Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 7

Helinä pysähtyi katsomaan itseään eteisen peilistä. Vähistä vaatteistaan hän oli valinnut päälleen ne mukavasti kuluneet siniset farkut, koska ilma oli viimeinkin viilennyt kunnon ukkosmyrskyn ja päivän jatkuneen sateen takia. Viininpunainen toppi, pitkä, hopeanvärinen kaulaketju ja paljaat jalat. Hänen luonnonkihara tukkansa oli vetäytynyt itsestään laineille, kun ilman kosteusprosentti oli noussut. Helinä ei juuri välittänyt meikkaamisesta, vain vähän ripsiväriä ja huulikiiltoa. Kateellisena hän oli nähnyt kuinka toiset tytöt saivat meikin avulla suuremmat silmät, kapeamman nenän, huikeat poskipäät tai posliininukkea muistuttavan ihon. Siihen hänen taitonsa tai meikkipussinsa eivät riittäneet, joten näillä mentiin.

Keittiöstä alkoi kuulua Peterin ja Juuson keskinäistä nahistelua, huokaisten Helinä lähti äänten suuntaan. Hän oli tullut hyvissä ajoin, auttamaan viimehetken viimeistelyissä ja olemaan paikalla, kun vieraat tulisivat.

- Mikä täällä on hätänä? Helinä kysyi, kun hän astui jo tutuksi käyneeseen keittiöön.

- Kato mitä Juuso teki patongeille, Peter tuhahti.

Helinä totteli ja näki pellillä kuusi kovin kostean näköistä patonkia.

- No paketin kyljessä käskettiin voidella patongit vedellä.

- Voidella kevyesti, ei uittaa kokonaan siinä.

Helinä imi hymyä, nappasi pari palaa talouspaperia ja kiiruhti taputtelemaan vettyneitä patonkeja edes vähän kuivemmaksi. Hänen epäilyksensä siitä, että kyseessä oli kaksi uusavutonta mammanpoikaa, vain vahvistui.

- Eiköhän näistä vielä hyvä tule, hän yritti rohkaista Juusoa ja työnsi patongit kuumaan uuniin.

- Mitä muuta?

- Aukaistaan sipsipussit, Peter sanoi ja kaiveli muovikassista muutaman pussin esiin.

Ruokaosasto oli melko simppeliä, eikä Helinällä ollut mitään juomistakaan. Hän oli kyllä maistanut alkoholia, mutta känniin asti hän ei ollut itseään juonut. Se ei vaan kiinnostanut tai tuntunut kokeilemisen arvoiselta. Pojat sen sijaan olivat jo avanneet ensimmäiset kaljat.

Seuraavaksi Juuso ja Peter keskittyivät saamaan musiikin soimaan täydellisesti kotiteatterijärjestelmästä. Huolestuneena Helinä katseli ympärilleen kauniissa olohuoneessa, jossa koriste-esineet olivat vapaasti hyllyissä ja pöydillä. Kuinka moni niistä olisi aamulla ehjänä?

Helinän huoli osoittautui turhaksi. Vieraat, vaikka heitä oli melkein parikymmentä, olivat kovin rauhallisia. Kovin petermaisia. Helinä oli tervehtinyt ovella jokaista, tietysti häneltä oli kaikki danielit, elisat, karot ja lasset iloisesti sekaisin, mutta ainakin hänellä oli nyt oiva mahdollisuus tutustua uusiin tyyppeihin. Helinä kaatoi jääkaapista itselleen limsaa Peterin kehotuksesta ja jäi nojaamaan keittiön tasoon. Pöydän ääressä istuva kuusikko näytti olevan niin uppoutunut keskusteluun, että Helinä päätti siirtyä olohuoneeseen tarkistamaan tilanteen. Siellä hän päätyi juttelemaan kahden ujon oloisen tytön kanssa. Keskustelu eteni vähän takkuisesti, kun kumpikin heistä vastasi vain siihen mitä Helinä kysyi, eikä lähtenyt jatkamaan juttua yhtään pitemmälle. Helinän viimeinenkin halu jatkaa keskustelua katkesi, kun hän huomasi Rufuksen olohuoneen ovella. Poika seisoi ja katseli ympärilleen mietteissään, tämä spottasi Helinän ja nyökkäsi. Helinä nyökkäsi takaisin. Rufus lähti tulemaan häntä kohden ja ihmeekseen Helinä tajusi hermostuvansa. Ja odottavansa kohtaamista. Mutta Rufus ei ehtinyt kuin tervehtiä, kun Peter ilmestyi heidän viereensä. Eikä tämä näyttänyt ilahtuneelta.

- Mitä hittoa sä teet täällä?

- Mun mielestä mä asun täällä.

- Mutta sua ei ole kutsuttu, joten ala painua jonnekin muualla.

- Rauhoitu nyt, Rufus sanoi.

