Helinä heräsi ärsyttävään auringonpaisteeseen. Hän halusi vielä pysyä unessa ja käänsi ärtyneenä kylkeään. Hänen kätensä ja jalkansa osuivat johonkin ja Helinä räväytti pelästyneenä silmänsä auki. Rufus nojasi käsivarteensa ja katseli häntä hymyillen.
- Huomenta.
- Huomenta, Helinä mutisi takaisin. Sydän jyskytti edelleen
äskeisestä pelästyksestä, eikä syke ainakaan ollut talttumaan päin, kun Rufus
katsoi häntä tuolla ilmeellä.
- Mikä on olo?
- Ihan hyvä.
- Ei satu mihinkään? Rufus kysyi huolestuneena.
- Ei, Helinä vastasi rehellisesti.
Mihinkään ei sattunut, hänen olonsa oli mainio. Ei nyt ehkä
nainen, mutta jotain sinne päin.
- Hyvä, Rufus virnisti.
- Miten niin?
- Me ollaan tässä odoteltu, että milloin sä heräisit.
Helinä oli aamuisin aina vähän hidas, joten hän kysyi:
- Ketkä me?
Rufus kierähti kunnolla häneen kiinni, suuteli ja Helinä
tajusi.
***
- Mulla on nälkä, Helinä ilmoitti, pää Rufuksen olkaa vasten.
- Niin mullakin.
- Enää pitäisi jaksaa nousta ylös.
Rufus vain ynähti vastaukseksi, pojan silmät olivat kiinni
ja tämä näytti ihan yhtä rennolta, miltä Helinästäkin tuntui. Lepo ei
kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä Rufuksen vatsa alkoi äänekkäästi ilmoittaa
olemassaolostaan.
- Perhana, Rufus voihkaisi. Hän suukotti Helinän poskea ja
nousi ylös. Kävi vaatekaapilla hakemassa bokserit jalkaansa.
- Aamupalaksi kohta pizzaa.
- Mä luulin, että saan sun herkkuvoileivän, Helinä heitti ja
nousi itsekin istumaan.
- No, sä saat sellaisen. Mä otan pizzaa.
Rufus lähti huoneesta, ja Helinä kurotti kohti lattian
vaatekasaa. Hän sujautti ylleen Rufuksen eilisen t-paidan. Se muistutti hänen
päällään telttaa, mutta tuoksui ihanasti Rufukselta. Tosin viime yön jäljiltä
hän ei erottanut iholtaan omaa tuoksuaan Rufuksesta.
Poika tuli häntä vessan ovella vastaan. Ja kun Helinä meni
vessasta keittiöön, hän löysi Rufuksen tekemässä hänelle kerrosvoileipää.
Helinä seisahtui keittiön ovelle ihailemaan näkymää.
- Mitä?
- Ei kun… Sä vaan näytät niin hyvälle, Helinä huokasi.
Tuttu, hidas virne valaisi Rufuksen kasvot, kun hän kääntyi
katsomaan Helinää. Antoi katseensa liukua hitaasti silmistä varpaisiin ja
takaisin.
- Niin säkin.
Helinä suuntasi hyytelöisillä jaloillaan istumaan, ja sai
pian eteensä ison kerrosvoileivän. Helinä erotti ensivilkaisulla paahtoleipää,
salaattia, tomaattia, juustoa ja kinkkua. Kahdessa kerroksessa.
- Tää on aika massiivinen.
- Rankkojen urheilusuoritusten jälkeen tarvitaan paljon
energiaa, Rufus kuittasi ja nosti mikrosta höyryävän pizzan pöytään.
Helinä katsoi leipää ja mietti, että oikea urheilusuoritus
tälle leivälle oli jotain maratonin tai neljän tunnin salitreenin väliltä.
- Paahtoleipää, voita, valkosipulimajoneesia, kurkkusalaattia,
salaattia, kinkkua, juustoa, tomaattia ja kurkkua, Rufus luetteli. – Käy
kiinni, hän kehotti ja puraisi ensimmäisen palasen omasta aamupalastaan.
Helinä katsoi vielä hetken leipää, yritti miettiä oikeaa
taktiikkaa sen nujertamiseen, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että paras
oli vain ottaa kiinni ja aloittaa kulmasta. Vaikka sitten kerros kerrallaan.
