauaa ollut… Kahdeksan päivää. Oliko se sittenkin liikaa? Typerys, Helinä moitti itseään. Hän tunki kännykän taskuunsa ja lähti ulos.

Taas hän oli lähtöpisteessä, ei ollut ketään kelle soittaa, ei ketään ketä nähdä. Helinä otti pyöränsä ja lähti kohti kaupunkia, kun ei muutakaan keksinyt. Päämäärättömästi pyöräiltyään hän lopulta päätyi satamaan. Hän oli ehkä kerran ajanut tästä ohi, mutta ei ollut sen kummemmin jäänyt tutustumaan seutuun. Eikä hän nytkään aikonut paikkoja katsella, parkkeerasi pyöränsä vain tyhjän penkin viereen ja istui tuijottamaan kevyissä laineissa kelluvia purjeveneitä ja kauempana kimmeltävää ulappaa.

Normaalisti Helinä vältteli kovia kirosanoja, mutta nyt ainut sana kuvaamaan hänen tunnettaan oli vitutus. Kyllä, häntä vitutti ja rankasti. Miksi he olivat muuttaneet tänne vitun kaupunkiin, joka oli niin vitun sulkeutunut, että hän oli viimeiseen kuukauteen tutustunut vain vitun Peteriin, joka oli omistushaluinen kakara. Vitun Juusoon, joka oli niin kiinni Peterissä, että tuskin halusi enää edes nähdä Helinää. Vaikka ei hän ollut sitä kysynyt, mutta vastauksen tiesi jo etukäteen. Ja sitten vielä siihen vitun Rufukseen, joka oli kehottanut häntä miettimään, mutta ei ilmeisesti halunnut kuulla hänestä enää mitään. Ihan vitun hienoa, ihan kaikki.

Juuri kun Helinä alkoi kunnolla marinoitua omassa pahassa tuulessaan, hänen puhelimensa soi. Ärtyneenä hän kaivoi puhelimen taskustaan, näki soittajan nimen ja jähmettyi. Rufus. Hätäisesti Helinä vastasi ennen kuin soitto loppuisi.

- Hei, Helinä henkäisi nopeasti.

- No moi.

Hiljaisuus. Helinä ei tiennyt mitä sanoa. Pitäisikö hänen keksiä jotain?

- Mä sain sun viestin, poika aloitti.

Jotenkin varovasti. Pelko Helinässä ei ainakaan hellittänyt. Rufus ei jatkanut, joten hän ynähti, toivoi sen saavan Rufuksen jatkamaan.

- Ootko sä ihan varma? Rufus kysyi. Edelleen varovasti.

- Olen, Helinä sanoi painokkaasti. Jokainen hermopääte oli tikahtumispisteessä, Rufus saisi jo sanoa sanottavansa. Hyvät tai huonot, nyt heti.

- Vau. Mä ehdin jo pelätä, kun susta ei kuulunut mitään, ettei ikinä kuulukaan ja sitten tänään tuli se viesti. Niin sori, etten heti vastannut, mutta en mä tuolla montussa koskaan pidä kännykkää mukana. Äh, mitä mä edes selitän. Todellakin haluan nähdä sut. Tänään mulla on treenit, mutta käykö huomenna?

- Tietysti käy, Helinä hymyili.

Rufuksen purkaus oli suloisinta mitä hän oli ehkä ikinä kuullut.

- Kolmelta ankkuripatsaalla?

- Joo. Nähdään.

- Nähdään.

Helinä hymy vain leveni, kun hän kuunteli hiljaista linjaa, joka edelleen oli auki.

- Kahvitunti loppuu, mun täytyy nyt mennä.

- Moikka, Helinä toivotti ja laittoi kännykän taskuunsa, kun Rufus oli lopettanut puhelun.

Sydän takoi kuin hän olisi pyöräillyt pitemmänkin matkan ja äskeinen vitutuskohtaus oli kaukainen muisto vain. Rufus, Rufus, Rufus. Helinän teki mieli nipistää itseään, mutta jätti sen tekemättä ihan vain siltä varalta, että tämä olikin unta.

Osa 11 

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 9

Kuinka pukeutua treffeille, kun vaatekaapissa ei ollut mitään päällepantavaa? Kuinka olla rento ja hauska, kun jännitti niin, että sormet ja varpaat olisivat kelvanneet jääpaloiksi? Kuinka pystyä puhumaan, kun hädin tuskin uskalsi katsoa toista suoraan silmiin?

Paniikki oli lievä ilmaisu kuvaamaan Helinän olotilaa, kun hän jätti pyörän telineeseen torin reunaan. Mihin hän oli päänsä pistänyt? Vieläkö ehtisi paeta? Karata kynän ja lehtiön kanssa rantaan ja unohtaa koko juttu. Mutta siinäpä se. Hän oli täällä, koska ei voisi unohtaa. Tai halusi vielä jännitystäkin pahemmin nähdä, olisiko Rufus niin hieno tyyppi kuin hän oli alkanut uskaltaa odottaa.

Helinä käveli ankkuripatsaan luo ja katsoi nopeasti ympärilleen, Rufusta ei vielä näkynyt, mutta hän olikin vartin etuajassa. Helinä ei ollut pystynyt olemaan enää kotona. Siellä oli alkanut tuntua, että seinät työntyivät päälle. Ja vaikka seinät olisivatkin pysyneet paikallaan, äiti ja isä olivat heittäytyneet turhan uteliaiksi. Miksi olet vetänyt koko vaatekaapin sisällön lattialle? Miksi olet meikannut arki-iltana? Minne olet menossa? Milloin tulet kotiin? Kenen kanssa liikut? Pitäisikö meidän huolestua? Kuka se poika on? Olemmehan puhuneet riittävästi ehkäisystä?

Helinä ei ollut ihan varma kysymysten järjestyksestä, mutta tuo viimeinen oli ollut varmasti viimeinen ja sen jälkeen hän oli työntänyt ballerinat jalkaansa ja kiirehtinyt ovesta ulos. Ja se vastaus? “Ette voi olla tosissanne?!”. Helinällä ei ollut minkäänlaista aikomusta edetä mihinkään ehkäisyä vaativaan tänä iltana, eikä heti huomennakaan.

Viittä vaille Helinä huomasi Rufuksen lähestyvän. Eikä Helinä voinut käsittää miten oli joskus voinut pitää Rufuksen salilla muokattua vartaloa ällöttävänä tai epäkiinnostavana. Poika käveli rennosti torin halki, hänellä oli yllään tummansiniset farkut ja valkoinen t-paita. Löysempi kuin se edellisen illan lenkkipaita, mutta silti Helinä haki mielikuvissaan hiilen käteensä ja mietti kuinka hahmottelisi paperille kaikki ne paidan alle kätkeytyvät lihakset. Hiilipiirros paidattomasta Rufuksesta...  Oijoi… Helinä hätisti taiteelliset tavoitteet pois päästään ja keskittyi hymyilemään. Rufus moikkasi häntä kovin rennon oloisesti, eli ilmeisesti hän oli ainut hermoilija täällä. Huomio ei ainakaan helpottanut Helinän oloa, kun hän oli muutenkin epävarma Rufuksen motiiveista. Helinä oli ehtinyt miettiä, että ehkä Rufus oli pyytänyt häntä ulos vain veljesten keskinäisen kilpailun takia. Tai poika oletti hänen olevan helppo. Tai… Jotain muuta yhtä kamalaa. Mutta Rufus kuitenkin hymyili hänelle vilpittömän oloisesti. Helinä vastasi tervehdykseen ja päätti jälleen keskittyä olennaiseen.

- No, mitäs tehdään?

- En mä vaan tiedä. Sano sinä, kun kuitenkin tiedät mitä täällä kannattaa tehdä.

- Onko sulla nälkä? Mennäänkö syömään? Tai kahville? Haluutko leffaan? Vai kierrelläänkö vaan kaupunkia?

Rufuksen kysymystulva sai Helinän pään entistä enemmän pyörryksiin.

- Oota vähän, Helinä pyysi.

- Ei ainakaan syömään, hän aloitti. Hän oli kotona yrittänyt näykkiä jotain villivihannessalaattia, mutta ei hän nytkään pystyisi keskittymään syömiseen.

- Leffassa ei mun mielestä menee mitään kovin kiinnostavaa.

Tai ainakaan hänellä ei ollut varaa maksaa leffalippua.

- Käykö ihan vaan kahvit? Tai mä juon mieluummin teetä, mutta kuitenkin, Helinä sai pohdintansa päätökseen.

Rufus nyökkäsi ja ehdotti kahvila Valpuria.

- Joo, mä en ole käynyt täällä vasta kuin yhdessä kahvilassa ja se muistutti nukkekotia. Nimeä en muista, onko tämä sama?

- Ei oo. Tätä pitää sellainen ikivanha täti ja munkit on maailman parhaita, ihan kiva paikka, vaikka on vähän vanhempien ihmisten suosiossa.

Helinä nyökytteli ja lähti kävelemään samaan suuntaan Rufuksen kanssa. Hän oli pelännyt olisiko heillä mitään puhuttavaa, mutta Rufus hoiti sen puolen kadehdittavan hyvin. Hiljalleen Helinä alkoi rentoutua ja unohtaa turhan hermoilun.

