Melkein Mikä-Mikä-Maassa, osa 13

Helinä piirteli satunnaisia kiemuroita ja kukkia, se auttoi miettimiseen. Huomenna olisi lauantai. Huomenna Rufus hakisi hänet kotoa tai hän saisi pyöräillä Rufuksen kotiin, kummin vain Helinä halusi. Hänellä oli valinnan mahdollisuus myös muissa asioissa. Halusiko hän jäädä yöksi, halusiko hän oman sängyn, halusiko hän seksiä… Kyllä, ei, eos. Hän oli 17-vuotias, että periaatteessa täysin valmis, ainakin iän puolesta. Rufuksen suudelmat ja tähänastiset hyväilyt olivat tuntuneet hyvälle. Siis todella, todella, to-del-la hyvälle, mutta seuraava askel arvelutti silti.

He olivat Rufuksen kanssa eilen puhuneet pitkään asiasta ja keskustelu oli huojentanut Helinän mieltä. Rufus ei painostaisi häntä, jos he tekisivät sen, ehkäisy olisi kunnossa ja kaikkiaan eteneminen tapahtuisi tasan siihen tahtiin kuin Helinä haluaisi. Kai oli parasta vain lopettaa miettiminen ja tarttua hetkeen, jos siltä tuntuisi…

- Helinä, tuletko auttamaan? äiti kysyi huoneen ovelta.

Helinä vastasi myöntävästi ja jätti kukat rauhaan.

Keittiön pöydällä odotti ämpärillinen mustikoita.

- Siivotaan nämä pakastimeen, äiti ilmoitti.

Marjojen siivoaminen ei varsinaisesti ollut Helinän mielipuuhaa, mutta eipä hänelle mitään tähdellistä tekemistä ollut.

- Kerropas tarkemmin siitä kaverista, jonka luokse olet huomenna menossa yöksi, äiti aloitti, kun Helinä oli istunut ja ottanut siivilän käsiinsä.

Hän oli kävellyt suoraan äidin virittämään ansaan, aavistamatta mitään, Helinä tajusi. Myöhäistä perääntyä.

- Hän on… Helinä aloitti ja jäi miettimään mitä kertoa.

- Poika, äiti täydensi lauseen.

Helinä vilkaisi äitiään arkana. Evättiinkö häneltä nyt lupa yökylään? Tämä kun oli ensimmäinen kerta, kun hän oli menossa pojalle yöksi.

- Niin.

- Milloin sinä esittelet hänet meille? Tai miksi et ole jo esitellyt?

- No kun… Hän on siis Rufus. Ihana ja kiltti ja komea. Ja minä olen onnellinen hänen kanssaan, mutta me tapasimme, niin että liikuin Rufuksen pikkuveljen Peterin ja tämän ystävän Juuson kanssa. Peter oli tai on ihastunut minuun, mutta minä en häneen ja sen takia tämä on ollut vähän matalaa profiilia. Ei minua ole esitelty Rufuksen perheelle ja tuskin tullaan ihan pian esittelemään, joten siksi kai en ole häntä tännekään tuonut.

Äiti poimi mustikoiden seasta roskia, mutta aivan varmasti tämä kuunteli tarkkaavaisena joka sanan. Ja oikeastaan tuntui hyvältä kertoa kaikesta.

- Onko Rufus se, jonka menneisyys sinua arvelutti?

Helinä loi katseensa kattoon. Tietysti äiti muisti sen keskustelun.

- Rufus on ollut vankilassa, Helinä tunnusti suoraan. Kyllä se joskus tulisi ilmi kuitenkin.

Nyt äiti jo katsoi häntä, miettivästi pää kallellaan.

- Mitä sinä siitä ajattelet?

- Aluksi olin peloissani ja meinasin perääntyä koko jutusta ja Rufuskin sanoi, että hän kyllä ymmärtää, jos minä en halua enää nähdä. Hän siis varasteli teininä ja vielä täysi-ikäisenä. Nyt hän katuu koko touhua, on muuttunut täysin, eikä ikinä aio joutua vankilaan.