Puolessavälissä voileipää Helinä piti tauon ja kysyi
Rufukselta:
- Tämmöisiäkö sä syöt normaalisti?
- No en normaalisti, joskus. Silloin kun on massakausi päällä.
- Niin mikä?
- Salijuttuja. Massakaudella nostetaan painoa, että saadaan
lisää lihasmassaa.
- Milloin sä aloitit treenaamisen?
- Samoihin aikoihin, kun aloin pyöriä niissä porukoissa.
Siellä salilla käynti ja isot lihakset on se juttu, siinä missä varastelu,
kännit ja aineet. Kaiken muun jätin taakseni paitsi treenaamiseen. Vaihdoin
vain salia.
- Ekan kerran, kun mä näin sut, mä ajattelin, että tuon on
pakko olla idiootti, koska sillä on tuommoiset lihakset ja yäk mikä kroppa. Ja
kyllä mä pelkäsinkin sua aika paljon, Helinä tunnusti.
- Mä huomasin sen. Ekan kerran, kun mä näin sut, ajattelin,
että wow, minkä kaunottaren Peter on tuonut meille. Normaalisti mä en sen
kanssa kovin pitkään edes viihdy samassa huoneessa, mutta silloin piti jäädä
teidän seuraksi, että sain katella sua.
Helinällä ei ollut aavistustakaan tuosta. Hassua, kuinka
elämä järjesti toisinaan melkoisia yllätyksiä. Hän kurotti pöydän yli ja purisi
Rufuksen kättä.
- Haluan vielä korostaa, että sä et ole idiootti vaan
ihana. Ja toi sun vartalo on nykyisin mun mielestä maailman paras.
- Mä arvasin, että penkistä ja mavesta on vielä hyötyä, Rufus
naurahti.
- Kohta pääset tutustumaan tähän lisää, Rufus sanoi ja osoitti
etusormillaan itseään, kun nousi seisomaan. - Mutta sitä ennen mä tarviin vielä
lisää ruokaa.
Helinä näykki omaa voileipäänsä ja seurasi kuinka Rufus
tuhosi hyvää vauhtia omaa pizzaansa. Keittiön tunnelma ei ollut enää rento ja
vitsikäs, ilma oli sakeanaan odotusta ja merkitseviä katseita. Ensimmäinen särö
tunnelmaan tuli, kun he kuulivat avaimet lukossa ja heti perään avautuvan oven.
Eteisestä kuului puhetta, Rufus ja Helinä tuijottivat toisiaan kauhistuneina.
Äänet lähestyivät, ja he olivat jähmettyneet paikoilleen kuin siili ketun
edessä. Mutta he eivät voineet kääriytyä piikkien sisään suojaan ja toivoa,
että jos he eivät liikahtaisi, heitä ei ehkä huomattaisikaan.
Helinä tunnisti Peterin äänen jo ennen kuin poika ilmestyi
keittiöön.
- Helinä, mitä sä täällä? Peter kysyi hämmentyneenä, jopa
ilahtuneena.
Helinä katsoi Peteriä, juuri kun tämän katse poukkoili
Helinän ja Rufuksen väliä. Rekisteröi heidän ilmeensä ja vaatteensa, tai
vaatteettomuuden.
- Mitä täällä tapahtuu? Peter kysyi epäluuloisena.
Rufus oli saanut itsensä hallintaan ja vastasi veljelleen
rauhallisesti:
- Me syödään Helinän kanssa aamupalaa.
- Kyllä mä sen nään, mutta mitä helvettiä tämä on? Siis
tekö olette yhdessä? Helinä on mun, Peter huusi raivoissaan.
Helinä muisti Rufuksen aiemman heiton Peterin leluista, ja
tajusi tilanteen olevan juuri näin. Tuskin Peter olisi suhtautunut asiaan
mitenkään, jos olisi nähnyt hänet kaupungilla jonkun toisen pojan kanssa, mutta
Rufus oli verenpunainen vaate.
- Te ette koskaan yhdessä olleetkaan, Rufus huomautti.
- Mistä sinä sen tiedät? Peter äsähti.
- Siitä, että minä kerroin kaiken, Helinä puuttui
keskusteluun.
