Kepeä kipeä kevät, osa 5

Cecilia näppäili pankkikortin tunnusluvun laitteeseen, kieltäytyi kuitista ja lähti lattensa kanssa etsimään sopivaa pöytää puolityhjästä kahvilasta. He olivat Viivin kanssa olleet kirjastossa lukemassa aamusta asti, päivän viimeinen tauko vaati kahvia, jotta he molemmat jaksaisivat istua lukemassa päivän kiintiön täyteen.

Cecilia istui ikkunan vieressä sijaitsevaan pieneen pöytään ja jäi odottamaan Viiviä. Satoi taas vaihteeksi ja Cecilia siemaisi mietteliäänä latteaan. Viivi ehti hädin tuskin istua, kun Cecilia esitti kysymyksen:

- Jos mä sairastuisin vakavasti, kävisitkö sä mun luona sairaalassa?

- Totta kai, sähän olet mun paras ystävä. Mitä sä edes tuollaista mietit? Onhan sulla kaikki kunnossa? Viivi kyseli ja huoliryppy ilmestyi hänen kulmiensa väliin.

- Ei mulla ole mitään hätää, olen ihan terve, mutta mietin vaan…

Kristaa hän oli miettinyt. Yllättävän paljon. Hän oli muistanut Kristan karun toteamuksen siitä kuinka ystävät olivat sairauden myötä jääneet jonnekin. Cecilian oli vaikea kuvitella, että hänen ystävänsä voisivat hylätä hänet minkään takia. Viivin kanssa he olivat tutustuneet lähes kymmenen vuotta sitten kielikurssilla Brightonissa, Jenny oli ollut samalla tanssikurssilla, Heidi rakas naapuri lapsuudesta… Cecilia kävi läpi ystäviään, ja oli todella onnellinen heistä. Osa tytöistä oli kuin siskoja, joita hän ei koskaan ollut saanut.

- Sä olet tänään kauhean mietteliäs, Viivi huomautti, kun Cecilia oli upota taas liian syvälle ajatuksiinsa.

- Niin kai, Cecilia vain hymähti.

- Haluutko puhua siitä?

- En oikeastaan, hän vastasi ja hieman yllättyi.

Hän ei halunnut kertoa Kristasta Viiville, eikä oikeastaan yhdellekään ystävälleen. Se ei vain tuntunut oikealta. Hän oli päättänyt, että menisi tänään jälleen katsomaan Kristaa. Alkujähmeyden jälkeen keskustelu tytön kanssa oli ollut mukavaa, eikä Cecilia halunnut, että tämä joutuisi olemaan täysin yksin.

Viivi oli siirtänyt keskustelun hetken hiljaisuuden jälkeen siihen uuteen ravintolaan, josta kaikki puhuivat. Cecilia tarttui vähän vastahakoisesti kevyempään puheenaiheeseen, mutta intoutui pian juttelemaan normaalin nopeasti ja äänekkäästi. Aivan liian pian kahvit olivat juotu ja oli aika palata lukemaan.

Cecilia avasi väsyneenä kotioven. Hän heitti kengät pois jaloistaan ja käveli suoraan keittiöön. Muovipussista hän kaivoi esiin valmissalaatin ja istui syömään. Viivi oli houkutellut häntä illalliselle, mutta jostain syystä Cecilia valitsi Kristan ja savulohisalaatin kotonaan. Nopean tankkaamisen jälkeen hän tarkisti bussien aikataulut ja totesi ehtivänsä juuri sopivasti pysäkille, kun vain lähtisi heti. Vartin matkan jälkeen Cecilia astui bussista ulos ja lähti kävelemään kohti sairaalaa, nyt hän muisti selvästi mihin oli menossa ja mitä kautta, joten hän saattoi keskittyä suunnistuksen sijaan pitämään sateenvarjonsa ehjänä puuskittaisessa tuulessa.

Reippaasti Cecilia veti Kristan huoneen oven auki ja jähmettyi välittömästi paikoilleen. Rasmus oli siellä. Hän oli lähes unohtanut tämän olemassaolon. Poika katsoi häntä tuolilta ikkunan vierestä, hymy oli pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan heti, kun hän oli huomannut Cecilian. Unohdus ei selvästikään ollut molemminpuolista.

- Moi, Krista toivotti pirteästi.

- Sori, mä en tiennyt, että sulla on jo vieraita. Tuun joskus toiste, Cecilia tapaili hämillään. Rasmuksen mulkoilu sai hänen elämänsä häpeällisimmän hetken nousemaan takaisin pintaan.