- Ei sinun tarvitse häntä minulle puolustaa, äiti totesi.

- Niin, ei kai. Mutta minä vaan haluan, että häntä ei tuomita etukäteen tuon takia.

- Milloin minä olen jonkun ihmisen etukäteen tuominnut?

Äidillä oli pointti, ja Helinä syventyi mustikoiden pariin.

- Minä luotan sinuun ja sinun arviointikykyysi. Tietysti toivon, että et kiirehdi. Tarvitseeko meidän vielä käydä läpi ehkäisy ja muu?

- Ei, Helinä mutisi nolona. Ensimmäiset aihetta sivuavat keskustelut oli käyty, kun hän oli ollut kymmenen tai yksitoista, mutta vasta nyt ne olivat likellä hänen elämäänsä.

- Olisi mukava sitten tavata tämä Rufus, äiti sanoi ja hymyili lämpimästi.

Ilmeisesti vakavampi osuus keskustelusta oli käyty läpi.

- Joo, tässä joskus.

- Hänen seuransa on tehnyt sinulle hyvää, olet valoisampi ja iloisempi kuin aikoihin.

Ja Helinä oli luullut pitäneensä tunteensa salassa. Hän puraisi alahuultaan, ettei olisi nytkin alkanut virnistellä kuin mielipuoli.

- Minä saatan saada ensi kuussa töitä, äiti vaihtoi lopullisesti puheenaihetta.

- Mistä?

- Se pieni kirpputori sairaalan lähellä olisi myyjää vailla. Tai olin asiakkaana ja satuin kuulemaan kuinka he pohtivat sairasloman tuuraajaa ja minä tarjouduin. He lupasivat ilmoittaa ensi viikkoon mennessä.

- Sehän on hyvä.

***

Ovikello soi ja Helinä antoi äidin mennä touhuta ovelle Rufusta vastaan. Heidän keskustelunsa jälkeen Helinästä oli tuntunut paremmalta, että äiti ja isä saisivat tavata Rufuksen ennen kuin he lähtisivät.

Helinä nojasi huoneensa oveen ja seurasi pää kallellaan kuinka äiti ja Rufus kättelivät, poika ojensi kukkakimpun ja paketin vihreää teetä.

- Helinä joskus mainitsi, että teillä ei juoda kahvia. Muistinko oikein?

Helinä huokaisi, miten ihmeessä Rufus saattoi muistaa jotain tuollaista. Hänellä ei ollut havaintoakaan, että he olisivat ylipäätään joskus keskustelleet, mitä heidän perheessään juotiin tai ei juotu.

- Kiitos paljon, nämä kukat ovat ihania, äiti hymisteli tyytyväisenä. - Tenho, tule nyt tervehtimään Rufusta, äiti huikkasi parvekkeelle ja luotsasi Rufuksen olohuonetta kohden.

Helinä vilkutti Rufukselle kaksikon kävellessä ohi. Äiti oli tarttunut tiukasti Rufuksen käsivarteen ja päättäväisesti veti pojan perässään, eikä Helinä saanut tervehdyksiä osakseen. Helinä lähti kaksikon perään. Ehkä hänen olisi pitänyt varoittaa Rufusta paremmin, mutta poika oli suhtautunut kaikkeen tähän kovin innokkaasti. Nauttikoon nyt sitten kahdesta yhtä innokkaasta.

Helinä ei edes yllättynyt, kun löysi Rufuksen istutettuna hänen vanhempiensa väliin olohuoneen sohvalle, hänelle jäi nojatuoli ikkunan edestä. Eikä Helinän tarvinnut sanoa sanaakaan, istui vain paikoillaan ja kuunteli kuinka isä ja äiti kyselivät Rufukselta kaikesta mahdollisesta. Kärsivällisesti Rufus vastaili heidän kysymyksiinsä, eikä näyttänyt tippaakaan ahdistuneelta. Välillä hän katsoi Helinää, ja jokaisen vilkaisun myötä Helinä halusi olla entistä enemmän Rufuksen kanssa kahdestaan. Lopulta hänen mittansa oli täysi, ja Helinä ilmoitti:

- Voitte seuraavalla kerralla udella Rufuksen mummon äidin tyttönimen, mutta me voitaisiin nyt lähteä.

Rufus peitti virnistyksensä kätensä taa ja oli hieraisevinaan nenäänsä. Äiti oli kuin transsista herännyt ja katsoi Helinää ihmeissään.

- Emmehän me mitenkään uteliaita olleet.

- Juu, ei, Gestapokin antoi kuulusteltavilleen enemmän tilaa, Helinä hymähti ja nousi seisomaan.

- Mutta me emme ole ehtineet vielä edes juoda teetä, äiti jatkoi.

- Leila, annetaan nuorten lähteä. Ei heitä tällaisten käpyjen seura kiinnosta, isä toppuutteli.

- Oli oikein mukava tavata teidät molemmat, Rufus sanoi ja nousi seisomaan.

Helinä meni edeltä hakemaan huoneestaan yöpymiskassin, ja Rufus sai jäädä kuuntelemaan äidin puhetulvaa. Helinä laittoi tennarit jalkaansa ja katsoi Rufukseen:

- Mennäänkö?

Poika nyökkäsi ja tuli laittamaan omat kengät jalkaansa. Isä oli jäänyt olohuoneeseen, äiti näytti siltä, että hän halusi sanoa vielä jotain, mutta ristikin vain kädet rinnalleen ja toivotti hauskaa iltaa. Helinä heilautti kättään ja aukaisi helpottuneena ulko-oven. Kun ovi oli Rufuksen jälkeen painunut takaisin lukkoon, Helinä kääntyi ympäri.

- No hei, Helinä hymyili ja kietoi viimein kätensä Rufuksen ympärille. Halaus täydentyi pitkällä ja ahnaalla suudelmalla.

- Toivottavasti sulle ei jäänyt traumoja, Helinä sanoi Rufukselle, kun he lähtivät laskeutumaan portaita.

- Ei jäänyt, sun vanhemmat on oikein mukavia.

- Mitä nyt pikkaisen liian uteliaita ja puheliaita.

- Eipähän tullut sellaisia vaivaantuneita hiljaisia hetkiä, Rufus tuumasi.

- Sä oot aika suloinen, Helinä sanoi ja otti Rufusta kädestä kiinni.

Entistä suloisemman Rufuksesta teki, että Helinän sanat saivat hänet punastumaan. Jääkaapin kokoinen, ex-linnakundi punasteli kohteliaisuudelle kuin pikkupoika. Helinän sydän täytti ennen kokemattomalla hellyydellä. Jälleen hän sai todeta, ettei muistanut aikaa, jolloin hän olisi ollut näin onnellinen. Tai näin oikeassa paikassa, juuri tässä, Rufuksen vieressä.

- Haluatko, että kokataan jotain ruokaa vai tilataanko illasta vaan pizzat? Rufus kysyi, kun he istuivat autoon.

- Osaatko sä laittaa ruokaa? Helinä esitti vastakysymyksen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he vierailivat toistensa kotona parina, ja toisen arki oli vielä vierasta.

- Mä saan hyvin sekoitettua veden ja proteiinijauheen ja lämmitettyä mikrossa sitä, mitä mutsi on kokannut, jos en ehdi ruokapöytään.

- Joo, minunkin taitoni ovat enemmän tuossa lämmityspuolella, Helinä tunnusti.

- Eli pizzaa, Rufus summasi. - Ai niin, älyttömän hyviä voileipiä mä osaan tehdä.

- Teet mulle sellaisen sitten aamulla, Helinä totesi huolettomasti.

- Niin, sitten aamulla, Rufus vastasi hitaasti ja hymyili sen jälkeen vielä hitaammin.

Lämpö tulvahti varoittamatta joka puolelle Helinän kehoa, ja ainakin sillä hetkellä halu oli pelkoa paljon suurempi. Mutta hetki meni, ja Rufus palautti puheen ruuanlaitossa sattuneisiin mokiin. 

Rufuksen kodin parkkipaikalla Helinä nauroi niin, että enää ei kuulunut edes ääntä, kun Rufus muisteli sitä kertaa, kun oli päättänyt kännissä paistaa kananmunia.

- Siis sä olit niin humalassa, ettet tajunnut, että aina kun sä löit munan rikki paistinpannun reunaan, se valuikin lieden ja keittiönpöydän väliin?

- No en tajunnut. Mä vaan ihmettelin, että miten hitossa kaupassa myydään tyhjiä munia. Läksin sitten nukkumaan ja kyllä aamulla vitutti tajuta, mitä oli tapahtunut. Olin rikkonut puoli kennoa kananmunia sinne uunin ja pöydän väliseen rakoon. Sitä sotkua oli muuten miellyttävä siivota pienessä kanuunassa.

- Voin uskoa, Helinä hihitti.

Käsikkäin he nousivat toiseen kerrokseen. Asunto oli hiljainen, mutta aivan niin ihana kuin Helinä muistelikin. Hän jätti kengät ja kassin eteiseen ja seurasi Rufusta olohuoneeseen.

- Onko sulla nälkä?

- Ei.

- Okei, tilataan se pizza sitten myöhemmin. Mä ajattelin, että kun kerrankin on Netflix vapaassa käytössä, niin voitaisiin katsoa onko Hell on Wheels mistään kotoisin. Mun yksi kaveri suositteli sitä. - Vai haluatko mieluummin katsoa jonkun leffan? Ja käykö, että me ylipäätään katsotaan jotain?

- Ihan kuinka vaan haluat, Helinä nyökkäsi ja istui sohvalle.

Rufus käynnisti telkkaria ja tietokonetta. Helinä keskittyi ihailemaan t-paitaa vasten pingottuvia selkälihaksia.

- Mitä sä hymyilet? Rufus kysyi, kun lähti kohti sohvaa.

- En mitään.

Rufus ei uskonut häntä, mutta ei tentannut enempää. Istui vain Helinän viereen ja veti tytön kainaloonsa. Helinä käpertyi tyytyväisenä Rufusta vasten. Helinä oli muutenkin huono katsomaan televisiota tai leffoja, joten häntä ei jaksanut kiinnostaa ruudussa näkyvät ikivanhat höyryjunat, hevoset tai karskit miehet, mutta juuri tässä kainalossa hän katselisi vaikka eduskunnan täysistuntoa.

Ensimmäisen jakson lopputekstien alkaessa Rufuksen vatsasta kuului kova äänistä murinaa.

- Onko sulla nälkä? Helinä kysyi.

- Ehkä vähän.

- No tilataan se pizza.

- Mutta sulla ei vielä ole nälkä.

Helinä huokasi. Hän ei olisi uskonut, että joku poika voi olla ylikohtelias.

- Rufus hei, mulla on nyt nälkä. Tilataanko pizzaa?

- Tilataan vaan.

Ääni oli selvästi kovin helpottunut.

- Mitä sä haluat?

- Kaikki käy paitsi katkaravut.

- Mä otan normaalisti kana-kinkku-kebabin, käykö sulle sellainen?

- Joo.

- Mun muuten pitäisi varmaan olla huolestunut, jos sä et tykkää katkaravuista, Rufus heitti.

- Mun pappa sanoi joskus, kun oli pienempi, että katkaravut näyttää ihan pilkkitoukilta, niin ne ei jostain kumman syystä ole sen jälkeen maistuneet, Helinä selitti.

Rufus purskahti nauramaan, ja jotenkin Helinästä tuntui, että tätä ei huvittanut hänen muistelmansa.

- Mitä? hän kysyi epäluuloisena.

- Ei mitään, Rufus tyrskähti.

Rufus lähti hymyillen soittamaan pizzeriaan ja Helinä jäi sohvalle odottamaan. Jotain häneltä oli juuri mennyt ohi, mutta hän antaisi sen olla. Kun Rufus tulisi takaisin, hänen pitäisi puhua yhdestä toisesta asiasta.

- Menee puolisen tuntia, Rufus sanoi, kun hän palasi Helinän viereen.

- Kuule, mulla olisi yksi juttu, Helinä aloitti varovasti ja kun huomasi Rufuksen kuuntelevan tarkasti jatkoi rohkaistuen: - Musta tuntuu nyt vähän tyhmältä, mutta sanon silti. Musta on ihanaa, että sä olet noin kohtelias ja kohtelet minua hyvin, mutta kyllä sä saat olla myös itsekäs. Jos sulla on nälkä, mutta mulla ei, niin silloin sä saat syödä tai tilata pizzan. Okei? Ethän nyt kuitenkaan loukkaantunut? Mä oon varmaan maailman ainoa tyttö, joka valittaa siitä, että sen poikaystävä on liian kohtelias, mutta meitä on tässä jutussa kaksi. Molempien tarpeet ja toiveet ja sellaiset on yhtä tärkeitä.

Helinä hipaisi Rufuksen olkaa, kun poika pysyi hiljaa. Helinänkin olisi varmaan pitänyt.

- Mä vaan… Mun menneisyyteni takia mä tunnen olevani jo muutenkin vähän heikommilla jäillä kuin normaali jätkä, ja sitten mä en vaan halua menettää sua.

- Et sä mua menetä, Helinä kuiskasi ja siirtyi vielä lähemmäksi.

Millaisen muutokset Helinän sanat saivatkaan aikaiseksi. Rufus rentoutui ilmettä myöten, huumori tuikki pojan silmissä, kun hän nosti Helinän syliinsä.

- Vai että vähemmän kohtelias. No huora, haepas mulle kylmä kalja.

Helinä purskahti nauruun.

- Auktoriteetin kanssa tarvii vielä vähän harjoitusta, hän kikatti ja jatkoi nauramista vielä sittenkin, kun Rufus jo suuteli häntä.

Puoli tuntia kului kuin siivillä, kun oli suu toisen suuta vasten ja raajat kietoutuneina toistensa lomaan. Ovikellon ääni sai Rufuksen kiroamaan. Hän huokaisi raskaasti ja nousi Helinän päältä ottamaan pizzalähetin vastaan. Helinä nousi istumaan oikoen toppia ja rintsikoitaan. Sepäs oli ollut… Huh. Helinä alkoi odottaa iltaa aivan uudella innolla.

- Joko sulla on nälkä?

- Mmm, Helinä ynähti. Nälkä, mutta ei ruuan nälkä.

- Juotko mitä? Mä otan maitoa.

- Vettä

Rufus kantoi olohuoneeseen pizzalaatikon, maitopurkin ja vesilasin.

- En jaksa hienostella lautasten kanssa, hän tuumasi ja aukaisi laatikon. Helinä joi ahnaasti vettä ja otti jättimäiseltä näyttävän pizzasiivun. Hyvä jos hän jaksaisi syödä tästä edes puolet.

Rufus jauhoi tyytyväisenä omaa palaansa ja laittoi Hell on Wheelsin jatkumaan toisesta osasta.

Rufus söi puolet pizzasta, Helinä sai alas sen yhden palan, ja he katsoivat vielä neljä jaksoa lisää sarjaa, kun Rufus ilmoitti:

- Eiköhän telkkarin katsominen jo riitä. Mitä tykkäät tästä?

- Ihan jees. Sori, mä vaan oon aika huono katsomaan telkkaria. Normaalisti mä oon vaan aina nenä kiinni piirrustuslehtiössä tai maalauksessa.

Rufus nousi venytellen seisomaan.

- Mä lähden nyt suihkuun, tuutko mukaan?

Helinä jäi tuijottamaan Rufusta.

- Ei sun pakko ole. Ajattelin vaan, kun mä oon aina tottunut illasta käymään.

Helinä ei edelleenkään saanut sanaa suustaan.

- No mä meen, jos haluat, niin tuu perässä. Kylppärissä on kyllä pyyhe sullekin.

Härnäävä virne Rufuksen kasvoilla ei ainakaan helpottanut Helinän oloa. Hän kuulosteli Rufuksen askeleita tämän huoneeseen ja sieltä kylpyhuoneeseen. Ovi sulkeutui ja Helinä muisti hengittää. Rufuksen kanssa suihkuun. Kahden pienessä tilassa. Alastomina. Ja vaikka ensireaktio oli ollut järkytys, nyt ajatus tuntui kovin houkuttelevalta. Helinä kuuli kuinka vesi alkoi valua kylppärissä ja ennen kuin hän ehtisi enempää miettiä, hän nousi ylös ja kävi riisumassa Rufuksen huoneessa. Hän jätti vaatteensa samaan kasaan, mihin Rufus oli omansa jättänyt hetkeä aiemmin.

Hieman arastellen hän kipaisi eteisen poikki, vaikka ketään muita ei ollut kotona, saati tulossa kotiin, mutta Helinä ei muutenkaan pahemmin hengannut alastomana. Käsi ovenkahvalla hän pysähtyi, epäröi. Oliko hän oikeasti tekemässä tämän? Kunpa hänen rintansa olisivat vähän isommat, tai hiukset pitemmän, että ne peittäisivät nämä rusinat. Ja hän näytti muutenkin ihan pojalta…

Höhlä, se on Rufus, ei mitään syytä pelkoon, Helinä moitti itseään. Hän avasi oven ja unohti samalla oman alastomuutensa, koska näki Rufuksen ensimmäistä kertaa alastomana.

Tummat kaakelit loivat erinomaisen kontrastin Rufuksen päivettyneelle iholle. Rufus hieroi keskittyneesti shampoota hiuksiinsa, vaahtoa valui alas niskaan ja hartioille. Helinän katse eksyi seuraamaan rusketusrajan reunaa ja siitä vielä alemmas. Miten ihmeessä hän oli joskus voinut kuvitella, että lihakset olivat pojalla jotenkin huono juttu?

Rufus joko vaistosi hänen tuijotuksensa tai viileän ilmavirran edelleen avoimesta ovesta. Hän vilkaisi olkansa yli ja kädet pysähtyivät. Katse oli niin intensiivinen ja täynnä halua, että Helinä alkoi pelätä jalkojensa kestävyyden puolesta.

Rufus ojensi kätensä, ja Helinä otti muutaman askeleen, että sai tartuttua käteen. Sitten iho olikin ihoa vasten, Rufus käänsi suihkun päälle ja Helinä joutui sulkemaan silmänsä kuuman veden ryöpytessä hänen päälleen.

- Saanko mä pestä sut? Rufus kysyi matalalla äänellä.

Helinä nyökkäsi ujosti. Veden tulo loppui ja Helinä aukaisi silmänsä. Rufus kurkotti telineeltä shampoota, puristi helmenvalkoista nestettä kädelleen, ja Helinä sulki uudelleen silmänsä, kun tunsi Rufuksen kädet hiuksissaan. Hellästi poika vaahdotti hiukset ja hieroi päänahkaa. Helinä rentoutui ja nautti Rufuksen kosketuksesta.

Kädet jättivät hiukset rauhaan, Helinä kuunteli kuinka jälleen joku purkki avautui. Rufuksen liukkaat kädet laskeutuivat hänen olkapäilleen ja alkoivat pestä hitaasti käsiä alas ja palasivat sitten takaisin ylös. Olkapäiltä kädet laskeutuivat rinnoille. Pysähtyivät. Helinä puristi silmänsä tiukemmin kiinni.

- Sä oot kaunis, Rufus kuiskasi.

Helinä halusi uskoa Rufusta, ei poika aiemminkaan hänelle ollut valehdellut. Ehkä hän ihan oikeasti Rufuksen silmissä oli kaunis, juuri näin. Kädet jatkoivat vaeltamista vatsalle, kiersivät sen liukkaina ja lämpiminä ja siirtyivät lantion kautta Helinän taakse. Rufus veti häntä lähemmäksi itseään ja jatkoi selän pesemistä alhaalta ylös.

Helinä tunsi Rufuksen kiihottuneisuuden vatsaansa vasten. Rufus halusi häntä. Se sai Helinän tuntemaan olonsa kauniiksi, paremmin kuin äskeiset sanat.

Jälleen tuli tauko, Rufus vetäytyi kauemmas hänestä, kylmyys tuntui heti kohdissa joissa Rufus oli äsken ollut kiinni. Äänistä päätellen Rufus otti lisää suihkugeeliä. Kädet palasivat takaisin hänen lantiolleen ja lähtivät siitä reisiä pitkin alaspäin. Helinä raotti varovasti silmiään, Rufus oli kyykyssä hänen edessään. Ensimmäinen ajatus oli pelko siitä, että Rufus näkisi kaiken, aivan kaiken. Mutta se väistyi Rufuksen käsien edetessä, Helinä todella halusi hänen katsovan ja koskevan.

Hän otti Rufuksen hartioista tukea, kun tämä saippuoi hitaasti hänen jalkansa. Helinä olisi halunnut katsoa, mutta shampoota alkoi valua hänen silmiinsä ja hän joutui puristamaan silmänsä tiukasti kiinni. Yhtä tiukasti sormet puristuivat Rufuksen ihoon, kun pojan kädet liikkuivat hitaasti sisäreisillä.

- Ja sitten huuhtelu, Rufus kuiskasi ja Helinä aisti hänen suoristuvan. Lämmin vesi alkoi suihkuta hänen päälleen ja Rufus siirsi kätensä Helinän hiuksiin ja seurasi siitä äskeisiä jälkiä alaspäin, mutta tällä kertaa mikään paikka Helinästä ei jäänyt ilman kosketusta.

- Valmis, Rufus sanoi ja suuteli Helinää hellästi.

- Mutta sua ei ole vielä pesty, Helinä huomautti hengästyneenä.

Rufuksen silmissä välähti. Hän ei sanonut mitään, kurotti vaan takaansa saippuapullon ja ojensi sen Helinälle. Sydän hurjasti tykyttäen Helinä puristi kädelleen suihkugeeliä ja hieroi sen sitten käsiinsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä tämä rohkeus kumpusi. Hän katsoi Rufusta silmiin, kun nosti kätensä pojan olkapäille ja alkoi hieroa saippuaa lämpimälle iholle. Ihastuksen, ihmetyksen ja edelleen kasvavan halun vallassa Helinä kävi Rufuksen vartaloa läpi samoin kuin Rufus oli äsken käynyt hänen vartaloaan. Rufus oli lämmintä ihoa, kovia lihaksia ja kiihkeää katsetta.

Helinä käänsi lopulta suihkun päälle ja alkoi huuhtoa saippuavaahto pois pojan päältä. Kun melkein kaikki oli käyty läpi, hän pysähtyi käsi Rufuksen alavatsalla.

- Mä… Miten tämä pestään? Helinä kysyi punastuen.

Rufus ei vastannut mitään, otti Helinän käden omaansa ja näytti.

Pian Rufus kurotti suihkun kiinni ja sanoi ääni paksuna puurona:

- Lähdetään sänkyyn jatkamaan.

Se oli käsky, ei kysymys. Eikä Helinälle tullut mieleenkään vastustaa.

Osa 14