Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 16

- Vieläkö sä mietit sitä eilistä? äiti kysyi Helinältä aamiaispöydässä.

- Ehkä vähän, hän tunnusti.

Isä vilkaisi heitä kummissaan, mutta ei kysynyt mitään. Tenho osasi jo odottaa, että hänelle kerrottiin sitten, jos tilanne sellaista vaati.

Helinä järsi synkkänä ruisleipäänsä. Isä ilmoitti lähtevänsä töihin, ja äiti ja tytär jäivät hiljaisina istumaan. Kun ulko-ovi loksahti lukkoon, äiti nousi pöydästä ja kävi hakemassa laukkunsa. Hän kaivoi rahapussin esiin ja ojensi Helinälle 50 euron setelin.

- Mikä tämä on?

- Muistathan, tämä on seteli. Sillä voi ostaa kaikkea kivaa kaupasta. Ja ostaminen on sitä, että mennään kauppaan, valitaan mitä halutaan ja kassalla maksetaan ne tavarat.

- Heh, heh, Helinä totesi kuivasti.

- Sinulla alkaa kohta koulu, ja älä vaan kerro isälle, mutta joskus materialismi auttaa. Eli mene shoppailemaan itsellesi jotain kivaa.

- Niin, mutta, Helinä aloitti. Tiesi vallan hyvin, että heidän perheensä taloudessa oli paljon suurempiakin rahareikiä kuin hänen tarpeensa shoppailuun.

- Ei mitään muttia, sinä et ole kohta kolmeen kuukauteen saanut meiltä yhtään rahaa, joten kyllä nyt on jo aika. Äläkä huoli, kyllä me pärjätään, nyt kun minäkin olen töissä.

Edelleen epäröiden Helinä otti setelin vastaan. Ainahan hän voisi käydä kaupoissa kiertelemässä, mutta ei hänen vielä tarvitsisi mitään ostaa. Jos siltä näyttäisi, hän voisi aina palauttaa rahan.

- Kiitos.

Äiti hymyili vastaukseksi, joi teensä loppuun ja ilmoitti lähtevänsä puistojoogaan ja että Helinä varmaan siivoaisi pöydän. Helinä nyökkäsi ja heilutti seteliä sormissaan, tällä rahalla hän siivoaisi pöydän useamman kerran.

***

Helinä juoksutti kättään vaatetelineessä roikkuvien paitojen hihoissa. Hän oli kierrellyt keskustan kauppoja, katsellut ja kokeillutkin jotain, mutta vielä ei ollut tullut mitään todella ihanaa vastaan. Samalla hän oli miettinyt, mitä tarvitsisi, eikä ollut keksinyt mitään. Kun oli koko ikänsä tottunut niukkuuteen, oli myös oppinut, että ihminen tarvitsi yllättävän vähän pärjätäkseen. Mutta ei käynyt kiistäminen, etteikö olisi kiva omistaa enemmän kuin muutamat farkut, tennarit tai paidat. Helinä vältteli taidetarvikeliikettä, siellä hän sortuisi aivan varmasti johonkin ihanaan ja täysin tarpeelliseen. Olisi tietysti myös viisasta säästä raha siihen koulun alkuun, kun näkisi mitä kirjoja tarvittaisiin tai muuta… Ehkä pitäisi lotota, Helinä tuhahti ja siirtyi liikkeestä ostoskeskuksen puolityhjään käytävään. Yhdistelmä arkinen aamupäivä ja ihmisten viimeiset lomapäivät eivät houkutelleet väenpaljoutta liikkeelle.

Jälleen Helinä harmitteli kaverittomuuttaan. Mutta onneksi lukio alkaisi kohta. Aiemmin he olivat muuttaneet joko elokuun alkupuolella tai muuten keskellä lukuvuotta, jolloin hän oli päässyt heti kouluun ja tutustumaan helpommin uusin ihmisiin. Tämä oli ensimmäinen pitkä, yksinäinen kesä. Ja onneksi myös viimeinen. Vuoden päästä hän olisi ylioppilas, täysi-ikäinen ja voisi itse valita asuinpaikkansa.

Olisiko Rufus vielä kuvioissa? Miksi ei olisi? Helinä heitti vastakysymyksen itselleen. Niin, miksi ei. Ihana, kultainen Rufus. Ja taas ikävä hyökyi yli hukuttaen kaiken muun alleen, vaikka he olivat nähneet viimeksi reilu kaksitoista tuntia sitten. Ehkä vuoden päästä tilanne olisi ikävänkin suhteen vähän rauhoittunut.

Helinä siirtyi viileästä ostoskeskuksesta paahtavalle kävelykadulle. Oikeastaan alkoi olla jo nälkä. Pitäisikö lähteä kotiin ja toivoa, että sinne olisi ilmestynyt taianomaisesti jotain syötävää? Vai lounastaa täällä jossain? Ei tietenkään mihinkään kahvilaan tai ravintolaan syömään, mutta kaupasta voisi ostaa mukaan jotain ja mennä sitten puistoon. Helinä pohdiskeli vaihtoehtojaan, kun huomasi Peterin ja Juuson kävelevän häntä kohti. Tai ei ehkä häntä kohti, mutta katua alaspäin ja se menisi hänen ohitseen. Pojat olivat jo huomanneet hänet, ainakin mulkaisuista päätellen. Helinä ei ollut kuitenkaan syyllistynyt mihinkään, joten hän suoristi ryhtiään ja katsoi Juusoa suoraan silmiin. Tämä vilkaisi hätäisesti Helinää ja käänsi sitten katseensa eteenpäin. Helinää ele ärsytti, ja ihan sen takia hän sanoi kuuluvalla äänellä, kun pojat olivat melkein kohdalla:

- Moi Juuso.

Juuso hätkähti, vilkaisi nopeasti Peteriä, joka oli keskittynyt mulkoilemaan Helinää. Katsokoon, Helinä mietti sisuuntuneena.

- Huora, Peter sanoi inhoten, kun Juuso pysyi hiljaa.

- Niin mikä oli? Helinä kysyi.

- Kuulit kyllä.

Peter pysähtyi selvästi riidanhaluisena, mutta Helinällä ei ollut aikomustakaan perääntyä.

- Mikähän musta tekee huoran? Helinä kysyi rauhallisesti.

Juuso nyki Peteriä hihasta ja mutisi jotain lähtemisestä.

- Härnäät mua ja sitten oot heti nussimassa mun veljeä.

Helinää lausahdus nauratti, ja hänen iloinen ilmeensä sai Peterin näyttämään entistä vihaisemmalta.

- Noin kuivaksi tyypiksi sulla on ihmeen vilkas mielikuvitus. Sun kanssa hengasin vain, koska Juuso on niin hauska ja hyvä tyyppi. Sä et ole kumpaakaan. Kiitos muuten Juuso, että esittelit mut Peterille. Ilman sitä mä en ehkä olisi tavannut Rufusta.

Juuso näytti haluavan haihtua asfalttiin, ja Peter puristi kätensä jo nyrkkiin. Siinäpähän yrittää lyödä, Helinä tuijotti poikaa haastavasti.

- Ja oikean helmen löysitkin. Rikollinen ja asunnoton, Peter ivasi.

- Niin, ja silti mä valitsin sen mieluummin kuin sut.

Helinä ei edes miettinyt olivatko hänen heittonsa halpoja tai lapsellisia, mutta kun hänellä kerta oli mahdollisuus näpäyttää Rufuksen puolesta takaisin, hän ei jättäisi tilaisuutta käyttämättä. Peter näytti siltä kuin Helinä olisi lyönyt tätä. Peter pysyi hiljaa ja yritti selvästi keksiä jotain sanottavaa.

- Menepäs poika nyt itkemään äidille, kuinka episti sua taas kohdeltiin. Voi mamma Holmberg tulla sitten vaihteeksi läksyttämään mua, eikä aina Rufusta, miten sen kultamussukkaa ei saa loukata.

Peter sylkäisi Helinää kohden, mutta tämän tähtäys ei kaiken muun lisäksi toiminut ja klimppi läsähti puoliväliin heitä. Juuso alkoi vetää Peteriä käsivarresta kauemmaksi. Helinä tuijotti Peteriä kalseasti ja sanoi ääni jäätä täynnä:

- Sä olet säälittävä.

Juuso sai kiskottua Peterin mukaansa, ja Helinä rentoutui vasta kun pojat hävisivät näkyvistä nurkan taa. Hän hengitti muutaman kerran syvään ja ajoi suuttumuksen tiehensä. Nyt hän voisi luottaa karman vievän homman loppuun. Peterin kanssa hän ei suostuisi ihan lähivuosina olemaan missään tekemisissä.

“Näin Peteriä ja Juusoa. Annoin sun idioottiveljen kuulla kunniansa… Sorry not sorry”

Helinän puhelin piippasi viestin merkiksi heti kun hän ehti työntää sen takaisin taskuunsa.

“Oonko muistanut viime aikoina kertoa kuinka lujaa tykkään susta? ”

Vastaus hymyilytti Helinää vielä sittenkin kun hän vetäytyi lehmusten varjoon nurmikolle syömään kinkkukolmiovoileipää ja suklaatuuttia.

***

“Sori, tänään ei ehdi nähdä. Muutto papan luo. Soitan kun kaikki valmista”

Helinä sai alkuillasta Rufukselta uuden viestin. Pappa? Mummoista hän muisti heidän puhuneen, mutta ei muista vanhemmista sukulaisista. No, hän kysyisi sitten, kun poika soittaisi. Helinä vielä toivoi, ettei päivällinen kohtaaminen Peterin kanssa aiheuttaisi Rufukselle hankaluuksia, kun tämä hakisi tavaroita kotoaan. Tai siis entisestä kodistaan. Helinää vaivasi edelleen ajatus siitä, että Rufus oli koditon hänen takiaan.

Helinä oli jo sängyssä lukemassa, kun hänen puhelimensa viimein soi.

- Moi. Sori, että meni näin myöhään. Joko oot nukkumassa?

- En. Lueskelin tässä vaan. Onko kaikki hyvin?

- Joo, on. Pappa tuli tänään käymään pajalla. Se oli mun tädiltä kuullut tästä tilanteesta ja tuli kyselemään, että missä mennään.

- Pappa on siis sun äidin isä vai? Helinä kysyi väliin.

- Joo. Mä selitin mitä on tapahtunut. Pappa ei tajunnut ollenkaan miksi äiti on niin jyrkkä. Se vaan tuhahti kuinka Kerstin on aina ollut kova ylireagoimaan ja hemmottelee liikaa Peteriä.  Papalla on iso omakotitalo, jota asustaa yksin. Mulla on nyt huone täältä yläkerrasta, tai oikeastaan koko yläkerta käytössä. Vuokran maksan auttamalla kaikessa talon ylläpitoon kuuluvissa jutuissa, pappa ei vielä halua muuttaa mihinkään vanhainkotiin tai vastaavaan, mutta huonon selän takia ei jaksa enää tehdä kaikkea yksin. Käytiin papan ja Jarkon kanssa hakemassa mun kamat.

- Miten se meni?

- Isää ei näkynyt. Peter murjotti olkkarissa ja pappa ja äiti keskustelivat keittiössä lasten kasvatuksesta. Mä pakkasin tavarani pariin jätesäkkiin ja Jarkko auttoi kantamaan kaiken.

- Mä jo ajattelin, että mun purkauksesta olisi tullut jotain lisäseurauksia.

- Eikä mitä, hyvä vaan, että Peter välillä palautetaan maanpinnalle.

- Miltä susta nyt tuntuu? Helinä kysyi varovasti. Rufuksen elämä oli muuttunut aika tavalla muutamassa päivässä.

- Pää vielä pyörällä kaikesta, mutta eiköhän se tästä. Mutta mua väsyttää taas ihan älyttömästi, puhutaan huomenna lisää, jooko?

- Joo, kauniita unia, Helinä sanoi.

- Ne on, jos mä susta näen unta.

Rufuksen ääni oli täydellisen lämmin ja käheä. Helinänkin tuli hyvin lämmin. Puhelin alkoi tuutata ja hän tönäisi sen työpöydälle. Onneksi kaikki oli kääntynyt Rufuksen kannalta parempaan, Helinä mietti helpottuneena. Sillä oli varmasti parempi asua pappansa kanssa kuin majailla kavereiden nurkissa. Ja oli Helinä ehtinyt miettiä Rufuksen majoittumista heille, mutta se taisi olla liian aikaista.

***

Helinä polki uskollisella sotaratsulla jyrkkää mäkeä. Tänään hän pääsi puoliväliin, ennen kuin hänen oli siirryttävä taluttamaan pyörää. Vielä joku päivä hän pääsisi tällä vaihteettomalla rouskulla ylös asti, mutta harjoitusta tarvittiin lisää. Tie oli jo tuttu, sillä mäen päällä asui Rufus ja tämän pappa Carl. Helinä oli pitänyt Carlista heti ensitapaamisella, eikä vähiten siksi, että pappa, puolivälissä kahdeksaakymmentä, oli sanonut silmät tuikkien, että tuon näköisen tytön hän olisi myös varastanut veljeltään. Pappa oli huumorintajuinen ja reilu, mutta ei sietänyt yhtään vätystelyä, selkärangattomuutta tai paskanpuhumista. Helinältä oli kestänyt hetken tottua tämän jyrkkiin mielipiteisiin ja kovaan ääneen, mutta nyt, parin viikon jälkeen, hän alkoi olla miehen kanssa aika sujut.

Helinä havahtui ajatuksistaan, kun suunnilleen hänen ikäisensä tyttö värikkäissä vaatteissa ja räiskyvänpunaisessa tukassa käveli häntä vastaan. Vaikka Helinä oli näillä seuduilla liikkunut jo aika paljon, hän ei ollut ennen nähnyt tätä tyttöä. Kuulokkeet korvilla ja katse eteen suunnattuna väripilkku marssi kohti ja oli jo menossa ohi, kun Helinä kuuli tämän sanovan:

- Hei, mitä ihmettä?