- Tule vaan sisään, Rasmus oli just lähdössä.

- Ai olin vai? veli kysyi, muttei vieläkään irrottanut katsettaan vieraasta.

- Joo, joo, nyt me halutaan puhua vähän tyttöjen juttuja, Krista naurahti, mutta hänenkin äänestään kuulsi jännite.

Varovasti Cecilia asteli sisään, jäi sängyn toiselle puolen ja keskittyi katselemaan kengän kärkiään.

- No mä tulen huomenna uudestaan, sitten puhutaan, Rasmus viimein totesi merkitsevästi, ja Cecilia yritti olla kuin ei olisikaan.

- Huomiseen. Sä olet maailman rakkain isoveli.

Silmäkulmastaan Cecilia näki kuinka Rasmus tarttui hellästi Kristan käteen. Hän mietti, olisiko poika sanonut jotain, jos hän ei olisi ollut huoneessa.

- Nuku hyvin, veli viimein toivotti ja poistui huoneesta.

Oven kolahtaessa kiinni Cecilia huomasi henkäisevänsä syvään. Krista katsoi häntä tarkkaavaisesti ja aikoi selvästi kysyä jotain, joten Cecilia kiiruhti puhumaan ensin:

- Sä näytät tänään pirteämmältä.

- Joo, pari ekaa päivää sytostaattien jälkeen on kauheita, mutta nyt se on taas ohi. Ennen seuraavaa kertaa, tyttö hymähti ja nyppäisi olemattoman roskan peitteeltä pois.

Cecilia puraisi alahuultaan ja mietti kuinka saisi Kristan jälleen piristymään. Hän istahti sängyn vieressä olevaan tuoliin ja nosti laukkunsa syliin.

- Onko toi aito Chanel? Krista kysyi innostuneella äänellä.

Hymyillen Cecilia nyökkäsi.

- Saanko mä koskea siihen?

- Tietysti, Cecilia lupasi ja nosti mustan Flap Bagin sängylle.

Kristan ilme muistutti samaa mikä Cecilialla oli ollut hänen saadessaan ensimmäisen Chanelinsa. Silmät suurina ja täynnä ihmetystä, lähes hengitystä pidättäen tyttö tarttui laukkuun ja nosti sen syliinsä.

- En olisi uskonut, että pääsen tämän kokemaan, Krista totesi silittäen pehmoista nahkaa.

- Seuraatko sä muotia?

- Rakastan, kuului lyhyt vastaus, kun Krista keskittyi kääntelemään laukkua käsissään.

- No sittenhän meitä on kaksi, Cecilia naurahti.

- Mä tiedän, että mä kuulostaan kauhean pinnalliselta, mutta voi kuinka mä haluaisin pukeutua normaaleihin vaatteisiin. Käyttää kenkiä ja laukkuja ja aurinkolaseja… Mutta taas mun pitää olla vaan näissä sairaalan kaavuissa. Eikä mulla kyllä olis varaa ihan tällaiseen tyyliin, Krista huokasi.

Cecilia tunsi jälleen sääliä Kristaa kohtaan, ja epäröi kuinka jatkaa, mutta sitten hän muisti Kristan nimenomaan haluavan kuulla kaikesta tavallisesta.

- Tuo on mun eka Chanel ja mä sain sen ylioppilaslahjaksi isältä.

- Vautsi. Onko sulla muita laukkuja?

- Kysytkin vielä, mä olen melkoinen keräilijä, Cecilia tunnusti.

Krista kysyi Cecilian lempisuunnittelijaa, ja siitä alkoi vilkas keskustelu eri muotitalojen hyvistä ja huonoista puolista. Cecilia yllättyi kuinka perillä Krista kaikesta oli. Krista taputti yöpöydällä lepäävää tablettia.

- Täältä mä olen kaiken oppini saanut, ja toisinaan äiti tai Rasmus tuo mulle Voguen tai Ellen, mutta blogit on se juttu. Onko sulla muuten blogia?

- Ei ole, Cecilia pyöritti päätään sanojen vakuudeksi.

- Sulla pitäisi olla, vaatekaapissa ainakin pitäisi riittää esiteltävää, Krista virnisti.

- Se ei ole oikein mun juttu, Cecilia totesi, mutta jätti kertomatta luennosta, jonka isä ja äiti olivat hänelle pitäneet sen jälkeen, kun Turussa oli siepattu se perijätär. Häneltä oli tiukasti kielletty bloggaaminen tai mikään internetissä tapahtuva toiminta, jossa hän esiintyisi omalla nimellään, naamallaan ja omaisuudellaan. Facebook, Instagram ja Snapchat olivat tietysti yksityisiä ja kavereiksi Cecilia hyväksyikin vain ne, jotka oikeasti tunsi.