Helinän mielestä ihmeen levollisesti, varsinkin kun Peter näytti siltä, että räjähtäisi hetkenä minä hyvänä.

- Enkä rauhoitu, et sä saa olla täällä.

- Miksi en? Saisko nämä muutkaan olla täällä? Äiti ja isä ei todellakaan maininnut, että tällä on bileet. Tietääkö ne edes näistä? Rufus kysyi hymyillen.

Peterin ainoa vastaus oli nolostuminen.

- Sitä mä vähän arvelinkin. Mä katselen vähän, ettei tilanne lähde käsistä, enkä kerro porukoille. Ja sä koetat rauhoittua.

Peter vain mulkaisi isoveljeään, nappasi Helinää ranteesta kiinni ja lähti vetämään tätä kohti keittiötä.

- Mitä nyt? Helinä protestoi.

- Mä haluan, että sä tapaat yhdet tyypit, Peter vain sanoi. Helinä vilkaisi olkansa yli Rufusta, joka tuijotti heitä sekä huvittuneena että huolestuneena. Paljon mieluummin Helinä olisi jäänyt juttelemaan Rufuksen kanssa kuin seurannut Peteriä, mutta Helinä ei kehdannut järjestää mitään kohtausta nykimällä rannettaan irti Peterin puristavasta otteesta.

Peter irrotti kätensä Helinän kädestä heti keittiössä, tajusi varmaan, että se oli ensimmäinen kerta, kun hän oli koskettanut Helinää.

- Tota, niin joo, tässä on… Peter jäi hakemaan nimiä.

- Meidät on jo esitelty, Helinä hymyili ja nyökkäsi pöydässä istuville pojille.

Ei hän nimiä muistanut, mutta ei sitä tarvinnut muille paljastaa. Eikä tämän pöydän seura varsinaisesti kiinnostanut häntä. Helinä oli äsken kuullut jotain puhetta koodauksesta, siinä oli ihan riittävästi syytä etsiä toisia nuoria juttukavereiksi. Ja sitä paitsi kaikki pöydässä Peteriä lukuun ottamatta näyttivät pelkäävän Helinää. Tai todennäköisesti he pelkäisivät jokaista tyttöä. Helinä hymyili rauhoittavasti pojille ja lähti perääntymään.

- Minne sä meet? Peter kysyi heti.

- Mun pitää käydä vessassa.

- Tuu sitten takaisin tähän?

- Mulla on asiaa Juusolle, mutta kyllä mut täältä jostain löytää, Helinä vastasi nopeasti ja kiepsahti sitten kannoillaan.

Vessa oli jossain eteisessä, niin hän muisteli ja löysikin sieltä oikean oven. Helpottuneena hän sulkeutui kylpyhuoneeseen ja istui pöntölle. Ainakaan näin ensivaikutelmien perusteella hän tuskin löytäisi täältä uutta kaveria. Kaikki tuntuivat olevan fiksuja, tosikkoja ja jotenkin aikuismaisia. Tästä esimerkkinä kävi musiikki. Hyvänen aika, täällä oli bileet ja musiikin hätinä kuuli oven lävitse! Muissa Helinän käymissä bileissä korvat olivat soineet vielä seuraavana päivänä ja kajareiden ohi kulkiessa jyskeen tunsi rintakehässä asti.

Helinä nousi ylös, tarkisti peilikuvansa ja poistui vessasta. Ehkä hän etsisi sen Juuson, sillä keittiöön paluu ei houkuttanut.

Juuso löytyi olohuoneen nurkasta juttelemassa jonkun pojan kanssa. Helinä istui huokaisten sohvalle Juuson viereen, samalla se toinen poika mutisi lähtevänsä vessaan.

- Kovat bileet? Juuso kysyi.

- Ihan riittävän, Helinä mutisi.

- Sori. Nämä on enimmäkseen Peterin kavereita ja sun tulevia luokkalaisia. Olisinhan mä voinut kutsua omiani, mutta ne amikset eivät oikein sovellu tähän ympäristöön, Juuso virnisti vinosti.

- Miten te muuten viihdytte yksissä, kun olette pikkaisen erilaisia?

- En mä tiedä, jotenkin se vaan natsaa. Ja ihan sitten no homo.

- Luonnollisesti, Helinä nyökkäsi vakavana.

- Missä sun juomat on?

- En mä harrasta.

- Koskaan?

Helinä vain pyöritti päätään. Samalla hän huomasi kuinka Rufus saapui olohuoneeseen kädessään limsalasi, tai ehkä siellä oli jotain vahvempaa seassa.

- Etkö ikinä oo ollut kännissä?