- Ja sinä. Miten sä kehtaat? Ensin annat mun ymmärtää ja
sitten oletkin jo panemassa mun veljeä. Hyi vittu, mun veljeä, Peter parahti.
Peterin sanoissa ei ollut nimeksikään totuutta, mutta silti
ne saivat Helinän hiljaiseksi. Noloksi ja vaivaantuneeksi. Hän oli eilisen ja
tämän aamun ollut todella onnellinen Rufuksen kanssa, kaikki oli tuntunut niin
oikealta, mutta nyt Peter oli muutamalla sanalla onnistunut tahrimaan kaiken
rumaksi ja vääräksi.
- Mulle saat huutaa ja raivota niin paljon kuin haluat, mutta
Helinälle et puhu noin, Rufus sanoi tiukasti.
- Turpa kiinni, mä puhun just niin kuin mä haluan.
- Joko sä olet syönyt? Rufus kysyi Helinältä.
Hän vain nyökkäsi, ei pystynyt vieläkään sanomaan mitään.
- Mennään sitten, Rufus sanoi ja nousi ylös.
- Mitä täällä oikein mekastetaan tähän aikaan? veljesten äiti
ilmestyi Peterin selän taakse ihmettelemään tilannetta.
Helinä tajusi, että hän ei edes tiennyt naisen nimeä. Eihän
sillä edes ollut merkitystä, mutta se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa.
Kaikkea muuta ajateltavaakin kyllä olisi, mutta Helinä ei pystynyt
rekisteröimään kaikkea tätä kerralla.
- Rufus syö täällä aamupalaa mun tyttöystävän kanssa, Peter
ilmoitti raivoissaan.
Helinä tai Rufus eivät sanoneet mitään, lastasivat vain
yhdessä käyttämänsä astiat tiskikoneeseen.
- Rufus, onko se totta?
- Ei, Rufus vastasi ja katsoi ensimmäisen kerran äitiään.
Helinäkin katsoi oven tukkivaa kaksikkoa.
- Hei, minähän olen nähnyt sinut täällä ennenkin. Olit Peterin
ja Juuson kanssa, äiti sanoi ja katsoi pettyneenä sekä Helinää että Rufusta.
Ilme tarkoitti, että heidät oli jo tuomittu, joten turha selittää.
Rufus otti Helinää kädestä kiinni ja lähti luotsaamana tätä
toista kautta ulos keittiöstä.
- Luuletteko, että tämä on tällä ohi? Peter huusi ja lähti
heidän peräänsä.
Rufus käänsi Helinän selkänsä taakse ja kohtasi hurjistuneen
veljensä.
- Tämä on tällä ohi. Minä ja Helinä ollaan nyt yhdessä, siihen
et sinä tai kukaan muukaan voi sanoa yhtään mitään. Onko asia ymmärretty?
Helinä näki vain Rufuksen selkälihakset, eikä häntä huvittunut
perääntyä, että näkisi Peterin ja tämän halveksuvan ja haavoitetun katseen.
Helinä sävähti, kun hän kuuli lyömisen äänen, sen kuinka Peterin nyrkki
iskeytyi Rufukseen. Rufus ei edes horjahtanut, vaan liikkui iskun jälkeen
nopeasti ja käänsi Peterin maahan. Helinä nosti pelästyneenä kädet suunsa eteen
ja tuijotti kaksikkoa. Pikkuveli makasi vatsallaan, käsi käännettynä selän taa
ja valitti suureen ääneen, Rufus oli hänen yllään toinen polvi maassa ja nojasi
painollaan Peterin päälle.
- Nyt rauhoitu, Rufus murahti.
Äiti tuli äänten takia olohuoneeseen ja kirkaisi kuin kauhuelokuvissa.
- Rufus lopeta heti, Peterin sattuu!
- Se aloitti, Rufus sanoi ja suoristautui.
Peter jäi maahan makaamaan ja valitti hiljaa.
- Katso nyt mitä sä teit, äiti jatkoi huutamistaan ja
polvistui Peterin viereen.
Rufus pudisti päätään ja marssi Helinän luo. Hiljaisena hän
työnsi tytön edellään huoneeseen.
- Anteeksi, että sä jouduit keskelle tuota, Rufus mutisi ja
meni vaatekaapille.