Cecilia vilkaisi kelloaan, ja tajusi, että hänen pitäisi lähteä.

- Mun täytyy nyt lähteä, sori, etten tämän pidempään voi olla, mutta pitää vielä tehdä pari kouluhommaa.

- Kiitos käynnistä, Krista hymyili aurinkoisesti. – Toivottavasti tulet joskus toistekin.

- Kyllä mä yritän tulla pyörähtämään. Nähdään, Cecilia toivotti ja kiiruhti ovesta ulos.

Ajatuksissaan hän asteli kohti osaston ulko-ovea, kun hän huomasi Rasmuksen nousevan seisomaan oven suussa olevalta tuolilta. Poika katsoi häntä silmät salamoiden ja Cecilia seisahtui niille jalansijoilleen. Hän oli ollut Kristan luona lähes tunnin, oliko poika muka odottanut koko sen ajan?

- Mitä peliä sä pelaat? Rasmus äyskähti.

Cecilia pudisti päätään, eikä ollut varma oliko kuullut oikein, mutta pojasta hohkava raivo piti hänet hiljaisena.

- Miksi sä tulit Kristan luo? poika jatkoi tivaamistaan.

- Koska se pyysi, Cecilia vastasi edelleen arasti.

- Mitä tässä on takana? Mitä sä luulet hyötyväsi tästä? Miksi?

- Me alettiin jutella, ja Krista paljasti, ettei sillä ole kavereita ja mun kävi sitä vähän sääliksi. Krista on tosi herttainen tyttö…

- Voit lopettaa heti. Sun kaltaisillasi ei ole mitään asiaa mun siskon lähelle, Rasmus jatkoi armottomana hyökkäystään. Cecilia alkoi hermostua, tuo idiootti ei suostunut edes kuuntelemaan häntä.

- Miten niin mun kaltaisillani? Eikö sun pitäisi olla vaan tyytyväinen, että siskollasi on suurin piirtein saman ikäistä seuraa ja jolla on samoja kiinnostuksen kohteita, Cecilian ääni kohosi kimmastuneena.

Ennen kuin Rasmus ehti vastata viereisestä kansliasta tuli hoitaja heidän väliinsä.

- Nyt suita soukemmalle, tämä on sairaala ja jos ette osaa olla hiljaa voitte poistua tai minä soitan vartijat.

Sekä Cecilia että Rasmus loivat sairaanhoitajaan äkäisen silmäyksen ja lähtivät yhtä aikaa kohti ovea. Cecilia livahti siitä mielenosoituksellisesti ensin ja jäi jalkaansa naputellen odottamaan hissiä. Rasmuksen katse tuntui edelleen pistävänä hänessä, mutta Cecilia ei reagoinut siihen mitenkään. 

Hissi piippasi saapumisen merkiksi ja pehmeästi suhahtaen sen ovet aukenivat. Cecilia marssi sisään ja valitsi oikean kerroksen. Rasmus astui sisään ja tokaisi ovien sulkeutuessa:

- Toivottavasti sulle nyt tuli selväksi, että tänne ei tarvitse enää palata.

- Dra åt helvete, Cecilia tiuskaisi. Hän vaihtoi automaattisesti ruotsiin ollessaan tunnekuohun vallassa.

- Joo, joo, kyllä mä tajuan, että sä olet tuota bättre folkkea, ei sitä tarvitse enempää korostaa, Rasmus ivasi.

- Siitäkö sun kenkä puristaa? Että mulla sattuu olemaan rahaa? Cecilia katsoi poikaa niin halveksuvasti kuin osasi.

Normaalisti se katse sai yökerhossa epätoivotut lähestyjät matelemaan takaisin koloihinsa, mutta Rasmus ei väistänyt katsetta vaan tuijotti takaisin samalla mitalla.

- Ei vaan siitä, että sä olet tuollainen hemmoteltu prinsessa, joka ei osaa ottaa muita ihmisiä yhtään huomioon. Sä voit olla nyt hommassa mukana, mutta mitäs sitten kun törmäät ensi viikolla johonkin uuteen ja mielenkiintoiseen tyyppiin. Kristan ei tarvitse kestää sitä, varsinkaan kun… Rasmus vaikeni äkkiä. Aivan kuin hän olisi jo sanonut liikaa.

