7. luukku: Kaksi lasta

Aava puhkesi itkuun pinnasängyssään. Jenni raotti huokaisten silmiään. Tuntui, että hän oli nukkunut noin kolme minuuttia, ja ehkä olikin. Aava heräsi öisin ihan liian usein.

- Toni, viitsitkö käydä katsomassa mikä tytöllä on, Jenni tönäisi vieressään nukkuvaa Tonia.

- Anna mun nukkua, kuului uninen vastaus.

- Aava itkee, se söi just, sillä voi olla vaippa märkä.

- Mene sä.

- Huomenna on sunnuntai, sulla ei ole töitä ja mä tarvitsen lepoa.

Jenni sai vastaukseksi pelkkää tuhinaa, Aavan itku sen sijaan oli yltymään päin. Alistuneena Jenni napsautti yöpöydän valon päälle ja nousi istumaan.

- Ei hätää, äiti on tässä, hän hyssytteli Aavaa ja pikaisen tarkistuksen jälkeen lähti pesemään likaista pyllyä.

Uupuneena hän palasi sänkyyn ja heräsi jälleen paria minuuttia myöhemmin uuteen itkuun. Nyt Jenni ei edes yrittänyt herättää Tonia, hän kyllä tiesi vastauksen. Tällä kertaa Aavalla oli nälkä, ja Jenni istui sängyn laidalle imettämään. Hän piti silmiään kiinni ja toivoi unta, vauvavuoden rankkuudesta oli varoiteltu, mutta hän ei ollut uskonut. Nyt Jenni uskoi täysin jokaisen varoituksen sanan, ja Aava oli vasta neljä kuukautta vanha. Hän ei tiennyt kuinka jaksaisi tulevasta vuodesta, kun välillä hän pelkäsi, ettei jaksaisi edes seuraavaa tuntia.

Uupuneena Jenni heräsi aamuun, Aava itki märässä vaipassa ja haukotellen hän vaihtoi sen. Aava käsivarsillaan hän tassutteli olohuoneeseen. Toni istui katsomassa televisiota ja söi muroja.

- Et sitten voinut ottaa Aavaa, Jenni huomautti kitkerästi.

- Mulla on aamupala kesken, Toni sanoi, eikä edes katsonut heihin päin.

Jenni laski vauvan lattialla köllöttelemään ja lähti itsekin etsimään syömistä. Jääkaappi oli taas tyhjä, hän voiteli leipäpussin kantapalat ja otti viimeisen jogurtin. Hän meni Tonin viereen istumaan ja ehdotti sovittelevasti:

- Lähdetäänkö kohta ulos? Aava voi nukkua vaunuissa, käydään kävelyllä ja samalla reissulla kaupassa.

- Mä olen kohta lähdössä Vilin kanssa katsomaan yhtä autoa.

- Mitä autoa?

- Torissa oli myynnissä yksi Toytota.

- Kumpi sen ostaa?

- No ei sitä vielä tiedä, ostaako sitä kukaan.

- Kumpi sen aikoo ostaa? Jenni korjasi

- No, minä sitä vähän meinasin.

- Ei meillä ole varaa uuteen autoon, Jenni huudahti. Aava ei onneksi reagoinut ääneen vaan tuijotteli haltioituneena torkkupeiton värikkäitä kuvioita.

- Ei se kallis ole, Toni puolusteli.

- Silti. Meillä on vuokra, ruoka, puhelimet, netti, vaipat, vaatteet, vakuutukset, sähkö ja miljoona muutakin tärkeempää rahareikää, kun uusi auto.

- Mä olen ajatellut ottaa vähän peltohommia Jaskan tilalla.

- Että et vahingossakaan ole yhtään kotona tai Aavan kanssa, Jenni totesi itku kurkussa.

- Olenhan mä nytkin.

Jenni katsoi hiljaisena lattialla olevaa Aavaa ja sitten Tonin polvia, tällä hetkellä hän ei halunnut muuta Tonista nähdä.

- Tämäkö on sun mielestä sellaista riittävää oman lapsensa kanssa olemista? hän kysyi viimein hiljaisella äänellä.

- No niin, Toni sanoi ihmetellen.