- Eihän se sun vikas ollut.
- Puetaan ja lähdetään helvettiin täältä, Rufus sanoi vetäen
samalla paidan päälleen.
Helinä nyökkäsi, tässä talossa hän ei halunnut olla
hetkeäkään pitempään. Tai olisi voinutkin olla, ilman Peteriä ja poikien
vanhempia. Hiljaisena he pukeutuivat. Olohuoneesta kuului puhetta, mutta he
eivät jääneet sitä kuuntelemaan tai odottamana uutta hyökkäystä. Pysähtyivät
eteisessäkin vain sen verran että saivat kengät jalkoihinsa. Helinä muisti
vielä napata koskemattomaksi jääneen yöpymiskassinsa naulakon alta.
Helinä tunsi pystyvänsä hengittämään ensimmäistä kertaa
kunnolla vasta rappukäytävässä. Rufuksen hartioista näki kuinka vihainen poika
oli. Ehkä Peterille ja äidilleen. Tai sitten Rufus oli tajunnut, mitä juuri oli
tapahtunut ja mitä hän oli tehnyt. Helinä pelkäsi, että ehkä Rufus kuitenkin
katui häntä ja heitä. Koska kyllähän perhe painoi vaakakupissa enemmän kuin
kuukauden vanha suhde. Helinä ei tekisi mitään toisin, mutta Rufus saattaisi
hyvinkin tehdä… Sen tajuaminen teki kipeää, Helinä puraisi alahuultaan
lopettaakseen sen värinän.
Rufus tönäisi painavan ulko-oven vauhdilla auki, askelten
tahti oli sama, kun tämä marssi autolleen. Helinä kipitti perässä, kun ei
muutakaan keksinyt. Kesäinen aamu oli vaihtumassa lämpimäksi päiväksi, katu oli
vielä uneliaan hiljainen, kun Helinä istui autoon.
- Voi vitun vitun vittu, Rufus kirosi ratille ja sanojensa
vakuudeksi vielä löi sitä kämmenellään. - Sitä luulisi, että on jo tottunut
tuohon lellitty pikkuveli -kaavaan, mutta edelleen se pääsee yllättämään, Rufus
sanoi silmät kiinni. Ääni vihasta vaimentuneena.
Poika huokaisi syvään ja katsoi Helinää:
- Ootko sä kunnossa?
- Kaduttaako sua? Helinän oli pakko kysyä.
- Mikä?
- Minä.
- Täh?
Keskustelu ei yksittäisillä sanoilla edistynyt kovin hyvin,
joten Helinän oli avattava huolenaihettaan lisää.
- Ilman minua sä et olisi just joutunut Peterin kanssa
tappeluun, eikä teidän äiti olisi joutunut keskelle koko sotkua. Että kyllä mä
ymmärrän, jos sä haluat lopettaa tämän heti alkuunsa.
- Hei, hei, hei. Tuo mitä sisällä tapahtui ei ollut mitään
uutta. Siinä mun elämäntarina näkyi sulle aika perhanan hyvin pähkinänkuoressa.
Tuollaista se on. Aina. Ja sä olet ainoa järkevä juttu mun elämässäni pitkään
aikaan. Ehkä ikinä. En ole päästämässä susta irti, sanoi siihen äiti, Peter tai
vaikka presidentti mitä hyvänsä. Me ollaan yhdessä.
Etupenkillä oli vähän hankala halata, mutta Helinällä ei
ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarrautua kiinni Rufukseen ja pitää kiinni
pitkään.
- Mitäs nyt? Helinä kysyi, kun hän palasi omalle puolelleen.
- Jos sulla ei tälle päivälle ole ohjelmaa, niin vietetään se
yhdessä jossain. Noi saa tuolla aikaa rauhoittua, ja kun mä palaan illalla tai
yöllä kotiin, niin tilanne on ohi.
- Varmasti?
- Mun kokemuksella se menee just noin. Ja sitä kokemustahan
mulla on, Rufus sanoi kuivasti ja käynnisti auton.
- No, mitä tehdään? poika kysyi, kun hän joutui pysähtymään
ensimmäiseen risteykseen.
- Sano sinä, ei mulla ainakaan ole ideoita.