Matka torilta kahvilaan oli lyhyt, muutama kadunväli rantaan päin. Uteliaana Helinä astui ensimmäisenä pieneen kahvilaan. Tiskin takana seisoi nainen, joka muistutti silmälasipäistä kilpikonnaa. Mutta siinä missä ruttuinen ulkonäkö viittasi vanhuuteen ja raihnaisuuteen, tädin liikkeet olivat yllättävän rivakat.

Helinä otti Rufuksen suositteleman munkin ja pudotti teepussin vihreää kuumaan veteen likoamaan.

- Mä maksan molemmat, Rufus ilmoitti tädille, ja tällä kertaa Helinä ei alkanut vängätä vastaan. Sen sijaan hän lähti etsimään heille vapaata pöytää. Muu asiakaskunta oli yhtä iäkästä kuin kahvilan pitäjä ja kahdessa pöydässä puhe sorisi tasaisesti. Helinä hakeutui rauhalliseen ikkunapöytään kahvilan perälle. Hän istui ja huljutteli teepussia mukissa ennen kuin nosti sen lautasen reunalle. Rufus istui häntä vastapäätä ja hymyili.

- Kaikki hyvin?

- Ei valittamista, Helinä vastasi ja maistoi munkkiaan.

- Syö se niin, ettet kertaakaan nuolaise huuliasi, Rufus yllytti.

- Myöhäistä, Helinä sanoi ja pyyhkäisi kielellään sokeria suupielistä asti.

- Olit muuten oikeassa, älyttömän hyvää.

- Eikö olekin? Iiris paistaa näitä joka aamu ja toisinaan iltapäivällä vielä uuden satsin. Tänään taitaa olla sellainen päivä, kun nämä on vielä vähän lämpimiä.

- Iiris? Mä luulin, että tädin nimi on Valpuri, Helinä kuiskasi.

- Ei. Iiris se on, paikallinen julkkis. Hän on ollut kuudesti naimisissa ja jokainen mies on kuollut viimeistään kolme vuotta hääpäivästä. Ihan viime vuosina ei ole kukaan uskaltanut kosia. Kumma juttu. En kyllä tiedä mistä se Valpuri sitten tulee, Rufus sanoi ja jäi selvästi miettimään selitystä Valpurille, mutta ei ilmeisesti keksinyt, sillä hetken kuluttua hän kysyi:

- Milloin sä aloitit nuo taiteiluhommat?

- Varmaan silloin, kun sain ekan kerran kynän käteen. Mä muistan, että muksuna tykkäsin hirveästi piirtää. Koulussa sitten tuli vesivärit ja hiilet ja liidut. Joskus ala-asteella aloitin kuvataidekerhossa ja oikeastaan siitä lähtien taide on ollut kaikki.

- Meinaatko lähteä opiskelemaan sitä?

- Se on nyt vielä harkinnan alla. Tietysti haluaisin hirveästi ja hyvinä päivänä ajattelen, että pääsisinkin kuvataideakatemiaan. Mutta, ja tämä on aika iso mutta, taiteilijat eivät kovin hyvin tienaa. En mä tiedä onko minusta kituuttamaan joillain apurahoilla. Tai varmaan olisikin, jos en tietäisi millaista se ainainen köyhyys on. Mutta kun koko lapsuus on ollut enempi vähempi niukkaa, niin aikuisena sitä haluaisi, että olisi varaa ostaa leivän päälle sekä juustoa että kotimaista kurkkua.

Rufus nyökytteli. Helinä vaikeni hämillään, miten hitossa hän oli noin mennyt avautumaan? Hän ei ollut ikinä kertonut kenellekään, kuinka köyhää heillä oikeasti oli ja nyt hän oli tuon tiedon lahjoittanut Rufukselle kuin ohimennen.

- Eikös sitä sanota, että pitäisi valita se mitä tekisi, vaikkei saisi yhtään rahaa, Rufus pohti.

- No jos se noin menisi, niin tietysti mä maalaisin päivät pitkät. Mutta ei kai kukaan olisi sairaanhoitaja, sähkömies, puhelinmyyjä tai insinööri, jos ne ei siitä saisi mitään korvausta?

- Niin ei kai, mutta kun sulla kerta on paloa ja taitoa, niin mun mielestä sun pitäisi edes yrittää.

- Katsotaan nyt, vielähän tässä on abivuosikin lukiota jäljellä, Helinä sanoi ujosti ja toivoi aiheen vaihtoa.

- Niin sä oot sitten meidän Peterin kanssa saman ikäinen?

Helinä vain nyökkäsi. Aihe ainakin vaihtui, mutta vielä pahempaan suuntaan. Peter oli jotain sellaista, mitä hän ei halunnut Rufuksen kanssa käsitellä.

- Meettekö te samaan lukioon?

- Joo.

- Mitäs mieltä sä olet siitä? Rufus kysyi huolettomasti ja söi viimeisen palan munkistaan.

- Kuinka niin? Helinä kysyi epäluuloisesti.

- Mun takia.

Ja päälle se virnistys, joka sai Helinän värähtämään. 

Hän katsoi ympärilleen ja huomasi jonkun kiharatukkaisen naisen katsovan heitä hymyillen. Mummo huomasi Helinän katseen ja vinkkasi silmää. Helinä hymyili takaisin ja laski katseena pöydän pintaan. Ehkä he olivat Rufuksen kanssa tuoneet mummelille nuoruuden mieleen.

- Mikä toi kuvio sun ja Peterin välillä on? hän rohkaistui kysymään. Ei ollut reilua, että hän oli ainut, joka kertoi isoja asioita tämän pöydän ääressä.

- Meillä on ikäeroa neljä vuotta, ja Peter syntyi sellaisena voipaketin kokoisena, ihan liian aikaisin. Siinä meni aika pitkään ennen kuin oltiin edes varmoja, että poika jää henkiin. Keskosuus tietysti toi omat murheensa Peterin terveyteen, oli neurologisia juttuja ja sydämen kanssa jotain. No kuitenkin, Peteristä tuli lellikki, johon äiti ja isä keskittivät kaiken aikansa ja mielenkiintonsa. Mä olin se terve, joka kyllä pärjää, joten mitäs minusta. Peter piti, ja pitää edelleen, kiinni tuosta roolistaan etuoikeutettuna ja äiti varsinkin on sellainen hyysäri, että se ei usko tai edes huomaa mitään huonoa Peterissä. Isä taas on niin tossun alla, että mieluummin vetäytyy syrjään. Mulla tuli sitten murrosiän myötä kaikenlaista hölmöilyä. Hurjastelua, pikkurötöksiä, varastettua tavaraa ja sellaista. Lähdin kotoa ovet paukkuen samanikäisenä kuin sä nyt, mutta ei se tuo aikuistuminen ollutkaan ihan niin helppoa. Multa meni luottotiedot ja itse asiassa istuin linnassa vajaan vuoden. Sen jälkeen palasin häntä koipien välissä himaan. Asun siellä, teen töitä ja yritän maksaa velkani pois. Ja tietysti keksiä mikä musta tulee isona.

Helinä vain istui paikoillaan ja antoi kaiken upota tajuntaansa. Hän ei sanonut mitään. Hän oli tiennyt ensi hetkestä lähtien, että Rufus oli vaarallisen näköinen, mutta että tämä oli oikeasti ollut vankilassa… Tähän hän ei ollut valmistautunut yhtään. Hän oli lähinnä hätäillyt, että riittäisikö heillä puhuttavaa tai olisiko Rufus typerys. Mitään tällaista hän ei ollut tajunnut edes ajatella. Rufus katsoi häntä pää kallellaan pöydän toiselta puolen.

- Oliko toi kaikki sulle liikaa?

- Mä. En tiedä, Helinä tunnusti suoraan.

- Mä nyt halusin kertoa kaiken rehellisesti, että tiedät. Ja voin vakuuttaa, että ne piirit ja ajat ovat jääneet taakse. Jatkossa ainut kahnaus mitä poliisin kanssa on odotettavissa, on korkeintaan ylinopeussakot. Mä olen läksyni oppinut.

Helinä vain nyökkäsi. Rufus kuulosti vilpittömältä, mutta vankila ja rikokset ja kaikki sellainen… Oli kovin kaukana hänen maailmastaan, ja Helinästä tuntui, että hän halusi pitää asiat niin jatkossakin.

- Tietysti tuo kaikki on tehnyt musta perheen ja oikeastaan suvun mustan lampaan, ja Peter käyttää sitä vielä lisää aseenaan, mutta mä annan sen kukkoilla. Jos mä saan työni pitää, niin mä olen ensi vuoteen mennessä maksanut velkani, sitten voin muuttaa pois. Tietysti vuokrakämpän saamisessa on ongelmansa, mutta kyllä ne luottotiedotkin joskus palautuu.

Helinä joi jäähtyneen teensä loppuun ja vaihtoi hermostuneena asentoa tuolilla.

- Joko lähdetään? Rufus kysyi.

- Joo, lähdetään vain, Helinä sanoi helpottuneena.