Jenni lähti mitään sanomatta käymään vessassa. Siellä hän istui pöntölle ja itki. Toni ei tajunnut. Hän ei jaksanut. Kaikki oli ollut Aavan syntymästä lähtien yhtä alamäkeä. Tai rehellisyyden nimissä oli sanottava, että raskauden viimeiset kuukaudet olivat jo olleet vaikeita, mutta Jenni oli uskotellut itselleen, että kyllä Toni muuttuisi lapsen syntymän myötä. Ja niin Toni oli itsekin sanonut, hän oli halunnut mennä ja olla kavereiden kanssa silloin kun se vielä oli mahdollista, mutta oli luvannut rauhoittua, kun vauva syntyisi. Muutosta ei ollut näkynyt, ja Jennistä tuntui, että Toni oli entistä vähemmän kotona Aavan tulon jälkeen.

Kyyneleiden kuivuttua hän pesi kasvonsa ja sitaisi hiukset uudelle sotkunutturalle. Vaaleiden hiusten juurikasvu oli kamala, mutta ei hän ollut jaksanut ajatella värjäämistä. Vähän sama oli hiusten harjaamisen kanssa, hän ei edes muistanut milloin oli viimeksi tehnyt sen, toissa päivänä vai joskus vielä kauemmin sitten? Sama oli meikkaaminen, ei kun se olikin helppo: Aavan ristiäiset. Yksin kaupassa käynti: ennen Aavan syntymää. Jenni enni tunnusti typeryytensä, mutta ei hän ollut osannut odottaa, että elämä mullistui näin paljon lapsen saannin myötä.

Jenni kävi pukeutumassa ulkoiluvaatteisiin ja haki mykkänä Aavan puettavaksi. Kovin usein kävi niin, että hän ei jaksanut riidellä, mutta ei myöskään sopia, joten hän vain lakkasi puhumasta Tonille. Ja mikä ärsyttävintä tämä ei näyttänyt edes huomaavan hänen hiljaisuuttaan, tai sitten pilkkasi häntä sanattomuudesta. Jenni ei tiennyt kumpi oli pahempi.

Ilma oli onneksi ihanan keväinen. Aurinko paistoi, lumi suli vauhdilla ja kuivaa jalkakäytävää oli mukava kulkea. Vaunuissa tuli pian hiljaista, ja Jenni lisäsi hieman tahtia askeleisiinsa. Hänellä oli raskauskiloja jäljellä vielä viisi, mutta niistä oli tarkoitus päästä eroon viimeistään juhannukseksi. Jatkuvasti muuttuvaan vartaloon oli ollut totuttelemista, ensin hillitön vatsan ja rintojen kasvu ja nyt molempien sulaminen. Synnytyksestä hän oli onneksi selvinnyt muutamalla tikillä. Vaikka kaikki toistivat, että hän oli nuori ja kroppa palautuisi helposti kaikesta, Jenni kaipasi silti vanhaa vartaloaan, kiinteitä rintoja ja litteää vatsaa, niin pinnallista kuin se olikin. Ja tätä hän ei uskaltaisi ikinä ääneen sanoa, tuntui jo nyt, että koko äitiys oli nuorallatanssia, jossa kaikki vain odottaisivat hänen epäonnistumistaan.

Jenni palasi tyhjään kotiin kauppakassi toisessa kädessä roikkuen ja Aava kainalossa. Tietenkään Toni ei ollut ilmoittanut mitään lähdöstään tai siitä kuinka kauan viipyisi, Jenni tuhahti mielessään. Hän sai juuri tyhjennettyä ostokset jääkaappiin, kun Aava alkoi kitistä. Jenni istui sohvalle imettämään ja katsoi ympärilleen. Pitäisi siivota. Pitäisi laittaa ruokaa. Pitäisi pestä pyykkiä. Pitäisi vaihtaa lakanat. Pitäisi pestä ikkunat. Pitäisi laittaa Aavalle pieneksi käyneet vaatteet myyntiin. Pitäisi lähteä käymään Tonin vanhempien luona Savonlinnassa. Pitäisi ilmoittaa Saralle, että hän ei pääsisi tämän synttäreille… Tekemättömien isojen ja pienten juttujen lista kasvoi Jennin mielessä, ja ihan kaikki tuntui kaatuvan päälle. Hän oli jatkuvasti niin väsynyt, että kaikki tuntui mahdottomalta. Eikä Tonista ollut apua, ei todellakaan. Jenni silitti varovasti Aavan pehmeää poskea, tyttö oli ainut, joka häntä esti täysin romahtamasta. 

Aava sai syötyä, röyhtäisyn jälkeen Jenni yritti hetken jutella Aavalle, mutta lapsen silmät alkoivat lupsaa. Varovasti Jenni laski Aavan sänkyynsä nukkumaan.

- Voi höpsö, kun nukkuisit öisinkin noin paljon, Jenni sanoi. Katsoi hetken nukkuvaa ihmettään ja lähti laittamaan pyykkikoneen pyörimään. Hän sai lastattua astiat tiskialtaaseen, mutta sen sijaan, että olisi laittanut veden valumaan, hänkin lähti sänkyyn päiväunille.

Jenni heräsi puhelimen soittoon.

- Moi, voiko tulla päiväkahville? Äiti kysyi pirteästi luurin toisesta päästä.

- Mmm, joo, tule vaan, Jenni mutisi vastauksen ja yritti päästä perille, mikä päivä tai edes kuukausi oli kyseessä.

- Käyn vaan Siwasta ostamassa jotain pullaa ja oon vartissa siinä.

Jenni vilkaisi puhelinta ja tajusi nukkuneensa reilun tunnin, olo oli vähän pirteämpi, mutta edelleen kaukana normaalista. Aava jatkoi uniaan, joten Jenni kävi olohuoneessa raivaamassa pahimman sekasorron pois. Enimmäkseen Tonin vaatteita, likaisia astioita ja ihan pelkkiä roskia. Miksi helvetissä se urpo ei voinut näitä kiikuttaa roskakoriin? Jenni manasi ja raivo alkoi palata.

Ovikello soi ja Jenni kiiruhti ovelle. Äiti kysyi mummon rakkaasta heti kynnyksellä ja ojensi pullapussin Jennille.

- Aava on nukkumassa, mutta se on vetänyt sikeitä kohta kaksi tuntia, että kohta sen pitäisi herätä.

Äiti hiipi makuuhuoneeseen katsomaan ensimmäistä lastenlastaan, ja Jenni latasi keittiössä kahvinkeittimen. Hän nosti pöytään mukit, sokerin ja pullat. Äiti tuli pöytään istumaan ja huokaisi:

- Voi hyvänen aika, että tuo lapsi on söpö.

Jenni tyytyi hymyilemään. Aava oli söpö, vaikka ei hänestä puolueetonta mielipidettä irti saisi.

- Missä Toni on?

- Hyvä kysymys, Jenni vastasi ja hänen hymynsä hyytyi välittömästi.

Äiti pysyi viisaasti hiljaa, katsoi vain häneen päin.

- Lähti Vilin kanssa katsomaan josko ostais uuden auton. Ja että on varaa autoon, hän on päättänyt ottaa lisähommia. Tietenkään multa ei tarvinnut asiasta kysyä, ilmoitti vaan.

- Jospa mä kaadan tuota kahvia, äiti sanoi ja nousi pöydästä.

Jenni nielaisi vaikeasti.

- Toni ei enää puhu mulle mitään. Kaikki mitä se tekee, on ihan vain ilmoitusluontoista. “Lähdetään kavereiden kanssa baariin. Ostin uuden kännykän. Olen töissä kymmeneen asti. Vili, Riku ja Antti tulee tänään meille.” Kun en mä mielestäni edes ole mikään pirttihirmu, joka kieltää kaiken, jos niistä etukäteen puhuu. Ja kun lapsesta on niin iso vastuu, että tarvittaisiin kaksi aikuista, mutta nyt musta tuntuu, että mulla on kaksi lasta. Ja mä olen niin väsynyt ja vittuuntunut, Jenni vuodatti, eikä lopussa voinut kyynelilleen mitään.

Ei hän normaalisti äidilleen näin avautunut, tämä vain oli sattunut paikalle hetkenä, jona hänen maljansa oli vuotanut yli. Samassa Aavakin alkoi itkeä, ja Jenni katsoi epätoivoisena keittiön oven suuntaan.

- Minä voin mennä, äiti tarjosi ja palasi kohta nikotteleva Aava käsivarsillaan.

- Te olette molemmat vielä hirveän nuoria, äiti sanoi.

Jenni aukaisi suunsa inttääkseen vastaan, mutta äiti jatkoi kiireesti:

- Kyllä, olette molemmat täysi-ikäisiä, mutta nuoria, lähes lapsia. Ja sinun tekee nyt mieli inttää vastaan, mutta sinä ymmärrät sitten kun vanhenet. Usko minua. Totta kai lapsi on kamalan suuri vastuu, isoin mitä ihmisen elämässä on, ja se kasvattaa. Mutta kaikki eivät ole valmiita kasvamaan, silloin kuin pitäisi. Ei edes silloin kun olisi pakko. Tietysti minä kannustan sinua puhumaan Tonille siitä mitä tunnet ja mitä toivot, mutta minä vähän pelkään, että hän ei ole kovin vastaanottavainen sinun sanoillesi. Mutta yritä. Mutta älä loputtomiin. Minä olen sitä mieltä, että lapselle ei parasta ole ehjä koti, vaan onnellinen äiti ja isä, vaikka he sitten pystyisivät olemaan onnellisia vain erillään.

- Ai mun pitäisi nyt erota Tonista? Jenni kiihtyi.

- Ei tietenkään pidä, mutta pidä mielessä, että myös ero on vaihtoehto, äiti sanoi ja katsoi Jenniä suoraan.

- Sä et ole koskaan pitänyt Tonista, Jenni syytti.

- Ei pidä paikkaansa, Toni on oikein mukava poika. Nimenomaan poika. Aava ja sinä kaipaisitte elämäänne kuitenkin miestä... Tämä taitaa nyt tarvita maitoa, ei mummon seura kiinnosta, äiti leperteli Aavalle ja ojensi lapsen Jennille.

Huokaisten Jenni kaivoi tissin esille ja houkutteli Aavan tarttumaan nänniin. Äiti alkoi rupatella kevyesti niitä näitä, mutta Jenniä ei huvittanut vastata, äiti oli mennyt äskeisellä saarnallaan ihan liian pitkälle. Hän oli kaivannut vain tukea, ei neuvoja, ainakaan tuollaisia.

- Muista sitten, että voit aina tulla kotiin, äiti vielä toivotti ovella ennen kuin lähti.

Jenni jäi katsomaan suljettua ovea ja katsoi sitten Aavaa.

- Mihin me muka kotoamme lähdettäisiin? Onko mummo vähän höpö, kun se tuollaisia puhuu? Hän kysyi Aavalta, joka katseli häntä silmät suurina. - Tietysti on, hän vakuutti lapselle.

Jenni makasi sohvalla Aava vatsansa päällä, kun ovi kävi.

- Moi,Toni sanoi kokeilevasti eteisestä.

- Moi, Jenni vastasi.

- Mä toin pizzaa.

- Ihanaa, en olisi jaksanutkaan kokata, Jenni huokasi sovittelevasti ja nousi istumaan.

- Mites se auto? hän kysyi varovasti.

- Ihan paska, ei kannata ostaa.

- Entäs ne ylimääräiset työt?

- No, kai mun pitää ne hoitaa, kun lupasin, mutta jatkossa en meinaa ottaa, Toni selitti keittiöstä.

Tonin sanat saivat Jennin toiveikkaaksi, ehkä tämä alkaisi tajuta.

Onnellisena Jenni istui sohvalla syömässä pizzaa ja katseli Aavaa ja Tonia, jotka katsoivat yhdessä telkkaria.

- Anna haukku, Toni sanoi ja katsoi Jennin suuntaan.

- Mitä sä hymyilet?

- Meidän perheelle vaan, Jenni sanoi lämpimästi.

***

- Toni hei, voisitko sä alkaa kerätä noi likaiset vaatteesi pyykkikoriin? Jenni kysyi noin jälleen kerran.

- Joo, joo, kuului vastaus läppärin takaa.

Saman joon Jenni oli kuullut miljoona kertaa aiemminkin. Hän ei enää uskonut siihen, eikä ollut varma, uskoiko Tonikaan. Ehkä se oli vain sana saada hänet hiljaiseksi. Jenni laittoi pyykkikoneen pyörimään ja palasi olohuoneeseen.

Heti ovelta hän näki kuinka Aava työnsi jotain suuhunsa.

- Aava, ei, Jenni huudahti vaistomaisesti ja juoksi tytön luo. Hän kaivoi karkkipaperin pois Aavan kielenpäältä ja tarkisti, että suuhun ei jäänyt muuta.

Järkytys iski kunnolla vasta kun hätä oli jo ohi. Hän puristi Aavan suojelevasti rintaansa vasten. Tyttö ähisi ja kiemurteli tiukassa otteessa.

- Voi helvetti, enkö mä ole sanonut, että sä et voi pudotella kaikkea paskaa lattialle? Tajuatko, että Aava olisi voinut tukehtua? Jenni kysyi itku kurkussa.

- Tukehtua mihin? Toni kysyi ja nosti katseensa ruudusta.

- Ei jumalauta, etkö sä edes huomannut mitään? Jenni huudahti.

- No mikä nyt on hätänä? Toni kysyi kyllästyneenä.

- Ei mikään, ei yhtään vitun mikään, Jenni karjaisi ja marssi vihaisena makuuhuoneeseen. Hän paiskasi oven kiinni ja istui sängylle rauhoittamaan itseään ja Aavaa.

Jonkin ajan kuluttua oveen koputettiin ja Toni astui hiivistellen sisään.

- Mitä äsken tapahtui? hän kysyi varovasti.

- Aava oli työntänyt sun tiputtaman karkkipaperin suuhunsa ja olisi voinut tukehtua. Sun piti vahtia sitä, Jenni syytti edelleen hädissään.

- No katsotko sä muka joka sekunti Aavaa? Toni puolustautui.

- En, mutta mä en myöskään pudottele roskia lattialle.

- Ei se nyt oikeasti olisi päässyt tukehtumaan, Toni väitti.

- Totta helvetissä olisi voinut, Jenni nyyhkäisi raivoissaan. Niin raivoissaan, että hän alkoi taas itkeä. Miksi Toni ei tajunnut? Miksi tämä ei voinut ottaa vastuuta tekemisistään tai edes pyytää anteeksi? Miksi tämä ei ollut pyytänyt Aavaa itselleen tarkistaakseen, että tytöllä oli kaikki kunnossa? Koska hän oli Toni, Jenni tajusi. Oivallus teki kipeää, niin kipeää, että hän katsoi viisaammaksi unohtaa tuon ajatuksen.

Jennin toivomaa parannusta ei tullut. Toni ei osannut laittaa pyykkikonetta päälle, hän ei tiskannut tai siivonnut, vaihtoi todella harvoin Aavan vaipan, ei ylipäätään välittänyt mistään mikä liittyi heidän yhteiseen lapseensa ja kotiin.

- Pitääkö sun aina nalkuttaa? Toni ärähti vihaisena, kun Jenni oli käskenyt häntä kolmannen kerran tuomaan likaiset astiat olohuoneen sohvapöydältä.

- Miksi sä et voi uskoa ensimmäisellä kerralla? Ja oikeastaan sä voisit kerrankin tiskata.

- Mä olen just ollut kymmenen tuntia duunissa ja haluaisin vain ottaa rennosti, Toni vastasi kipakasti.

- Eli kun sä käyt töissä, niin sun ei tartte tehdä kotona mitään?

- No minähän rahat tänne tuon.

- Ja mun elämä kotona on vaan yhtä päivänpaistetta ja leikkiä, niinkö sä luulet?

- No lähtisit kokeilemaan mitä lomittajan hommat on, niin tietäisit! Toni huusi suoraan.

- Kokeilisit sinä edes kerran mitä kaikkea tämä kodin ja vauvan hoito on, niin et arvostelis.

- Ja helvetin hyvin hoidatkin kotia.

- Mitähän sä tuolla tarkoitat? Jenni kivahti ja nosti kädet lanteilleen. Oikeasti olisi tehnyt mieli ravistella tai lyödä Tonia.

- Täällä on aina niin sekaista, toisinaan mulla ei ole edes puhtaita kalsareita ja ruokakin on pelkkää einestä.

Miten Toni kehtasi? Jenni yritti parhaansa, mutta ilmeisesti sekään ei riittänyt. Toni iski häntä pahasti vyön alle.

- Tajuatko sä, että mä olen väsynyt? Sä et ikinä nouse yöllä syöttämään tai vaihtamaan Aavan vaippaa, se on mun homma. Ja älä saatana soikoon kuvittele, että mä alan sun likaisia alushousuja keräillä makkarin lattialta, jos et niitä itse saa koneeseen, niin omapahan on vikasi, Jenni latasi ääni vihasta täristen takaisin.

- Vittu mä en tarvii tätä, Toni huusi ja lähti ovet paukkuen pihalle.

Aava alkoi itkeä ja Jenni istui raivosta puhkuen rauhoittamaan lasta.

- Ei hätää, ei mitään hätää, äiti ja isä vaan vähän riitelivät. Mutta kyllä se tästä, Jenni vakuutti yhtä paljon Aadalle kuin itselleen. Riita oli ollut heidän pahimpansa, mutta kyllä he sen joskus saisivat sovittua, kunhan Toni ensin pyytäisi anteeksi.

Toni ei pyytänyt, eikä puhunut, joten Jennikin pysyi hiljaa. Mykkäkoulu jatkui päiviä, vaihtui jo viikoksi ja vielä siitä ylikin. Lauantai-iltana Jenni tajusi Tonin olevan lähdössä johonkin, sillä hän kävi suihkussa yllättävän aikaisin, aukaisi kaljan ja vaihtoi ne paremmat vaatteet päälleen. Jenni istui lattialla leikittämässä Aavaa ja oli kuin Tonia ei olisi ollutkaan.

- Joo, mä oon valmis, kuului eteisestä kännykkään lausuttuna.

Jenni kiristeli hampaitaan, mutta yritti pitää äänensä tasaisena, kun hän loruili Aavalle. Tyttö haroi onnellisena varpaita suuhunsa ja hymyili välistä äidilleen kuin pieni aurinko.

Hän kuuli kuinka ovi avattiin ja sitten suljettiin. Toni oikeasti oli lähtenyt baariin tai bileisiin sanomatta sanaakaan. Mieli mustana Jenni viihdytti Aavaa, hoiti tytön iltatoimien kautta nukkumaan ja istui sitten synkkänä olohuoneessa. Helvetin Toni. Teki mieli soittaa jätkälle, tai laittaa edes viestiä, että missä helvetissä hän oli. Mutta olkoon, Jenni ajatteli kitkeräsi, jos Tonissa ei sen vertaa olisi miestä selvittämään asiaa, niin sai olla missä halusi.

Jenni päätti lähteä nukkumaan, sillä yöllä hän joutuisi kuitenkin heräämään Aavan takia, eikä valvominen selvittäisi tilannetta saati helpottanut hänen oloaan.

Jenni heräsi Aavan itkuun, kello oli kymmentä vaille kahdeksan. Hän nosti Aavan sängystä syömään ja huomasi Tonin nukkuvan vieressään. Vielä kuudelta tämä ei ollut ollut siinä. Mahtoi olla hyvä bileet, Jenni ajatteli myrkyllisesti. Vuorossa olisi kyllä melkoinen välien selvittely, kun Toni viimein heräisi, Jenni lupasi itselleen.

He istuivat Aavan kanssa lounaalla, kun Toni viimein nousi ylös. Hän saapui sänkitukkaista päätään hieroen keittiöön ja jäi odottamaan, että hanasta tulisi riittävän kylmää vettä. Jenni vilkaisi häntä sivusilmällä ja sitten vähän pitempään, lopulta tuijotti suoraan. Epäusko vaihtui järkytykseen, Jennin teki mieli oksentaa ja hän huomasi käsiensä vapisevan.

Tonilla oli kaulassa tuore fritsu.

Hän ei ollut ikinä voinut kuvitella, että Toni voisi pettää häntä. Mutta mustelma oli kiistaton todiste. Ei Jenni jaksanut edes uskotella itselleen, että Toni olisi törmännyt pyykkinaruun tai jotain vastaavaa hassunhauskaa.

Ihmeekseen Jenni sai jatkettua rauhassa Aavan syöttämistä. Yhtä rauhallisesti hän lounaan jälkeen vaihtoi Aavalle kuivan vaipan, puki lapsen ja varmisti, että vaippakassissa oli kaikki tarvittava. Hän laski Aavan vaunuihin ja lähti kävelemään, reilun tunnin päästä hän oli perillä.

Avain kävi edelleen lukkoon, ja äiti ja isä loivat heihin hämmentyneen katseen, kun Jenni tuli Aavan kanssa olohuoneeseen.

- Millä te tulitte? äiti kysyi.

- Käveltiin.

- Olisit soittanut, olisinhan minä tullut hakemaan, isä harmitteli.

- Ei kun mun piti kävellä. Miettiä vähän. Kai mä voi jäädä tänne?

- Totta kai, äiti kiirehti sanomaan.

- Siihen asti, että saan mulle ja Aavalle uuden kodin, Jenni tarkensi.

- Tietysti, äiti sanoi painokkaasti.

Jenni nyökkäsi helpottuneena ja nielaisi. Hän tunsi Aavan painon sylissään ja tiesi, että hän kyllä selviäisi. Äitinä hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Lukija antoi toiveen "Better on my own", en tiedä tarkoittiko se otsikkoa, mutta otin sen teemaksi tähän novelliin. Vaikka eihän tässä Jenni yksin ole/jää, mutta olkoon ratkaisu niitä taiteilijan vapauksia...

8. luukku