- Kaikista mieluiten mä ottaisin sängyn ja huoneen, ja olisin
sun kanssa siellä ainakin pari viikkoa.
- Mulla on huone ja sänky, mutta vaan 80 senttiä leveä, Helinä
vastasi suupielet nykien.
- Päällekkäinhän me oltaisiin kuitenkin, Rufus esitti
toiveikkaasti.
- Niin ja sen huoneen seinät ovat paperia, Helinä torppasi
toiveen.
Jätti lisäämättä, että edelleen hän joutui parina iltana
viikossa tunkemaan kuulokkeet mahdollisimman hyvin korvilleen ja pysymään huoneessaan
sen puoli tuntia.
- Mä nyt oletin, että haluat olla mun kanssa tämän päivän,
mutta voin mä viedä sut kotiinkin ja keksin sitten itselleni jonkun
evakkopaikan.
- Höpsö, tietysti mä haluan olla sun kanssa, kun kerrankin on
aikaa.
- Tuntuuko susta sitten, että mä en anna sulle tarpeeksi
aikaa? Rufus kysyi huolestuneena.
Helinä seurasi tuulilasissa vaihtuvaa kaupunkimaisemaa ja
mietti kuinka muotoilisi vastauksensa.
- Joo ja ei. Kyllä mä ymmärrän, että sulla on työ, kaverit ja
harrastukset ja siinä ei ole mitään väärää. Mutta kun mä tunnen täällä vain
porukat ja sut, niin välillä on vähän yksinäistä. Mutta kyllä se tästä, kunhan
koulu alkaa.
- Mä voisin…
- Et. Meillä on tämä päivä kokonaan kaksin ja ensi viikolla
joitakin iltoja, mutta et ala tinkimään omista harrastuksistasi tai
kavereittesi näkemisestä mun takia. Mulla on taide, ja niin kauan kuin mulla on
edes pieni pala paperia ja kynä, niin mä kyllä viihdyn.
Rufus nyökkäsi ja hamusi Helinän käden omaansa.
- Hei, voithan sä alkaa käydä mun kanssa salilla. Sieltä
saisit kavereita.
- Tässä vaiheessa mun on varmaan paras tunnustaa, että mä
vihaan liikuntaa.
Keskustelu jatkui tyrmistyneen Rufuksen esittämillä
väitteillä liikunnan hyvistä puolista ja Helinä vastasi yhtä napakasti
jokaiseen. Hänelle riitti, että jaksoi ajaa pyörällä, kävellä ja kantaa
maalausvälineet, kaikki muu oli turhaa rehkimistä.
- Joku päivä mä vielä raahaan tuon sun sievän pienen perseen
salille ja näytän, missä siinä hommassa on kyse, Rufus sanoi ja sammutti auton.
- No, jos mun perse on jo sievä, niin mitä mä siellä sitten
teen? Helinä nauroi ja katsoi ympärilleen.
He olivat Helinälle tuntemattoman kadun varressa parkissa.
- Ei kyse ole ulkonäöstä, vaan hyvinvoinnista ja
mielenterveydestä. Peruskunnosta, siitä että jaksaa vielä ysikymppisenä köpötellä
menemään, eikä ole sängyn pohjalla jo kolmevitosena.
- Sä saat kantaa mua sitten kun mä en enää itse jaksa.
- Mä en oo mikään Hodor, Rufus kuittasi ja nousi ylös autosta.
Helinä seurasi poikaystävänsä esimerkkiä ja kysyi pihalla:
- Kuka Hodor?
- Et sä oo kattonu Game of Thronesia?
- Mikä se on?
- Missä tynnyrissä sä oot elänyt? Rufus kysyi liioitellun
ihmeissään.
- Taidetynnyrissä, Helinä kuittasi takaisin. - Nimeä kolme
Vincent van Goghin teosta.
- Tähtikirkas yö ja Öinen katukahvila ja…
Helinä oli vaikuttunut.
- Ei pelkkä saliniilo ja autonkorjaaja, Rufus hymyili itseensä
selvästi tyytyväisenä.
Helinä ujutti kätensä Rufuksen ristiselälle ja pääsi näin
tämän kainaloon.
- En ole koskaan niin luullutkaan. Tai siis en sen jälkeen,
kun nähtiin toisen kerran.