- Varsinkin kun mitä? Cecilia kysyi.

Rasmus astui avoimista hissin ovista ulos, ja lähti harppomaan kohti pääsisäänkäyntiä.

- Varsinkin kun mitä? Cecilia toisti kipittäessään pojan rinnalle.

- Varsinkin kun sen elinikä on hyvällä tuurilla kuukausissa, Rasmus tokaisi tukahdutetulla äänellä.

Cecilia pysähtyi järkyttyneenä paikoilleen Rasmuksen kadotessa ihmisvilinään pää painuksissa.

Hän oli kyllä tajunnut, että Krista oli vakavasti sairas, mutta että loppu oli niin lähellä… Cecilia puristi huulensa yhteen. Hän ei tiennyt mitä sanoa, tai oikeastaan edes mitä tuntea. Hän hengitti varovasti sisään ja lähti yhtä varovasti kohti ovia, hän käsittelisi tätä joskus myöhemmin. Sitten kun olisi ymmärtänyt asian kunnolla.

Kepeä kipeä kevät, osa 4

Uusi, terveellinen elämä. Ei viinaa, ei miehiä, ei epätoivoisia aamuyön soittoyrityksiä, ei ruikuttavia viestejä, ei todellakaan tequilaa, ei kolmen päivän krapuloita. Ei, ei ja ei. Ajatukset ja askeleet olivat samassa tahdissa, kun Cecilia hölkkäsi tuttua reittiä Töölönlahden ympäri. Ilma oli raikasta ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, joten Cecilia jatkoi sekä hölkkää että katumusharjoituksia.

Hänellä oli niin paljon kaduttavaa, että normaali lenkki ei siihen riittäisi, joten Cecilia poikkesi tutulta reitiltä ja lähti kohti Olympiastadionin suuntaa. Kai se oli suunnan ja matalan mielen syytä, kun hänen mieleensä nousi sairaala ja se syöpäpotilas. Krista, Cecilia kaivoi nimen muistinsa syövereistä. Hän oli tavallaan luvannut käydä tytön luona toistekin ja ehkä nyt olisi aika. Hän halusi kipeästi tuntea itsensä taas hyväksi ihmiseksi.

Mutta mitä hän sanoisi? Olisiko ylipäätään hyvä hetki? Ja kehtaisiko hän mennä paikalle? Siitä oli jo ainakin pari viikkoa, kun hän oli törmännyt tyttöön. Hetken epäröinnin jälkeen hän kuitenkin suuntasi askeleensa kohti sairaalaa. Ehkä Kristan murheiden rinnalla hänen omansa tuntuisivat vähän pienemmiltä.

Cecilia muisti oikean hissin ja kerroksen, vasta osastolla hän joutui kysymään Kristan huonetta. Hän sai ohjeet kovin nuoren näköiseltä hoitajalta ja jatkoi matkaansa. Nelosen ovella hän pysähtyi ja mietti vielä perääntymistä, mutta koputti kuitenkin oveen ennen jänistämistä. Sisältä ei kuulunut mitään, joten Cecilia raotti varovasti ovea. Ensimmäinen sänky oli tyhjä, mutta Krista makasi ikkunan viereisessä olevassa sängyssä. Krista huomasi hänet ja otti kuulokkeet pois korviltaan.

- Oho, tyttö sai vain sanottua, kun Cecilia käveli lähemmäksi sänkyä.

- Hei, mä nyt tulin käymään, hän sanoi epävarmasti.

- Siltä näyttää. Hirmu kiva, että tulit, Krista vastasi.

- Mä olin lenkillä, ja jotenkin eksyin tänne asti ja aattelin sitten tulla, Cecilia selitteli.

- Mä olin varma, että sua ei näy enää ikinä.

- No, tässä on ollut vähän kaikenlaista kiirettä, Cecilia mutisi ja alkoi jälleen epäillä idean loistokkuutta.

Krista nyökkäsi ja osoitti sängyn vieressä olevaa tuolia.

- Jos haluat voit istua tuohon.

Cecilia istui ja katsoi Kristaa, tyttö näytti hyvin väsyneeltä.

- Tänään on vähän huonompi päivä, sain eilen sytostaatteja ja ne vie mehut aika tehokkaasti, Krista hymähti silmät vain puolittain avoinna.

- Ehkä mun pitäisi lähteä, että saat levätä, Cecilia totesi varovasti.

- Äh, ei tässä mitään.

Cecilia katsoi vasta nyt kunnolla ympärilleen. Huone oli juuri niin ankea kuin kaikki sairaalahuoneet yleensä olivatkin. Kristan yöpöydällä oli tabletti, muutama lehti ja kännykkä. Vaivautuneena Cecilia risti jalkansa ja mietti jälleen mitä hän teki täällä.

- No, oletko tehnyt mitään jännää? Krista kuiskasi.

- En kai.

Cecilia ei todellakaan aikonut avautua kaikesta siitä jännästä mitä hän oli tehnyt.

- Kai sä jotain olet tehnyt?

Cecilia vilkaisi jälleen ympärilleen, Krista huomasi hänen epäröintinsä.

- Mietitkö nyt miten voit puhua sun omista normaaleista jutuista, kun mä olen täällä ja tässä kunnossa?

Hän nyökkäsi ja pohti oliko Krista selvännäkijä vai oliko hänen pokerinaamansa epäkunnossa?

- Mä haluaisin niin kuulla sun elämästä. Olen saanut keskustella ihan tarpeeksi päivän kunnosta, veriarvoista, uusista hoidoista ja kuunnella muiden potilaiden sairauskertomuksia. Mutta en tiedä mitään siitä, millaista on opiskella yliopistossa, asua keskellä Helsinkiä, hengata ystävien kanssa tai tanssia yökerhossa. Rohkeasti vaan, Krista luetteli väsyneenä.

Cecilia nyökkäsi ja mietti hetken mistä aloittaa.

- Kuten vaatteista voit päätellä, mä olin lenkillä ja päätin vaan tulla käymään, kun poikkesin muutenkin mun normaalilta reitiltä. Opiskelujen kanssa on loppurutistus menossa kevään osalta, haluan saada kaiken kivaan pakettiin, jotta pääsen aloittamaan kesätyöt.

- Minne sä meet?

- Mä pääsin yhteen asianajotoimistoon. Todennäköisesti haen vaan postia ja keitän kahvia, mutta alku se on sekin. Täytyy saada jalka oven väliin. Tai isän suhteiden kautta mä sain tämän paikan, mutta mun täytyy osoittaa, että musta oikeasti on siihen hommaan.

- Ootko sä aina halunnut asianajajaksi?

- No en, Cecilia naurahti ja jatkoi: - Onneksi mulle peruskoulu ja lukio oli suhteellisen helppoja, en mä ikinä pistänyt tikkua ristiin, mutta silti sain ihan ok paperit. Lukion jälkeen pidin välivuoden ja mietin mitä haluan. Puntaroin aika pitkään oikiksen ja kauppiksen välillä. Hetken halusin myös kirurgiksi, mutta siitä voi syyttää vain Greyn anatomiaa.

Krista hymyili silmät suljettuina ja Cecilia tunsi ohikiitävän hetken jonkin puristavan hänen kurkkuaan.

- Päädyin sitten oikikseen, mutta pääsin vasta kolmannella kerralla sisään. Tai eihän se nyt niin harvinaista ole, kyllä sinne useimmat joutuu yrittämään enemmän kuin kerran. Mutta olen tykännyt opiskelusta ja toi alkaa koko ajan enemmän tuntua mun alalta.

Cecilia vaikeni ja jäi katsomaan Kristaa. Hetken tarkkailtuaan tyttöä hän oli varma, että Krista nukkui. Useiden minuuttien ajan hän vain istui katselemassa. Vaikka Krista oli unessa, tämä näytti silti todella väsyneeltä. Silmänaluset eivät olleet tummat, ne olivat mustat ja iho oli yhtä ohutta kuin kevätkääryleiden riisipaperi. Juuri silloin elämän epäreiluus pyyhkäisi hänen ylitseen. Ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla. Cecilia nousi hiljaa, hän tiesi varmaksi, että hänen täytyisi tulla käymään uudelleen. Cecilia hiipi ulos huoneesta ja kävi kansliassa kirjoittamassa lapun, jossa lupasi tulla käymään uudelleen. Edelleen hiljaa liikkuen hän vei paperin Kristan pöydälle. Tasainen hengitys jatkui, eikä Kristalla ollut aavistustakaan hänen lähdöstään. 

Tuttu helpotuksen tunne valtasi Cecilian, kun hän käveli ulos sairaalasta. Silti hän tiesi, että tulisi vielä takaisin. Koko sen ajan, mitä hän oli Kristan luona istunut, hän ei ollut miettinyt omia vastoinkäymisiä vähääkään. Ja se oli viime päivien jälkeen enemmän kuin tarpeeksi.

Osa 5