- No en ole, Helinä vakuutti. Rufus katseli ympärilleen pitkästyneenä. Katso minua, älä katso, Helinä mietti ja kun heidän katseensa viimein kohtasivat Helinä sai lisää vahvistusta herääville tunteilleen. Voi hemmetti, hän todella oli kiinnostumassa Rufuksesta, Peterin veljestä. Miksi muuten hän odotti pojan katsovan häntä? Ja kun niin tapahtui, miksi hänen vatsanpohjaansa jymähti lyijypaino? Rufus katsoi häntä, huvittunut pilkahdus jälleen silmissään, mutta tämä ei tehnyt elettäkään lähestyäkseen. Istui vain vapaaseen nojatuoliin ja risti jalkansa.

- Niin eikö sua kiinnosta vai häh? Juuso kysyi kovalla äänellä.

Helinä muisti pojan olemassaolon ja kääntyi katsomaan häntä, jättäen Rufuksen vastahakoisesti näkökenttänsä ulkopuolelle.

- Mitä sä sanoit?

- Miksi sä et ole ikinä ollut kännissä?

- Ei vaan ole kiinnostanut tarpeeksi kokeilla, Helinä sanoi.

- Kiinnostaako nyt? Juuso kysyi ja tarjosi kaljatölkkiään.

- Kiitti, mutta ei vieläkään, Helinä hymähti, samalla hän huomasi Peterin lähestyvän. Syyllisyys lehahti jostain ja hän pakotti itsensä pitämään katseensa Peterissä, ei vahingossakaan vilkaisua Rufuksen suuntaan.

- Ai sä jäit tänne, Peter sanoi, kun pääsi heidän luokseen.

- Mieti, Helinä ei oo ikinä ollut kännissä. Ikinä! Juuso ihmetteli.

Peter näytti vähän rentoutuvan.

- No ei se mitään, ei kaikkien tarvitse.

- Pitäähän sitä edes kokeilla, että tietää mistä jää paitsi.

- Mihin kaikkeen tuo muuten pätee? Helinä kysyi huvittuneena. - Tupakka? Heroiini? Seksi samaa sukupuolta olevan kanssa?

- Oi, se ois kuumaa, jos sä ja joku tyttö- , Juuso innostui.

- Tai sä ja joku söpö poika, Helinä heitti takaisin.

- Hyi helvetti, Juuso ärähti ja joi pitkän kulauksen.

Kuten odotettua, Peter näytti eksyneeltä tässä kevyessä vitsailussa.

- Mun pitää hakea lisää kaljaa, Juuso ilmoitti ja nousi toistaiseksi horjahtamatta ylös. Peter istui hänen jättämälleen paikalle, kovin lähelle Helinää. Juuson ollessa kyseessä, se ei ollut haitannut, mutta Peter sai hänen olonsa tuntemaan vaivautuneeksi.

- Haluatko tanssia?

Ehdotus tuli täysin puun takaa. Kukaan muukaan ei tanssinut, biisi oli kyllä vaihtunut joksikin hitaaksi. Mutta nojailu täydessä olohuoneessa auringon vielä paistaessa… Juu ei.

- Kiitti mutta ei, mulla on kaksi vasenta jalkaa, Helinä livautti.

Peter nyökkäsi ja istui jäykkänä paikoillaan.

- Onhan sulla kivaa? hän kuitenkin kohta kysyi huolestuneena.

- On, tosi kivaa. Kiitos tästä illasta, kiva tutustua uusiin luokkakavereihin ennen syksyä.

- Mutta ethän sä ole tutustunut kehenkään, istunut vain Juuson kanssa.

- Olenhan, äskenkin juttelin pitkään noiden, Helinä nyökkäsi ikkunan viereen. - Sori, mun niminuistikin on vähän huono.

- Saara ja Camilla.

- Niin just, Saara ja Camilla. Vaikuttivat ihan kivoilta.

Helinä arveli sanoneensa jo riittävän monta kivaa yhdelle illalle ja vaikeni.

Juuso ei tullut takaisin, Peter sanoi hajanaisia kommentteja, joihin Helinä ei jaksanut sen kummemmin tarttua. Hän oli lähes varma, että vain Rufus sai pidettyä hänet juuri tässä. Hänen pitäisi olla järkevä ja lopettaa Rufuksen katselu heti alkuunsa. Hän oli Peterin veli, vanhempi ja tyystin erilainen kuin ne pojat joihin Helinä oli aiemmin tuntenut vetoa. Ei luova, hontelo tai pitkätukkainen, Helinä mietti aiempia ihastuksia, säätöjä tai parin viikon poikaystäviä. Aikuinen, kova, iso, vaarallisen näköinen, siinä oli ihan riittävästi syitä perääntymiseen. Mutta silti, tasaisin väliajoin Helinä vilkaisi mitä Rufus oli tekemässä: tuijotti pitkästyneenä eteensä, selasi puhelintaan ja joskus katsoi Helinää. Ja niiden katseiden takia Helinä ei voinut lopettaa.

- Mä haen lisää limsaa, Helinä viimein sanoi ja kampesi itsensä ylös.

Keittiössä sama poikajoukko istui edelleen pöydän ääressä, puheenaihekin kuului olevan sama. Helinä kiskaisi jääkaapin oven auki, nautti sekunnin verran täydestä näkymästä ja kurotti sitten ylähyllyltä Cokiksen.

- Kaada mullekin, hiljainen ääni kuului aivan Helinän takaa ja sai hänen huomionsa herpaantumaan niin että limsaa oli loiskua ympäri pöytää.

- Anna lasisi, Helinä sanoi ja toivoi äänensä kuulostavan normaalilta. Hän piti katseensa omassa lasissaan ja käskyn jälkeen sen viereen ilmestyi toinen. Lasi, josta Rufus piti kiinni. Käsivarsi hipaisi Helinän kyynärvartta ja Helinä tajusi pojan seisovan hänen takanaan. Ei vieressä vaan takana. Hehän olivat melkein halauksessa, tarvittaisiin vain häneltä yksi askel taaksepäin ja Rufuksen toinen käsi hänen oikealle puolelleen… Ja tässä pitäisi vielä onnistua kaatamaan limsaa kovin pieneen lasiin. Helinä tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn ja käsi tärisi vaikka hän kuinka yritti rauhoittaa itseään.

Helinä sai lasin täyteen ja Rufus perääntyi, Helinä palautti limsapullon jääkaappiin ja kääntyi ympäri. Rufus ei ollutkaan lähtenyt sen kauemmaksi vaan nojasi rennosti tiskipöytään ja katsoi häntä lasinsa yli. Helinä vastasi katseeseen. Ei Rufus vieläkään ollut komea, mutta perin kiehtovan näköinen hänestä oli tullut.

- Onko ollut kivaa?

- Ihan, Helinä sanoi.

- Aika laimeeta, Rufus tuumasi.

Helinä vain kohautti harteitaan, oli samaa mieltä, mutta ei rohjennut olla petturi illan isäntiä kohtaan. Ainakaan tässä asiassa.

- Helinä, Peter kutsui keittiön ovensuusta. Helinä vilkaisi äänen suuntaan ja näki tutun kovan ilmeen Peterin kasvoilla. Hän vilkaisi pahoitellen Rufusta.

- Peter ei ole koskaan voinut sietää mua lelujensa lähellä, Rufus sanoi rauhallisesti.

Helinä hengähti terävästi sisään ja kohotti leukaansa.

- Mä en ole kenenkään lelu, hän painotti.

- Kyllä mä sen olen tajunnut. Ihan kaikki vaan ei, Rufus virkkoi ja lähti keittiön toisesta ovesta ulos.

Helinä katsoi hämmentyneenä pojan perään. Mi-tä?

Lammasmaisesti Helinä käveli Peterin luo ja inhosi itseään sen vuoksi.

Onneksi Juuso teki paluun heidän seuraansa, Rufus sen sijaan ei näyttäytynyt enää loppuiltana. Eikä bileissä tapahtunut muutakaan ihmeellistä. Ei uusia ystäviä, kavereita tai edes hauskanpitoa. Helinä seurasi helpottuneena, kun väki alkoi vähentyä. Kohta hänkin lähtisi.

Helinä alkoi pohjustaa lähtöään leveillä haukotuksilla, hän osallistui laiskasti Juuson ja Peterin ja jonkun kolmannen tyypin keskusteluun kesätöistä.

- Kuulkaas kaverit, nyt mun on pakko luovuttaa ja lähteä ennen kuin nukahdan satulaan.

- Iltahan on vielä nuori, Juuso protestoi.

- Ilta meni jo, nyt on yö, Helinä totesi ja nousi seisomaan.

Peterkin nousi ja seurasi eteiseen.

- Ei sun vielä tarvitse lähteä, ja tänne saa jäädä yöksikin.

- Kiitti, mutta mä haluan omaan sänkyyn.

Helinä kaivoi oman nahkatakkinsa esiin naulakon syövereistä ja veti sen ylleen.

- Älyttömästi kiitos vaivannäöstä, tämä oli huippua.

- Oliko?

Helinä nyökytteli ja perääntyi kohti ovea ennen kuin Peter rohkaistuisi mihinkään.

- Nähdään, poika kuitenkin vain sanoi ujosti, kun hänen kätensä hamusi jo ovenkahvaa.

Helinä vilkutti vastaukseksi ja painui helpottuneena porraskäytävään. Hänen pitäisi ottaa etäisyyttä Peteriin ja toivoa sormet ristissä, että lukiossa oli vähän eläväisempiä tyyppejä. Ja Rufus… No, ehkä hän näkisi pojasta unta, muu tuskin oli viisasta, tai edes mahdollista.

Osa 8