Rufus painoi suukon Helinän päälaelle ja puhalsi tytön
hiuksiin.
- Mitäs me tehdään? Helinä kysyi.
- Hengaillaan päivä kaupungilla. Mä voin vähän esitellä sulle
mulle tärkeitä paikkoja.
Helinä nyökkäsi, ja käsi kädessä he lähtivät tutustumiskierrokselle.
Kierros alkoi Rufuksen käymän päiväkodin pihasta, jatkui
ala- ja yläasteen pihoilla kiertelyyn ja paikkoihin, joissa Rufus oli teininä
oleskellut. Jokaisessa kohteessa Helinä sai kuulla muistoja ja tapahtumia
Rufuksen menneisyydestä, niitä asioita, jotka olivat muovanneet hänestä juuri
sellaisen. Eikä Helinä ollut kauhuissaan miten joku saattoi kertoa koko
elämäntarinansa toiselle ihmiselle, vaan hän odotti, että saisi kertoa
Rufukselle omasta menneisyydestään. Jakaa ne muistot, joita hän oli kiihkeästi
pimittänyt itsellään, eikä ollut ikinä kertonut kenellekään.
- Mun jalkoihin sattuu, Helinä puuskahti, kun he kävelivät
kohti keskustaa.
- Niinkö? Mulla ei tunnu vielä missään, olisko liikunnasta
apua? Rufus virnisti.
Helinä loi poikaan murhaavan silmäyksen.
- No, mitä me sitten tehdään? Rufus kysyi.
- Mulla on nälkäkin.
- Minne sä haluat syömään?
- Kotiin.
Rufus kohotti kulmakarvojaan.
- Joo, joo. Todennäköisesti joudut taas kysymyssateeseen,
mutta meillä on ahvenkeittoa ja mä haluaisin näyttää sulle valokuvia.
Rufus toisti ruokalajin nimen ja hymyili leveästi.
- Mitä? Helinä kysyi ihmeissään.
- Sä vaan oot ensimmäinen tyttö, jonka mä tunnen, joka suostuu
syömään muuta kalaa kuin lohta tai tonnikalaa.
- Mikä vika ahvenessa on?
- Ei mikään. Sä vaan oot niin erilainen. Ja toi on sitten
puhdas kehu.
- Onko sun entiset sitten jotain trendikkäitä fitnessbeibejä?
Helinä kysyi puoliksi uteliaana ja puoliksi peloissaan. Hän ei ollut ihan varma
halusiko sittenkään mennä tälle alueelle.
- Kuka sanoi, että mulla on entisiä? Rufus näytti naamaltaan
täysin viattomalta.
- Hyvä yritys. Sun viime yön näyttöjen perusteella mä en
todellakaan usko, että olit ensimmäistä kertaa asialla.
Viattomuus vaihtui niin silmiinpistävään
itsetyytyväisyyteen, että Helinä epäili Rufuksen tikahtuvan tunteeseen.
- Ei niitä montaa ole. Eikä yksikään ole sellainen kuin sinä,
Rufus viimein tuumasi ja kaappasi Helinän syliinsä. - Jaksatko sä kävellä autolle
asti vai pitääkö sut kantaa sinne?
- No en mä nyt niin rapakuntoinen ole, Helinä tuhahti ja
yritti rimpuilla alas, mutta sai jalkansa maahan vasta kun Rufus niin halusi.
Eli yhtä hengityksenpysäyttävää suudelmaa myöhemmin.
Helinä kaiveli kassinsa pohjalta kotiavaimia, nippua
kaivellessaan hän havahtui siihen, miten häntä ei jännittänyt. Tästä oli tullut
niin luontevaa. Rufus oli osa hänen elämäänsä, osa hänen perhettään. Oli ihanaa
mennä kotiin Rufuksen kanssa, hän tiesi jo, että poika tuli toimeen hänen
vanhempiensa kanssa. Helinä oli aiemmin esitellyt yhden pojan vanhemmilleen,
mutta silloin kaikki oli ollut noloa ja jäykkää. Joko hän oli aikuistunut tai
sitten Rufuksen kanssa kaikki oli enemmän oikein, ehkä molempia.
- Moi, Helinä huikkasi tunnustelevasti eteisestä.