Kiireesti hän vei mukinsa niille tarkoitettuun telineeseen ja harppoi ulos. Hän tarvitsi nyt ilmaa ja tilaa. Vain ensimmäistä oli tarjolla, sillä Rufus seurasi aivan hänen kannoillaan.

- Sä taidat tarvita vähän miettimisaikaa, hän vain sanoi, kun Helinä jäi seuraamaan ohi matelevia autoja.

- Mä olen pahoillani, tuollaista mä en odottanut, Helinä tunnusti.

- Kyllä mä ymmärrän. Mutta yritä sä ymmärtää, että mä olin nuori ja tyhmä. Mä en ole paha ihminen, enkä ikinä satuttaisi ketään tahallani. Niin, että jos sä et enää halua nähä mua, niin kyllä mä jätän sut rauhaan. Mutta tietysti mä toivon, että me voitais ottaa tämä uusiksi. Sä olet suloinen, Rufus tunnusti ja hipaisi kuin ohimennen Helinän käsivartta.

Taas tuo hymy ja Helinä tiesi, että hänen pitäisi poistua paikalta ennen kuin sydän ryöstäisi ohjat kokonaan itselleen.

- Mieti ja laita vaikka viesti, kun olet päässyt jonkinlaiseen tulokseen mun suhteen.

Helinä kaivoi kännykän taskustaan ja näppäili Rufuksen numeron talteen, eikä voinut samalla olla miettimättä tekisikö hän ikinä sillä mitään.

- Pääsetkö sä kotiin?

- Joo, älä huoli.

- Kyllä mä vähän.

Hymy. Pitkä katse. Ja hetken Helinällä ei ollut kiire minnekään.

- Moikka, Rufus lopulta toivotti ja lähti kävelemään kohti rantaa.

Helinä katsoi poistuvaa selkää ja vasta kun se hävisi nurkan taa, hän lähti kohti vanhaa sotaratsua. Neuvottomana ja alakuloisena. Mitä ihmettä hän nyt tekisi?

Osa 10 

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 8

Kuten aina ennenkin, kun muu elämä ei sujunut, Helinä sukelsi yhä syvemmälle taiteen tekemiseen. Hiton kaupunki ja kaikki sen ihmiset saisivat hänen puolestaan olla rauhassa, anteeksi vaan, että hän oli yrittänyt tutustua kumpaankaan.

Helinä oli päättänyt tänään maalata sen merenneitokiven. Mukana hänellä oli pyörän tarakalle sidottu maalausteline, toisessa sarvessa roikkui hänen maalaustarvikkeensa ja toisessa taulunpohja. Helinä oli joutunut odottamaan pari päivää aurinkoista iltaa, mutta nyt ilma oli täydellinen: aurinko paistoi, ja yöksi oli luvassa ukkosta, joten mahtavien pilvimassojen tulo oli vain ajan kysymys.

Helinä kääntyi isolta tieltä pienemmälle soratielle. Olisi varmaan pitänyt käydä varmistamassa reitti etukäteen, mutta kartalla kaikki oli näyttänyt niin selvältä. Hän oli varmuuden vuoksi riipustanut nopeat ohjeet paperille, ja lappu oli turvana vasemmassa takataskussa. Tätä tietä puolisen kilometriä, seuraavasta risteyksestä oikealle ja siltä tieltä pitäisi löytyä polku rantaan.

Tie haaroittui, ja Helinä luotti, että suunta oli oikea. Pieni tie renkaiden alla oli hiekkapohjainen ja pahoin ruohottunut, sillä ei ollut edes nimeä, joten joku kesämökki tämän päässä varmaan odottaisi. Helinä jätti pyöränsä ojaan lähelle risteystä ja lähti kävelemään tietä hiljalleen. Parikymmentä metriä edettyään hän näki polun aavistuksen mustikkamättäiden keskeltä. Kartalla se oli näyttänyt vahvalta katkoviivalta, nyt hän ei osannut sanoa, oliko kyseessä polku vai vain siltä näyttävä hirvien kävelyreitti. Helinä lähti seuraamaan polkua ja lohdutti itseään, että ei hän kovin pahasti voisi eksyä, jossain vasemmalla hän törmäisi tiehen ja oikealle mereen. Onneksi hän oli ottanut ne tukevammat lenkkarinsa, sillä polulla oli kiviä ja puiden juuria, ja Helinä sai olla tarkkana, ettei vääntäisi nilkkaansa.

Puiden välissä pilkahteli jo meri, ja Helinä hymyili helpottuneena, hän taisi sittenkin olla oikeilla jäljillä. Polku vei rantaan asti ja Helinä saattoi vain arvella, miksi se oli alun perinkin muodostunut, sillä rannassa ei ollut mitään. Ei laituria, mökkiä tai raunioita, laavua tai edes nuotiopaikkaa. Hän lähti seuraamaan vedenrajaa vasemmalle, kohta sen kivikkoryhmän pitäisi tulla näkyviin.

Kantamukset painoivat hänen käsiään ja Helinä yritti kävellä entistä nopeammin, että pääsisi mahdollisimman pian laskemaan kassinsa maahan. Ja kuin toivomuksesta ranta kääntyi ja pensaikon takaa näkyivät ne kivet, joiden takia hän oli täällä. Helinä marssi vielä lähemmäs ja jätti tavaransa lähimmän männyn juurelle. Hän kierteli rantaa ja mietti mikä olisi ihanteellisin paikkaa pystyttää maalausteline. Aikana katseltuaan kiviä ja mittailtuaan etäisyyksiä, hän päätti paikan läheltä vesirajaa, missä hiekka oli pehmeää ja maa tasaista. Hän kokosi maalaustelineen tottuneesti, tämä oli löytö muutaman vuoden takaa paikallisesta halpahallista. Teline oli vähän kiikkerä ja hankala kasata, mutta Helinä oli oppinut tulemaan sen kanssa toimeen. Seuraavaksi hän asetti keskikokoisen taulunpohjan telineeseen ja kaivoi viimeisestä kassistaan paketin hiiliä. Helinä onki lyhyen nysän rasiasta sormiinsa ja asettautui tyhjän kankaan eteen seisomaan. Toisinaan valkoisen paperin kammo valtasi hänet, toisinaan hän suorastaan hyökkäsi täyttämään tyhjyyden visiollaan. Nyt tunne oli jotain siltä väliltä. Helinä puhalsi keuhkonsa tyhjäksi ja samalla tyhjensi mielensä yhtä tehokkaasti. Hän katsoi valitsemaansa maisemaa, rajasi sen mielessään sopivasti ja arastellen alkoi hahmotella ensimmäisiä viivoja. Horisontti tuonne, suurin kivi ensimmäisenä, siitä tuli kömpelö möhkäle, mutta öljyväreillähän se vasta tulisi valmiiksi, pienemmät kivet olivat pelkkiä herkkiä puolikaaria. Helinän odottamat kumpupilvet olivat saapuneet horisonttiin ja hän hahmotteli ne rohkaistuneempana, veteen hän teki henkäyksenkevyen hahmotelman valon ja varjon rajapinnasta. 

Helinä astui kauemmas luonnoksesta ja arvio sitä mielessään. Hän nyökytti päätään hyväksyvästi, kyllä tälle saattoi aloittaa työstämisen. Helinä kaivoi esiin siveltimet ja suttukankaan, sen jälkeen hän istui kuivalle rantaheinälle ja kaivoi palettilehtiön käsiinsä. Helinä valikoi värituubeja ja pursotti lehtiölle ensin valkoista ja pikkuisen mustaa, niistä hän sekoittaisi harmaan, jolla maalaisi kivet. Helinä katsoi palettia, värit olivat valmiina, enää tarvittiin öljy. Helinä erotti veitsellä pienen kökkäreen valkoista väriä ja lisäsi siihen aavistuksen mustaa, tulos oli kovin vaalean harmaa ja hän lisäsi vielä toisen hitusen mustaa. Vähän pellavansiemenöljyä ja lisää hieromista palettiveitsellä. Helinä erotti kivissä sinistä, ruskeaa ja vihreää, mutta tärkeintä oli nyt saada pohja toimivaksi. Helinä alkoi pitkällä ja sormenlevyisellä siveltimellä hahmotella kankaalle kiviä, yhtä isoa ja kolmea pienempää. 

Hän astui vähän kauemmas työstään ja katsoi arvioiden siveltimen jälkeä. Kivillä oli nyt ihan hyvä pohja, tietysti tarvittiin vielä värejä, rosoa, valoa ja varjoa, kaikkea sitä mikä niistä möykyistä teki kivet, mutta tänään hän ei voisi jatkaa, sillä maali oli märkää ja alkaisi vain sotkeutua epämääräiseksi.

Helinä istui maahan ja alkoi tutkia sinisiä sävyjä. Hän tuijotti taivasta ja merta, katsoi värituubeja ja hitaasti pursotti paletille preussinsinistä, ultramariinia ja vaaleansinistä. Hän pyyhkäisi veitsen puhtaaksi rättiin ja notkisti värit öljyn avulla sopiviksi.

Hieman varmempana tekemisistään Helinä suti ultramariinia mereen ja vaaleampaa taivaan yläosaan, harmaasinivalkoisella hän hahmotteli pilvien kummut ja lisäsi kiehtovan syvän sinisen rannun sinne missä meri ja taivas kohtasivat. Siellä kaukana jossain, Helinä hymyili ja päästi ajatuksensa valloilleen. Pariisi, Lontoo, Nizza, Firenze… Hän toivoi, että joskus hänellä olisi rahaa matkustaa noihin kaikkiin ja nähdä museot ja maalaukset. Sekä tietysti ne maisemat missä van Gogh, Monet tai Gauguin olivat elämäntyönsä tehneet. Niin, sitten joskus. Ja ehkä joskus satojen vuosien päästä, joku nuori haaveilija tulisi juuri tälle rannalle katsomaan näitä kiviä hänen varhaiskautensa maalausten perustella. Sille haaveelle Helinä nauroi jo ääneen. Matkustaminen oli vielä mahdollisuuksien rajoissa, tarvittaisiin vain rahaa, mutta se, että hänet muistettaisiin vielä satojen vuosien päästä, oli jotain minkä saisi vain… Taidolla, tuurilla ja sattumalla? Helinä mietti toisinaan, olivatko taidehistorian suuret nimet olleet aikansa ehdottomasti taitavimpia ja parhaita, vai vain sitkeimpiä ja joiden työt olivat puolittain sattumalta nousseet kuuluisuuteen. Miksi toiset menestyivät ja toiset eivät? Onnen osuutta asiaan ei varmastikaan voinut jättää täysin huomioimatta.

Helinä huomasi ajatusten karkailevan ja maalaukseen oli siten enää turha perehtyä. Toisaalta pohja oli valmis, eikä tähän voinut suttaamatta lisätä enää mitään. Hän vilkaisi kännykkää ja hätkähti. Ihanko oikeasti oli mennyt melkein kaksi tuntia? Toisinaan aika otti siivet, kun hän tarttui siveltimeen. Häkeltyneenä Helinä katseli ympärilleen ja huomasi vasta nyt taivaanrantaa lähestyvän auringon ja pitkälle maalauksen pilvistä ennättäneet massat. Hän alkoi pakata enempiä unelmoimatta, pitäisi ehtiä kotiin ennen pimeää ja sadetta ja ukkosta.

Rannasta paluu sujui hankalammin kuin sinne meno, kun hän joutui kantamaan maalausta käsissään ja huolehtimaan, ettei yksikään oksa tai heinänkorsi pääsisi pyyhkäisemään kosteita värejä. Helinä taiteili kassit toisessa kädessä, maalaus toisessa ja vielä maalausteline kainalossa sitä samaa kivikkoista ja juurakkoista polkua. Hitaasti, varmasti ja toisinaan manaten hän pääsi tiellä ja pyöränsä luo. Hän oli toki maalannut ennenkin luonnossa, mutta unohti autuaasti joka kerta homman logistisen nurjan puolen. Itselleen tuhisten hän laski maalauksen varovasti hiekalle ja keskittyi sitomaan maalaustelinettä tarakalle. Sen jälkeen hän asetti kangaskassit pyörän sarviin ja kumartui ottamaan maalauksen käteensä. Ajamista hän ei uskaltaisi edes kokeilla, joten edessä oli ihan riittävän pitkä kotimatka pyörää taluttaen. No, ainakin maalausteline ja tarvikekassit olivat pyörän kannettavina, eivät hänen.

Hiljalleen Helinä eteni soratien reunaan, varjot olivat pitkiä, mutta ilma hehkui kauniisti. Hiljaisuudesta päätellen hän oli yksin liikkeellä kauniissa illassa. Juuri samalla hetkellä hän näki jonkun hölkkäävän häntä vastaan. Mies, harmaat verkkarit ja musta t-paita. Väistämättä Helinä jännittyi. Tuntematon mies, hän yksin, eikä ketään muita lähettyvillä.

Tulija lähestyi ja kun Helinä viimein tunnisti juoksijan, hän valppautensa ei ainakaan vähentynyt. Tulija oli Rufus. Melkoinen sattuma, josta Helinä tosin oli kovin onnellinen. Rufus hiljensi ja pysähtyi Helinän kohdalle. Hän moikkasi ja nykäisi kuulokkeet pois korviltaan.

- Moi, Helinä vastasi, kun oli varma, että Rufus kuulisi hänet.

- Onko sun pyörä rikki vai miksi sä et aja?

Rufus tuli tien yli hänen luokseen.

- En mä tän takia uskalla, Helinä sanoi ja kohotti merkitsevästi maalausta.

- Saanko mä katsoa? Rufus kysyi yllättäen. Ja yllättävän kiinnostuneena.

- Joo, Helinä myöntyi hermostuneena. - Tämä on vaan pahasti kesken, just aloitin ja…

Hän vaikeni, kun Rufus tuli entistä lähemmäksi ja keskittyi katsomaan maalausta, jonka Helinä nosti vähän korkeammalle ja käänsi oikeaan asentoon. Sillä aikaa Helinä saattoi rauhassa katsoa Rufusta. Ohimoille kohonneita hikikarpaloita, keskittynyttä katsetta, selkeää amorinkaarta, ruskettunutta kaulaa, tiukkaa rintaa ja valtavia hauiksia. Helinä vaihtoi levottomana asentoa, jotenkin viime aikoina hän oli alkanut löytää lihaksien viehätysvoiman.

- Sommitelmahan on tosi tasapainoinen ja värien käyttö hienoa, Rufus totesi.

Helinän kulmakarvat kohosivat ja hän sai tehdä töitä, ettei suukaan auennut hämmennyksestä.

- Miten sä…? Hän ei oikein tiennyt kuinka jatkaa lausetta.

Rufus katsoi häntä taulun sijasta ja hymyili tytön ilmeelle.

- Mä olen maalannut kypäriä ja pyöriä muutaman vuoden ajan ja tutkinut sitä varten noita taidehommia.

- Kypäriä ja pyöriä? Helinä toisti.

- Niin, prätkiä ja niitä kypäriä. Joskus olisi kiva kokeilla rekan maalausta.

- Sulla on siis silmää?

- Niin kai, Rufus kohautti harteitaan vältellen. - Onhan niitä mennyt muillekin, että kai mä jotain osaan.

- Olis kiva nähdä sun töitä joskus, Helinä sanoi innostuneena.

Siis innostuneena toisesta taiteilijasta, ei Rufuksesta.

Rufus katsoi häntä mietteliäänä, epäröi hetken, mutta sanoi sitten:

- Sua ei ole näkynyt meillä niitten bileiden jälkeen.

- Niin, Helinä mutisi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.

- Mikä mättää?

Helinä mietti kannattiko Rufukselle vastata rehellisesti. Olihan tämä Peterin veli, mutta kuitenkin poika, josta hän oli kiinnostunut. Miltä hän näyttäisi Rufuksen silmissä, jos nyt haukkuisi Peterin? Miltä hän haluaisi näyttää Rufuksen silmissä? Oliko hän kuitenkin vain se pikkutyttö, joka hengasi Rufuksen veljen kanssa?

- Musta oli viisainta ottaa vähän etäisyyttä, hän viimein sanoi.

- Te ette vaikuttaneet kovin… No, yhteensopivilta. Miksi sä edes olit Peterin kanssa?

- Mä en ollut Peterin kanssa, Helinä kiisti nopeasti.

Nyt oli Rufuksen vuoro nostaa kulmakarvojaan yllättyneenä.

- Tai siis, ihan vaan kavereita me ollaan. Ei mitään… semmoista. Ainakaan mun puolelta, Helinä selitti ja takelteli ja pelkäsi punastuvansa.

Rufus nyökkäsi ja hidas hymy levisi hänen kasvoilleen. Helinän sydän muuttui hermostuneeksi perhoseksi.

- Sä olisitkin ollut ihan liian hyvä Peterille. Mutta miksi sä sitten roikut sen mukana?

Liian hyvä. Liian hyvä. Liian. Hyvä. Helinä yritti keskittää ajatuksensa siihen kysymykseen. Mikä se edes oli ollut?

- Juuson takia, hän vastasi ennen kuin hiljaisuus vanuisi liikaa. Ja tajusi kuulostavansa melkoiselta nartulta. - Anteeksi, mä olen kauhea ihminen, Helinä lisäsi kiireesti.

- Juuso on tosi kiva, Rufus vain nyökkäsi, kuin olisi ymmärtänyt koko kuvion ilman lisäselityksiä.

Helinä ei olisi halunnut liikkua, mutta ilta alkoi hämärtyä ja hänen taiteilijantarvikkeensa eivät siirtyisi itsestään kotiin.

- Mun täytyy tästä varmaan lähteä, hän totesi vastahakoisesti. Ei ollut kovinkaan montaa hetkeä taaksepäin, kun hän pelkäsi Rufuksen läheisyyttä jopa olohuoneessa, jossa Peter ja Juuso olivat turvana. Nyt, kaksin tyhjällä tiellä, Helinä olisi halunnut viipyä ja viipyä.

- Niin joo, ja mun jatkettava lenkkiä.

Helinä nyökkäsi ja katsoi tiukkaa t-paitaa ja unohti, että oli lähdössä mihinkään.

- Huvittaisko sua joskus törmätä uudelleen? Rufus kysyi.

Helinän kulmakarvat tekivät korkeushyppyennätyksensä.

- Joo, hän sai sanotuksi typerältä virneeltään.

- Huomenna?

- Käy.

- Mä pääsen töistä puoli neljän jälkeen. Olisko kuudelta vaikka keskustassa siinä torin nurkalla? Se missä on se ankkuripatsas, tiedätkö paikan?

- Joo, Helinä jatkoi niukkasanaista linjaansa. Lauseiden muodostus oli tässä tilanteessa, Rufus halusi hänen kanssaan ulos ja hitosti huutomerkkejä, ihan liian haastavaa.

- Keksitään sitten jotain tekemistä, Rufus virnisti poikamaisesti.

Enää Helinä ei pystynyt kuin nyökkäämään.

- No, nähdään, Rufus sanoi hetken kestäneen silmiin tuijottelun jälkeen.

Helinä nyökkäsi uudelleen ja seurasi kuinka Rufus laittoi luurit takaisin korviinsa, ylitti tien kännykkää katsoen ja lähti juoksemaan.

Helinä otti epävarman askeleen, ehkä hänen jalkansa eivät äskeisen jälkeen toimineetkaan. Hän kuitenkin huomasi, että tuntemuksista huolimatta jalat eivät olleet hyytelöä, vaan veivät häntä eteenpäin. Kuitenkin totuttua hitaammin, koska pää oli niin keskittynyt käymään läpi äskeistä ja odottamaan huomista.

Osa 9 

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 7

Helinä pysähtyi katsomaan itseään eteisen peilistä. Vähistä vaatteistaan hän oli valinnut päälleen ne mukavasti kuluneet siniset farkut, koska ilma oli viimeinkin viilennyt kunnon ukkosmyrskyn ja päivän jatkuneen sateen takia. Viininpunainen toppi, pitkä, hopeanvärinen kaulaketju ja paljaat jalat. Hänen luonnonkihara tukkansa oli vetäytynyt itsestään laineille, kun ilman kosteusprosentti oli noussut. Helinä ei juuri välittänyt meikkaamisesta, vain vähän ripsiväriä ja huulikiiltoa. Kateellisena hän oli nähnyt kuinka toiset tytöt saivat meikin avulla suuremmat silmät, kapeamman nenän, huikeat poskipäät tai posliininukkea muistuttavan ihon. Siihen hänen taitonsa tai meikkipussinsa eivät riittäneet, joten näillä mentiin.

Keittiöstä alkoi kuulua Peterin ja Juuson keskinäistä nahistelua, huokaisten Helinä lähti äänten suuntaan. Hän oli tullut hyvissä ajoin, auttamaan viimehetken viimeistelyissä ja olemaan paikalla, kun vieraat tulisivat.

- Mikä täällä on hätänä? Helinä kysyi, kun hän astui jo tutuksi käyneeseen keittiöön.

- Kato mitä Juuso teki patongeille, Peter tuhahti.

Helinä totteli ja näki pellillä kuusi kovin kostean näköistä patonkia.

- No paketin kyljessä käskettiin voidella patongit vedellä.

- Voidella kevyesti, ei uittaa kokonaan siinä.

Helinä imi hymyä, nappasi pari palaa talouspaperia ja kiiruhti taputtelemaan vettyneitä patonkeja edes vähän kuivemmaksi. Hänen epäilyksensä siitä, että kyseessä oli kaksi uusavutonta mammanpoikaa, vain vahvistui.

- Eiköhän näistä vielä hyvä tule, hän yritti rohkaista Juusoa ja työnsi patongit kuumaan uuniin.

- Mitä muuta?

- Aukaistaan sipsipussit, Peter sanoi ja kaiveli muovikassista muutaman pussin esiin.

Ruokaosasto oli melko simppeliä, eikä Helinällä ollut mitään juomistakaan. Hän oli kyllä maistanut alkoholia, mutta känniin asti hän ei ollut itseään juonut. Se ei vaan kiinnostanut tai tuntunut kokeilemisen arvoiselta. Pojat sen sijaan olivat jo avanneet ensimmäiset kaljat.

Seuraavaksi Juuso ja Peter keskittyivät saamaan musiikin soimaan täydellisesti kotiteatterijärjestelmästä. Huolestuneena Helinä katseli ympärilleen kauniissa olohuoneessa, jossa koriste-esineet olivat vapaasti hyllyissä ja pöydillä. Kuinka moni niistä olisi aamulla ehjänä?

Helinän huoli osoittautui turhaksi. Vieraat, vaikka heitä oli melkein parikymmentä, olivat kovin rauhallisia. Kovin petermaisia. Helinä oli tervehtinyt ovella jokaista, tietysti häneltä oli kaikki danielit, elisat, karot ja lasset iloisesti sekaisin, mutta ainakin hänellä oli nyt oiva mahdollisuus tutustua uusiin tyyppeihin. Helinä kaatoi jääkaapista itselleen limsaa Peterin kehotuksesta ja jäi nojaamaan keittiön tasoon. Pöydän ääressä istuva kuusikko näytti olevan niin uppoutunut keskusteluun, että Helinä päätti siirtyä olohuoneeseen tarkistamaan tilanteen. Siellä hän päätyi juttelemaan kahden ujon oloisen tytön kanssa. Keskustelu eteni vähän takkuisesti, kun kumpikin heistä vastasi vain siihen mitä Helinä kysyi, eikä lähtenyt jatkamaan juttua yhtään pitemmälle. Helinän viimeinenkin halu jatkaa keskustelua katkesi, kun hän huomasi Rufuksen olohuoneen ovella. Poika seisoi ja katseli ympärilleen mietteissään, tämä spottasi Helinän ja nyökkäsi. Helinä nyökkäsi takaisin. Rufus lähti tulemaan häntä kohden ja ihmeekseen Helinä tajusi hermostuvansa. Ja odottavansa kohtaamista. Mutta Rufus ei ehtinyt kuin tervehtiä, kun Peter ilmestyi heidän viereensä. Eikä tämä näyttänyt ilahtuneelta.

- Mitä hittoa sä teet täällä?

- Mun mielestä mä asun täällä.

- Mutta sua ei ole kutsuttu, joten ala painua jonnekin muualla.

- Rauhoitu nyt, Rufus sanoi.

Helinän mielestä ihmeen levollisesti, varsinkin kun Peter näytti siltä, että räjähtäisi hetkenä minä hyvänä.

- Enkä rauhoitu, et sä saa olla täällä.

- Miksi en? Saisko nämä muutkaan olla täällä? Äiti ja isä ei todellakaan maininnut, että tällä on bileet. Tietääkö ne edes näistä? Rufus kysyi hymyillen.

Peterin ainoa vastaus oli nolostuminen.

- Sitä mä vähän arvelinkin. Mä katselen vähän, ettei tilanne lähde käsistä, enkä kerro porukoille. Ja sä koetat rauhoittua.

Peter vain mulkaisi isoveljeään, nappasi Helinää ranteesta kiinni ja lähti vetämään tätä kohti keittiötä.

- Mitä nyt? Helinä protestoi.

- Mä haluan, että sä tapaat yhdet tyypit, Peter vain sanoi. Helinä vilkaisi olkansa yli Rufusta, joka tuijotti heitä sekä huvittuneena että huolestuneena. Paljon mieluummin Helinä olisi jäänyt juttelemaan Rufuksen kanssa kuin seurannut Peteriä, mutta Helinä ei kehdannut järjestää mitään kohtausta nykimällä rannettaan irti Peterin puristavasta otteesta.

Peter irrotti kätensä Helinän kädestä heti keittiössä, tajusi varmaan, että se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli koskettanut Helinää.

- Tota, niin joo, tässä on… Peter jäi hakemaan nimiä.

- Meidät on jo esitelty, Helinä hymyili ja nyökkäsi pöydässä istuville pojille.

Ei hän nimiä muistanut, mutta ei sitä tarvinnut muille paljastaa. Eikä tämän pöydän seura varsinaisesti kiinnostanut häntä. Helinä oli äsken kuullut jotain puhetta koodauksesta, siinä oli ihan riittävästi syytä etsiä toisia nuoria juttukavereiksi. Ja sitä paitsi kaikki pöydässä Peteriä lukuun ottamatta näyttivät pelkäävän Helinää. Tai todennäköisesti he pelkäisivät jokaista tyttöä. Helinä hymyili rauhoittavasti pojille ja lähti perääntymään.

- Minne sä meet? Peter kysyi heti.

- Mun pitää käydä vessassa.

- Tuu sitten takaisin tähän?

- Mulla on asiaa Juusolle, mutta kyllä mut täältä jostain löytää, Helinä vastasi nopeasti ja kiepsahti sitten kannoillaan.

Vessa oli jossain eteisessä, niin hän muisteli ja löysikin sieltä oikean oven. Helpottuneena hän sulkeutui kylpyhuoneeseen ja istui pöntölle. Ainakaan näin ensivaikutelmien perusteella hän tuskin löytäisi täältä uutta kaveria. Kaikki tuntuivat olevan fiksuja, tosikkoja ja jotenkin aikuismaisia. Tästä esimerkkinä kävi musiikki. Hyvänen aika, täällä oli bileet ja musiikin hätinä kuuli oven lävitse! Muissa Helinän käymissä bileissä korvat olivat soineet vielä seuraavana päivänä ja kajareiden ohi kulkiessa jyskeen tunsi rintakehässä asti.

Helinä nousi ylös, tarkisti peilikuvansa ja poistui vessasta. Ehkä hän etsisi sen Juuson, sillä keittiöön paluu ei houkuttanut.

Juuso löytyi olohuoneen nurkasta juttelemassa jonkun pojan kanssa. Helinä istui huokaisten sohvalle Juuson viereen, samalla se toinen poika mutisi lähtevänsä vessaan.

- Kovat bileet? Juuso kysyi.

- Ihan riittävän, Helinä mutisi.

- Sori. Nämä on enimmäkseen Peterin kavereita ja sun tulevia luokkalaisia. Olisinhan mä voinut kutsua omiani, mutta ne amikset eivät oikein sovellu tähän ympäristöön, Juuso virnisti vinosti.

- Miten te muuten viihdytte yksissä, kun olette pikkaisen erilaisia?

- En mä tiedä, jotenkin se vaan natsaa. Ja ihan sitten no homo.

- Luonnollisesti, Helinä nyökkäsi vakavana.

- Missä sun juomat on?

- En mä harrasta.

- Koskaan?

Helinä vain pyöritti päätään. Samalla hän huomasi kuinka Rufus saapui olohuoneeseen kädessään limsalasi, tai ehkä siellä oli jotain vahvempaa seassa.

- Etkö ikinä oo ollut kännissä?

- No en ole, Helinä vakuutti. Rufus katseli ympärilleen pitkästyneenä. Katso minua, älä katso, Helinä mietti ja kun heidän katseensa viimein kohtasivat Helinä sai lisää vahvistusta herääville tunteilleen. Voi hemmetti, hän todella oli kiinnostumassa Rufuksesta, Peterin veljestä. Miksi muuten hän odotti pojan katsovan häntä? Ja kun niin tapahtui, miksi hänen vatsanpohjaansa jymähti lyijypaino? Rufus katsoi häntä, huvittunut pilkahdus jälleen silmissään, mutta tämä ei tehnyt elettäkään lähestyäkseen. Istui vain vapaaseen nojatuoliin ja risti jalkansa.

- Niin eikö sua kiinnosta vai häh? Juuso kysyi kovalla äänellä.

Helinä muisti pojan olemassaolon ja kääntyi katsomaan häntä, jättäen Rufuksen vastahakoisesti näkökenttänsä ulkopuolelle.

- Mitä sä sanoit?

- Miksi sä et ole ikinä ollut kännissä?

- Ei vaan ole kiinnostanut tarpeeksi kokeilla, Helinä sanoi.

- Kiinnostaako nyt? Juuso kysyi ja tarjosi kaljatölkkiään.

- Kiitti, mutta ei vieläkään, Helinä hymähti, samalla hän huomasi Peterin lähestyvän. Syyllisyys lehahti jostain ja hän pakotti itsensä pitämään katseensa Peterissä, ei vahingossakaan vilkaisua Rufuksen suuntaan.

- Ai sä jäit tänne, Peter sanoi, kun pääsi heidän luokseen.

- Mieti, Helinä ei oo ikinä ollut kännissä. Ikinä! Juuso ihmetteli.

Peter näytti vähän rentoutuvan.

- No ei se mitään, ei kaikkien tarvitse.

- Pitäähän sitä edes kokeilla, että tietää mistä jää paitsi.

- Mihin kaikkeen tuo muuten pätee? Helinä kysyi huvittuneena. - Tupakka? Heroiini? Seksi samaa sukupuolta olevan kanssa?

- Oi, se ois kuumaa, jos sä ja joku tyttö- , Juuso innostui.

- Tai sä ja joku söpö poika, Helinä heitti takaisin.

- Hyi helvetti, Juuso ärähti ja joi pitkän kulauksen.

Kuten odotettua, Peter näytti eksyneeltä tässä kevyessä vitsailussa.

- Mun pitää hakea lisää kaljaa, Juuso ilmoitti ja nousi toistaiseksi horjahtamatta ylös. Peter istui hänen jättämälleen paikalle, kovin lähelle Helinää. Juuson ollessa kyseessä, se ei ollut haitannut, mutta Peter sai hänen olonsa tuntemaan vaivautuneeksi.

- Haluatko tanssia?

Ehdotus tuli täysin puun takaa. Kukaan muukaan ei tanssinut, biisi oli kyllä vaihtunut joksikin hitaaksi. Mutta nojailu täydessä olohuoneessa auringon vielä paistaessa… Juu ei.

- Kiitti mutta ei, mulla on kaksi vasenta jalkaa, Helinä livautti.

Peter nyökkäsi ja istui jäykkänä paikoillaan.

- Onhan sulla kivaa? hän kuitenkin kohta kysyi huolestuneena.

- On, tosi kivaa. Kiitos tästä illasta, kiva tutustua uusiin luokkakavereihin ennen syksyä.

- Mutta ethän sä ole tutustunut kehenkään, istunut vain Juuson kanssa.

- Olenhan, äskenkin juttelin pitkään noiden, Helinä nyökkäsi ikkunan viereen. - Sori, mun niminuistikin on vähän huono.

- Saara ja Camilla.

- Niin just, Saara ja Camilla. Vaikuttivat ihan kivoilta.

Helinä arveli sanoneensa jo riittävän monta kivaa yhdelle illalle ja vaikeni.

Juuso ei tullut takaisin, Peter sanoi hajanaisia kommentteja, joihin Helinä ei jaksanut sen kummemmin tarttua. Hän oli lähes varma, että vain Rufus sai pidettyä hänet juuri tässä. Hänen pitäisi olla järkevä ja lopettaa Rufuksen katselu heti alkuunsa. Hän oli Peterin veli, vanhempi ja tyystin erilainen kuin ne pojat joihin Helinä oli aiemmin tuntenut vetoa. Ei luova, hontelo tai pitkätukkainen, Helinä mietti aiempia ihastuksia, säätöjä tai parin viikon poikaystäviä. Aikuinen, kova, iso, vaarallisen näköinen, siinä oli ihan riittävästi syitä perääntymiseen. Mutta silti, tasaisin väliajoin Helinä vilkaisi mitä Rufus oli tekemässä: tuijotti pitkästyneenä eteensä, selasi puhelintaan ja joskus katsoi Helinää. Ja niiden katseiden takia Helinä ei voinut lopettaa.

- Mä haen lisää limsaa, Helinä viimein sanoi ja kampesi itsensä ylös.

Keittiössä sama poikajoukko istui edelleen pöydän ääressä, puheenaihekin kuului olevan sama. Helinä kiskaisi jääkaapin oven auki, nautti sekunnin verran täydestä näkymästä ja kurotti sitten ylähyllyltä Cokiksen.

- Kaada mullekin, hiljainen ääni kuului aivan Helinän takaa ja sai hänen huomionsa herpaantumaan niin että limsaa oli loiskua ympäri pöytää.

- Anna lasisi, Helinä sanoi ja toivoi äänensä kuulostavan normaalilta. Hän piti katseensa omassa lasissaan ja käskyn jälkeen sen viereen ilmestyi toinen. Lasi, josta Rufus piti kiinni. Käsivarsi hipaisi Helinän kyynärvartta ja Helinä tajusi pojan seisovan hänen takanaan. Ei vieressä vaan takana. Hehän olivat melkein halauksessa, tarvittaisiin vain häneltä yksi askel taaksepäin ja Rufuksen toinen käsi hänen oikealle puolelleen… Ja tässä pitäisi vielä onnistua kaatamaan limsaa kovin pieneen lasiin. Helinä tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn ja käsi tärisi vaikka hän kuinka yritti rauhoittaa itseään.

Helinä sai lasin täyteen ja Rufus perääntyi, Helinä palautti limsapullon jääkaappiin ja kääntyi ympäri. Rufus ei ollutkaan lähtenyt sen kauemmaksi vaan nojasi rennosti tiskipöytään ja katsoi häntä lasinsa yli. Helinä vastasi katseeseen. Ei Rufus vieläkään ollut komea, mutta perin kiehtovan näköinen hänestä oli tullut.

- Onko ollut kivaa?

- Ihan, Helinä sanoi.

- Aika laimeeta, Rufus tuumasi.

Helinä vain kohautti harteitaan, oli samaa mieltä, mutta ei rohjennut olla petturi illan isäntiä kohtaan. Ainakaan tässä asiassa.

- Helinä, Peter kutsui keittiön ovensuusta. Helinä vilkaisi äänen suuntaan ja näki tutun kovan ilmeen Peterin kasvoilla. Hän vilkaisi pahoitellen Rufusta.

- Peter ei ole koskaan voinut sietää mua lelujensa lähellä, Rufus sanoi rauhallisesti.

Helinä hengähti terävästi sisään ja kohotti leukaansa.

- Mä en ole kenenkään lelu, hän painotti.

- Kyllä mä sen olen tajunnut. Ihan kaikki vaan ei, Rufus virkkoi ja lähti keittiön toisesta ovesta ulos.

Helinä katsoi hämmentyneenä pojan perään. Mi-tä?

Lammasmaisesti Helinä käveli Peterin luo ja inhosi itseään sen vuoksi.

Onneksi Juuso teki paluun heidän seuraansa, Rufus sen sijaan ei näyttäytynyt enää loppuiltana. Eikä bileissä tapahtunut muutakaan ihmeellistä. Ei uusia ystäviä, kavereita tai edes hauskanpitoa. Helinä seurasi helpottuneena, kun väki alkoi vähentyä. Kohta hänkin lähtisi.

Helinä alkoi pohjustaa lähtöään leveillä haukotuksilla, hän osallistui laiskasti Juuson ja Peterin ja jonkun kolmannen tyypin keskusteluun kesätöistä.

- Kuulkaas kaverit, nyt mun on pakko luovuttaa ja lähteä ennen kuin nukahdan satulaan.

- Iltahan on vielä nuori, Juuso protestoi.

- Ilta meni jo, nyt on yö, Helinä totesi ja nousi seisomaan.

Peterkin nousi ja seurasi eteiseen.

- Ei sun vielä tarvitse lähteä, ja tänne saa jäädä yöksikin.

- Kiitti, mutta mä haluan omaan sänkyyn.

Helinä kaivoi oman nahkatakkinsa esiin naulakon syövereistä ja veti sen ylleen.

- Älyttömästi kiitos vaivannäöstä, tämä oli huippua.

- Oliko?

Helinä nyökytteli ja perääntyi kohti ovea ennen kuin Peter rohkaistuisi mihinkään.

- Nähdään, poika kuitenkin vain sanoi ujosti, kun hänen kätensä hamusi jo ovenkahvaa.

Helinä vilkutti vastaukseksi ja painui helpottuneena porraskäytävään. Hänen pitäisi ottaa etäisyyttä Peteriin ja toivoa sormet ristissä, että lukiossa oli vähän eläväisempiä tyyppejä. Ja Rufus… No, ehkä hän näkisi pojasta unta, muu tuskin oli viisasta, tai edes mahdollista.

Osa 8 

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 6

Helinä kääntyi vatsalleen. Aurinko helli täyttä uimarantaa, ja sekä Juuso että Peter hänen vieressään olivat vajonneet jonkinlaiseen hellekoomaan, kun oli niin kuuma, ettei jaksanut tehdä mitään, edes puhua. Vaikka hän ei edelleenkään tiennyt kuinka suhtautua Peterin varovaiseen kiinnostukseen, Helinä oli ilomielin suostunut poikien ehdotukseen päivästä biitsillä yksinäisen viikonlopun jälkeen.

Oikeastaan pitäisi lisätä aurinkorasvaa, mutta sekin tuntui tässä helteessä ylivoimaiselta tehtävältä. Helinä ei ollut ihan varma kuinka kauan he olivat olleet täällä, ihon lämpötilasta päätellen vähintään kaksi, todennäköisesti kolmekin tuntia. Nälkä alkoi vaatia yhä enemmän hänen huomiotaan, aamupalasta oli aikaa lähes luvattoman kauan.

- Hei, mun täytyy alkaa lähteä, Helinä mutisi silmät kiinni. Yritti imeä viimeiset auringonsäteet itseensä ennen pyörän selkään nousemista.

- Minne matka? Juuso kysyi.

- Syömään, Helinä huokaisi ja nousi laittamaan toppia ja shortseja päälleen.

- Nyt jo? Peter kysyi vuorostaan.

- Pakko, mä en ole nälkäisenä mitenkään mukavaa seuraa.

- Lähdetään meille, siellä on aina jotain syömistä, Peter ehdotti innokkaasti.

Helinä katsoi mietteliäänä poikaa, joka oli kohottautunut kyynärvarsiensa varaan. Hontelo vartalo oli kauniin vaaleanruskea, mutta ei se Helinässä sen kummempia haluja herättänyt.

- Mullakin alkaisi olla nälkä, Juuso huomautti.

- Eipä ole uutta, Peter sanoi.

- Hei, tämän vartalon ylläpito vaatii työtä.

Helinä hymyili Juusolle. Poika oli vähän pyylevä, mutta ei antanut sen selvästikään haitata menoa. Ja vaikkei Peter sitä tajunnutkaan, Juuson mukanaolo kallisti myös Helinän vaakakupin hyväksyvälle kantille.

- Mennään vaan, Helinä myöntyi ja keskittyi sullomaan pyyhettä, rasvapurkkia ja vesipulloa kangaskassiinsa, joka mainosti Kairolan kulttuurikirmausta. Ennakkoperintöjä isältä.

Helinä ajoi hiljakseen taiteillen uskollisella sotaratsulla, kun Juuso ja Peter kävelivät hänen rinnallaan. Kaikki ja jokainen liikkui tahmeasti kuumuudessa, tuon tuosta Helinä puhalsi ilmaa ylöspäin saadakseen hien kuivumaan otsaltaan. Tietysti touhu oli turhaa, mutta ei se estänyt Helinää yrittämästä.

Viimein se vaaleanpunainen unelma näkyi kadun päässä ja vaikkei kukaan oikeasti olisi jaksanut, jokainen vähän kiihdytti askeleiden tai polkaisujen tahtia. Sisällä olisi tarjolla viileää, vettä ja ruokaa. Helinä asetti pyöränsä nojaamaan aitaa vasten ja jäi odottamaan poikia, jotka olivat jääneet hänestä muutaman metrin verran. Aidan vierustan ruusupensaat tuoksuivat huumaavasti ja yksinäinen mehiläinen pörräsi kukasta kukkaan. Helinä liittyi viimeiseksi jonoon ja seurasi poikia portaat ylös Peterin kotiin.

- No, mitä te haluatte syödä? Peter kysyi keittiön ovella.

- Mitä on tarjolla? Juuso kiirehti kysymään.

- Helinä, mitä sä haluat? Peter kysyi uudelleen noteeraamatta Juuson kysymystä.

- Se riippuu, mitä on tarjolla, Helinä sanoi ja toivoi, että puhe oli edelleen vain ruuasta. Vaikka toisaalta, hänen vastauksensa kävi, oli puhe mistä tahansa.

- No täällä on eilistä uunilohta ja perunamuusia, jos ihan kunnon ruokaa kaipaatte. Voileipiä saa tehtyä, Peter luetteli jääkaapin ovi selällään. - Pakkasessa on ranskalaisia tai pitsaa.

Peter jäi mietteliäänä katsomaan kaapin sisältöä, ja Helinä nojasi luottamuksellisesti Juuson puoleen ja kuiskasi: - Voileipiä?

- Juuso virnisti salaliittolaisen tapaan takaisin ja nyökkäsi.

- Mä luulen, että voileivät riittää. Mä voin auttaa kattamaan pöydän, Helinä sanoi ja nousi seisomaan.

- Äh, istu vaan, Peter heilautti kättään ja alkoi lastata käsiinsä levitettä, juustoa ja paria erilaista leikkelepakettia.

Nieleskellen Helinä seurasi kuinka pöytään ilmestyi niiden lisäksi ruisleipää, sämpylöitä, salaattia, kurkkua, mehua ja limsaa. Heillä kotona pöytä ei ollut ikinä ollut näin kukkuroillaan, ja tämä oli varmasti Peterille ihan arkipäivää, juhlat vielä erikseen. Juusollakaan tuskin oli yhtään sen tiukempaa taloudellisesti, päätellen siitä, että hänellä oli uusin iPhone, eivätkä vaatteet olleet mistään paikallisesta Tekstiilitalosta. Helinä ravisti päätään karkottaakseen ajatuksensa. Elämä oli valintoja, ja hän valitsi aina taidetarvikkeet elektroniikan tai merkkivaatteiden yli, mutta olisi silti kiva, että ruokapöydässä olisi muutakin kuin näkkileipää ja levitettä.

Helinä oli voitelemassa ensimmäistä sämpyläänsä, kun eteisessä kävi ovi. Peter rypisti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Juuso oli niin keskittynyt halkaisemaan sämpyläänsä, ettei tainnut edes kuulla. Pian tulija selvisi, kun Rufus marssi rennosti keittiöön. Helinä vilkaisi poikaa ja nielaisi hätäisesti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa Peterin rujon isoveljen olemassaolon.

- Moi, mahtavaa. Täällähän on pöytä katettu, poika ilahtui ja istui muitta mutkitta veljensä viereen Helinää vastapäätä.

- No ei kyllä sulle, Peter huomautti kitkerästi.

Helinä katsoi mietteliäänä veljeksiä, mikä ihme heidän välejään hiersi? Rufus jätti täysin huomiotta veljensä kommentin ja otti pussista Ruispalan. Helinä keskittyi sämpyläänsä, hän ei oikein uskaltanut edes katsoa Rufusta.

- Joko sä sait potkut?

- Joo, Rufus murahti.

- Oikeesti? Peter kysyi ja tämän äänestä saattoi kuulla ilahtumisen.

- No en, hiton peelo, ei oikein ollut hommia ja niin saatanan kuuma, että pomo pisti meidät kotiin.

Helinä nakersi varovasti sämpyläänsä ja odotti koko ajan tilanteen räjähtämistä. Mutta Peter uppoutui keskustelemaan Juuson kanssa jalkapallosta ja Rufus katseli kännykkäänsä.

- Miten sä noiden kanssa tutustuit? Rufus kysyi yllättäen.

Helinä nielaisi suunsa tyhjäksi mehusta ja vilkaisi hermostuneena Juusoa ja Peteriä, jotka olivat täysin keskittyneitä väittelemään Suomen hyökkäystaktiikoista tai ehkä joulusta. Ainakin joulukuusesta he puhuivat. Hän ei välttämättä olisi halunnut keskustella pojan kanssa, joka näytti siltä, sekä ilmeeltään että lihaksiltaan, että pystyi repimään päitä irti. Juuri siksi Helinä ei uskaltanut jättää vastaamatta:

- Mä olen just muuttanut tänne ja törmäsin ensin Juusoon, jonka mielestä olisi hauskaa esitellä Helinä Peterille, Helinä vastasi hiljaisella äänellä.

- Ai mistä sä muutit?

- Äidin ja isän kanssa Kajaanista.

- No mitä oot pitänyt meidän citystä? Rufus kysyi silmät huvittuneesti tuikkien.

Helinä uskalsi hieman rentoutua, ehkä hän saisi pitää päänsä, sillä Rufus vaikutti rennolta ja kohteliaalta. Kaikesta huolimatta.

- Meri on ihana, ja paikoin täällä on tosi kaunista, mutta vielä vähän yksinäistä, Helinä tunnusti. Eikä oikein itsekään tiennyt, miksi oli sanonut tuon viimeisen lauseen.

- Varmaan aika paskamaista joutua eroon kavereista ja yrittää sopeutua uuteen.

- Onneksi mulla on siitä kokemusta, Helinä hymähti. Rufus kohotti vain kulmiaan ja Helinä lisäsi: - Me muutetaan usein, suunnilleen uusi paikka kerran vuoteen.

- Onko sun porukat rikollisia? Rufus virnisti.

Nyt oli Helin vuoro kohottaa kulmiaan, tai oikeastaan vain toista. Tuosta taidosta hän oli kovin ylpeä, ja se sai Rufuksen virneen hiipumaan, mutta ilo kuitenkin jäi pojan kasvoille.

- Sori, ei mitään niin jännää. Pelkästään levottomia sieluja, mun takia ne joutuu vielä tyytymään Suomen rajojen sisällä vaeltamiseen, mutta eiköhän tilanne ensi vuonna muutu.

- Kui?

- Mä täytän 18.

Helinän vastauksen myötä Peter kiinnitti huomiota heidän keskusteluunsa.

- Mistä te puhutte?

Helinä pohti ottaisiko toisen sämpylän ja päätti olla kursailematta, Juusollakin oli menossa jo kolmas. Hän kurotti pussia kohden ja Rufus vastasi veljelleen.

- Ei mistään.

Peter katsoi tutkivasti heitä molempia. Helinä vetäisi pari siivua kermajuustoa sämpylälleen, eikä edes yrittänyt vastata katseeseen. Jos Peter tai Juuso ei halunnut puhua hänen kanssaan, niin kai hän voisi Rufuksen kanssa muutaman sanan vaihtaa.

Jalkapallokeskustelu oli ilmeisesti saatu päätökseen, eikä hetkeen kukaan sanonut mitään. Helinä haukkasi sämpyläänsä ja katsoi mietteliäänä Peteriä, joka näytti kovin umpimieliseltä. Rufus kaatoi itselleen lisää mehua ja alkoi puhua:

- Oltiin tänään röökitauolla siinä takapihalla, kun metsästä alkoi kuulu rytinää ja kohta sieltä ilmestyi vanha pappa. Sillä oli harmaa puku päällä ja vielä joku olkihattukin, vaikutti ihan normaalilta, vaikka vähän oudossa paikassa. Ja sitten se kysyi, että halutaanko tapella. Vähän kateltiin poikien kanssa toisiamme ja sanottiin yhteen ääneen, että ei. Pappa vastas, että hyvä, en minäkään. Ja sitten se lähti vaan kävelemään pois.

Helinä näki tilanteen mielessään ja kohtelias hymy vaihtui kuplivaksi kikatukseksi. Rufus oli saanut äänensä pidettyä tuskin normaalina jutun loppuun asti ja nauroi mukana. Juuso vain hymähti ja Peter katsoi heitä kummissaan. Helinä veti henkeä ja kysyi:

- Mitä jos joku teistä olisi sanonut joo?

- Se olisi varmaan esittänyt jonkun ninjatempun ja me oltaisiin kaikki keräilty itteämme maasta, Rufus hekotti.

Helinä mietti pientä, hintelää miestä kaatamassa Rufuksen kokoisia nuorukaisia maahan ja nauroi ääneen. Enää hän ja Rufus olivat äänessä, Helinä ei ollut edes varma naurattiko häntä enää juttu, joka oikeasti oli tosi tyhmä, vai pelkkä nauru itsessään. Helinän ja Rufuksen nauraessa heidän katseensa kohtasivat, jäivät kiinni ja jotain heräsi.

Helinä vaikeni heti häkeltyneenä. Hän katsoi jälleen pöydän pintaa, ei uskaltanut katsoa Rufusta uudelleen. Mitä oli tapahtunut? Oliko Rufus huomannut saman? Ja mitä se “sama” edes oli?

Helinä keräsi rohkeutensa ja katsoi Rufusta uudelleen. Hän tuijotti jo valmiiksi Helinää. Hiljaisena ja vakavana. Helinä tajusi, että hän ei ollut kuvitellut, ainakaan omia tuntemuksiaan, kun vatsanpohjassa värisi oudosti pelkkä Rufuksen katsominen. Kuinka ihmeessä Rufus oli muuttunut yhden katseen aikana karusta ja pelottavasta joksikin muuksi?

Hämmentyneenä hän käänsi katseensa mehulasin pohjaan, tämä oli jotain todella outoa.

- Täytyy lähteä, Rufus onneksi pian sanoi ja käveli ulos keittiöstä.

Helinä ei uskaltanut katsoa perään, hän vain pidätti hengitystään kunnes kuuli oven kolahtavan.

Helinä tajusi tarvitsevansa uusia tuttuja. Holmbergin veljesten seurassa hän ei voisi enää kovin pitkään hengata. Hän ei ollut kiinnostunut Peteristä siinä mielessä, tuskin edes kaverimielessä, mutta poika ehkä tekisi jonkinlaisen aloitteen hyvinkin pian. Tietysti Helinä torjuisi Peterin, ja todennäköisesti olisi sen jälkeen yksin. Rufus taas… Tämä pieni sekaannus menisi varmaan pian ohi, ja pitäisi vaan yrittää olla törmäämättä Rufukseen ihan lähiaikoina.

- Tunnetteko te ketään tyttöjä? Helinä kysyi ennen kuin ehtisi epäröidä.

- Näyttäkö siltä? Juuso naurahti ja sai Peteriltä äkäisen mulkaisun.

- Kuinka niin? Peter puolestaan kysyi.

- Ei kun mietin, vaan että olisi kiva tutustua ennen koulun alkua ja saada vähän uutta seuraa.

- Eikö me riitetä? Juuso ihmetteli.

- No söpöjähän te olette, mutta te tuskin ymmärrätte kaikkia tyttöjen juttuja.

Peter selvästi ilahtui, kun hän kehui heitä söpöiksi. Poikarukka, Helinä huokasi mielessään.

- Hei, mitä jos pidetään Tervetuloa Helinä -bileet? Kutsutaan luokkalaisia ja muita tyyppejä, Juuso ehdotti.

Helinä hymyili kiitollisena Juusolle, poika oli ymmärtänyt yskän sen kummempia selittelemättä.

- Meillä olisi talo tyhjänä tulevana viikonloppuna, Peter mutisi.

- Ja nyt vasta sanoit? Juuso ihmetteli.

Syyllisenä Peter vilkaisi Helinää. Eihän tyttö sitä varmaksi tiennyt, mutta saattoi arvata, että Peterillä oli ollut jotain suunnitelmia heille kahdelle. Voi hitto.

- Äiti ja isä lähtee risteilylle.

- Tämä selvä. Mietitään ketä kutsutaan ja Faceen ilmoitus, ostetaan vähän sipsiä ja jokainen tuo omat juomat, Juuso innostui. - Niin kai sulle käy lauantai? Hän muisti Helinän.

- Eipä mulla ihmeitä ole, Helinä nyökkäsi.

Kaikki oli käynyt kovin äkkiä. Hän pääsisi lauantaina bileisiin tutustumaan tuleviin luokkalaisiin ja täysin uusiin ihmisiin. Se sopi paremmin kuin hyvin.

- Me hoidetaan kaikki järjestelyt, Juuso alkoi selvästi innostua ja Helinä katsoi häntä huvittuneena. Lauantaista saattaisikin tulla melkoinen ilta.

Osa 7