Helinä hätkähti ja kääntyi sen verran, että katsoi tyttöä.

- Käänny muhun päin.

Helinä totteli ja mietti kuinka puolustaa itseään, jos kyseessä oli joku hörhö. Mutta tyttö luki hänen t-paitansa rintamusta.

- Oikeesti? Van Goghia?

Helinä punastui. Hän oli pari vuotta sitten tehnyt paidan eräällä taideleirillä, maalannut sitaatin lempitaiteilijaltaan. Siinä teille statement-paita hän oli ajatellut uhmakkaasti kaikkien Keep Calm and… -retkujen keskellä.

- Joo, hän sanoi varovasti, kun tyttö tuijotti häntä hymyillen.

- ”I put my heart and soul into my work, and I have lost my mind in the process.” Hitto, se on osuvasti sanottu.

Helinä nyökkäsi, ei tuosta voinut olla eri mieltä.

- Asutko sä täällä?

- En, mut mun poikaystävä asuu.

- Ai niin, mä oon Anni, tyttö esitteli itsensä.

- Helinä.

- Onko sun poikaystävä se bodari, joka muutti joku aika sitten Carlin luo?

- Joo, Helinä virnisti.

- Pelottavan näköinen.

- Niin mustakin oli alkuun.

- Maalaatko sä? Anni vaihtoi sujuvasti puheenaihetta.

Helinä nyökkäsi.

- Mitä?

- Vähän kaikkea. Maisemia, abstraktia, jäljennöksiä kuuluisista töistä, asetelmia, anatomiaa… Kaikkea pientä harjoittelua. Öljy, akryyli, akvarelli, pastilli, hiili, lyijykynä, Helinä summasi ylimalkaisesti harrastustaan.

- Mahtavaa. Mulla on nyt akryylivärikausi meneillään, mahdollisimman isoa ja rujoa.

- Kuulostaa mielenkiintoiselta.

- Ja sitä se on, Anni naurahti. - Mulla on nyt vähän kiire, mutta saanko mä sun puhelinnumeron, jatketaan myöhemmin juttua.

- Toki, Helinä ilahtui ja luetteli numeronsa Annin tallentaessa sen kännykkäänsä.

- Palataan, Anni sanoi ja lähti harppomaan mäkeä alas.

Helinä katsoi haikeana loittonevaa selkää ja toivoi, että he todella palaisivat. Sillä maalaava tyttö, joka tunsi Van Goghin, oli melkein liian hyvää ollakseen totta. Hän pyyhkäisi ponnarista irronneen suortuvan korvan taakse ja lähti jatkamaan nousua.

Rufus avasi oven heti ensimmäisen ovikellon kilahduksen jälkeen. Helinä ei ehtinyt edes kynnyksen yli, kun Rufus suuteli häntä.

- Mikäs kiire sinulla on? Helinä naurahti hengästyneenä.

- Pappa lähti bingoon. Meillä on kaksi tuntia aikaa.

- No ei Carl ole aiemminkaan sua häirinnyt, Helinä ihmetteli.

- Ei, mutta nyt ei tarvitse olla hiljaa, Rufus iski riettaasi silmää ja nosti Helinän syliinsä. Rufuksen tarkoitus oli varmasti ollut muu kuin saada Helinä nauramaan sydämensä pohjasta, mutta se lausahduksen aiheuttama reaktio kuitenkin oli. Nauru lakkasi vasta kun Rufus laski Helinän sängylle ja nykäisi t-paidan tämän yltä yhdellä malttamattomalla liikkeellä.

- Sepäs oli, Helinä huokasi, kun alkoi palailla takaisin tähän maailmaan.

- Eikö ollutkin, Rufus virnisti.

- Toi sun itsevarmuutesi alkaa olla ärsyttävää, Helinä tönäisi etusormellaan Rufusta rintaan.

- Tää mun itsevarmuuteni on ihan sun syytäs. Sä ruokit sitä kaikella tuolla kehumisella, että kohta mun ego ei mahdu muhun.

- En mä kehu sua.

- Etpä. Äskenkin oli pelkkää “aah Rufusta”.

- Ehkä mä jatkossa olen ihan hiljaa, Helinä tokaisi ärtyneenä, vaikka suupieliä nyki.

- Siihen sä et pysty.

- Katsotaan.

- No, katsotaan, Rufus virnisti kuin antiloopin nurkkaan saartanut leijona ja kierähti uudelleen Helinän ylle. Ja jotenkin häntä ei tässä pelissä häviäminen haitannut.

Helinän puhelin alkoi soida jostain vaatekasan keskeltä. Hän kiemurteli sängyn reunalle ja hamuili luurin käteensä. Numero oli outo ja hetken epäröityään hän vastasi.

- Anni täällä moi, muistatko?

- Joo, Helinä ilahtui.

- Mä oon sellainen hössö, että soitin nyt, etten vaan unohda. Ehditkö lähteä joskus vaikka kahville?

- Tietysti. Mulla ei ennen koulujen alkua ole mitään, että ihan kuinka sulle käy.

- Onko huomenna liian aikaisin?

- Ei tietenkään, Helinä naurahti innostuneena.

- Kahdelta kahvila Valpurissa, tiedätkö paikan?

- Joo, tiedän, Helinä sanoi ja katsoi Rufusta kiitollisena mm. tästä tiedosta. - Ja käy.

- Mahtavaa, nähdään sitten, Anni sanoi pirteästi.

- Nähdään, Helinä vastasi ja puhelun päätyttyä viskasi kännykkänsä takaisin vaatteiden sekaan.

- Onko sulla treffit? Rufus kysyi kevyesti, mutta silmät totisina.

- On.

Nähdessään Rufuksen synkkenevän Helinä selitti huvittuneena:

- Tapasin tänne tullessani yhden tytön, joka tunnisti tekstin mun paidasta, se siis maalaa itsekin ja pyysi mua huomenna kahville. Mahtavaa jos mä viimeinkin saisin täältä kavereita.

- Hienoa, Rufus tsemppasi ja näytti jälleen rauhalliselta.

Helinä kierähti kyljelleen, laski päänsä käden varaan ja katsoi Rufusta.

- Tiedätkö, mun oli kauhean vaikea sopeutua tänne. En tavannut ketään ja kaikki vaikutti jotenkin sisäänpäin kääntyneeltä ja nuivalta. Olin pitkään niin varma, että tämä ei ole mun paikka. Sitten tulit sinä ja nyt ehkä toi Anni ja koulut alkaa kohta ja… Mä taidan alkaa löytää paikkani täältä. Tai nyt mä olen varma, että mun paikkani on täällä, Helinä mietiskeli ääneen.

Rufus ei sanonut mitään, kuunteli vain, joten Helinä jatkoi:

- Koska me on muutettu niin paljon, niin mikään paikka ei oikeastaan ole tuntunut kodilta. Ne on vaan olleet asuntoja ja kaupunkeja tai kyliä, mutta täällä mulla on koti. Eikä siksi, että tuo kämppä olisi niin viihtyisä, vaan koska täällä on äiti ja isä ja sinä.

Rufus oli hiljaa. Katsoi Helinää niin syvälle silmiin, että varmasti näki sieluun asti ja sanoi sitten:

- Mä rakastan sua.

Helinä ei ollut ihan varma pudotettiinko hänet lentokoneesta vai ammuttiin raketilla kohti kuuta, mutta tunne oli samanlainen huimaus ja humaus. Yhtäaikainen keveys ja painon tunne. Rufus rakasti häntä, se oli valtava asia. Helinä ei ollut ikinä tuntenut oloaan yhtä nöyräksi, eikä yhtä voimakkaaksi. Mutta ei kukaan ollut aiemmin tunnustanut hänelle rakkauttaan, ja nyt sen oli tehnyt juuri Rufus. Rufus, joka oli poistanut yksinäisyyden. Tuonut ilon ja naurun takaisin hänen elämäänsä. Valinnut hänet.

Helinä imeytyi kiinni Rufukseen, eikä siltikään päässyt tarpeeksi lähelle.

- Mä en ole ikinä ollut näin… näin… näin, Helinä haki sanoja. Onni. Ilo. Euforia. Mikään ei ollut kuitenkaan oikea.

- Rakastunut, hän kuiskasi. Melkein kokeilevasti. Sitäkö tämä oli? Ja kun sana kerran oli laskettu ilmoille, siitä tuli totta. Itsestäänselvyys, joka oli ollut olemassa jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt Helinä oli valmis kohtaamaan sen.

- Minä rakastan sinua, hän toisti. Ei enää kuiskaten, vaan varmana ja katse tiiviisti kiinni Rufuksen silmissä.

Sellaisiin katseisiin, täynnä rakkautta, luottamusta ja onnea, oli helppo vetäytyä suojaan kuin kuplaan. Vain he kaksi.

Loppusanat 

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, loppusanat

Ja taas on yksi jatksi valmis. Jee!

Viime tammikuussa mietin, että kesäksi voisi kirjoittaa jotain romanttista hömppää (Kuka siellä kysyi, että olenko joskus muuta kirjoittanutkaan?).  Ei minulla vielä silloin ollut mitään ideaa, mutta luotin, että jostain sellainen tulee.

Sitten joku päivä muistelin yläasteaikaisia tuttuja ja yksi heistä on nimeltään Helinä. Mietin, että missähän Helinä menee ja mitä tekee. Sitten jäin makustelemaan nimeä Helinä, ja totesin sen olevan aika kiva ja sopisi nimeksi jollekin tarinaan. Ja millainen Helinä olisi tarinassa? Lyhyt, hento ja punertavatukkainen olivat itsestäänselvyyksiä. Aika pian tuli mukaan taide. Sitten aloinkin miettiä, että millainen tarina. No oli Helinä, ja siitä aika pian ilmestyi Peter, koska Disney. Heihin tutustuin vähän paremmin ja tajusin, että paritus ei toimi ja olisi muutenkin liian itsestäänselvyys. Ja sitten jostain tuli Rufus. Onneksi.

Rufus oli hyvin pitkään ”Rufus”. En keksinyt hänelle heti sopivaa suomenruotsalaista nimeä ja Rufus oli sellainen ihan kiva vaihtoehto ainaisen X:n sijaan. Etsin kyllä almanakasta ja netistä sopivaa korvaajaa nimeksi, vielä silloinkin kun aloin tätä julkaista, mutta mitään ei tullut vastaan. Joten nimi jäi, ja poika kehittyi sen mukaiseksi. Rufusta siis aristelin, koska sen niminen ihanuus on jo Annukka Salaman Faunoideissa. Ja tuo Unnan Rufus on niin i-ha-na, ja sarja muutenkin ehkä parasta suomenkielistä nuorten aikuisten kirjallisuutta, että kynnys siis oli korkea käyttää tuota nimeä.

Ekassa versiossa Helinä ihastui ensisilmäyksellä Rufukseen, mutta tarinan puolessavälissä tajusin, että ei se menekään näin. Joten oli ihan hauskaa kirjoittaa kuinka Rufus oli alkuun pelottava ja ällöttävä, mutta kehittyi ajan myötä joksikin muuksi.

En ole varma kuinka tarkasti haluatte lukea ja tietää taustoista, mutta kirjoitan kuitenkin. Mä olen nyt vuoden käynyt salilla. Sinne menin saadakseni selän kuntoon ja onnistuin, mutta samalla innostuin koko hommasta. Sieltä juontui tuo Rufuksen ulkoinen habitus. Kiitos vaan meidän salin pojille ja miehille esikuvista…

Taiteilijahommat taas on jokseenkin tuttuja, kun sitä(kin) on tullut joskus harrasteltua. Nimenomaan harrasteltua, ja jännitin, että narauttaako mut tällä kertaa joku pro jostain pikkujutusta, jota vakavasti harrastavat eivät tee (sivellin, paperi, kynän paksuus…).

Jatkis alkoi vähän hitaammassa tempossa. Tunnustan syyllisyyteni. Luotin, että siellä päässä jo tiedetään ja tunnetaan minun tyylini ja te jaksatte lukea, vaikka ihan alussa ei ole mitään kovin koukuttavaa. En tiedä menikö se sitten noin. Ja loppu… En ole ihan varma, olisiko lopun pitänyt olla vielä pitempi. Tai ei ehkä pitempi, mutta ei noin… Irtonainen? Että ehkä se olisi pitänyt sitoa paremmin yhteen, nythän tuossa tuli tuo hyppäys ajassa, mutta ehkä minulle iski vähän kirjoitusväsymys ja kyllä tuo minusta toimii ihan kohtalaisesti noinkin.

Kerrankin muuten olen tarinan nimeen melko tyytyväinen. Se viittaa kivasti Helinään ja Peteriin, ja tuon ”melkein” tekee siitä monitulkintaisen. (Ainakin minun päässäni :D) Että tämä on melkein satua tai että tämä ei olekaan Helinä&Peter 4ever. Tai jotain. Mitähän mä nyt selitän?

Veto(voimaa) sai palautetta siitä, että kakkosjuoni puuttui. Tähän siis kehittelin tuon muuton, yksinäisyyden ja varattomuuden. Tietysti molemmat jäivät vähän taka-alalle, kun Rufus kunnolla rysähti kuvioihin mukaan, mutta sitähän se rakkaus teettää.

Tämä oli Helinän tarina, eikä kenenkään muun ääni päässyt esiin. Tämä ei edes ollut kovin tietoinen valinta, nyt vain kirjoitus sattui menemään näin.  Pahoittelut myös kirjoitusvirheistä ja muusta pienestä ärsyttävyydestä, kaikki ei vaan tartu haaviin, enkä todellakaan osaa vielä tarpeeksi.

Tässä taisi olla kaikki. Iso kiitos kaikille kommentoijille ja lukijoille! Palataan joulukuun eka joulukalenterin merkeissä.

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 15

Vaikka Rufuksesta ei vielä ollut kuulunut, ei se tarkoittanut mitään, Helinä tolkutti itselleen. Hän oli nukkunut hyvin, ja toivonut aamulla, että kännykässä olisi joku viesti Rufukselta, mutta toive oli yhtä tyhjä kuin hänen puhelimensa. Helinä söi aamupalan, tuijotti teemukiinsa ja mietti. Eivät he muutenkaan olleet älyttömästi lähetelleet toisilleen viestejä. Ja kai tilanne kotona sitten oli ollut normaali, kun Rufus ei kokenut tarpeelliseksi infota häntä mitenkään.

Helinä pyyhki pöydän, jätti tiskirätin kuivumaan hanan päälle. Sää oli harmaa ja tihkuinen ja varmaan kylmäkin, Helinää ei kiinnostanut lähteä ulos, joten hän käveli huoneeseensa. Hän oli jo tovin lyönyt laimin rakasta harrastustaan, saanut aikaiseksi vain satunnaisia kiemuroita, ei mitään kunnollista. Jostain kumman syystä sydän tai mieli ei olleet hommassa mukana, niillä oli kiireellisempiä juttuja käsiteltävänä.

Helinä istui työpöytänsä ääreen ja alkoi selata keskeneräisiä töitä. Akvarelleilla tehty muutama merimaisema, pastelliliiduilla kukkia ja toisessa juomalasi, hiilellä harjoitelmia käsistä ja perspektiivistä, lyijykynätöiden joukossa tuli vastaan muotokuva Rufuksen kasvoista. Täytyisi joskus pyytää häntä malliksi, ei Helinä vieläkään osannut jatkaa tätä työtä loppuun, vaikka oli tutkinut sekä silmin, huulin että käsin Rufuksen kasvoja lukemattomat kerrat. Suostuisikohan Rufus alastonmalliksi? Helinä mietti posket punehtuen. Ehkä joskus tulevaisuudessa, ainakaan vielä hän ei voisi kuvitellakaan keskittyvänsä piirtämään, jos Rufus olisi alastomana hänen edessään.

Mutta nyt hänen pitäisi ajatella jotain muutakin kuin Rufusta ja saada ehkä tehdyksi jotain. Helinä kaivoi esiin tyhjän paperin ja lyijykynän. Jäi miettimään mitä piirtäisi… Mitähän Rufus teki juuri nyt? Ehtisivätkö he nähdä tänä iltana? Helinä pudisti päätään, painoi kynän paperiin ja… Muisti kuinka suloiselta Rufus oli näyttänyt eilen, kun tämä oli silittänyt hänen hiuksiaan rakastelun jälkeen.

Ilmeisesti minkäänlaisesta muusta taiteesta kuin kukkien ja kiemuroiden piirtämisestä luonnosteluvihkon reunoihin ei tulisi tänäänkään mitään, Helinä tuhahti melkein huvittuneena. Hän jätti työpöydän ja penkoi kirjastokassista Elina Rouhiaisen Kesyttömän ja lähti kirjan kanssa parvekkeen keinuun istumaan. Kun vain jotenkin saisi kulutettua tunnit siihen asti, että Rufuksen työpäivä päättyisi.

Tunnit matoivat eteenpäin, Helinä piti puhelimen koko ajan lähellään, mutta se ei kilahtanut kertaakaan viestin merkiksi. Hän luki, tai oli lukevinaan, tuijotti eteensä ja otti kahden tunnin päiväunet sateen ropistessa parvekelaseja vasten.

Viimein kello oli viisi, ja Rufuksen työpäivä olisi päättynyt. Helinä tuijotti merkitsevästi kännykkää olohuoneen sohvalla, mutta puhelin pysyi hiljaa.

- Helinä, tuletko syömään? äiti huusi keittiöstä.

Myrtyneenä hän liittyi äidin ja isän seuraan pöytään, söi viimeiset rippeet ahvenkeitosta ja muisteli eilisen ateriaa ja iltaa. Toivottavasti Rufuksella oli kaikki kunnossa. Tietysti Helinä olisi voinut itsekin soittaa pojalle, mutta jotenkin hänestä tuntui, että oli viisaampaa antaa Rufuksen ottaa yhteyttä sitten kun hänestä niin tuntuisi. Ehkä tämä oli eilen kotonaan joutunut kolmanteen maailmansotaan ja mietti nyt asioita uusiksi.

Helinä tunnisti koko päivän vaivanneen epämääräisen tunteen ensimmäistä kertaa. Pelkoa, sitä se oli. Vaikka Rufus oli eilen vitsaillut hänen olevan sen arvoinen, ehkä tämä oli tullut toisiin aatoksiin. Helinä katsoi omia vanhempiaan. Hän tiesi, ettei ikinä joutuisi tekemään valintaan heidän tai poikaystävän välillä, mutta jos pitäisi, niin… Vanhemmat eivät ikinä häntä moiseen pakottaisi, eikä hän haluaisi miestä, jonka takia joutuisi valitsemaan joko tai. Se hänelle oli kuitenkin selvinnyt, että Rufuksen perhe oli toista maata. Helinä nielaisi tuskaisesti viimeisen lusikallisen ja kiirehti sen jälkeen mitään sanomatta vessaan. Hän nojasi uupuneena allasta vasten ja yritti pitää kyyneleet sisällään. Hänen olisi pitänyt arvostaa enemmän niitä huolettomia hetkiä, kun he olivat vielä salaisuus.

Helinä kohtasi katseensa vessan peilistä. Kyyneleistä kiiltävät silmät, epätoivoinen ja pelokas katse. Se sai hänen sisäisistä äänistään sen topakan astumaan esiin. Helinä oikeasti, miksi ihmeessä sinä itket asialle, josta et mitään tiedä? Pelkkä mielikuvitus on luonut nuo kauhukuvat ja niille ei ole mitään perustaa todellisuudessa, että nyt pyyhi naamasi ja ryhdistäydy.

Helinä teki kuten ääni käski, huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä ja lähti vessasta.

- Nyt Helinä taitaa tullakin, hän kuuli äidin äänen olohuoneesta ja meni uteliaana katsomaan.

Äiti puhui hänen puhelimeensa. Kuinka hän ei ollut sen soittoa kuullut?

- Oli mukava jutella Rufus, ja tulehan taas käymään. Minä annan tämän nyt Helinälle, hei, hei, äiti sanoi kännykkään ja ojensi sen tyttärelleen.

Helinä henkäisi malttamattoman hein luuriin.

- Moi, mitä suunnitelmia illaksi? Rufus kysyi suoraan.

Pelkkä pojan ääni sai Helinän rauhoittumaan, saati, että tämä halusi nähdä hänet.

- Ei mitään.

- Lähdetkö ajelemaan, jos haen sut vartin päästä teiltä?

- Tietysti.

- Nähdään sitten teidän pihassa.

- Nähdään, Helinä hymyili ja lopetti puhelun.

Edelleen hymyillen hän kävi vaihtamassa toppinsa puhtaaseen ja ravisti hiuksensa päälaen päälle kiinnitetyltä sykeröltä vapaaksi. Täynnä odotusta hän ravasi raput alas ja nojaili reilun viisi minuuttia mattotelineeseen odottaessaan Rufuksen punaista Toyotaa.

Viimein Rufus tuli, ja vaikka hän tervehti normaalisti ja juttelikin niitä näitä, Helinä huomasi heti, että jotain oli vialla. Rufuksen hymy ei ollut ihan niin leveä kuin normaalisti, ryhti puolestaan entistä suorempi ja rattia puristava käsi liian jännittynyt. Helinä ei kuitenkaan kysynyt mitään. Rufus saisi kertoa, sitten kun hänestä siltä tuntuisi.

Niitä ja näitä oli kuitenkin nopeasti puhuttu loppuun. Rufus vaikeni, samoin Helinä. Hän laski kätensä pojan vaihdekepin päällä lepäävälle kädelle ja katseli ulos ikkunasta. Helinä ei tuntenut näitä maisemia, missä kerros- ja omakotitalot vaihtuivat männiköksi. Rufuksella oli varmaan ollut päämäärä selvillä jo silloin, kun hän oli tullut hakemaan Helinän, sillä määrätietoisesti hän ajoi autonsa parkkiin keskelle ei mitään.

- Tuu, poika sanoi ja Helinä seurasi häntä tyhjän parkkipaikan läpi leveälle polulle, josta he tulivat jonkinlaiselle näköalapaikalle.

- Tää on Virmaskallion ulkoilualue, tuosta parkkikselta lähtee toiseen suuntaan ulkoilureitti ja tämä puolestaan on kaupungin korkein paikka, Rufus esitteli ja nojasi kallion reunalla olevaan kaiteeseen. Heidän edessään avautui avara maisema kaupunkiin, läheisiin metsiin ja molempien takana näkyvälle merelle. Ilta oli onneksi päivää kauniimpi ja hiljaisena Helinä ahmi katseellaan kultaista valoa ja maisemia. Tänne hänen täytyisi tulla maalaamaan.

- Ihana paikka, kiitos, että näytit tämän, hän hymyili ja silitti Rufuksen olkaa. Oikeasti hänen tekisi mieli halata pitkään ja tiukasti, mutta jotakin hän varoi. Ehkä Rufus tarvitsi sittenkin tilaa.

Rufus käänsi selkänsä maisemalle ja nojasi kaiteeseen mietteliäänä.

- Mä menin eilen kotiin, hän aloitti. Helinä terästäytyi, mutta piti edelleen katseensa maisemassa. Nyt se siis tulisi. Eikä hän olisi Rufusta pystynyt edes silmiin katsomaan, sillä tämä oli keskittynyt tuijottamaan kenkiään. Nuhjuisia, mustia tennareita.

- Siellä ne oli mua odottamassa ja me käytiin keskustelu. Tai oikeastaan äiti puhui, me muut enimmäkseen kuunneltiin. Mun pitää välittömästi muuttaa pois kotoa.

- Mitä? Helinä huudahti järkyttyneenä.

Eihän kukaan voinut tehdä niin omalle lapselleen. Ehkä Rufus oli ymmärtänyt väärin.

- Joo. Minä olen tehnyt kamalan tempun veljelleni viemällä hänen tyttöystävänsä, olen vaaraksi hänelle, koska en voi hillitä itseäni ja saatan pahoinpidellä Peterin. Niin ja mä olen jo aikuinen, jonka on aika muuttaa omilleen.

- Niin mutta. Kai tästä vielä voi puhua. Jos selität ja pyydät anteeksi ja kerrot, että meidän juttu oli virhe.

Vasta Helinän viimeiset sanat saivat Rufuksen reagoimaan. Hän suoristautui nopeasti, lähes vihaisesti.

- Miksi mä niin sanoisin? Rufus tivasi.

- Koska se on sun perhe, Helinä vastasi pienellä äänellä.

- Haluatko sä erota? Rufus kysyi epäluuloisena.

Helinä ei voinut sanoa “ei”, eikä pystynyt sanomaan “kyllä”. Hän seisoi siis hiljaa paikoillaan, katseli Rufusta ja mietti miten kipeää tekisi, jos ei enää ikinä voisi nähdä tätä.

- Mä en halua, että sun välit sun perheeseen menee mun takia, hän viimein sanoi.

- Ne välit meni koska Peter on hemmoteltu kakara ja koska äiti haluaa suojella kultamussua ja totta puhuen varmaan ihan sen takia, että mä en vieläkään ole saanut anteeksi mun nuoruuden törttöilyjä, ja nyt tuli hyvä tilaisuus potkaista mut ulos perheestä. Mutta sinä… Sä saat järkeä tähän kaikkeen. Älä vaan jätä mua.

Rufus näytti niin pohjattoman onnettomalta ja yksinäiseltä, että Helinä ei keksinyt muuta kuin kietoa kätensä hänen ympärilleen. Kosketus rentoutti jännittyneen Rufuksen, hän istahti takaisin kaiteelle ja hautasi kasvonsa vasten Helinän rintaa ja kietoi kädet lantion ympäri. Helinä silitti toisella kädellään Rufuksen hiuksia, antoi toisen levätä vahvalla selällä. Kaikista lihaksista huolimatta hän oli nyt se vahvempi. Helinä ei ollut varma itkikö Rufus, mutta ainakin tämä hengitti kovin raskaasti. Helinä tunsi jokaisen henkäyksen kuumana paitansa läpi.

Helinä ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei mitään, millä kumota tämän perheen aiheuttaman loukkauksen. Joten hän vain seisoi ja halasi, olisi juuri tässä niin kauan kuin Rufus häntä tarvitsisi.

Rufus tarvitsi häntä pitkään, hetki venyi ja vanui, mutta Helinä ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Viimein Rufus huokaisi raskaasti ja irrottautui halauksesta.

- Ei vittu, hän huokasi ja hieroi kasvojaan.

- Miten tämä nyt käytännössä menee? Helinä kysyi varovasti.

Rufus katsoi häntä ymmällään.

- Siis milloin sun pitää muuttaa ja minne sä menet ja semmoista, Helinä selitti.

- Välittömästi. En saanut jäädä sinne edes viime yöksi. Tavarani saan hakea vaikka heti, mutta viimeistään sitten, kun mulla on kämppä.

- Sä valehtelet, Helinä tuiskahti epäuskoisena. - Ei kenenkään äiti tai isä voinut olla noin julma.

Rufus vain katsoi häntä, väsyneenä ja lannistuneena. Helinä tunsi itsensä naiiviksi viisivuotiaaksi. Perheet voivat olla julmia, välinpitämättömiä ja valikoivia, myös Suomessa.

- Mä olen pahoillani, Helinä kuiskasi. - Missä sä olit viime yön?

- Yhden Jarkon luona.

- Olisit tullut meille.

- En mä halua teitä vaivata, Rufus kiisti.

- Et sä ole vaivaksi, Helinä sanoi hellästi.

- Tämä on mun ongelma, Rufus sanoi itsepäisesti. Hyvä ettei työntänyt alahuultaan esiin kuin lapsi.

- Tämä johtuu minusta, eli silloin se on meidän ongelma, Helinä perusteli.

Se sai Rufuksen hiljenemään. Hän tuijotti niin intensiivisesti Helinää, että tyttö tunsi olevansa täysin alasti.

- Sä oot uskomaton, Rufus viimein sanoi.

Tietysti Helinä punastui, vielä perin tyttömäisellä tavalla. Hänen takiaan Rufukselle oli tullut perheensä kanssa välirikko, ja silti poika katsoi häntä kuin jotain ihmettä.

- Oletko sä nyt ihan varma tästä? Helinän oli pakko kysyä.

- Sä oot aivan valtavan onnekas, kun sulla on tuollaiset vanhemmat. Että sä olet ihan shokissa, että jotkut voivat ihan oikeasti kääntää selkänsä omalle lapselleen. Sellaista ei sun maailmassa taida tapahtua. Kyllä, mua on rakastettu ja mun lapsuus oli ihan onnellinen Peterin syntymään asti. Mutta sitten elämä tapahtui. Ja mä oon miettinyt, että ehkä Peter tarvitsi niin paljon rakkautta säilyäkseen hengissä, että sitä ei riittänyt enää mulle. Varsinkaan sen jälkeen, kun ajauduin huonoille teille ja pilasin kaikki.

Helinän sydämeen sattui kuulla tuo. Hänet täytti suunnaton viha Rufuksen perhettä kohtaan, kuinka äärettömiä typeryksiä he olivatkaan.

- Ehkä me joskus vielä saadaan jonkinlainen sopu aikaiseksi, mutta nyt etäisyys tekee vain hyvää, Rufus päätti.

- Ne ei tajua kuinka hieno ihminen sä olet. Ja sä voit aina tulla meille ja mä olen sun tukena, jos sä olet varma tämän järkevyydestä.

- Mä en ole elämäni aikana ollut mistään niin varma kuin sinusta ja minusta.

Helinän hymy ylettyi korvasta korvaan ja hyytyi vasta kun Rufus suuteli häntä. Vaikka hän oli pahoillaan Rufuksen puolesta, ei hän voinut olla olematta rajattoman onnellinen heidän puolestaan.

- Jos mä vien sut kotiin ja lähden sitten Jarkolle nukkumaan. Viime yönä ei oikein uni tullut.

Helinä nyökkäsi ja tarttui Rufuksen käteen ennen kuin tämä sai itsensä suoristettua kaiteelta. Helinästä oli tärkeää näyttää Rufukselle, että hän ei olisi yksin.

Käsi kädessä, hiljaisina, he palasivat autolle. Helinän mielessä myllersi. Oli sääliä Rufusta kohtaan, vihaa tämän perhettä kohtaan, pelkoa siitä, että tekivätkö he sittenkin oikein ja voisiko hän oikeasti luottaa Rufuksen sanoihin vai pitäisikö hänen olla vielä varpaillaan. Ehkä Rufus oli ajatustenlukija, sillä hän sanoi:

- Kiitos, että olet siinä.

- Mä en suostuis olemaan missään muualla.

Rufus painoi hänet lantiollaan autoa vasten, suuteli kovaa ja omistavasti. Ja jotenkin Helinä aavisti, että ele korvasi tunnustukset, joita ei ollut vielä viisasta laskea ilmoille. Mutta tämä riitti, tämä riitti toistaiseksi aivan hyvin, Helinä mietti katkonaisesti, sumeasti, kun Rufus vaati aina vain lisää.

Hetken keskeytti parkkipaikalle ajava auto ja siitä purkautuva äänekäs pariskunta.

- Mennään, Rufus sanoi. Tämä sai itsensä koottua huomattavasti Helinää nopeammin. Hän nyökkäsi ja istui autoon. Yksi suudelma ja hän olisi ollut valmis, ulkona, autoa vasten, ihan sama. Helinä puristi jalkansa tiiviisti yhteen. Ehkä autossa… Hän katsoi arvioiden Rufusta, joka oli keskittynyt ajamiseen ja näytti kuitenkin jotenkin hajamieliseltä. Ja väsyneeltä. Helinä oli vielä niin epävarma ja aloittelija seksissä, että hän ei rohjennut tehdä aloitetta. Ei varsinkaan nyt, kun Rufus haukotteli, niin että tämän leuasta kuului naksahdus. Rufus tarvitsi lepoa, ja hän… No, saisi tarvitsemansa joskus myöhemmin.

- Mä soittelen huomenna, Rufus sanoi, kun he olivat Helinän kotitalon pihassa.

- Joo, älä nukahda rattiin.

- Ai, mä näytän oikeasti niin väsyneeltä, Rufus hymähti ja suukotti Helinän poskea melkein veljellisesti.

Helinä nousi vastahakoisesti pois autosta, seurasi punaisia perävaloja kunnes ne hävisivät näkyvistä ja jäi sitten vain katselemaan ympärilleen. Harmaata betonilähiötä, laskevan auringon värjäämiä pilviä taivaanrannassa ja piteneviä varjoja. Lähestyvän yön kylmyys sai hänet kuitenkin pian värisemään ja Helinä kipaisi sisälle.

Hän oli jo yöpuvussa pesemässä hampaitaan ja valmiina sänkyyn, kun omituinen levottomuus ei jättänyt häntä rauhaan. Eikä se, että hän oli 17, ensi keväänä täysi-ikäinen, estänyt häntä menemästä olohuoneeseen ja käpertymään äidin kylkeen.

Äiti nosti toisen kätensä Helinän harteille ja kysyi:

- Tapahtuiko jotain?

- Ei. Tai joo. Ei minulla varsinaisesti mitään hätää ole.

Äiti vain nyökkäsi, pysyi hiljaa ja jatkoi lukemista. Helinä hengitti rauhallisesti, rauhoittui äidin tutussa tuoksussa: vihreää palasaippuaa, hamppukäsivoidetta ja äitiä.

- Kiitos, että olet niin hyvä äiti.

- Eipä kestä. Helppo olla hyvä, kun on noin mahtavat lapset.

- Onko jotain niin kamalaa mitä minä tai Jaakko voitaisiin tehdä, että sinä et voisi sitä antaa anteeksi, tai lakkaisit rakastamasta meitä?

Äiti sulki kirjan, Kissani Jugoslavia, ja jäi miettimään kysymystä.

- Ei. Koska minä tiedän, että te ette ikinä pystyisi sellaisiin kauheuksiin.

- Mutta mitä jos tehtäisiin? Helinä intti.

- Mitkä sinusta sitten olisivat sellaisia tekoja, jotka oikeuttaisivat rakkauden loppumisen? äiti esitti vastakysymyksen.

Helinä jäi miettimään, tai tätähän oli puolittain pohtinut pitkin iltaa.

- Olisiko joku Hitler, Stalin tai Breivik? Helinä ehdotti puoliääneen.

- Niin. En tiedä, mitä heidän äitinsä ajattelivat tai ajattelevat, mutta tuollaisiin te ette pysty ikinä, joten minä en osaa vastata sinun kysymykseesi.

- Mutta miksi jollekin riittää vähäisempikin syy? Helinä kysyi. Silmiä kirveli Rufuksen puolesta.

- Vai vähäisempi. Silloin vikaa on enemmän äidissä kuin lapsessa. Voi olla, että naisella on itsellään menneisyydessä ja/tai tunne-elämässä sellaisia vaurioita, ettei hän pysty rakastamaan oikeasti. Tai sitten kaikkia ihmisiä ei vain ole tarkoitettu vanhemmiksi, ikävä tietysti lasten kannalta, joista yksikään ei pyydä saada syntyä tähän maailmaan, mutta niin se vain on.

Helinä nyökkäsi, äiti rutisi häntä vähän kovemmin ja sanoi:

- Sinua ja Jaakkoa minä rakastan ikuisuuden, ja olen aina teidän puolellanne. Ja eiköhän meidän perheestä löydy rakkautta ja hyväksyntää myös Rufuksellekin.

Ei tarvinnut varsinaisesti olla mikään Sherlock, ettei olisi pohjimmiltaan arvannut, mikä Helinän mieltä painoi, mutta silti Helinää nolotti, että äiti oli päässyt selville asian oikeasta laidasta kovin helposti.

- Älä vaan sano Rufukselle mitään. Kun en mä varmaan olisi saanut kertoa.

- Ethän sinä mitään kertonut. Tämä oli vain tällaista yleismaallista filosofista pohdintaa, vai mitä?

- Sovitaan niin, Helinä hymyili ja haukotteli.

- Parasta varmaan lähteä nukkumaan.

- Hyvää yötä, minä luen vielä tämän luvun loppuun, äiti sanoi ja jäi kirjansa pariin.

Helinä puisti päätään noustessaan sohvalta. Äidin luvun loput kestivät usein aamupuolelle yötä.

Osa 16 

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 14

Helinä heräsi ärsyttävään auringonpaisteeseen. Hän halusi vielä pysyä unessa ja käänsi ärtyneenä kylkeään. Hänen kätensä ja jalkansa osuivat johonkin ja Helinä räväytti pelästyneenä silmänsä auki. Rufus nojasi käsivarteensa ja katseli häntä hymyillen.

- Huomenta.

- Huomenta, Helinä mutisi takaisin. Sydän jyskytti edelleen äskeisestä pelästyksestä, eikä syke ainakaan ollut talttumaan päin, kun Rufus katsoi häntä tuolla ilmeellä.

- Mikä on olo?

- Ihan hyvä.

- Ei satu mihinkään? Rufus kysyi huolestuneena.

- Ei, Helinä vastasi rehellisesti.

Mihinkään ei sattunut, hänen olonsa oli mainio. Ei nyt ehkä nainen, mutta jotain sinne päin.

- Hyvä, Rufus virnisti.

- Miten niin?

- Me ollaan tässä odoteltu, että milloin sä heräisit.

Helinä oli aamuisin aina vähän hidas, joten hän kysyi:

- Ketkä me?

Rufus kierähti kunnolla häneen kiinni, suuteli ja Helinä tajusi.

***

- Mulla on nälkä, Helinä ilmoitti, pää Rufuksen olkaa vasten.

- Niin mullakin.

- Enää pitäisi jaksaa nousta ylös.

Rufus vain ynähti vastaukseksi, pojan silmät olivat kiinni ja tämä näytti ihan yhtä rennolta, miltä Helinästäkin tuntui. Lepo ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä Rufuksen vatsa alkoi äänekkäästi ilmoittaa olemassaolostaan.

- Perhana, Rufus voihkaisi. Hän suukotti Helinän poskea ja nousi ylös. Kävi vaatekaapilla hakemassa bokserit jalkaansa.

- Aamupalaksi kohta pizzaa.

- Mä luulin, että saan sun herkkuvoileivän, Helinä heitti ja nousi itsekin istumaan.

- No, sä saat sellaisen. Mä otan pizzaa.

Rufus lähti huoneesta, ja Helinä kurotti kohti lattian vaatekasaa. Hän sujautti ylleen Rufuksen eilisen t-paidan. Se muistutti hänen päällään telttaa, mutta tuoksui ihanasti Rufukselta. Tosin viime yön jäljiltä hän ei erottanut iholtaan omaa tuoksuaan Rufuksesta.

Poika tuli häntä vessan ovella vastaan. Ja kun Helinä meni vessasta keittiöön, hän löysi Rufuksen tekemässä hänelle kerrosvoileipää. Helinä seisahtui keittiön ovelle ihailemaan näkymää.

- Mitä?

- Ei kun… Sä vaan näytät niin hyvälle, Helinä huokasi.

Tuttu, hidas virne valaisi Rufuksen kasvot, kun hän kääntyi katsomaan Helinää. Antoi katseensa liukua hitaasti silmistä varpaisiin ja takaisin.

- Niin säkin.

Helinä suuntasi hyytelöisillä jaloillaan istumaan, ja sai pian eteensä ison kerrosvoileivän. Helinä erotti ensivilkaisulla paahtoleipää, salaattia, tomaattia, juustoa ja kinkkua. Kahdessa kerroksessa.

- Tää on aika massiivinen.

- Rankkojen urheilusuoritusten jälkeen tarvitaan paljon energiaa, Rufus kuittasi ja nosti mikrosta höyryävän pizzan pöytään.

Helinä katsoi leipää ja mietti, että oikea urheilusuoritus tälle leivälle oli jotain maratonin tai neljän tunnin salitreenin väliltä.

- Paahtoleipää, voita, valkosipulimajoneesia, kurkkusalaattia, salaattia, kinkkua, juustoa, tomaattia ja kurkkua, Rufus luetteli. – Käy kiinni, hän kehotti ja puraisi ensimmäisen palasen omasta aamupalastaan.

Helinä katsoi vielä hetken leipää, yritti miettiä oikeaa taktiikkaa sen nujertamiseen, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että paras oli vain ottaa kiinni ja aloittaa kulmasta. Vaikka sitten kerros kerrallaan.

Puolessavälissä voileipää Helinä piti tauon ja kysyi Rufukselta:

- Tämmöisiäkö sä syöt normaalisti?

- No en normaalisti, joskus. Silloin kun on massakausi päällä.

- Niin mikä?

- Salijuttuja. Massakaudella nostetaan painoa, että saadaan lisää lihasmassaa.

- Milloin sä aloitit treenaamisen?

- Samoihin aikoihin, kun aloin pyöriä niissä porukoissa. Siellä salilla käynti ja isot lihakset on se juttu, siinä missä varastelu, kännit ja aineet. Kaiken muun jätin taakseni paitsi treenaamiseen. Vaihdoin vain salia.

- Ekan kerran, kun mä näin sut, mä ajattelin, että tuon on pakko olla idiootti, koska sillä on tuommoiset lihakset ja yäk mikä kroppa. Ja kyllä mä pelkäsinkin sua aika paljon, Helinä tunnusti.

- Mä huomasin sen. Ekan kerran, kun mä näin sut, ajattelin, että wow, minkä kaunottaren Peter on tuonut meille. Normaalisti mä en sen kanssa kovin pitkään edes viihdy samassa huoneessa, mutta silloin piti jäädä teidän seuraksi, että sain katella sua.

Helinällä ei ollut aavistustakaan tuosta. Hassua, kuinka elämä järjesti toisinaan melkoisia yllätyksiä. Hän kurotti pöydän yli ja purisi Rufuksen kättä.

- Haluan vielä korostaa, että sä et ole idiootti vaan ihana. Ja toi sun vartalo on nykyisin mun mielestä maailman paras.

- Mä arvasin, että penkistä ja mavesta on vielä hyötyä, Rufus naurahti. 

- Kohta pääset tutustumaan tähän lisää, Rufus sanoi ja osoitti etusormillaan itseään, kun nousi seisomaan. - Mutta sitä ennen mä tarviin vielä lisää ruokaa.

Helinä näykki omaa voileipäänsä ja seurasi kuinka Rufus tuhosi hyvää vauhtia omaa pizzaansa. Keittiön tunnelma ei ollut enää rento ja vitsikäs, ilma oli sakeanaan odotusta ja merkitseviä katseita. Ensimmäinen särö tunnelmaan tuli, kun he kuulivat avaimet lukossa ja heti perään avautuvan oven. Eteisestä kuului puhetta, Rufus ja Helinä tuijottivat toisiaan kauhistuneina. Äänet lähestyivät, ja he olivat jähmettyneet paikoilleen kuin siili ketun edessä. Mutta he eivät voineet kääriytyä piikkien sisään suojaan ja toivoa, että jos he eivät liikahtaisi, heitä ei ehkä huomattaisikaan.

Helinä tunnisti Peterin äänen jo ennen kuin poika ilmestyi keittiöön.

- Helinä, mitä sä täällä? Peter kysyi hämmentyneenä, jopa ilahtuneena.

Helinä katsoi Peteriä, juuri kun tämän katse poukkoili Helinän ja Rufuksen väliä. Rekisteröi heidän ilmeensä ja vaatteensa, tai vaatteettomuuden.

- Mitä täällä tapahtuu? Peter kysyi epäluuloisena.

Rufus oli saanut itsensä hallintaan ja vastasi veljelleen rauhallisesti:

- Me syödään Helinän kanssa aamupalaa.

- Kyllä mä sen nään, mutta mitä helvettiä tämä on? Siis tekö olette yhdessä? Helinä on mun, Peter huusi raivoissaan.

Helinä muisti Rufuksen aiemman heiton Peterin leluista, ja tajusi tilanteen olevan juuri näin. Tuskin Peter olisi suhtautunut asiaan mitenkään, jos olisi nähnyt hänet kaupungilla jonkun toisen pojan kanssa, mutta Rufus oli verenpunainen vaate.

- Te ette koskaan yhdessä olleetkaan, Rufus huomautti.

- Mistä sinä sen tiedät? Peter äsähti.

- Siitä, että minä kerroin kaiken, Helinä puuttui keskusteluun.

- Ja sinä. Miten sä kehtaat? Ensin annat mun ymmärtää ja sitten oletkin jo panemassa mun veljeä. Hyi vittu, mun veljeä, Peter parahti.

Peterin sanoissa ei ollut nimeksikään totuutta, mutta silti ne saivat Helinän hiljaiseksi. Noloksi ja vaivaantuneeksi. Hän oli eilisen ja tämän aamun ollut todella onnellinen Rufuksen kanssa, kaikki oli tuntunut niin oikealta, mutta nyt Peter oli muutamalla sanalla onnistunut tahrimaan kaiken rumaksi ja vääräksi.

- Mulle saat huutaa ja raivota niin paljon kuin haluat, mutta Helinälle et puhu noin, Rufus sanoi tiukasti.

- Turpa kiinni, mä puhun just niin kuin mä haluan.

- Joko sä olet syönyt? Rufus kysyi Helinältä.

Hän vain nyökkäsi, ei pystynyt vieläkään sanomaan mitään.

- Mennään sitten, Rufus sanoi ja nousi ylös.

- Mitä täällä oikein mekastetaan tähän aikaan? veljesten äiti ilmestyi Peterin selän taakse ihmettelemään tilannetta.

Helinä tajusi, että hän ei edes tiennyt naisen nimeä. Eihän sillä edes ollut merkitystä, mutta se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Kaikkea muuta ajateltavaakin kyllä olisi, mutta Helinä ei pystynyt rekisteröimään kaikkea tätä kerralla.

- Rufus syö täällä aamupalaa mun tyttöystävän kanssa, Peter ilmoitti raivoissaan.

Helinä tai Rufus eivät sanoneet mitään, lastasivat vain yhdessä käyttämänsä astiat tiskikoneeseen.

- Rufus, onko se totta?

- Ei, Rufus vastasi ja katsoi ensimmäisen kerran äitiään.

Helinäkin katsoi oven tukkivaa kaksikkoa.

- Hei, minähän olen nähnyt sinut täällä ennenkin. Olit Peterin ja Juuson kanssa, äiti sanoi ja katsoi pettyneenä sekä Helinää että Rufusta.

Ilme tarkoitti, että heidät oli jo tuomittu, joten turha selittää.

Rufus otti Helinää kädestä kiinni ja lähti luotsaamana tätä toista kautta ulos keittiöstä.

- Luuletteko, että tämä on tällä ohi? Peter huusi ja lähti heidän peräänsä.

Rufus käänsi Helinän selkänsä taakse ja kohtasi hurjistuneen veljensä.

- Tämä on tällä ohi. Minä ja Helinä ollaan nyt yhdessä, siihen et sinä tai kukaan muukaan voi sanoa yhtään mitään. Onko asia ymmärretty?

Helinä näki vain Rufuksen selkälihakset, eikä häntä huvittunut perääntyä, että näkisi Peterin ja tämän halveksuvan ja haavoitetun katseen. Helinä sävähti, kun hän kuuli lyömisen äänen, sen kuinka Peterin nyrkki iskeytyi Rufukseen. Rufus ei edes horjahtanut, vaan liikkui iskun jälkeen nopeasti ja käänsi Peterin maahan. Helinä nosti pelästyneenä kädet suunsa eteen ja tuijotti kaksikkoa. Pikkuveli makasi vatsallaan, käsi käännettynä selän taa ja valitti suureen ääneen, Rufus oli hänen yllään toinen polvi maassa ja nojasi painollaan Peterin päälle.

- Nyt rauhoitu, Rufus murahti.

Äiti tuli äänten takia olohuoneeseen ja kirkaisi kuin kauhuelokuvissa.

- Rufus lopeta heti, Peterin sattuu!

- Se aloitti, Rufus sanoi ja suoristautui.

Peter jäi maahan makaamaan ja valitti hiljaa.

- Katso nyt mitä sä teit, äiti jatkoi huutamistaan ja polvistui Peterin viereen.

Rufus pudisti päätään ja marssi Helinän luo. Hiljaisena hän työnsi tytön edellään huoneeseen.

- Anteeksi, että sä jouduit keskelle tuota, Rufus mutisi ja meni vaatekaapille.

- Eihän se sun vikas ollut.

- Puetaan ja lähdetään helvettiin täältä, Rufus sanoi vetäen samalla paidan päälleen.

Helinä nyökkäsi, tässä talossa hän ei halunnut olla hetkeäkään pitempään. Tai olisi voinutkin olla, ilman Peteriä ja poikien vanhempia. Hiljaisena he pukeutuivat. Olohuoneesta kuului puhetta, mutta he eivät jääneet sitä kuuntelemaan tai odottamana uutta hyökkäystä. Pysähtyivät eteisessäkin vain sen verran että saivat kengät jalkoihinsa. Helinä muisti vielä napata koskemattomaksi jääneen yöpymiskassinsa naulakon alta.

Helinä tunsi pystyvänsä hengittämään ensimmäistä kertaa kunnolla vasta rappukäytävässä. Rufuksen hartioista näki kuinka vihainen poika oli. Ehkä Peterille ja äidilleen. Tai sitten Rufus oli tajunnut, mitä juuri oli tapahtunut ja mitä hän oli tehnyt. Helinä pelkäsi, että ehkä Rufus kuitenkin katui häntä ja heitä. Koska kyllähän perhe painoi vaakakupissa enemmän kuin kuukauden vanha suhde. Helinä ei tekisi mitään toisin, mutta Rufus saattaisi hyvinkin tehdä… Sen tajuaminen teki kipeää, Helinä puraisi alahuultaan lopettaakseen sen värinän.

Rufus tönäisi painavan ulko-oven vauhdilla auki, askelten tahti oli sama, kun tämä marssi autolleen. Helinä kipitti perässä, kun ei muutakaan keksinyt. Kesäinen aamu oli vaihtumassa lämpimäksi päiväksi, katu oli vielä uneliaan hiljainen, kun Helinä istui autoon.

- Voi vitun vitun vittu, Rufus kirosi ratille ja sanojensa vakuudeksi vielä löi sitä kämmenellään. - Sitä luulisi, että on jo tottunut tuohon lellitty pikkuveli -kaavaan, mutta edelleen se pääsee yllättämään, Rufus sanoi silmät kiinni. Ääni vihasta vaimentuneena.

Poika huokaisi syvään ja katsoi Helinää:

- Ootko sä kunnossa?

- Kaduttaako sua? Helinän oli pakko kysyä.

- Mikä?

- Minä.

- Täh?

Keskustelu ei yksittäisillä sanoilla edistynyt kovin hyvin, joten Helinän oli avattava huolenaihettaan lisää.

- Ilman minua sä et olisi just joutunut Peterin kanssa tappeluun, eikä teidän äiti olisi joutunut keskelle koko sotkua. Että kyllä mä ymmärrän, jos sä haluat lopettaa tämän heti alkuunsa.

- Hei, hei, hei. Tuo mitä sisällä tapahtui ei ollut mitään uutta. Siinä mun elämäntarina näkyi sulle aika perhanan hyvin pähkinänkuoressa. Tuollaista se on. Aina. Ja sä olet ainoa järkevä juttu mun elämässäni pitkään aikaan. Ehkä ikinä. En ole päästämässä susta irti, sanoi siihen äiti, Peter tai vaikka presidentti mitä hyvänsä. Me ollaan yhdessä.

Etupenkillä oli vähän hankala halata, mutta Helinällä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarrautua kiinni Rufukseen ja pitää kiinni pitkään.

- Mitäs nyt? Helinä kysyi, kun hän palasi omalle puolelleen.

- Jos sulla ei tälle päivälle ole ohjelmaa, niin vietetään se yhdessä jossain. Noi saa tuolla aikaa rauhoittua, ja kun mä palaan illalla tai yöllä kotiin, niin tilanne on ohi.

- Varmasti?

- Mun kokemuksella se menee just noin. Ja sitä kokemustahan mulla on, Rufus sanoi kuivasti ja käynnisti auton.

- No, mitä tehdään? poika kysyi, kun hän joutui pysähtymään ensimmäiseen risteykseen.

- Sano sinä, ei mulla ainakaan ole ideoita.

- Kaikista mieluiten mä ottaisin sängyn ja huoneen, ja olisin sun kanssa siellä ainakin pari viikkoa.

- Mulla on huone ja sänky, mutta vaan 80 senttiä leveä, Helinä vastasi suupielet nykien.

- Päällekkäinhän me oltaisiin kuitenkin, Rufus esitti toiveikkaasti.

- Niin ja sen huoneen seinät ovat paperia, Helinä torppasi toiveen.

Jätti lisäämättä, että edelleen hän joutui parina iltana viikossa tunkemaan kuulokkeet mahdollisimman hyvin korvilleen ja pysymään huoneessaan sen puoli tuntia.

- Mä nyt oletin, että haluat olla mun kanssa tämän päivän, mutta voin mä viedä sut kotiinkin ja keksin sitten itselleni jonkun evakkopaikan.

- Höpsö, tietysti mä haluan olla sun kanssa, kun kerrankin on aikaa.

- Tuntuuko susta sitten, että mä en anna sulle tarpeeksi aikaa? Rufus kysyi huolestuneena.

Helinä seurasi tuulilasissa vaihtuvaa kaupunkimaisemaa ja mietti kuinka muotoilisi vastauksensa.

- Joo ja ei. Kyllä mä ymmärrän, että sulla on työ, kaverit ja harrastukset ja siinä ei ole mitään väärää. Mutta kun mä tunnen täällä vain porukat ja sut, niin välillä on vähän yksinäistä. Mutta kyllä se tästä, kunhan koulu alkaa.

- Mä voisin…

- Et. Meillä on tämä päivä kokonaan kaksin ja ensi viikolla joitakin iltoja, mutta et ala tinkimään omista harrastuksistasi tai kavereittesi näkemisestä mun takia. Mulla on taide, ja niin kauan kuin mulla on edes pieni pala paperia ja kynä, niin mä kyllä viihdyn.

Rufus nyökkäsi ja hamusi Helinän käden omaansa.

- Hei, voithan sä alkaa käydä mun kanssa salilla. Sieltä saisit kavereita.

- Tässä vaiheessa mun on varmaan paras tunnustaa, että mä vihaan liikuntaa.

Keskustelu jatkui tyrmistyneen Rufuksen esittämillä väitteillä liikunnan hyvistä puolista ja Helinä vastasi yhtä napakasti jokaiseen. Hänelle riitti, että jaksoi ajaa pyörällä, kävellä ja kantaa maalausvälineet, kaikki muu oli turhaa rehkimistä.

- Joku päivä mä vielä raahaan tuon sun sievän pienen perseen salille ja näytän, missä siinä hommassa on kyse, Rufus sanoi ja sammutti auton.

- No, jos mun perse on jo sievä, niin mitä mä siellä sitten teen? Helinä nauroi ja katsoi ympärilleen.

He olivat Helinälle tuntemattoman kadun varressa parkissa.

- Ei kyse ole ulkonäöstä, vaan hyvinvoinnista ja mielenterveydestä. Peruskunnosta, siitä että jaksaa vielä ysikymppisenä köpötellä menemään, eikä ole sängyn pohjalla jo kolmevitosena.

- Sä saat kantaa mua sitten kun mä en enää itse jaksa.

- Mä en oo mikään Hodor, Rufus kuittasi ja nousi ylös autosta. Helinä seurasi poikaystävänsä esimerkkiä ja kysyi pihalla:

- Kuka Hodor?

- Et sä oo kattonu Game of Thronesia?

- Mikä se on?

- Missä tynnyrissä sä oot elänyt? Rufus kysyi liioitellun ihmeissään.

- Taidetynnyrissä, Helinä kuittasi takaisin. - Nimeä kolme Vincent van Goghin teosta.

- Tähtikirkas yö ja Öinen katukahvila ja…

Helinä oli vaikuttunut.

- Ei pelkkä saliniilo ja autonkorjaaja, Rufus hymyili itseensä selvästi tyytyväisenä.

Helinä ujutti kätensä Rufuksen ristiselälle ja pääsi näin tämän kainaloon.

- En ole koskaan niin luullutkaan. Tai siis en sen jälkeen, kun nähtiin toisen kerran.

Rufus painoi suukon Helinän päälaelle ja puhalsi tytön hiuksiin.

- Mitäs me tehdään? Helinä kysyi.

- Hengaillaan päivä kaupungilla. Mä voin vähän esitellä sulle mulle tärkeitä paikkoja.

Helinä nyökkäsi, ja käsi kädessä he lähtivät tutustumiskierrokselle.

Kierros alkoi Rufuksen käymän päiväkodin pihasta, jatkui ala- ja yläasteen pihoilla kiertelyyn ja paikkoihin, joissa Rufus oli teininä oleskellut. Jokaisessa kohteessa Helinä sai kuulla muistoja ja tapahtumia Rufuksen menneisyydestä, niitä asioita, jotka olivat muovanneet hänestä juuri sellaisen. Eikä Helinä ollut kauhuissaan miten joku saattoi kertoa koko elämäntarinansa toiselle ihmiselle, vaan hän odotti, että saisi kertoa Rufukselle omasta menneisyydestään. Jakaa ne muistot, joita hän oli kiihkeästi pimittänyt itsellään, eikä ollut ikinä kertonut kenellekään.

- Mun jalkoihin sattuu, Helinä puuskahti, kun he kävelivät kohti keskustaa.

- Niinkö? Mulla ei tunnu vielä missään, olisko liikunnasta apua? Rufus virnisti.

Helinä loi poikaan murhaavan silmäyksen.

- No, mitä me sitten tehdään? Rufus kysyi.

- Mulla on nälkäkin.

- Minne sä haluat syömään?

- Kotiin.

Rufus kohotti kulmakarvojaan.

- Joo, joo. Todennäköisesti joudut taas kysymyssateeseen, mutta meillä on ahvenkeittoa ja mä haluaisin näyttää sulle valokuvia.

Rufus toisti ruokalajin nimen ja hymyili leveästi.

- Mitä? Helinä kysyi ihmeissään.

- Sä vaan oot ensimmäinen tyttö, jonka mä tunnen, joka suostuu syömään muuta kalaa kuin lohta tai tonnikalaa.

- Mikä vika ahvenessa on?

- Ei mikään. Sä vaan oot niin erilainen. Ja toi on sitten puhdas kehu.

- Onko sun entiset sitten jotain trendikkäitä fitnessbeibejä? Helinä kysyi puoliksi uteliaana ja puoliksi peloissaan. Hän ei ollut ihan varma halusiko sittenkään mennä tälle alueelle.

- Kuka sanoi, että mulla on entisiä? Rufus näytti naamaltaan täysin viattomalta.

- Hyvä yritys. Sun viime yön näyttöjen perusteella mä en todellakaan usko, että olit ensimmäistä kertaa asialla.

Viattomuus vaihtui niin silmiinpistävään itsetyytyväisyyteen, että Helinä epäili Rufuksen tikahtuvan tunteeseen.

- Ei niitä montaa ole. Eikä yksikään ole sellainen kuin sinä, Rufus viimein tuumasi ja kaappasi Helinän syliinsä. - Jaksatko sä kävellä autolle asti vai pitääkö sut kantaa sinne?

- No en mä nyt niin rapakuntoinen ole, Helinä tuhahti ja yritti rimpuilla alas, mutta sai jalkansa maahan vasta kun Rufus niin halusi. Eli yhtä hengityksenpysäyttävää suudelmaa myöhemmin.

Helinä kaiveli kassinsa pohjalta kotiavaimia, nippua kaivellessaan hän havahtui siihen, miten häntä ei jännittänyt. Tästä oli tullut niin luontevaa. Rufus oli osa hänen elämäänsä, osa hänen perhettään. Oli ihanaa mennä kotiin Rufuksen kanssa, hän tiesi jo, että poika tuli toimeen hänen vanhempiensa kanssa. Helinä oli aiemmin esitellyt yhden pojan vanhemmilleen, mutta silloin kaikki oli ollut noloa ja jäykkää. Joko hän oli aikuistunut tai sitten Rufuksen kanssa kaikki oli enemmän oikein, ehkä molempia.

- Moi, Helinä huikkasi tunnustelevasti eteisestä.

Äiti vastasi tervehdykseen olohuoneen puolelta.

- Moi, Rufus vastasi saatuaan kengät pois jaloistaan.

- Onko siellä Rufus? Leila huikkasi innoissaan ja heti äänen jälkeen ilmestyi äiti eteiseen tarkistamaan tilanteen.

- Oi, kuinka mukavaa, äiti hymyili ja löi kätensä yhteen olohuoneen ovella.

- Vieläkö meillä on sitä keittoa?

- Tietysti. Sitten meillä on tuoreita sämpylöitä, naapurin Tuovi antoi niitä pussillisen, kun autoin häntä kantamaan uuden maton yläkertaan.

Äiti luotsasi heidät keittiöön, istutti pöydän ääreen ja alkoi lämmittää keittoa ja touhuta pöytään astioita ja lisukkeita. Koko ajan hän piti keskustelua yllä Rufuksen kanssa.

- Missä isä on? Helinä kysyi, kun keskusteluun tuli puolen sekunnin mittainen tauko.

- Nukkuu parvekkeella, äiti kääntyi puolittain katsomaan Helinää vastauksen ajaksi ja jatkoi sitten takaisin Rufuksen pariin palaten: - Siis sinä asut siinä ihanassa vaaleanpunaisessa kivitalossa?

Helinä keskittyi lappamaan keittoa suuhunsa ja kuunteli kuinka äiti onnistuneesti kävi Rufuksen kanssa läpi pojan historiaa.

- Hei, katsotaanko niitä valokuvia? Helinä kysyi, kun hän oli saanut syötyä ja Rufuskin oli lopettelemassa toista lautasellistaan.

Rufus nyökkäsi, ja äiti ilmoitti raivaavansa kyllä pöydän.

Helinä kaivoi olohuoneen kirjahyllystä vihreän valokuva-albumin, jossa oli hänen elämänsä tärkeimmät kuvat. Hän istui Rufuksen viereen sohvalle ja aukaisi kansion. He olivat päässeet kuvissa Helinän ensimmäiseen jouluun, kun äiti tuli olohuoneeseen. Helinän ensimmäisen koulupäivän kuvien kohdalla myös isä heräsi ja kömpi äidin viereen istumaan.

Helinä nökötti Rufuksen kainalossa, näytti hänelle valokuvat ja jakoi yhdessä vanhempiensa kanssa tarinoita. Kuva edesmenneestä isoäidistä, Helinästä piirtämässä tai itkemässä joulupukin sylissä, muistelmat siitä kuinka hän oli eksynyt mustikkametsässä ja löytynyt nukkumassa suuren kiven päältä, kuva palkintojenjaosta ala-asteen kansallisessa taidekilpailussa. Kuvat ja jutut vaihtuvista kaupungeista ja paikkakunnista seurasivat toisiaan.

Helinä havahtui kameran ääneen ja katsoi hölmistyneenä kuinka isä tähtäsi heihin ikkunan edessä.

- Isä, Helinä voihkaisi.

- Uusi kuva albumiin, äiti hymyili lämpimästi.

Rufus kiinnostui kamerasta ja kuunteli tarkkaavaisesti kuinka isä selitti harrastustaan. Kamera oli vanha 90-luvun Nikon. Isä kuvasi edelleen pelkälle filmille, digiaika ei kiinnostanut häntä edes kameroissa.

- Halusitko sä näyttää mulle vielä niitä sun tauluja? Rufus kysyi, kun Helinän silmät olivat jo lasittuneet kaikesta siitä puheesta kameroista, tekniikasta ja kuvien kehittämisestä.

- Joo, Helinä innostui ja ponnisti ylös. Hän vei albumin hyllyyn ja käveli Rufuksen edellä huoneeseensa. Hän kuuli oven painuvan takanaan kiinni ja kääntyi malttamattomana Rufuksen puoleen, kurkotti kohti pojan suuta kuin kasvi janoten valoa.

- Vihdoinkin kahden, Helinä mutisi Rufuksen huulia vasten.

Rufus ynähti ja veti Helinää entistä lähemmäksi.

Suudelma keskeytyi eteisestä kuuluviin ääniin. Helinä vetäytyi turhautuneena pois Rufuksen sylistä ja käveli ovelleen katsomaan mikä vanhemmilla oli hätänä.

- Me käydään vielä kaupassa, kaurahiutaleet on loppu, äiti sanoi silmät tuikkien.

Helinä tunsi punan hiipivän hiusmartoa alaspäin ja pakotti pitkästyneen ilmeen kasvoilleen.

- Okei.

- Heippa, äiti vielä huikkasi ovelta ja lähes työnsi isän edellään ulos.

- Meillä on ehkä kaksikymmentä minuuttia aikaa, Helinä sanoi ja painoi oven kiinni.

Rufus oli hetkessä hänen takanaan, kädet kiertyivät vyötärölle ja suudelmat satoivat niskaan ja kaulaan. Helinä kääntyi väkisin ympäri ja alkoi riisua Rufusta. Hän halusi ihon ihoa vasten. Nyt.

- Katsotaan niitä tauluja joku toinen kerta, Rufus virnisti, kun hän veti t-paidan takaisin ylleen.

Helinä nyökkäsi ja laittoi shortsien napin kiinni. Äiti ja isä olivat tulleet kotiin ja pyytäneet heitä hetki sitten vielä iltateelle.

- Musta niin näkee mitä me on tehty, Helinä vinkaisi, kun hän katsoi peilikuvaansa oven vieressä.

- Eiköhän ne tajunnut sen muutenkin, kun lähtivät käymään kaupassa. Ole normaali.

- Normaali? Helinä kysyi epäuskoisena ja tarttui hiusharjaan.

- Normaali. Ihan kuin minä. Ja sitä paitsi sun porukat on superrentoja ja älyttömän mukavia, että älä stressaa.

- Helppohan sun on sanoa.

- No, ota huomioon, että mun perhe heitti meidät ulos sen takia, että me harrastettiin seksiä, niin kyllä mä luulen, että meille se tee tarjotaan.

Helinä nyökkäsi ja ymmärsi Rufuksen pointin.

Ja oikeassa Rufus oli, äiti oli oma rento itsensä, Rufuskin normaali, Helinä ja tämän isä ehkä vähän vaivaantuneita ja hiljaisia, mutta se ei haitannut, kun pöydässä oli kaksi, jotka pitivät keskustelua yllä.

- Kiitos, minulla on ollut todella mukava ilta, mutta nyt täytyy lähteä. Aamulla taas aikainen ylösnousu, Rufus ilmoitti, kun ulkona varjot alkoivat pidentyä ja isä oli haukotellut jo ainakin kahdesti.

- Oi, tämä oli kyllä mukavaa. Toivottavasti tulet taas pian käymään, äiti hehkutti.

- Mielelläni, Rufus nyökkäsi, nousi ja vei mukinsa tiskialtaaseen.

- Mä lähden saattamaan sut autolle, Helinä sanoi ja seurasi Rufusta eteiseen.

Hiljaisena Helinä asteli rappuja, Rufuksen aiempi heitto oli tuonut mieleen aamun tapahtumat ja pelon Rufuksen puolesta. Ehkä hänen olisi paras vain luottaa Rufuksen arvioon, että tilanne ei ollut uusi ja todennäköisesti jo ohi, mutta ei hän halunnut aiheuttaa Rufukselle mitään hankaluuksia.

- Mitä sä mietit? Rufus kysäisi parkkipaikalla.

- Sitä, että millainen sun kotiinpaluu on, Helinä tunnusti murheellisena.

- Todennäköisesti äänekäs, mutta kyllä se siitä.

Helinä pystyi vain katsomaan Rufusta onnettomana. Rufus hymyili ja nosti etusormellaan Helinän leukaa ylemmäs.

- Älä näytä noin murheelliselta L’oreal.

- Mikä?

- L’oreal, koska olet sen arvoinen.

Helinä naurahti hämillään ja kietoi kätensä Rufuksen ympärille kuin olisi halannut puuta.

- Mä en halua, että kukaan huutaa sulle.

- Ei ne ehkä huudakaan. Ja vaikka huutaisivat, en mä tekisi mitään toisin.

Siihen Helinällä ei ollut mitään sanomista, ei hänkään muuttaisi yhtään hetkeä.

Osa 15 

Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 13

Helinä piirteli satunnaisia kiemuroita ja kukkia, se auttoi miettimiseen. Huomenna olisi lauantai. Huomenna Rufus hakisi hänet kotoa tai hän saisi pyöräillä Rufuksen kotiin, kummin vain Helinä halusi. Hänellä oli valinnan mahdollisuus myös muissa asioissa. Halusiko hän jäädä yöksi, halusiko hän oman sängyn, halusiko hän seksiä… Kyllä, ei, eos. Hän oli 17-vuotias, että periaatteessa täysin valmis, ainakin iän puolesta. Rufuksen suudelmat ja tähänastiset hyväilyt olivat tuntuneet hyvälle. Siis todella, todella, to-del-la hyvälle, mutta seuraava askel arvelutti silti.

He olivat Rufuksen kanssa eilen puhuneet pitkään asiasta ja keskustelu oli huojentanut Helinän mieltä. Rufus ei painostaisi häntä, jos he tekisivät sen, ehkäisy olisi kunnossa ja kaikkiaan eteneminen tapahtuisi tasan siihen tahtiin kuin Helinä haluaisi. Kai oli parasta vain lopettaa miettiminen ja tarttua hetkeen, jos siltä tuntuisi…

- Helinä, tuletko auttamaan? äiti kysyi huoneen ovelta.

Helinä vastasi myöntävästi ja jätti kukat rauhaan.

Keittiön pöydällä odotti ämpärillinen mustikoita.

- Siivotaan nämä pakastimeen, äiti ilmoitti.

Marjojen siivoaminen ei varsinaisesti ollut Helinän mielipuuhaa, mutta eipä hänelle mitään tähdellistä tekemistä ollut.

- Kerropas tarkemmin siitä kaverista, jonka luokse olet huomenna menossa yöksi, äiti aloitti, kun Helinä oli istunut ja ottanut siivilän käsiinsä.

Hän oli kävellyt suoraan äidin virittämään ansaan, aavistamatta mitään, Helinä tajusi. Myöhäistä perääntyä.

- Hän on… Helinä aloitti ja jäi miettimään mitä kertoa.

- Poika, äiti täydensi lauseen.

Helinä vilkaisi äitiään arkana. Evättiinkö häneltä nyt lupa yökylään? Tämä kun oli ensimmäinen kerta, kun hän oli menossa pojalle yöksi.

- Niin.

- Milloin sinä esittelet hänet meille? Tai miksi et ole jo esitellyt?

- No kun… Hän on siis Rufus. Ihana ja kiltti ja komea. Ja minä olen onnellinen hänen kanssaan, mutta me tapasimme, niin että liikuin Rufuksen pikkuveljen Peterin ja tämän ystävän Juuson kanssa. Peter oli tai on ihastunut minuun, mutta minä en häneen ja sen takia tämä on ollut vähän matalaa profiilia. Ei minua ole esitelty Rufuksen perheelle ja tuskin tullaan ihan pian esittelemään, joten siksi kai en ole häntä tännekään tuonut.

Äiti poimi mustikoiden seasta roskia, mutta aivan varmasti tämä kuunteli tarkkaavaisena joka sanan. Ja oikeastaan tuntui hyvältä kertoa kaikesta.

- Onko Rufus se, jonka menneisyys sinua arvelutti?

Helinä loi katseensa kattoon. Tietysti äiti muisti sen keskustelun.

- Rufus on ollut vankilassa, Helinä tunnusti suoraan. Kyllä se joskus tulisi ilmi kuitenkin.

Nyt äiti jo katsoi häntä, miettivästi pää kallellaan.

- Mitä sinä siitä ajattelet?

- Aluksi olin peloissani ja meinasin perääntyä koko jutusta ja Rufuskin sanoi, että hän kyllä ymmärtää, jos minä en halua enää nähdä. Hän siis varasteli teininä ja vielä täysi-ikäisenä. Nyt hän katuu koko touhua, on muuttunut täysin, eikä ikinä aio joutua vankilaan.

- Ei sinun tarvitse häntä minulle puolustaa, äiti totesi.

- Niin, ei kai. Mutta minä vaan haluan, että häntä ei tuomita etukäteen tuon takia.

- Milloin minä olen jonkun ihmisen etukäteen tuominnut?

Äidillä oli pointti, ja Helinä syventyi mustikoiden pariin.

- Minä luotan sinuun ja sinun arviointikykyysi. Tietysti toivon, että et kiirehdi. Tarvitseeko meidän vielä käydä läpi ehkäisy ja muu?

- Ei, Helinä mutisi nolona. Ensimmäiset aihetta sivuavat keskustelut oli käyty, kun hän oli ollut kymmenen tai yksitoista, mutta vasta nyt ne olivat likellä hänen elämäänsä.

- Olisi mukava sitten tavata tämä Rufus, äiti sanoi ja hymyili lämpimästi.

Ilmeisesti vakavampi osuus keskustelusta oli käyty läpi.

- Joo, tässä joskus.

- Hänen seuransa on tehnyt sinulle hyvää, olet valoisampi ja iloisempi kuin aikoihin.

Ja Helinä oli luullut pitäneensä tunteensa salassa. Hän puraisi alahuultaan, ettei olisi nytkin alkanut virnistellä kuin mielipuoli.

- Minä saatan saada ensi kuussa töitä, äiti vaihtoi lopullisesti puheenaihetta.

- Mistä?

- Se pieni kirpputori sairaalan lähellä olisi myyjää vailla. Tai olin asiakkaana ja satuin kuulemaan kuinka he pohtivat sairasloman tuuraajaa ja minä tarjouduin. He lupasivat ilmoittaa ensi viikkoon mennessä.

- Sehän on hyvä.

***

Ovikello soi ja Helinä antoi äidin mennä touhuta ovelle Rufusta vastaan. Heidän keskustelunsa jälkeen Helinästä oli tuntunut paremmalta, että äiti ja isä saisivat tavata Rufuksen ennen kuin he lähtisivät.

Helinä nojasi huoneensa oveen ja seurasi pää kallellaan kuinka äiti ja Rufus kättelivät, poika ojensi kukkakimpun ja paketin vihreää teetä.

- Helinä joskus mainitsi, että teillä ei juoda kahvia. Muistinko oikein?

Helinä huokaisi, miten ihmeessä Rufus saattoi muistaa jotain tuollaista. Hänellä ei ollut havaintoakaan, että he olisivat ylipäätään joskus keskustelleet, mitä heidän perheessään juotiin tai ei juotu.

- Kiitos paljon, nämä kukat ovat ihania, äiti hymisteli tyytyväisenä. - Tenho, tule nyt tervehtimään Rufusta, äiti huikkasi parvekkeelle ja luotsasi Rufuksen olohuonetta kohden.

Helinä vilkutti Rufukselle kaksikon kävellessä ohi. Äiti oli tarttunut tiukasti Rufuksen käsivarteen ja päättäväisesti veti pojan perässään, eikä Helinä saanut tervehdyksiä osakseen. Helinä lähti kaksikon perään. Ehkä hänen olisi pitänyt varoittaa Rufusta paremmin, mutta poika oli suhtautunut kaikkeen tähän kovin innokkaasti. Nauttikoon nyt sitten kahdesta yhtä innokkaasta.

Helinä ei edes yllättynyt, kun löysi Rufuksen istutettuna hänen vanhempiensa väliin olohuoneen sohvalle, hänelle jäi nojatuoli ikkunan edestä. Eikä Helinän tarvinnut sanoa sanaakaan, istui vain paikoillaan ja kuunteli kuinka isä ja äiti kyselivät Rufukselta kaikesta mahdollisesta. Kärsivällisesti Rufus vastaili heidän kysymyksiinsä, eikä näyttänyt tippaakaan ahdistuneelta. Välillä hän katsoi Helinää, ja jokaisen vilkaisun myötä Helinä halusi olla entistä enemmän Rufuksen kanssa kahdestaan. Lopulta hänen mittansa oli täysi, ja Helinä ilmoitti:

- Voitte seuraavalla kerralla udella Rufuksen mummon äidin tyttönimen, mutta me voitaisiin nyt lähteä.

Rufus peitti virnistyksensä kätensä taa ja oli hieraisevinaan nenäänsä. Äiti oli kuin transsista herännyt ja katsoi Helinää ihmeissään.

- Emmehän me mitenkään uteliaita olleet.

- Juu, ei, Gestapokin antoi kuulusteltavilleen enemmän tilaa, Helinä hymähti ja nousi seisomaan.

- Mutta me emme ole ehtineet vielä edes juoda teetä, äiti jatkoi.

- Leila, annetaan nuorten lähteä. Ei heitä tällaisten käpyjen seura kiinnosta, isä toppuutteli.

- Oli oikein mukava tavata teidät molemmat, Rufus sanoi ja nousi seisomaan.

Helinä meni edeltä hakemaan huoneestaan yöpymiskassin, ja Rufus sai jäädä kuuntelemaan äidin puhetulvaa. Helinä laittoi tennarit jalkaansa ja katsoi Rufukseen:

- Mennäänkö?

Poika nyökkäsi ja tuli laittamaan omat kengät jalkaansa. Isä oli jäänyt olohuoneeseen, äiti näytti siltä, että hän halusi sanoa vielä jotain, mutta ristikin vain kädet rinnalleen ja toivotti hauskaa iltaa. Helinä heilautti kättään ja aukaisi helpottuneena ulko-oven. Kun ovi oli Rufuksen jälkeen painunut takaisin lukkoon, Helinä kääntyi ympäri.

- No hei, Helinä hymyili ja kietoi viimein kätensä Rufuksen ympärille. Halaus täydentyi pitkällä ja ahnaalla suudelmalla.

- Toivottavasti sulle ei jäänyt traumoja, Helinä sanoi Rufukselle, kun he lähtivät laskeutumaan portaita.

- Ei jäänyt, sun vanhemmat on oikein mukavia.

- Mitä nyt pikkaisen liian uteliaita ja puheliaita.

- Eipähän tullut sellaisia vaivaantuneita hiljaisia hetkiä, Rufus tuumasi.

- Sä oot aika suloinen, Helinä sanoi ja otti Rufusta kädestä kiinni.

Entistä suloisemman Rufuksesta teki, että Helinän sanat saivat hänet punastumaan. Jääkaapin kokoinen, ex-linnakundi punasteli kohteliaisuudelle kuin pikkupoika. Helinän sydän täytti ennen kokemattomalla hellyydellä. Jälleen hän sai todeta, ettei muistanut aikaa, jolloin hän olisi ollut näin onnellinen. Tai näin oikeassa paikassa, juuri tässä, Rufuksen vieressä.

- Haluatko, että kokataan jotain ruokaa vai tilataanko illasta vaan pizzat? Rufus kysyi, kun he istuivat autoon.

- Osaatko sä laittaa ruokaa? Helinä esitti vastakysymyksen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he vierailivat toistensa kotona parina, ja toisen arki oli vielä vierasta.

- Mä saan hyvin sekoitettua veden ja proteiinijauheen ja lämmitettyä mikrossa sitä, mitä mutsi on kokannut, jos en ehdi ruokapöytään.

- Joo, minunkin taitoni ovat enemmän tuossa lämmityspuolella, Helinä tunnusti.

- Eli pizzaa, Rufus summasi. - Ai niin, älyttömän hyviä voileipiä mä osaan tehdä.

- Teet mulle sellaisen sitten aamulla, Helinä totesi huolettomasti.

- Niin, sitten aamulla, Rufus vastasi hitaasti ja hymyili sen jälkeen vielä hitaammin.

Lämpö tulvahti varoittamatta joka puolelle Helinän kehoa, ja ainakin sillä hetkellä halu oli pelkoa paljon suurempi. Mutta hetki meni, ja Rufus palautti puheen ruuanlaitossa sattuneisiin mokiin. 

Rufuksen kodin parkkipaikalla Helinä nauroi niin, että enää ei kuulunut edes ääntä, kun Rufus muisteli sitä kertaa, kun oli päättänyt kännissä paistaa kananmunia.

- Siis sä olit niin humalassa, ettet tajunnut, että aina kun sä löit munan rikki paistinpannun reunaan, se valuikin lieden ja keittiönpöydän väliin?

- No en tajunnut. Mä vaan ihmettelin, että miten hitossa kaupassa myydään tyhjiä munia. Läksin sitten nukkumaan ja kyllä aamulla vitutti tajuta, mitä oli tapahtunut. Olin rikkonut puoli kennoa kananmunia sinne uunin ja pöydän väliseen rakoon. Sitä sotkua oli muuten miellyttävä siivota pienessä kanuunassa.

- Voin uskoa, Helinä hihitti.

Käsikkäin he nousivat toiseen kerrokseen. Asunto oli hiljainen, mutta aivan niin ihana kuin Helinä muistelikin. Hän jätti kengät ja kassin eteiseen ja seurasi Rufusta olohuoneeseen.

- Onko sulla nälkä?

- Ei.

- Okei, tilataan se pizza sitten myöhemmin. Mä ajattelin, että kun kerrankin on Netflix vapaassa käytössä, niin voitaisiin katsoa onko Hell on Wheels mistään kotoisin. Mun yksi kaveri suositteli sitä. - Vai haluatko mieluummin katsoa jonkun leffan? Ja käykö, että me ylipäätään katsotaan jotain?

- Ihan kuinka vaan haluat, Helinä nyökkäsi ja istui sohvalle.

Rufus käynnisti telkkaria ja tietokonetta. Helinä keskittyi ihailemaan t-paitaa vasten pingottuvia selkälihaksia.

- Mitä sä hymyilet? Rufus kysyi, kun lähti kohti sohvaa.

- En mitään.

Rufus ei uskonut häntä, mutta ei tentannut enempää. Istui vain Helinän viereen ja veti tytön kainaloonsa. Helinä käpertyi tyytyväisenä Rufusta vasten. Helinä oli muutenkin huono katsomaan televisiota tai leffoja, joten häntä ei jaksanut kiinnostaa ruudussa näkyvät ikivanhat höyryjunat, hevoset tai karskit miehet, mutta juuri tässä kainalossa hän katselisi vaikka eduskunnan täysistuntoa.

Ensimmäisen jakson lopputekstien alkaessa Rufuksen vatsasta kuului kova äänistä murinaa.

- Onko sulla nälkä? Helinä kysyi.

- Ehkä vähän.

- No tilataan se pizza.

- Mutta sulla ei vielä ole nälkä.

Helinä huokasi. Hän ei olisi uskonut, että joku poika voi olla ylikohtelias.

- Rufus hei, mulla on nyt nälkä. Tilataanko pizzaa?

- Tilataan vaan.

Ääni oli selvästi kovin helpottunut.

- Mitä sä haluat?

- Kaikki käy paitsi katkaravut.

- Mä otan normaalisti kana-kinkku-kebabin, käykö sulle sellainen?

- Joo.

- Mun muuten pitäisi varmaan olla huolestunut, jos sä et tykkää katkaravuista, Rufus heitti.

- Mun pappa sanoi joskus, kun oli pienempi, että katkaravut näyttää ihan pilkkitoukilta, niin ne ei jostain kumman syystä ole sen jälkeen maistuneet, Helinä selitti.

Rufus purskahti nauramaan, ja jotenkin Helinästä tuntui, että tätä ei huvittanut hänen muistelmansa.

- Mitä? hän kysyi epäluuloisena.

- Ei mitään, Rufus tyrskähti.

Rufus lähti hymyillen soittamaan pizzeriaan ja Helinä jäi sohvalle odottamaan. Jotain häneltä oli juuri mennyt ohi, mutta hän antaisi sen olla. Kun Rufus tulisi takaisin, hänen pitäisi puhua yhdestä toisesta asiasta.

- Menee puolisen tuntia, Rufus sanoi, kun hän palasi Helinän viereen.

- Kuule, mulla olisi yksi juttu, Helinä aloitti varovasti ja kun huomasi Rufuksen kuuntelevan tarkasti jatkoi rohkaistuen: - Musta tuntuu nyt vähän tyhmältä, mutta sanon silti. Musta on ihanaa, että sä olet noin kohtelias ja kohtelet minua hyvin, mutta kyllä sä saat olla myös itsekäs. Jos sulla on nälkä, mutta mulla ei, niin silloin sä saat syödä tai tilata pizzan. Okei? Ethän nyt kuitenkaan loukkaantunut? Mä oon varmaan maailman ainoa tyttö, joka valittaa siitä, että sen poikaystävä on liian kohtelias, mutta meitä on tässä jutussa kaksi. Molempien tarpeet ja toiveet ja sellaiset on yhtä tärkeitä.

Helinä hipaisi Rufuksen olkaa, kun poika pysyi hiljaa. Helinänkin olisi varmaan pitänyt.

- Mä vaan… Mun menneisyyteni takia mä tunnen olevani jo muutenkin vähän heikommilla jäillä kuin normaali jätkä, ja sitten mä en vaan halua menettää sua.

- Et sä mua menetä, Helinä kuiskasi ja siirtyi vielä lähemmäksi.

Millaisen muutokset Helinän sanat saivatkaan aikaiseksi. Rufus rentoutui ilmettä myöten, huumori tuikki pojan silmissä, kun hän nosti Helinän syliinsä.

- Vai että vähemmän kohtelias. No huora, haepas mulle kylmä kalja.

Helinä purskahti nauruun.

- Auktoriteetin kanssa tarvii vielä vähän harjoitusta, hän kikatti ja jatkoi nauramista vielä sittenkin, kun Rufus jo suuteli häntä.

Puoli tuntia kului kuin siivillä, kun oli suu toisen suuta vasten ja raajat kietoutuneina toistensa lomaan. Ovikellon ääni sai Rufuksen kiroamaan. Hän huokaisi raskaasti ja nousi Helinän päältä ottamaan pizzalähetin vastaan. Helinä nousi istumaan oikoen toppia ja rintsikoitaan. Sepäs oli ollut… Huh. Helinä alkoi odottaa iltaa aivan uudella innolla.

- Joko sulla on nälkä?

- Mmm, Helinä ynähti. Nälkä, mutta ei ruuan nälkä.

- Juotko mitä? Mä otan maitoa.

- Vettä

Rufus kantoi olohuoneeseen pizzalaatikon, maitopurkin ja vesilasin.

- En jaksa hienostella lautasten kanssa, hän tuumasi ja aukaisi laatikon. Helinä joi ahnaasti vettä ja otti jättimäiseltä näyttävän pizzasiivun. Hyvä jos hän jaksaisi syödä tästä edes puolet.

Rufus jauhoi tyytyväisenä omaa palaansa ja laittoi Hell on Wheelsin jatkumaan toisesta osasta.

Rufus söi puolet pizzasta, Helinä sai alas sen yhden palan, ja he katsoivat vielä neljä jaksoa lisää sarjaa, kun Rufus ilmoitti:

- Eiköhän telkkarin katsominen jo riitä. Mitä tykkäät tästä?

- Ihan jees. Sori, mä vaan oon aika huono katsomaan telkkaria. Normaalisti mä oon vaan aina nenä kiinni piirrustuslehtiössä tai maalauksessa.

Rufus nousi venytellen seisomaan.

- Mä lähden nyt suihkuun, tuutko mukaan?

Helinä jäi tuijottamaan Rufusta.

- Ei sun pakko ole. Ajattelin vaan, kun mä oon aina tottunut illasta käymään.

Helinä ei edelleenkään saanut sanaa suustaan.

- No mä meen, jos haluat, niin tuu perässä. Kylppärissä on kyllä pyyhe sullekin.

Härnäävä virne Rufuksen kasvoilla ei ainakaan helpottanut Helinän oloa. Hän kuulosteli Rufuksen askeleita tämän huoneeseen ja sieltä kylpyhuoneeseen. Ovi sulkeutui ja Helinä muisti hengittää. Rufuksen kanssa suihkuun. Kahden pienessä tilassa. Alastomina. Ja vaikka ensireaktio oli ollut järkytys, nyt ajatus tuntui kovin houkuttelevalta. Helinä kuuli kuinka vesi alkoi valua kylppärissä ja ennen kuin hän ehtisi enempää miettiä, hän nousi ylös ja kävi riisumassa Rufuksen huoneessa. Hän jätti vaatteensa samaan kasaan, mihin Rufus oli omansa jättänyt hetkeä aiemmin.

Hieman arastellen hän kipaisi eteisen poikki, vaikka ketään muita ei ollut kotona, saati tulossa kotiin, mutta Helinä ei muutenkaan pahemmin hengannut alastomana. Käsi ovenkahvalla hän pysähtyi, epäröi. Oliko hän oikeasti tekemässä tämän? Kunpa hänen rintansa olisivat vähän isommat, tai hiukset pitemmän, että ne peittäisivät nämä rusinat. Ja hän näytti muutenkin ihan pojalta…

Höhlä, se on Rufus, ei mitään syytä pelkoon, Helinä moitti itseään. Hän avasi oven ja unohti samalla oman alastomuutensa, koska näki Rufuksen ensimmäistä kertaa alastomana.

Tummat kaakelit loivat erinomaisen kontrastin Rufuksen päivettyneelle iholle. Rufus hieroi keskittyneesti shampoota hiuksiinsa, vaahtoa valui alas niskaan ja hartioille. Helinän katse eksyi seuraamaan rusketusrajan reunaa ja siitä vielä alemmas. Miten ihmeessä hän oli joskus voinut kuvitella, että lihakset olivat pojalla jotenkin huono juttu?

Rufus joko vaistosi hänen tuijotuksensa tai viileän ilmavirran edelleen avoimesta ovesta. Hän vilkaisi olkansa yli ja kädet pysähtyivät. Katse oli niin intensiivinen ja täynnä halua, että Helinä alkoi pelätä jalkojensa kestävyyden puolesta.

Rufus ojensi kätensä, ja Helinä otti muutaman askeleen, että sai tartuttua käteen. Sitten iho olikin ihoa vasten, Rufus käänsi suihkun päälle ja Helinä joutui sulkemaan silmänsä kuuman veden ryöpytessä hänen päälleen.

- Saanko mä pestä sut? Rufus kysyi matalalla äänellä.

Helinä nyökkäsi ujosti. Veden tulo loppui ja Helinä aukaisi silmänsä. Rufus kurkotti telineeltä shampoota, puristi helmenvalkoista nestettä kädelleen, ja Helinä sulki uudelleen silmänsä, kun tunsi Rufuksen kädet hiuksissaan. Hellästi poika vaahdotti hiukset ja hieroi päänahkaa. Helinä rentoutui ja nautti Rufuksen kosketuksesta.

Kädet jättivät hiukset rauhaan, Helinä kuunteli kuinka jälleen joku purkki avautui. Rufuksen liukkaat kädet laskeutuivat hänen olkapäilleen ja alkoivat pestä hitaasti käsiä alas ja palasivat sitten takaisin ylös. Olkapäiltä kädet laskeutuivat rinnoille. Pysähtyivät. Helinä puristi silmänsä tiukemmin kiinni.

- Sä oot kaunis, Rufus kuiskasi.

Helinä halusi uskoa Rufusta, ei poika aiemminkaan hänelle ollut valehdellut. Ehkä hän ihan oikeasti Rufuksen silmissä oli kaunis, juuri näin. Kädet jatkoivat vaeltamista vatsalle, kiersivät sen liukkaina ja lämpiminä ja siirtyivät lantion kautta Helinän taakse. Rufus veti häntä lähemmäksi itseään ja jatkoi selän pesemistä alhaalta ylös.

Helinä tunsi Rufuksen kiihottuneisuuden vatsaansa vasten. Rufus halusi häntä. Se sai Helinän tuntemaan olonsa kauniiksi, paremmin kuin äskeiset sanat.

Jälleen tuli tauko, Rufus vetäytyi kauemmas hänestä, kylmyys tuntui heti kohdissa joissa Rufus oli äsken ollut kiinni. Äänistä päätellen Rufus otti lisää suihkugeeliä. Kädet palasivat takaisin hänen lantiolleen ja lähtivät siitä reisiä pitkin alaspäin. Helinä raotti varovasti silmiään, Rufus oli kyykyssä hänen edessään. Ensimmäinen ajatus oli pelko siitä, että Rufus näkisi kaiken, aivan kaiken. Mutta se väistyi Rufuksen käsien edetessä, Helinä todella halusi hänen katsovan ja koskevan.

Hän otti Rufuksen hartioista tukea, kun tämä saippuoi hitaasti hänen jalkansa. Helinä olisi halunnut katsoa, mutta shampoota alkoi valua hänen silmiinsä ja hän joutui puristamaan silmänsä tiukasti kiinni. Yhtä tiukasti sormet puristuivat Rufuksen ihoon, kun pojan kädet liikkuivat hitaasti sisäreisillä.

- Ja sitten huuhtelu, Rufus kuiskasi ja Helinä aisti hänen suoristuvan. Lämmin vesi alkoi suihkuta hänen päälleen ja Rufus siirsi kätensä Helinän hiuksiin ja seurasi siitä äskeisiä jälkiä alaspäin, mutta tällä kertaa mikään paikka Helinästä ei jäänyt ilman kosketusta.

- Valmis, Rufus sanoi ja suuteli Helinää hellästi.

- Mutta sua ei ole vielä pesty, Helinä huomautti hengästyneenä.

Rufuksen silmissä välähti. Hän ei sanonut mitään, kurotti vaan takaansa saippuapullon ja ojensi sen Helinälle. Sydän hurjasti tykyttäen Helinä puristi kädelleen suihkugeeliä ja hieroi sen sitten käsiinsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä tämä rohkeus kumpusi. Hän katsoi Rufusta silmiin, kun nosti kätensä pojan olkapäille ja alkoi hieroa saippuaa lämpimälle iholle. Ihastuksen, ihmetyksen ja edelleen kasvavan halun vallassa Helinä kävi Rufuksen vartaloa läpi samoin kuin Rufus oli äsken käynyt hänen vartaloaan. Rufus oli lämmintä ihoa, kovia lihaksia ja kiihkeää katsetta.

Helinä käänsi lopulta suihkun päälle ja alkoi huuhtoa saippuavaahto pois pojan päältä. Kun melkein kaikki oli käyty läpi, hän pysähtyi käsi Rufuksen alavatsalla.

- Mä… Miten tämä pestään? Helinä kysyi punastuen.

Rufus ei vastannut mitään, otti Helinän käden omaansa ja näytti.

Pian Rufus kurotti suihkun kiinni ja sanoi ääni paksuna puurona:

- Lähdetään sänkyyn jatkamaan.

Se oli käsky, ei kysymys. Eikä Helinälle tullut mieleenkään vastustaa.

Osa 14