Äiti vastasi tervehdykseen olohuoneen puolelta.
- Moi, Rufus vastasi saatuaan kengät pois jaloistaan.
- Onko siellä Rufus? Leila huikkasi innoissaan ja heti äänen
jälkeen ilmestyi äiti eteiseen tarkistamaan tilanteen.
- Oi, kuinka mukavaa, äiti hymyili ja löi kätensä yhteen
olohuoneen ovella.
- Vieläkö meillä on sitä keittoa?
- Tietysti. Sitten meillä on tuoreita sämpylöitä, naapurin
Tuovi antoi niitä pussillisen, kun autoin häntä kantamaan uuden maton
yläkertaan.
Äiti luotsasi heidät keittiöön, istutti pöydän ääreen ja
alkoi lämmittää keittoa ja touhuta pöytään astioita ja lisukkeita. Koko ajan
hän piti keskustelua yllä Rufuksen kanssa.
- Missä isä on? Helinä kysyi, kun keskusteluun tuli puolen
sekunnin mittainen tauko.
- Nukkuu parvekkeella, äiti kääntyi puolittain katsomaan
Helinää vastauksen ajaksi ja jatkoi sitten takaisin Rufuksen pariin palaten: -
Siis sinä asut siinä ihanassa vaaleanpunaisessa kivitalossa?
Helinä keskittyi lappamaan keittoa suuhunsa ja kuunteli
kuinka äiti onnistuneesti kävi Rufuksen kanssa läpi pojan historiaa.
- Hei, katsotaanko niitä valokuvia? Helinä kysyi, kun hän oli
saanut syötyä ja Rufuskin oli lopettelemassa toista lautasellistaan.
Rufus nyökkäsi, ja äiti ilmoitti raivaavansa kyllä pöydän.
Helinä kaivoi olohuoneen kirjahyllystä vihreän
valokuva-albumin, jossa oli hänen elämänsä tärkeimmät kuvat. Hän istui Rufuksen
viereen sohvalle ja aukaisi kansion. He olivat päässeet kuvissa Helinän
ensimmäiseen jouluun, kun äiti tuli olohuoneeseen. Helinän ensimmäisen
koulupäivän kuvien kohdalla myös isä heräsi ja kömpi äidin viereen istumaan.
Helinä nökötti Rufuksen kainalossa, näytti hänelle valokuvat
ja jakoi yhdessä vanhempiensa kanssa tarinoita. Kuva edesmenneestä isoäidistä,
Helinästä piirtämässä tai itkemässä joulupukin sylissä, muistelmat siitä kuinka
hän oli eksynyt mustikkametsässä ja löytynyt nukkumassa suuren kiven päältä,
kuva palkintojenjaosta ala-asteen kansallisessa taidekilpailussa. Kuvat ja
jutut vaihtuvista kaupungeista ja paikkakunnista seurasivat toisiaan.
Helinä havahtui kameran ääneen ja katsoi hölmistyneenä kuinka
isä tähtäsi heihin ikkunan edessä.
- Isä, Helinä voihkaisi.
- Uusi kuva albumiin, äiti hymyili lämpimästi.
Rufus kiinnostui kamerasta ja kuunteli tarkkaavaisesti kuinka
isä selitti harrastustaan. Kamera oli vanha 90-luvun Nikon. Isä kuvasi edelleen
pelkälle filmille, digiaika ei kiinnostanut häntä edes kameroissa.
- Halusitko sä näyttää mulle vielä niitä sun tauluja? Rufus
kysyi, kun Helinän silmät olivat jo lasittuneet kaikesta siitä puheesta
kameroista, tekniikasta ja kuvien kehittämisestä.
- Joo, Helinä innostui ja ponnisti ylös. Hän vei albumin
hyllyyn ja käveli Rufuksen edellä huoneeseensa. Hän kuuli oven painuvan
takanaan kiinni ja kääntyi malttamattomana Rufuksen puoleen, kurkotti kohti
pojan suuta kuin kasvi janoten valoa.
- Vihdoinkin kahden, Helinä mutisi Rufuksen huulia vasten.
Rufus ynähti ja veti Helinää entistä lähemmäksi.
Suudelma keskeytyi eteisestä kuuluviin ääniin. Helinä
vetäytyi turhautuneena pois Rufuksen sylistä ja käveli ovelleen katsomaan mikä
vanhemmilla oli hätänä.
- Me käydään vielä kaupassa, kaurahiutaleet on loppu, äiti
sanoi silmät tuikkien.
Helinä tunsi punan hiipivän hiusmartoa alaspäin ja pakotti
pitkästyneen ilmeen kasvoilleen.
- Okei.
- Heippa, äiti vielä huikkasi ovelta ja lähes työnsi isän
edellään ulos.
- Meillä on ehkä kaksikymmentä minuuttia aikaa, Helinä sanoi
ja painoi oven kiinni.
Rufus oli hetkessä hänen takanaan, kädet kiertyivät
vyötärölle ja suudelmat satoivat niskaan ja kaulaan. Helinä kääntyi väkisin
ympäri ja alkoi riisua Rufusta. Hän halusi ihon ihoa vasten. Nyt.
- Katsotaan niitä tauluja joku toinen kerta, Rufus virnisti,
kun hän veti t-paidan takaisin ylleen.
Helinä nyökkäsi ja laittoi shortsien napin kiinni. Äiti ja
isä olivat tulleet kotiin ja pyytäneet heitä hetki sitten vielä iltateelle.
- Musta niin näkee mitä me on tehty, Helinä vinkaisi, kun hän
katsoi peilikuvaansa oven vieressä.
- Eiköhän ne tajunnut sen muutenkin, kun lähtivät käymään
kaupassa. Ole normaali.
- Normaali? Helinä kysyi epäuskoisena ja tarttui hiusharjaan.
- Normaali. Ihan kuin minä. Ja sitä paitsi sun porukat on
superrentoja ja älyttömän mukavia, että älä stressaa.
- Helppohan sun on sanoa.
- No, ota huomioon, että mun perhe heitti meidät ulos sen
takia, että me harrastettiin seksiä, niin kyllä mä luulen, että meille se tee
tarjotaan.
Helinä nyökkäsi ja ymmärsi Rufuksen pointin.
Ja oikeassa Rufus oli, äiti oli oma rento itsensä, Rufuskin
normaali, Helinä ja tämän isä ehkä vähän vaivaantuneita ja hiljaisia, mutta se
ei haitannut, kun pöydässä oli kaksi, jotka pitivät keskustelua yllä.
- Kiitos, minulla on ollut todella mukava ilta, mutta nyt täytyy
lähteä. Aamulla taas aikainen ylösnousu, Rufus ilmoitti, kun ulkona varjot
alkoivat pidentyä ja isä oli haukotellut jo ainakin kahdesti.
- Oi, tämä oli kyllä mukavaa. Toivottavasti tulet taas pian
käymään, äiti hehkutti.
- Mielelläni, Rufus nyökkäsi, nousi ja vei mukinsa
tiskialtaaseen.
- Mä lähden saattamaan sut autolle, Helinä sanoi ja seurasi
Rufusta eteiseen.
Hiljaisena Helinä asteli rappuja, Rufuksen aiempi heitto oli
tuonut mieleen aamun tapahtumat ja pelon Rufuksen puolesta. Ehkä hänen olisi
paras vain luottaa Rufuksen arvioon, että tilanne ei ollut uusi ja
todennäköisesti jo ohi, mutta ei hän halunnut aiheuttaa Rufukselle mitään
hankaluuksia.
- Mitä sä mietit? Rufus kysäisi parkkipaikalla.
- Sitä, että millainen sun kotiinpaluu on, Helinä tunnusti
murheellisena.
- Todennäköisesti äänekäs, mutta kyllä se siitä.
Helinä pystyi vain katsomaan Rufusta onnettomana. Rufus
hymyili ja nosti etusormellaan Helinän leukaa ylemmäs.
- Älä näytä noin murheelliselta L’oreal.
- Mikä?
- L’oreal, koska olet sen arvoinen.
Helinä naurahti hämillään ja kietoi kätensä Rufuksen
ympärille kuin olisi halannut puuta.
- Mä en halua, että kukaan huutaa sulle.
- Ei ne ehkä huudakaan. Ja vaikka huutaisivat, en mä tekisi
mitään toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti