keskiviikko 31. elokuuta 2016

Kepeä kipeä kevät, osa 10


Lopulta Cecilian oli annettava periksi. Hänen suruaan ei helpottanut shoppailu, syöminen, juominen, kavereiden kanssa hengailu tai vaahtokylvyt, vain aika auttaisi. Cecilia hidasti tahtiaan. Hän muisteli kokemiaan yhteisiä hetkiä Kristan kanssa. Teki pitkiä lenkkejä miettien elämää ja kuolemaa, mutta tästä hän ei päässyt minkäänlaiseen selvyyteen. Kuolema oli yhtä käsittämätöntä asia kuin ääretön lukion pitkän matematiikan tunneilla. Meni viikko, toinen ja kolmaskin, kun Cecilia viimein suostui lähtemään tyttöjen kanssa ulos. Tuulettuminen saattaisi tehdä hyvää, hän oli illat istunut kotona, tuijottanut joko televisiota tai ikkunasta ulos. Tenteistä hän oli suoriutunut vain sinnepäin ja piti käsiään kyynärpäitä myöten ristissä, että pääsisi läpi. Kristan kuoleman takia opiskelukin tuntui jäävän varjoon.  

Tänään hän yrittäisi unohtaa kaiken, Cecilia lupasi itselleen ja keskittyi aukaisemaan samppanjapullon korkkia suojaavaa foliota. Olohuoneesta kuului tyttöjen iloinen jutustelu ja hänen pitäisi ihan kohta liittyä seuraan. Keskittyneesti hän nitkutti pullon korkin pois paikoiltaan vaimean poksahduksen saattelemana. Cecilia kaatoi kalpeankeltaista kuplajuomaa korkeisiin laseihin ja kun viisi lasia oli täynnä, hän otti tarjottimen ja vei sen olohuoneeseen.
- Hauskalle illalle, Cecilia pakotti hymyn kasvoilleen ja tarjosi ystävilleen aloitusmaljan iltaan. Toiveikkaasti Cecilia kohotti lasin huulilleen ja toivoi toivotuksen tepsivän myös häneen.
Etkot sujuivat tutulla kaavalla, kuohuvaa ja shotteja, musiikkia ja jutustelua. Kun aika oli melkein huomisessa, viisikko viimeisteli hiukset ja huulet, nousi huikean korkeisiin korkoihin ja lähti lyhyelle matkalle kohti Showroomia, heidän vakiopaikkaansa. 

Matkalla Cecilian katse kiinnittyi jalkakäytävällä istuvaan poikaan. Hän oli jo kiiruhtamassa inhoten mokoman juopon ohi, kun hänellä sytytti. Varovasti hän meni vähän lähemmäksi ja kysyi varovasti:
- Rasmus?
Poika örähti ja katsoi hänen suuntaansa, tai ainakin yritti, mutta pää oli sillä hetkellä liian raskas nostettavaksi. Cecilia tosin oli nähnyt tarpeeksi ollakseen varma, että tuo todellakin oli Rasmus.
- Cecilia, Viivi huudahti huolestuneena. Ystävät seisoivat rivissä muutaman auton päässä.
- Menkää vaan, mä tuun kohta, Cecilia huikkasi ja heilautti huolettomasti kättään. Vaikka Rasmus ei ollut ikinä ollut hänelle ystävällinen, ei hän voisi jättää poikaa makaamaan keskelle katua.
Viivi ja muut epäröivät hetken, mutta kääntyivät sitten ja lähtivät jatkamaan matkaa.
- Rasmus hei, onko sun kaverit missä?
Vastaus oli epämääräinen ynähdys, joka saattoi tarkoitta mitä vain Mäkistä kehotukseen painua helvettiin.
- Jos mä soitan sulle taksin niin pääset kotiin, Cecilia ehdotti.
- Mä en mene kotiin, Rasmus ilmoitti yllättävän selvästi. Ehkä tämä ei niin humalassa ollutkaan.
- No voinko mä soittaa jollekin sun kaverille, että tulevat huolehtimaan susta.
Nyt Rasmus oli jälleen hiljaa ja katsoi harmaata asvalttia.
- En mä voi sua tähänkään jättää, Cecilia sanoi anovasti. Yllättyi itsekin äänensävyään, normaalisti hän vain käski.
- Ehkä mä haluan jäädä just tähän.
Cecilia katsoi turhautuneena ohikulkevia ihmisiä ja autoja. Miksi ihmeessä hän oli edes kiinnittänyt huomiota poikaan? Kai tämä saisi sammua kadulle ja jäätyä kevätyössä kuoliaaksi, tai tukehtua omaan oksennukseensa, jos sitä niin kovasti halusi. Cecilia kuitenkin muisti Kristan. Ja Leenan hauraan ilmeen, kun tämä oli menettänyt yhden lapsensa, hän ei antaisi toiselle tapahtua nyt mitään pahaa.
- Alahan nousta, mä soitan meille taksin.
- Jätä mut rauhaan.
- Turpa kiinni, Cecilia ärähti turhautuneena, hän alkoi löytää oman äänensä takaisin.
Hän kaivoi kännykkänsä esiin ja valitsi taksikeskuksen numeron, tolppa ei olisi kaukana, mutta Rasmus ei pystynyt tuossa kunnossa kävelemään edes sitä matkaa. Cecilia tilasi taksin ja naputteli tyttöjen Whatsapp-ryhmään viestin, että viipyisi oletettua kauemmin.
Kuten Cecilia oli olettanutkin, taksi pysähtyi heidän eteensä todella nopeasti.
- Ylös. Nyt, Cecilia sanoi äänellä, joka ei jättänyt sijaa väitteille.
Hänen hämmennyksekseen Rasmus kapusi pystyyn. Seisoi huojuen paikoillaan, vältteli hänen katsettaan. Housut roikkuivat ja takki oli päällä miten sattuu, poika näytti todella reppanalta.
Cecilia aukaisi takapenkin oven ja ohjasi Rasmusta istumaan. Kiitoksena tästä Cecilia ehti ohikiitävän hetken pelätä, että Rasmus horjahduksellaan saisi heidät molemmat kumoon. Viimein poika oli turvallisesti takapenkillä.
- Mikä se teidän osoite oli? Cecilia kysyi Rasmukselta. Kuljettaja oli kääntynyt katsomaan heitä selvästi arvioiden.
- Mä en mene kotiin, Rasmus sanoi yhtä painokkaasti kuin Cecilia äsken ylösnousukomennuksensa.
- Hei, minä en tuossa kunnossa ota ketään kyytiin. Oksentaa kohta penkit ja lattiat, kuljettaja puuttui puheeseen.
- Hän on jo kyydissä, Cecilia sanoi hyisesti.
- Ja yhtä nopeasti pääsee sieltä poiskin, kuski vastasi.
Cecilia katsoi ärtyneenä keski-ikäistä mieskuljettajaa. Että pitikin sattua mokoma jäärä kohdalle.
- Rasmus ei oksenna, ethän?
Poika ei vastannut mitään, mutta ilme ei luvannut vatsan sisällön pysyvän sisällä enää kovin pitkään.
- Okei, ylös nyt, kuski käskytti kiihtyen.
Rasmus alkoi könytä pystyyn, mutta hätäisesti Cecilia painoi hänet takaisin istumaan.
- Jos mä tuun kyytiin ja heität meidät mun luo.
- Tuo oksentaa ihan justiinsa.
- No kaasu pohjaan, että ehditään perille ennen sitä, Cecilia tuumasi ja istui etupenkille antaen samalla osoitteensa.
Kuski aukaisi suunsa vastalauseeseen. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan hän laittoi vilkun vasemmalle ja sulautui liikenteen joukkoon. Parissa minuutissa he olivat Cecilian kotiovella. Normaalisti Cecilia jätti tippiä, mutta tuolle urpolle hän ei halunnut antaa yhtään ylimääräistä, joten hän kaivoi iltalaukustaan kortin maksuvälineeksi.
- Pojan on viisainta mennä jo pihalle, kuski huomautti, kun otti kortin vastaan.
Rasmus hamusi ovenkahvaa ja siirtyi ulos. Cecilia piti katseensa pojassa ja toivoi, että tämä ei lähtisi toikkaroimaan mihinkään.
- Oikein paljon kiitoksia, Cecilia sanoi ivallisesti, kun nousi ylös Volvosta.

Katu oli hiljainen, keltaisissa valoissa Cecilia katseli Rasmusta, joka ei edelleenkään suostunut katsomaan häntä. Tuuli oli yltynyt ja Cecilia kietoi nahkatakkia ympärilleen.
- Kenelle me soitetaan?
Rasmus pysyi hiljaa, huojui vain paikoillaan. Cecilia huokaisi, ensimmäistä kertaa hän oli elämässään lapsenvahtina. Ja jos meno olisi tällaista, kerta olisi myös viimeinen.
- Mennään nyt edes sisälle, ettei jäädytä, Cecilia antoi periksi.
Siihen Rasmuskin suostui ja seurasi häntä sisälle hissiin ja Cecilian asuntoon. Poika potkaisi kengät pois eteisessä ja tiputti takkinsa lattialle, ohuen takin alla oli pelkkä t-paita ja poika selvästi tärisi.
- Täällä on olohuone, Cecilia ohjasi Rasmuksen edellään.
Poika meni sohvalle istumaan, Cecilia jäi epävarmana ovensuuhun.
- Mitäs sitten? Cecilia mietti puoliääneen.
- Onko sulla jotain juomista?
- Mä voisin keittää teetä, kaakaota tai kahvia, jotain lämmintä.
Rasmus tuhahti ylimielisesti.
- Viinaa mä tarkoitin.
- Etköhän sä ole saanut jo tarpeeksi yhdelle illalle, Cecilia napautti takaisin.
Rasmus nojasi polviinsa ja tuijotti lattiaan, hän mutisi jotain.
- Mitä?
- En lähellekään tarpeeksi. Mä muistan edelleen, Rasmus sanoi vähän kovemmalla äänellä. Äänellä, joka oli niin täynnä tuskaa, että Cecilia värähti.
- Jos me kuitenkin soitettaisiin sun äidille tai isälle, hän ehdotti.
Hän halusi saada tuon ruhjotun linnunpojan pois kodistaan, jonkun toisen vastuulle. Jonkun joka osaisi auttaa ja saada tämän äänen taas normaaliksi.

- Hautajaiset oli tänään. Mä en mene kotiin. Nyt Rasmuksen ääni sortui nyyhkäykseen, eikä Cecilialla ollut aavistustakaan mitä hän olisi voinut sanoa. Hiljaisena hän haki keittiöstä punaviinipullon ja kaksi lasia. Hän laski kantamuksensa sohvapöydälle, istui Rasmuksen viereen ja hiljaisena kaatoi lasit täyteen. Alkoholi ei tietenkään ollut ratkaisu, mutta juuri nyt se oli ainut puudutuskeino, minkä Cecilia keksi itselleen ja Rasmukselle.
- Millaiset ne oli? Cecilia viimein uskaltautui kysymään. Hän yritti miettiä päivää: kaunista, aurinkoista ja keväistä. Hieno päivä Kristan jäähyväisille, kun ne kerta oli pakko jättää.
- Helvetin ahdistavat, Rasmus huokasi ja kurottautui pulloa kohden.
Cecilia pysyi hiljaa ja se sai Rasmuksen puhumaan. Enemmän kuitenkin käsilleen ja lasille, joka oli jälleen täynnä.
- Mä olin kantamassa arkkua. Isä ja äiti sanoi, että ei mun tartte, mutta mä halusin.
Rasmus joi lisää viiniä.
- Minä ja isä, molemmat papat, Kristan kummisetä ja meidän eno. Krista painoi lopussa alle 50 kiloa, mutta silti tuo oli raskainta mitä mä olen ikinä joutunut kantamaan.
Cecilia siemaisi viiniä. Se olo, jota hän oli paennut viimeiset viikot palasi hyökyen hänen ylitseen, mutta hän tajusi kirkkaasti, että hänen tuntemuksensa eivät olleet mitään verrattuna Rasmuksen taakkaan.
- Mä en ole ennen tajunnutkaan kuinka paljon urkumusiikkia voi vihata. Kitara ja piano on kauniita, sello ja viulu surullisia, mutta urut on täynnä tuskaa. Kun me kannettiin Krista ulos, soi se “Maankorvessa kulkevi” ja samalla kuulin kuinka äiti huusi...
Rasmus hiljeni jälleen, ja Cecilia nousi. Hiljaisena hän haki vessasta paketin nenäliinoja ja asetti ne sohvapöydälle. Samalla hän täytti molempien lasit uudelleen. Rasmus kurotti nenäliinan ja niisti äänekkäästi.
- Mä en muista sanaakaan papin jorinoista. Yritin kai blokata kaikki puheet vihreistä niityistä ja lepäämisestä. Istuin eturivissä ja tuijotin kenkiäni. Mä en perkele voinut edes katsoa sitä arkkua. Kuulin vain kuinka ihan jokainen itki, kappelissa ne äänet vielä jotenkin tulee ihan erilailla ihon alle. Ja sitten kun ihmiset yrittivät lukea niitä tekstejä kukkavihkoista, eihän siitä mitään tullut. Ennen hautajaisia mä ajattelin, että kunhan vaan selviän niistä, niin kyllä tämä tästä. Mutta nyt mä en ole yhtään varma. Mä vaan haluaisin… Mun siskon takaisin.

Nyt Cecilia ei voinut enää kuunnella mitään tekemättömänä Rasmuksen itkua, varovasti hän kosketti pojan olkaa ja vain jätti kätensä siihen. Rasmus ei välittänyt hänen kosketuksestaan, oli uponnut jonnekin, minne Cecilialla ei ollut asiaa. Hän olisi tarvinnut nenäliinan, mutta ei pystynyt siitä asennosta kurkottamaan sohvapöydälle, joten Cecilia kuivasi kyyneleitään käsiin ja käsiä farkkuihin. Kunpa hän ei olisi joutunut kuuntelemaan äskeistä.
- Sori, Rasmus mutisi, kun sai itsensä viimein hallintaan.
- Älä pyytele anteeksi. Ei kenenkään pitäisi joutua kohtaamaan tällaista. Eikä Kristan kaltaiset saisi ikinä kärsiä noin, Cecilia sanoi matalalla äänellä.
- Mutta kellepä valitat, Rasmus hymähti katkerasti.
Cecilia nyökkäsi. Ei elämää voinut haastaa oikeuteen.
- Miten sun vanhemmat? hän kysyi varovasti. Sitä hän oli miettinyt menneinä viikkoina, muisti edelleen kuinka muuttuneelta Leena oli näyttänyt.
- Isä aikoo kai tappaa itsensä työllä ja äiti varmaan suremalla. Koti on nykyisin niin hiljainen, ei tunnu kodilta ollenkaan ja me kolme vaan väistellään toisiamme.
Rasmus vaikeni, kurotti kohti pulloa ja sai vielä lasinsa puolilleen.
- Vittu, tämäkin saisi alkaa vaikuttaa kunnolla. Mä harvoin juon ja tänään en oo syönyt juuri mitään, mutta ei.
Cecilia kuuli sammalluksen Rasmuksen äänessä, mutta ei sanonut mitään. Jos hän olisi Rasmuksen kengissä, hänkin yrittäisi kaikkensa päästäkseen unohdukseen. Hän nousi ja haki kaapista pullon tequilaa ja kaksi shottilasia.
- Ethän sitten tee tästä tapaa? Cecilia varmisti, kun ojensi Rasmukselle ensimmäisen shotin.
Hän pudisti päätään kieltävästi, eikä vain toivottavasti saadakseen drinkin, Cecilia mietti.

- Mullakin on ikävä Kristaa, Cecilia sanoi hiljaisena, kun ensimmäiset shotit olivat menneet alas irvistysten kera.
- Mikä tää teidän juttu oikein oli? Rasmus kysyi. Yllättävän kiinnostuneena.
Ensimmäistä kertaa illan aikana Rasmus katsoi häntä. Cecilian puhelin alkoi soida, jossain eteisessä. Hetken hän mietti, että jättäisi sen vain soimaan, mutta muisti sitten ystävänsä. Huokaisten hän nousi ja käveli eteiseen. Soittaja oli Heidi, Cecilia kuuli taustalta yökerhon melun vaimeana ja naisten ääniä.
- Missä sä oot?
- Kotona.
- Me oltiin niin huolissaan, kun sä et vastannut viesteihin.
- Joo, sori. Mulle tuli vähän outo olo, ja olin just menossa nukkumaan. Pitäkää te kivaa ja katsotaan joskus uusiksi, Cecilia sanoi ja katkaisi puhelun. Samalla hän tuli vilkaisseeksi näyttöä ja huomasi uusia Whatsapp- viestejä. Hän vielä kirjoitti heidän ryhmäänsä kaiken olevan okei.
Cecilia palasi sohvalle ja huomasi Rasmuksen kaatavan uusia shotteja.
- Mä en sitten kestä näitä kovin montaa, Cecilia vastasi.
- Sä et vastannut mulle.
- En niin. Kun en mä itsekään oikein tiedä. Aluksi mua hävetti ihan hirveästi. Kun näin Kristan, se meidän pieni episodi nousi mieleen. Mutta Krista oli niin välitön ja utelias ja kyllähän mua säälitti sen tilanne. Mutta meillä oli oikeasti kivoja keskusteluja muodista ja muusta.
- Oli siinä muutakin, Rasmus sanoi. Cecilia tiesi, että Rasmus oli oikeassa ja tiesi myös, että poika tiesi sen.
Hän huljautti viinan alas kurkustaan ja mietti hetken, selvin päin hän olisi varmasti jättänyt sanomatta, mutta tässä ja nyt, hän aukaisi suunsa:
- Mua lämmitti Kristan ihailu. Kaikki mitä mä tein tai omistin, oli sen mielestä siisteintä ikinä. Ja samalla musta oli kivaa olla vähän niinku hyvä haltijakummi.
Rasmus nyökkäsi.
- Noin ääneen sanottuna se kuulostaa tyhmältä.
- Ei sillä ole väliä mitkä sun motiivit oli. Krista oli tosi onnellinen sun käynneistä ja sehän on tärkeintä. Me- Rasmus rykäisi.
- Me haudattiin Krista, niin että se sun antaman huivi oli Kristan päässä. Se oli tosi iso juttu sille, vaikka mä en noista merkkituotteista mitään tajuakaan.
Sanat upposivat pienellä viiveellä Cecilian tajuntaan. Hän näki mielessään kalpean Kristan silmät kiinni, arkussa, vaaleanpunainen Louis Vuitton hänen päänsä ympärillä. Seuraavaksi tulivat jälleen kyyneleet.
- Ei hitto, tästä tuu mitään, Cecilia vaikersi. - Mä en tajua miten sä kestät.
- Kyllä musta aika usein tuntuu, että en mä kestäkään. Sitä ehti taas tottua siihen sairaalaelämään. Tai siis siihen, että Krista on siellä, ja senhän piti päästä kotiinkin, mutta sitten kaikki romahti. Mä en oo ikinä pelännyt niin paljon kuin siellä teholla. Ei voinut muuta kuin olla siinä sängyn vieressä ja seurata vuoroin Kristan hengitystä ja vuoroin niitä monitoreja. Ja sitä vain toivoi, niin paljon, että hän vielä heräisi. Mutta Krista ei herännyt, me vaan herättiin yksi yö puhelinsoittoon. Äiti oli siellä, kun se tapahtui.
Rasmus eteni sanoissaan takellellen, välillä ääni murtuen, hän hamusi sekä nenäliinoja että tequilaa, mitä vain mikä helpottaisi oloa.
- Ja nyt mulla ei ole enää siskoa.
Lause oli karu ja totta, ja Cecilia muistaisi sen ikänsä. Se millä äänellä se oli sanottu, kuinka pohjaton lannistuminen toteamuksen takana oli ja kuinka se naarmutti hänenkin sydäntään.

- Mun pitää käydä vessassa, Rasmus mutisi.
- Eteiseen ja oikealle, Cecilia neuvoi.
Sohva notkahti, kun Rasmus nujusi seisomaan. Horjahdellen hän lähti kohti eteistä, ja Cecilia kietoi kädet polviensa ympärille. Hän katsoi pöydällä olevaa pulloa. Hän päätti odottaa Rasmusta ennen santsaamista, viis välitti aikomuksen viisaudesta, vaikka päässä jo humisi.
Rasmus palasi vaiteliaana, hän haukotteli, kun istui Cecilian viereen.
- Vieläkö? Cecilia kysyi ja nyökkäsi pulloa kohden.
- Kaada vaan.
Rasmus oli saanut vessassa itsensä taas muurien taa piiloon. Cecilia huomasi heti tutun torjuvan ilmeen ja oikeastaan koko asennon. Hän otti lasin vastaan hiljaisena ja kumosi sen. Cecilia jäi tuijottamaan omaansa. Häntä epäilytti pitäisikö sittenkin jättää tämä väliin, näin monta tequilaa johti varmasti oksentamiseen, eikä häntä huvittanut viettää vessassa yötä ja huomista päivää. Hän tuijotti kultaista nestettä, pyöritteli hitaasti lasia kädessään ja mietti mistä uskaltaisi puhua, tai uskaltaisiko mistään. Cecilia havahtui ajatuksistaan äkilliseen korahdukseen. Hän kääntyi katsomaan Rasmusta, joka resotti rennosti sohvalla, pää selkänojaan painuneena, suu auki ja täydessä unessa. Cecilia katsoi hetken nukkuvaa Rasmusta, joka nyt näytti kovin nuorelta. Varovasti hän otti tyhjän lasin pois tämän kädestä ja nousi itse ylös.
- Rasmus hei, Cecilia kutsui ja herätti Rasmuksen. - Käy vaan tähän pitkäkseen.
Tämä ei avannut silmiään, ainoastaan hengityksestä saattoi päätellä, että hän oli hereillä tai ainakin puolittain hereillä. Mitään sanomatta hän nosti jalkansa sohvalle ja laski päänsä tyynylle. Cecilia laski viltin tämän päälle ja lähti itse vessaan. Siellä hän kohtasi peilikuvan, joka olisi kuulunut enemmän pandalle kuin ihmiselle. Väsyneenä hän alkoi pestä pois itkettyjä meikkejä ja valmistautua yöpuulle.

Cecilia heräsi hitaasti uuteen päivään. Hänen teki mieli voihkaista, sillä olo oli joskus ollut parempikin. Sitä ne illat Showroomissa teettivät… Mutta hetkinen, ei hän ollut ehtinyt koko baariin. Hän oli löytänyt Rasmuksen kadulta ja sitten he olivat… Juoneet pullon viiniä ja tequilaa, ilmankos hänen olonsa oli näin nuutunut. Huokaisten Cecilia nousi ylös, parempi käydä tarkistamassa Rasmuksen tilanne, sillä tämä oli ollut paljon häntä huonommassa hapessa. Cecilia tassutteli makuuhuoneesta olkkariin, mutta ei löytänyt sieltä ketään. Nopeasti hän kävi läpi keittiön ja kylpyhuoneen, mutta Rasmus oli lähtenyt. Hämmentyneenä hän istui sohvalle. Viime yön tapahtumat olivat suunnilleen muistissa. Hyvä luoja, kuinka he olivat itkeneet. Ehkä Rasmusta oli hävettänyt se. Tai ehkä tämä oli palannut oletukseen, että hän oli se leuhka kusipää. Enää Cecilia ei osannut inhota Rasmusta, ei kun hän oli viime yönä nähnyt kuinka hajalla poika oli. Cecilia tuijotti sinistä taivasta ja mietti apeana voisiko niin pienistä palasista enää saada mitään kokoon.

perjantai 26. elokuuta 2016

Kepeä kipeä kevät, osa 9



Cecilia kaatoi silmiään siristäen aamukahvia suureen mukiin. Ohimoita kivisti viime yön valvominen, eilisiltainen valkoviini sekä kaikki illan ja aamun välillä itketyt itkut. Hän oli eilen kotiin päästyään laskenut ammeen täyteen kuumaa vettä ja liottanut itseään vedessä lähes koko illan. Kynttilänvalossa, viinilasi toisessa kädessä Cecilia oli miettinyt Kristaa. Ja kuolemaa. Ensimmäisen kerran Cecilian läheinen oli kuollut. Tai no, läheinen ja läheinen. He olivat tunteneet toisensa. Mitä? Vajaa kaksi kuukautta, ei varmaan sitäkään. Cecilia otti mukin käteensä ja meni istumaan olohuoneen sohvalle. Hän käänsi jalat alleen ja otti selkänojalta vielä huovan suojakseen. Cecilia piteli mukia molemmin käsin ja nautti sen lämmöstä.

Kristaa ei ollut enää.

Cecilia puristi silmänsä kiinni. Se oli kaikista käsittämättömintä. Krista oli viimeksi ollut niin iloinen ja odottava, innokkuus oli tuikkinut tytön silmissä niin vastustamattomalla tavalla. Ja nyt mitään siitä ei ollut enää jäljellä. Krista makasi jossain ruumishuoneen kylmässä laatikossa. Odotti, kunnes hänen hentoinen ruumiinsa laitettaisiin arkkuun ja laskettaisiin pimeään hautaan. Ceciliaa alkoi paleltaa tavalla, johon ei auttaisi kahvi tai peite. Hän hieraisi turhautuneena otsaansa. Hänen ei olisi ikinä pitänyt tutustua Kristaan. Tai oikeastaan törmätä Rasmukseen, pojan syytähän kaikki oli. Kunpa hän ei olisi ikinä tavannut kumpaakaan. Mutta ei sekään ajatus ihan oikea ollut. Että hän ei olisi ikinä kuullut Kristan naurua, nähnyt loistetta tämän silmissä, kun hän oli antanut sen huivin tai saanut jutella jonkun kanssa määrättömän pitkään muodista ja muusta.
Cecilia nousi ja kävi kaatamassa jäähtyneen kahvin lavuaariin. Ehkä se kaikki oli ollut tämän arvoista. Ei hän tiennyt, mutta varmaa oli, että hän halusi tämän pahan olon menevän pois. Cecilia istuutui makuuhuoneen ylellisen kampauspöydän ääreen ja alkoi levittää kosteusvoidetta meikin pohjaksi. Kuinka hän piristäisi itseään? Cecilialla oli tänään yksi luento, mutta sen jälkeen hän tekisi ehdottomasti jotain kivaa. Kävisi shoppailemassa ja manikyyrissä ja ulkona syömässä ja ehkä pari drinkkiä ja… Jotain, millä saisi tämän kaiken painumaan pois. Cecilia katsoi peilikuvaansa. Itku oli saanut silmäluomet turpoamaan niin, että hän muistutti E.T:tä. Hän vilkaisi kelloa, hänellä oli vielä reilusti aikaa, joten hän haki jääkaapista kylmämaskin, asetti sen kasvoilleen ja kävi sohvalle pitkäkseen. Siinä maatessaan hän päätti skipata päivän ohjelman. Häntä ei kiinnostanut lähteä istumaan luentosaliin ja sen jälkeen vielä kirjastoon lukemaan. Ei tässä mielentilassa. Opiskelua tärkeämpää oli saada mieli pirteämmäksi.

Cecilia meikkasi loppuun, pukeutui ja käveli lyhyen matkan Kampin kauppakeskukseen. Hän kierteli vaatekaupasta toiseen, pysähtyi rekkien luona, nosti hihaa tai lahjetta, mutta ei saanut itseään innostumaan. Hän ei ostanut, eikä edes sovittanut mitään. Se minkä hän oli äsken luullut johtuneen kodin hiljaisuudesta, pysyi äänessä myös kauppojen taustamusiikin tai muiden puheensorinan ylitse. Krista. Menettäminen. Kuoleman lopullisuus. Cecilia pysähtyi käytävän reunaan ja ravisti itseään kuin yrittäisi saada siten nuo asiat ulos itsestään. Mutta olo ei mennyt pois. Tässä taidettiin tarvita kovempia keinoja. Cecilia jätti Kampin taakseen ja lähti… Hän aikoi Louis Vuittonille, mutta se muistutti liikaa Kristasta. Della Marga vai Nina’s? Tilanne saattoi olla niin paha, että hän kävisi molemmissa. Eikä pelkäisi käyttää luottokorttiaan.

- Mitä sä ostit? Heidi kysyi malttamattomana, kun hän huomasi Cecilian kantamukset.
- En juuri mitään, Cecilia mutisi. Hän laski kassit Heidin viereen lattialle ja istui pöydän ääreen.
Shoppailuterapia ei ollut auttanut, joten hän oli pyytänyt Heidiä kanssaan nauttimaan sushia ja valkoviiniä.
- Et juuri mitään, Heidi huokaisi ja vilkaisi ostoksia. - Chanelia ja Chloéa. Kelpais mullekin.
Cecilian tekikin mieli lahjoittaa ostoksensa Heidille. Kaikki tuntui edelleen kovin tyhjälle. Se normaali ilo, minkä hän sai ostoksista, oli poissa. Normaalisti hän rakasti sitä, kun kuljeskeli kaupassa ja näki jotain mikä oli pakko saada, pääsi ensimmäisen kerran koskemaan tuotteeseen, peilaili ja mietti, keskusteli myyjän kanssa vaatteesta, laukusta tai kengistä, viimein antoi periksi mielihalulleen, maksoi ostoksensa ja sai kauniin paperikassin käteensä. Tänään kaikki oli ollut ihan sama, hän oli ostanut lompakon ja kengät vain pakon edessä. Tai ei nyt varsinaisen pakon, mutta hän oli halunnut kokeilla sitä, mikä häntä oli tähän asti aina piristänyt. Ei toiminut.

Cecilia tilasi tutun lajitelman ja lasillisen viiniä. Hän odotti valkkaria enemmän kuin ruokaa. Ehkä seitinohut päiväkänni oli se mitä hän tarvitsi.
- No, mitä kuuluu, millaista oli Roomassa? Heidi kysyi.
He olivat nähneet viimeksi ennen matkaa. Hitto, siitä reissusta tuntui olevan ikuisuus. Cecilia ei osannut edes sanoa, oliko hän oikeasti ollut Roomassa. Jos hän ei olisi käynyt siellä, hän olisi vielä ehtinyt nähdä Kristan.
- Ihan kivaa, hän mutisi ja otti kiitollisena vastaan tarjoilijan tuoman viinilasin. Hän joi siitä kerralla puolet. Heidi kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta ei sanonut mitään.
- Sun kummitätihän kuoli silloin muutama vuosi sitten, miten sä kestit sen?
Jos nopea puheenaiheen vaihdos tai aihe itsessään ihmetytti Heidiä, hän ei sitä sanonut.
- Olihan se rankkaa. Kauheinta oli, että kuolema tuli ihan yllättäen, Heidi pohti ja tutki sormillaan viinilasin jalkaa. - Mä näin Mirjamia viimeisen kerran mummon synttäreillä. Eikä mulla ollut aavistustakaan, että se olisi viimeinen kerta. Juteltiin ja naurettiin ihan normaalisti, ja suunniteltiin kesäksi risteilyä. Ja sitten tulikin se päivä, että täti lähti aamulla normaalisti töihin, eikä koskaan palannut kotiin. Että auto vain lähti heittelehtimään ja ajautui ojaan, eikä mitään oltu tehtävissä. Se on kamalan epäreilua. Ehkä kuolema olisi helpompi, jos tietäisi sen tulevan, tiiätkö sairaus tai jokin sellainen.
- Ehkä se ei ole siltikään helppoa, Cecilia pisti väliin.
Heidi katsoi häntä kysyvästi ja pyyhkäisi nutturasta karanneen tumman suortuvan korvansa taakse.
- Tai kai ihminen on aina ohjelmoitu uskomaan elämän jatkumiseen, ja vaikka läheinen olisikin sairas sitä olettaa, että on vielä aikaa. Vielä seuraava tunti tai päivä, ehkä jopa viikko, Cecilia selitti haparoiden.
- Niin, no, onneksi mulla ei ole kokemusta tuosta. Hautajaiset olivat kauheimmat. Se kollektiivinen suru, nähdä tädin mies ja mun serkut hautaamassa puolisoaan ja äitiään. Pahinta oli kuitenkin joutua todistamaan mummon ja papan surun. Ne vanheni varmaan 20 vuodella Mirjamin kuoleman takia. Se on niin väärin, kun vanhemmat joutuvat hautaamaan oman lapsensa, Heidi sanoi hiljaa ja siemaisi viiniään yhtä reilusti kuin Cecilia vähän aiemmin.
He nojasivat taaksepäin, kun tarjoilija toi heidän sushilautasensa. Haluttomasti Cecilia näykkäisi lohimakia ja mietti toisen viinilasillisen tilaamista.
- Kauanko sitä surua kestää? Cecilia pakottautui kysymään. Hän halusi mahdollisimman pian tästä eroon.
- Kai sitä kestää niin kauan kuin elää. Tai muisti pelaa. Mutta kyllä se pahin terä siitä ajan kanssa hioutuu pois. Ja jäljelle jää sellainen, en mä tiedä, ehkä arpi tai sellainen tietty onttous. Ja tietysti ikävä.
Cecilia huokaisi ja viittoi tarjoilijan lähemmäksi. Hän tarvitsi ehdottomasti lisää viiniä.
- Onko jotain tapahtunut? Heidi viimein uskaltautui kysymään.
- Ei, Cecilia kiisti nopeasti. Vähän liian nopeasti, sillä Heidi katsoi häntä lasinsa takaa mutta ei sanonut mitään.
- Tai mun äidin paras ystävä on sairastunut vakavasti ja jäin miettimään kuolemaa ja kaikkea sellaista, Cecilia pehmensi puheitaan valheella. Ei hän vieläkään halunnut, tai pystynyt, Kristasta puhumaan.
- Ikävää, Heidi sanoi. Cecilia ei ollut ihan varma, oliko ystävä ostanut hänen selityksensä, mutta muuta hän ei voisi tarjota.
Hiljaisina he keskittyivät syömään. Poissaolollaan loisti yleensä niin tuttu nauru ja jutustelu. Ceciliaa ei huvittanut. Ei tämäkään. Kohta hän ei tietäisi mitä tekisi. Kun muuta suunnitelmaa ei ollut, hän keskittyi nielemään herkulliseksi tietämänsä, nyt yhdentekevät, makit ja rullat. Tyhjensi vielä kaksi lasia viiniä ja arveli olevansa valmiina kotiin.

Kaksio oli kolkko. Cecilia heitti ostoksensa sängylle ja kiiruhti laittamaan television päälle. Hän tarvitsi nyt jotain taustamelua. Keittiön kaapista Cecilia kaiveli hätävarasuklaansa ja istui sohvalle. Hetken mietittyään hän painoi Netflixin päälle. Cecilia kietoi viltin harteilleen, napsi Fazerin Sinistä suuhunsa ja katsoi Frendejä. Kaikki hänen lohtukeinonsa olivat käytössä, ja silti jostain ne perhanan kyyneleet taas ilmestyivät.

Osa 10 

tiistai 23. elokuuta 2016

Kepeä kipeä kevät, osa 8


Cecilia katsoi sängyn vieressä retkottavaa avonaista matkalaukkua. Hänen pitäisi purkaa sen sisältö: heittää likaiset vaatteet koneeseen, viedä kosmetiikka omaan kaappiinsa ja tutkia ensimmäisen kerran mitä oli tullut ostettua. Mutta hän halusi vielä hetken olla lomatunnelmissa. Ilman pakkoa tehdä mitään. Hän oli lähes hykerrellyt koko kotimatkan. Yö Matteon kanssa oli ollut kirsikka… Tarkemmin ajateltu, yö Matteon kanssa oli kakku, loma Roomassa se kirsikka. Loistava seksi oli auttanut toipumisessa paremmin kuin ajattelemattomuus, keskustelut ystävien kanssa, itku tai alkoholi. Ensimmäistä kertaa eron jälkeen Cecilia oli varma, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi.

Matkalaukku ei kuitenkaan häipynyt näkymättömiin, joten Cecilia siirtyi olohuoneeseen. Sohvapöydällä nököttivät tenttikirjat kovin odottavan näköisinä, ehkä jopa syyllistävinä. Cecilia istui ja yritti katsoa muualle, mutta ei onnistunut. Oli todettava, että loma oli ohi ja hänen täytyisi nyt joko tyhjentää matkalaukku tai tarttua tenttikirjaan. Haluatko kuolla hirttämiseen vai ampumiseen? Cecilia huokasi. Sitten hän muisti Kristan ja tälle suunnittelemansa yllätyksen. Tyytyväisenä Cecilia kurotti hopeisen läppärin syliinsä, nyt hänellä oli oikeasti tärkeämpää tekemistä kuin siivoaminen tai lukeminen. Oli järjestettävä Kristalle tämän elämänsä mahtavin yllätys. Aurinko oli laskenut, kun Cecilia laski läppärin takaisin pöydälle. Nyt kaikki olisi järjestyksessä, seuraavaksi hän ottaisi työn alle sen matkalaukun. Makuuhuoneessa Cecilia sai huomata, että Doppi-tonttu ei ollut hoitanut tehtäviään. Illalla hän käpertyi sänkyyn tenttikirjan kanssa ja herkutteli ajatuksella Kristan ilmeestä, kun hän menisi huomenna hakemaan tyttöä. Tyytyväisenä hän nukahti, avoin kirja käsissään ja heräsi keskellä yötä kolahdukseen, kun opus putosi lattialle. Unenpöpperössä Cecilia vain kurotti yöpöydän lampun sammuksiin ja jatkoi uniaan kylkeä kääntäen.

Seuraavana päivänä Cecilian olo oli kuin silloin joskus lapsena jouluaattona, kun odotti pukin tuloa. Minuutit matoivat hitaasti eteenpäin, eivätkä suostuneet rientämään, vaikka Cecilia kuinka tuijotti äkäisenä Korsin kellon viisareita. Oikeushistorian luento oli tutun tahmea, mutta Cecilia yritti kuunnella ja pakottaa ajatuksen voimalla viisareita kulkemaan nopeammin. Lopulta päivä yliopistolla oli ohi, ja Cecilia suuntasi kotiinsa listaten mielessään mitä hänen pitäisi vielä tehdä ennen kuin häntä tultaisiin hakemaan sairaalalle. Käydä kaupassa ja vaihtaa vaatteet, ei onneksi sen ihmeempiä. Nopeasti Cecilia sulloi ostoskoriin limejä, sitruunoita, karpalomehua ja soodavettä, sillä mitä olisi matka New Yorkiin ilman Cosmopolitania? Cecilia maksoi ja pakkasi ostoksensa keskiviikon iltapäiväruuhkassa ja lähti kävelemään viimeiset metrit kotirappuun. Hissin peilistä hän katseli itseään ja alkoi jo käydä läpi vaatekaappiaan. Mitä hän laittaisi päälleen? Mitä hänellä oli ollut silloin, kun he olivat olleet Andersin kanssa matkalla? No siitä nyt oli jo niin monta vuotta, ettei sen muodin mukaan kannattanut ainakaan pukeutua. Andersia hän oli aina voinut muistella hyvällä, ilman surua tai tuskaa, Rooman jälkeen hän oli toiveikas, että joskus pystyisi samaan Samulinkin kohdalla. Juuri muistelussa piili se pieni ero ensimmäisen pitkän suhteen ja ensirakkauden välillä. Cecilia pudisti päätään ja karkotti hiipivän haikeuden mielestään, nyt oli aika keskittyä Kristaan.

Keittiössä Cecilia viipaloi limet ja sitruunat, puristi niistä mehut shakeriin, lisäsi karpalonmehun ja soodaveden ja sekoitti. Hän kaatoi drinkin isoon termosmukiin ja toivoi, että oli saanut pestyä kahvin maun pois. Keittiöstä hän siirtyi vaatehuoneeseen ja jäi kädet lanteilla katsomaan valikoimaa. Päivän look olisi keväinen päivä New Yorkissa. Ylleen hän valitsi siis Leviksen mustat luottofarkut, Guccin turkoosin silkkisatiinipaidan ja Balenciagan mustan nahkatakin. Krista oli maininnut Sinkkuelämän, joten Cecilian ainut kenkävaihtoehto oli Louboutinit, punapohjaisten kenkien kokoelmastaan hän valitsi mustat nilkkurit. Eteisen peilin edessä Cecilia sipaisi nutturansa olemattomat irtohiukset kuriin ja kietoi vielä mustan Louis Vuittonin Monogram-huivin kaulaansa, kainaloon se Kristan ihailema Chanel ja hän oli valmis. Vilkaisu kelloon kertoi, että kyyti tulisi viiden minuutin kuluttua, kynnyksellä hän muisti drinkin ja kipaisi vielä keittiöön. Hyvillään hän tarkisti kännykkänsä ennen astumista hissiin. Cecilia todella odotti Kristan ilmeen näkemistä. Hän oli aiemminkin järjestänyt ystävilleen yllätyksiä, mutta tilanne oli nyt erilainen. Hänen ystävillään oli oikeastaan kaikki, mutta Kristalla hyvin vähän ja Cecilia niin halusi hemmotella Kristaa. Cecilia ehti vain kävellä kadun reunaan, kun arvokkaannäköinen musta limusiini saapui paikalle. Kuljettaja tervehti häntä ja kiirehti aukaisemaan takaoven. Tämä ei ollut Cecilialle ensimmäinen eikä edes toinen kerta limusiinin kyydissä. Edellisen kerran hän oli ollut Heidin pikkusiskon täyttäessä alkuvuodesta 21 ja mieleenpainuvin oli ollut Samulin kanssa Porvoossa… Mutta sitä hän ei ajattelisi nyt. Hän kaivoi laukustaan Kristan ”matkalipun” ja hymyili, kunpa he olisivat jo perillä. Kuinka Krista yllättyisikään, Cecilia tunsi olonsa aivan Tuhkimon hyväksi haltijakummiksi.  Autossa Cecilia yritti soittaa Kristalle, mutta tämän puhelin oli suljettu. Olisiko Krista kotona vai sairaalassa? Sairaala oli lähempänä, joten Cecilia käski kuljettajaa ajamaan sinne. Alkuillan liikenne oli totutun ruuhkainen, Cecilia ei aikansa kuluksi malttanut edes selata puhelintaan vaan hän katseli tummennetun lasin läpi jalkakäytävän kulkijoita. Vihreät valot saisivat jo tulla, Cecilia mietti ja vilkaisi kelloaan. Vierailuajan päättymiseen oli vielä yli kolme tuntia. Aika oli varmasti ihan sopiva, sillä Krista uupui välillä pelkästä jutustelusta, saati tällaisesta yllätyksestä!

Viimein limusiini pysähtyi sairaalan ovien eteen ja Cecilia odotti, että kuljettaja tuli aukaisemaan oven. Hän kehotti miestä odottamaan, he tulisivat pian. Cecilia keräsi katseita jättäessään limusiinin taakseen. Hän huomasi jonkun tähtäävän kännykkäänsä häntä kohden. Ehkä mies halusi kuvan limusiinista tai hänestä tai molemmista. Cecilia ei välittänyt, kiireesti hän kulki ovista ja suuntasi korot kopisten kohti hissejä ja oikeaa kerrosta. Melkein perillä, Cecilia riemuitsi mielessään seuratessaan hississä numeroiden vaihtuessa tasaista tahtia suuremmaksi. Ovet aukesivat äänimerkin säestyksellä oikeassa kerroksessa. Cecilia käveli epäröimättä oikealle osastolle ja suuntasi tottuneesti Kristan huonetta kohti. Hän koputti ovelle ja odottamatta vastausta avasi oven. Ja tajusi tuijottavansa hämmästynyttä poikaa suoraan silmiin. Vuoteen ympärillä olevat hoitaja ja joku nainen, ehkä äiti, katsoivat Ceciliaa kysyvinä.
- Väärä huone, Cecilia mutisi ja perääntyi.
Krista oli siis kotona. Tavallaan parempi niin, ei tarvitsisi taistella sen natsihoitajan kanssa, joka varmasti olisi evännyt kaiken kivan. Cecilia lähti pois sairaalasta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Limusiinin takapenkillä hän etsi Kristan osoitteen ja antoi kuljettajalle uudet ohjeet. Matka joutui pitkin Kehä ykköstä kohti Pakilaa. Oikeassa kaupunginosassa Cecilia katseli malttamattomana toisiaan seuraavia omakotitaloja ja yritti arvata mikä olisi Kristan. Viimein limusiini hiljensi ja pysähtyi. Kuljettaja avasi hänelle oven valkoisen rintamamiestalon edessä.
- Tämä on osoitteen mukainen paikka, kuljettaja vahvisti hänen olettamuksensa nyökkäämällä samaan taloon päin. - Minä kierrän korttelin ja palaan pian, en voi jäädä tähän tien tukkeeksi.
Cecilia vain nyökkäsi, hänen huomionsa oli talossa. Hän varmisti, että matkalippu oli hänen käsissään, kun lähti kohti pihapolkua ja tummaa ulko-ovea. Jokin sai hänet epäröimään, mutta hän muistutti, että yllätys olisi hieno ja Krista ansaitsi sen. Cecilia nyökkäsi omille ajatuksilleen ja nousi lyhyet portaat ovelle. Messinkisessä laatassa luki perheen sukunimi ja Cecilia painoi ovikelloa, hän todella oli oikeassa paikassa. Hän odotti, mutta mitään ei tapahtunut. Cecilia painoi uudelleen kelloa ja yritti kuulostella oliko se edes ehjä. Oven lävitse ei kuulunut soittoa ja varmuuden vuoksi hän koputti ovelle.

Äkisti oven takaa kuuluivat tömisevät askeleet ja ovi avautui lähes tönäisten Ceciliaa. Hän horjahti taaksepäin, sai tasapainonsa hallintaan ja näki Rasmuksen ovella. Niinpä tietysti, Cecilia huokasi.
- Hei, mä tulin tapaamaan Kristaa. Se ei ollut sairaalassa ja mä yritin kyllä soittaa, mutta puhelin oli kiinni, Cecilia selitti.
Rasmus sävähti kuin hän olisi läimäissyt tätä, sitten pojan katse siirtyi Ceciliasta tielle. Cecilia vilkaisi taakseen ja näki limusiinin, hän huiskautti kättään ja auto jatkoi matkaansa.
- Ei vittu, Rasmus tuhahti ja aikoi selvästi vetää oven kiinni.
- Hei, Cecilia äännähti ärtyneenä. Rasmukselta hän nyt ei mitään muuta käytöstä odottanutkaan, mutta hän halusi yllätyksensä jo pääsevän käyntiin.
- Rasmus, kuka siellä? Onko se jo Saara, naisen ääni kuului jostain päin taloa. Cecilia ei tunnistanut ääntä.
- Ei ole, Rasmus sanoi ja mulkaisi vihaisesti Ceciliaa.
- Kuka sitten? ääni kuului ja hahmo ilmestyi pienen käytävän päähän.
Cecilia katsoi naista ja tajusi tämän olevan Kristan äiti. Hän rypisti kulmiaan. Nainen ei näyttänyt yhtään siltä, millaiseksi hän muisti Leenan. Tämä oli jotenkin vanhempi ja nuhjuisempi.
- Ai, Cecilia. Ceciliahan se oli? Sinä siis kuulit, nainen sanoi tukahtuneesti ja lähti tulemaan lähemmäksi.
Cecilia ei ehtinyt edes kunnolla aukaista suutaan, kysyäkseen mitä hänen olisi pitänyt kuulla, kun Rasmus suhahti hiljaa.
- Krista on kuollut.
Cecilia sulki suunsa ja otti tukea ovenpielestä. Ei, ei voinut olla totta. Hänen yllätyksensä… Cecilia nielaisi. Hän ryttäsi matkalipun takkinsa taskuun ja kohtasi Leenan katseen. Hän ei ollut aiemmin nähnyt niin puhdasta surua kenenkään silmissä.
- Minä otan osaa, Cecilia sai sanotuksi.
Toimi puolittain automaattiohjauksella, kun samalla yritti käsitellä saamaansa tietoa. Krista oli kuollut, poissa. Eihän se voinut olla totta.

Leena nyökkäsi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hiljaisuus valui harmaana ja raskaana kuin betoni heidän ylleen. Cecilia vilkaisi Rasmusta, joka näytti sulkeutuneelta, kuin kiveltä. Ceciliasta tuntui, että hiljaisuus täytyisi rikkoa.
- Anteeksi, minä en tiennyt. En löytänyt Kristaa sairaalasta ja arvelin, että hän on päässyt kotiin… Kun Krista silloin sanoi, että hän ehkä pääsisi kotiin ja… Cecilia takelteli sanoissaan ja vaikeni kokonaan, kun kyyneleet lähtivät vierimään valtoimenaan Leenan poskille.
Rasmus vilkaisi häntä syyttävästi ja meni äitinsä viereen. Poika nosti käden Leenan olalle ja nainen sulki silmänsä, yritti selvästi koota itsensä. Cecilia ei ollut ikinä tuntenut oloaan ulkopuolisemmaksi, mutta hän ei pystynyt liikkumaan. Ei lohduttamaan kumpaakaan, saati lähtemään.
Leena päästi pitkän, väräjävän huokauksen ja kohtasi sitten Cecilian katseen.
- Kristan piti päästä kotiin. Mutta se viimeinen hoitokerta ennen kotiuttamista… Hänen kuntonsa romahti, hän oli kaksi päivää teholla tulematta tajuihinsa ja sitten…
Lausetta ei tarvinnut lopettaa. Kolmikko seisoi hiljaa paikoilleen jähmettyneenä. Rasmus ja Leena olivat hautautuneet omaan suruunsa, eikä Cecilia osannut sanoa kumpi lohdutti kumpaa. Ja hän, hän halusi pois. Cecilia ei ollut ikinä joutunut kohtaamaan surua näin raakana ja läheltä.

Kai se oli helpotus, kun hän kuuli takaansa askeleita. Hän kääntyi katsomaan ja näki keski-ikäisen naisen, kovin Leenan näköisen, tulevan pihapolkua pientä lentolaukkua kantaen. Cecilia vastasi naisen nyökkäykseen nyökkäyksellä ja väisti. Leenan äsken niin hillityt kyyneleet vaihtuivat äänekkääseen itkuun, kun hän näki naisen ja käpertyi vierasta vasten. Rasmus vilkaisi avuttomana ympärilleen, mutta pian se vieras veti myös pojan syliinsä. Cecilia astui askeleen taaksepäin ja painoi oven hiljaa kiinni. Häntä ei tarvittu täällä.
Turtana hän käveli tien varteen. Limusiini kääntyi juuri risteyksestä hänen suuntaansa. Cecilia sulki hetkeksi silmänsä. Se mikä vielä äsken oli ollut loistava yllätys, näytti nyt kovin väärältä ja irvokkaalta. Ceciliasta tuntui, että joku tuijotti häntä. Hän vilkaisi olkansa yli, mutta ei nähnyt mitään. Hiljaa hän pyysi miestä viemään hänet takaisin kotiin. Auton sisällä hän sulki silmänsä, ei halunnut katsoa kiiltäviä foliopalloja, tyhjänä odottavia cocktaillaseja ja kuvaruudulla pyörivää diaesitystä hänen valokuvistaan New Yorkista. Hän ei ollut saanut yllättää Kristaa, vaan Krista oli yllättänyt hänet. Ajatukset vaihtuivat itkuksi.

Osa 9 

tiistai 16. elokuuta 2016

Kepeä kipeä kevät, osa 7


Cecilia koputti enää vain muodon vuoksi Kristan huoneen oveen ja astui sisään. Krista ja hänen isänsä Hannu kääntyivät katsomaan Ceciliaa.
- Moi, Krista toivotti ilahtuneen näköisenä.
Cecilia hymyili tytölle, tämä näytti aina yhtä iloiselta hänet nähdessään.
- Hei, Cecilia vastasi ja nyökkäsi myös Hannulle.
- Minä voisin tässä välissä lähteä syömään, Kristan isä totesi ja nousi seisomaan.
Cecilia väisti huoneen seinustalle, kun Hannu käveli ulos. Hän oli huomannut, että lähes aina joku perheenjäsen oli Kristan luona. Heidän lisäkseen hän oli tavannut Kristan mummon ja papan ja kummin.
- Mä tulin sellaiselle pikavisiitille, kun huomenna lähdetään sinne Roomaan, Cecilia totesi istuessaan Kristan sängyn viereen.
- Ai niin, pääsiäinen onkin jo viikonloppuna. Ootko sä ennen käynyt Roomassa?
- Joo, joskus yläasteella perheen kanssa. Mä en tiedä kumpaa odotan enemmän: italialaista jäätelöä vai shoppailua. Noi kyllä sulkee toisensa pois, että pitää valita vain toinen, Cecilia naurahti.

Keväinen auringonvalo siilautui ikkunasta niin että Cecilian oli siirrettävä tuoliaan varjoon. Krista oli unohtunut tuijottamaan ulos.
- Oletko sä matkustanut? Cecilia kysyi saadakseen Kristan palaaman takaisin tähän hetkeen.
- Kun mä ekan kerran paranin tästä, niin käytiin koko perhe Kanarialla, ja siinä on mun ulkomaan matkat. Olisin kyllä halunnut reissata. Mutta niinhän mä halusin niin paljon kaikkea muutakin.
Puristava tunne kuroutui Cecilian kurkkuun. Krista oli kääntänyt jälleen katseensa ulos. Ideanpoikanen iskostui Cecilian päähän ja hän kysyi Kristalta:
- Mihin sä olisit kaikista eniten halunnut matkustaa?
- New Yorkiin, tyttö vastasi hetkeäkään epäröimättä.
- Se on kyllä ihana kaupunki, Cecilia nyökytteli.
- Tietysti sä olet käynyt siellä. Frendit, Sinkkuelämää, Gossip Girl, shoppailumahdollisuudet, ihmiset, Starbucks, Central Park, energia… Onko se sellaista miksi mä sen olen kuvitellut?
Cecilia nyökkäsi, eikä raaskinut sanoa, että Nykki oli vielä jotain paljon enemmän. Mutta hän pitäisi huolen, että Krista saisi maistaa vielä palan isoa omenaa.

- Hei, on mullakin hyviä uutisia. Mun veriarvot on sen verran parantuneet, että mä pääsen ehkä kotiin.
- Vau, tosi mahtavaa! Cecilia huudahti. Hän hymyili yhtä leveästi Kristan kanssa ja kurotti sitten puristamaan tytön hentoa käsivartta.
- Oma sänky ja omat vaatteet, Krista huokaisi.
- Tuuthan sä käymään sitten kotonakin? hän varmisti.
- Tietty. Meidän lento on maanantaina takaisin, mutta tiistaina tai keskiviikkona tuun ehdottomasti. Jos vaan annat teidän osoitteen.
Cecilia näppäili puhelimensa muistiin Kristan osoitteen ja kysyi mitä Krista halusi Roomasta tuliaiseksi.
- Et tuo mitään, tässä on jo tarpeeksi, Krista sanoi ja sipaisi päätään peittävää huivia.
- Eli jätät mulle vapaat kädet. Sekin käy, Cecilia virnisti.
Krista naurahti ja pudisti päätään: - Sä olet mahdoton.
Cecilia vain hymyili takaisin, kyllä hänen matkalaukkuunsa mahtuisi joku pieni juttu Kristalle.
- Meille taitaa kummallekin tulla aika hieno pääsiäinen, hän sanoi.
- Siltä vaikuttaa, Krista hymyili.
- Mämmi vai pasha?
- No iu, ei kumpikaan. Suklaamunat ja yllätykset.
- Ollaan samikset. Tai mun pääsiäisherkku on Mignonit.
- Oi, ne on herkkua. Pitää laittaa äidille viestiä, että ostaa niitä.
- Mä joudun tästä nyt lähtemään. Mun pakkaaminen on siinä vaiheessa, että oon nostanut matkalaukun makkarin lattialle ja toivon, että se olisi mystisesti täyttynyt sillä aikaa, kun mä olen täällä.
- Ehkä sun Dobby on ollut ahkera.
Cecilia rypisti kulmiaan. – Dobby?
- Älä vaan sano, että sä et tiedä Harry Potteria.
- No kyllä mä nyt Harry Potterin tiedän, Cecilia sanoi.
Hänen ilmeensä olivat selvästi käyneet Kristalle tutuiksi, sillä tyttö huokasi: - Sä et siis ole lukenut kirjoja tai katsonut edes leffoja.
- No en.
- Cecilia, Krista torui. – Luet kirjat ja katsot elokuvat, et tule katumaan.
Cecilia nyökkäsi. Häntä ei voisi vähempää kiinnostaa tuollaiset satukirjat, mutta ei hän sitä Kristalle kertoisi.
- Mutta joo, mä lähden pakkaamaan.
- Ota Viisasten kivi lentolukemikseksi.
- Harkitsen asiaa, Cecilia hymähti ja arveli, että Krista viittasi taas siihen noitapoikaan.
- Pidä kivaa Roomassa.
- Toivottavasti sä pääset kotiin. Eli pidä kiva pääsiäinen ja syö paljon Mignoneita.
Cecilia nousi ja kurotti tutusti halaamaan Kristaa ennen lähtöään. Ovella Rasmus tuli häntä vastaan. Ei heidän välejään voinut hyvällä tahdollakaan sanoa lämpimiksi, mutta nykyisin Rasmus oli sen verran leppynyt, että saattoi toisinaan jopa nyökätä Cecilialle. Cecilia liikautti leukaansa pari senttiä Rasmuksen kohdalla ja suuntasi hissien kautta kotiin.

Seuraavana aamuna Cecilia kirosi raskaasti kellon soittoa. Miksi he olivat ottaneet aamulennon Roomaan? Jotenkin se liittyi siihen, että ehtivät olla mahdollisimman paljon ikuisessa kaupungissa, mutta enemmän kuin neljä tuntia yöunta olisi myös ollut kiva. Cecilia alkoi löytää lähtöintoa vasta lentokentällä toisen kahvikupillisen jälkeen Viivin ja Jennyn pulputtaessa innostuneena tulevasta matkasta. Cecilia alkoi osallistua keskusteluun ja istuessaan lentokoneen paikalle 16 B hän oli jo oma itsensä. Sekä Viivi että Jenny olivat käyneet aiemmin Roomassa, joten pakollisia nähtävyyksiä ei tarvinnut kierrellä. Kolmikko oli sopinut menevänsä sinne minne nenä näyttäisi ja käyttävänsä aikansa syömiseen, shoppailuun ja ihan vaan yleiseen rentoiluun. 

Suomen kevääseen verrattuna Rooman kevät tuntui jo ihan kesältä ja Cecilia nautti lämmöstä, kun he kävelivät laukkujaan raahaten ulos lentokentältä. Ihana lämpö muuttui taksissa kuumuudeksi ja Cecilia oli hikinen, janoinen ja ärtynyt, kun taksi viimein pysähtyi heidän hotellinsa eteen.
- Mä haluan ekana suihkuun, hän ilmoitti ystävilleen, kun he jonottivat tiskille suuressa aulassa.
- Mä käyn sitten sun jälkeen, tuntuu kuin olisi saunasta tullut, Viivi vastasi ja leyhytti passilla kasvojaan.
Lopulta edellä asioinut huonosti englantia puhunut mummoryhmä sai huoneensa avaimet ja kolmikko pääsi tekemään sisäänkirjautumisen. Heidän huoneena oli tilava ja ennen kaikkea viileä, Cecilia laski laukkunsa parisängyn viereen ja suuntasi pyyhkeen kanssa kylpyhuoneeseen. Autuaana hän pesi viileällä vedellä pois hikisen matkan jäljet.
- Siistiä, tähän näkyy Pietarinkirkko, Jenny ilmoitti ikkunan edestä, kun Cecilia tuli suihkusta.
Cecilia väisti Viiviä ja meni sitten ikkunaan. Valtava vaalea monumentti kupolikattoineen hehkui sinistä taivasta vasten.
- Aika nättiä, hän nyökkäsi ja palasi matkalaukulleen etsimään sopivia vaatteita ensimmäiselle päivälle.
- Puhuttiin, että lounas voisi olla kova sana alkuun.
- Joo, ehdottomasti ensin ruokaa, Cecilia oli samaa mieltä Jennyn kanssa.
Sujahdus lomamoodiin kävi yllättävän helposti. Taivaallinen äyriäispasta ja pari lasia valkoviiniä kivassa pikkuravintolassa, kuljeskelua kaupungin keskustassa vailla päämäärää, lämpö ja tieto siitä, että sai pari päivää ihan vain olla. Niin, ei se kovin paljoa vaatinut.

Cecilia sai jälleen huomata kuinka aika liikkui eri paikoissa eri tahtia. Tunnit kirjastossa olivat paljon pitempiä kuin päivät Roomassa. Tuntui, että he olivat yhdessä silmänräpäyksessä siirtyneet ensimmäiseltä lounaalta loman viimeiseen illalliseen.
- Täydelliselle irtiotolle, Viivi sanoi ja nosti lasiaan.
Cecilian ja Jennyn oli helppo yhtyä maljannostoon.
- Tämä tuli niin tarpeeseen.
- Vaikka et saa matkalaukkua kiinni, Viivi nauroi.
- No mä vähän innostuin Via del Corsolla.
- Ja Piazza di Spagnalla.
- Ja Via Condottilla, Jenny täydensi Cecilian luottokorttia verottaneen trion.
- Kokeillaan, että te istutte laukun päällä ja mä yritän saada vetoketjun kiinni.
- Pitää syödä sitten kunnolla, että varmasti painetaan tarpeeksi, Viivi mutisi ja keskittyi lukemaan ruokalistaa.
Cecilia laski katseensa menuun ja mietti mikä ruoka oli jäänyt lomalla vielä kokeilematta. Jenny oli valinnut illallispaikaksi kahden Michelin-tähden ravintolan lähellä Tiber-jokea.
- Olisiko tuo kahdeksan ruokalajin maistelumenu sopiva päätös lomalle? Cecilia katsoi ruokalistan yli ystäviään.
- Kannatetaan, näistä herkuista lukiessa iskee valinnanvaikeus, Jenny, porukan kulinaristi, myöntyi, eikä Viivikään esittänyt vastaväitteitä.

Ruoka oli taivaallista, Cecilia myönsi  jo maistaessaan toista ruokalajia: osteria vesimelonin kera. Hyvä ruoka, aina täysi viinilasi ja samalla aaltopituudella käyty keskustelu saivat Cecilian rentoutumaan. Niin täydellisesti, että kun hän huomasi miehen katseen salin reunalta, hän ei panikoinut tai vetäytynyt kuoreensa, vaan kävi uteliaaksi. Miehen katse ei ollut limaisen tungetteleva, kuten niin monella muulla roomalaisella miehellä, vaan se oli kohtelias, vähän jopa ujo.

Cecilia kuunteli puolella korvalla ystävien jutustelua, söi ruokaansa täysin tietoisena miehestä ja pienen hetken kuluttua vilkaisi oikeaan suuntaan. Samaan aikaan mies kohotti katseensa Cecilian silmiin. Cecilia kallisti hieman päätään ja arvioi miestä. Hän oli komea, olisi helposti käynyt italialaisesta mallista. Tämän seurassa oli kaksi vanhempaa miestä, mutta heitä Cecilia ei sen tarkemmin noteerannut. Hän käänsi katseensa hetkeksi lautaselle. Otti valkoviinilasin käteensä, siemaisi viiniä ja katsoi lasin reunan yli miestä. Cecilia laski lasin alas, hymyili varovasti ja käänsi katseensa pois.

Silmäpeli jatkui läpi aterian. Cecilian olo oli kevyt ja kupliva, hän nautti tilanteesta. Ei pysähtynyt miettimään tai analysoimaan, vaan oli hetkessä kiinni. Seitsemännen ruokalajin jälkeen hän alkoi miettiä mitä tekisi. Tai tekisikö mitään. Lähtisi ystävien kanssa hotelliin nukkumaan vai tarjoaisi miehelle mahdollisuuden tulla juttusille? Ja sitten…? Jännittynyt kutina värisi jossain vatsanpohjassa. Oi kyllä.
- Nyt pidätte katseet tiukasti toisissanne, Cecilia sanoi, ja Viivi ja Jenny kääntyivät katsomaan häntä.
- Ei kun katselette nyt vaan toisianne tai lautasia tai jotain sellaista. Tuolla seinän vierustalla istuu eräs mies, joka vaikuttaa aika mielenkiintoiselta tapaukselta.
- Hallelujaa, vihdoinkin, Viivi huokaisi.
- No niinpä, Cecilia sanoi ja esti ajatustensa ryntäämisen yhtään mihinkään muuhun kuin tähän hetkeen.
- Mitä mä teen?
- Miten niin mitä teet?
- No en kai mä voi vaan rynnätä tuonne ja… Cecilia jäi hakemaan sanoja aikeilleen.
- Et, mutta sun pitää järkätä tilaisuus sille lähentyä. Mitä se tekee?
- Juo kahvia.
- Eli lähtee kohta.
- Katso sitä pitkään ja lähdet sitten käymään vessassa, ehkä se seuraa sinua ja voit eteisessä sanoa jotain, jos se ei saa suutaan auki.
Cecilia henkäisi ja tiesi Viivin olevan oikeassa. Hän ei voinut vain istua ja odottaa, että mies lähtisi.
- Kokeile ensin tuota, mä olisin ehdottanut punaviinin kaatamista sen syliin, Jenny virnisti.
Cecilia tavoitti miehen katseen, hymyili ja nousi ylös pöydästä. Ryhdikkäänä, mutta hermostuneena hän kulki salin läpi korot kopisten ja toivoi miehen seuraavan.

Askeleita ei kuitenkaan kuulunut hänen jäljessään ja pettyneenä hän astui vessaan. Cecilia pysähtyi peilin eteen ja korjaili huulipunansa takaisin täydelliseksi. Sen enempää hän ei halunnut vessassa hengailla, joten hän palasi aulaan. Sydän jätti yhden lyönnin väliin, kun mies seisoi odottamassa. Cecilia seisahtui, eikä voinut ihan varmaksi uskoa tilannetta.
- Hei, mies sanoi pehmeästi.
- Hei, Cecilia vastasi ja tajusi kuulostavansa hermostuneelta.
- Haluaisitko sinä ja ystäväsi liittyä seuraani lasilliselle? Tuossa vieressä on kiva pieni baari ja olisi mukava tutustua paremmin, ujo hymy oli saada Cecilian sulamaan.
- Se olisi mukavaa, Cecilia vastasi kohteliaasti.
- Hienoa, mies henkäisi helpottuneena. Tajusi selvästi innostuneisuutensa ja virnisti hurmaavasti.
- Minä hankkiudun eroon asiakkaistani ja odotan teitä aulassa. Teillä näyttää olevan ateria vielä kesken.
Cecilia pystyi enää nyökkäämään. Katse heidän välillään venyi, kunnes mies liikahti.
- Täytyy mennä, ennen kuin he alkavat ihmetellä mihin jäin.
- Nähdään, Cecilia kiiruhti sanomaan. Odotti, että mies katosi salin puolelle ja lähti perässä.
- No? Jenny ja Viivi henkäisivät yhtä aikaa, kun hän palasi istumaan.
- Hän kutsui meidät lasilliselle viereiseen baariin. Odottaa meitä aulassa, tai minua, teillä on kiire nukkumaan tai jotain.
- Oletko varma?
- Sataprosenttisesti, Cecilia vastasi ja kävi malttamattomasti jälkiruokansa kimppuun. Mitä nopeammin hän saisi lusikoitua mauttomaksi muuttuneen punaherukkagranitan sitä nopeammin hän pääsisi tutustumaan tuohon mieheen.

Matteoon. Mies esittäytyi heti ravintolan ulkopuolella Cecilialle ja tämän ystäville. Viivi ja Jenny vetosivat väsymykseen, ja Cecilia jäi Matteon kanssa kahdestaan.
- Mistä olet kotoisin? Matteo kysyi, kun he lähtivät kävelemään kohti miehen mainostamaa baaria.
- Suomesta.
- Suomi, kaukana pohjoisessa. Mikä toi sinut Roomaan? Business or pleasure?
- Pleasure, Cecilia kätki hymynsä. Matka saattaisi muuttua pelkästä huvista nautinnoksi vielä tänä yönä. Pelkkä ajatus ajoi vatsanpohjan värinän uusille kierroksille.
- Tulin viettämään ystävieni kanssa pääsiäislomaa opiskelukiireiden keskellä.
- Ah, mitä opiskelet?
Keskustelu Matteon kanssa oli luontevaa ja mukavaa. Baari oli pieni ja intiimi, viini juotavaa ja heidän välillään hiljalleen kasvava jännite oli melkein liikaa Cecilialle.
- Missä teidän hotellinne oli? Lähden varmistamaan, että pääset varmasti perille, Matteo sanoi.
Hemmetin herrasmies, Cecilia tuskaili mielessään ja päätti olla rohkea.
- Tai sitten voisit tarjota minulle yömyssyn kotonasi.
Leikkisä hymynkare kuoli Matteon suupielestä, hän nojasi vähän lähemmäksi, niin että Cecilia juopui entisestään hänen tuoksustaan.
- Oletko varma?
Cecilia nyökkäsi ja tarttui ojennettuun käteen.

Yö oli lämmin, Matteon käsi hänen kädessään kuuma ja Cecilia toivoi joka askeleella heidän olevan jo perillä. Lopulta Matteo johdatti hänet pieneen yksiöön, tarjosi viskilasin, jonka Cecilia laski pöydälle ensimmäisen siemauksen jälkeen. Hän halusi päänsä täyteen aivan jostain muusta kuin alkoholista.
Kevyt ja tunnusteleva suudelma vaihtui nopeasti kuumaksi ahmimiseksi, vaatteita riuhdottiin pois ja kompastellen he saavuttivat sängyn. Vieläkään Cecilia ei ajatellut, hän keskittyi lämpimään ihoon, kiinteisiin lihaksiin, suudelmiin, kosketuksiin ja ahnaaseen himoon.

- Minun pitäisi lähteä, Cecilia mutisi pitkän, pitkän ajan kuluttua.
- Jää yöksi.
- Voi kun voisinkin, mutta lento lähtee aamulla ja minulla on pakkaaminen vielä kesken ja… Voit varmaan soittaa taksin, Cecilia selitti ja alkoi kammeta itseään ylös.
- Minä lähden saattamaan.
- Ei sinun tarvitse.
- Älä luule, että päästän sinua yksin yöhön, Matteo mutisi ja veti Cecilian taksiin itseään vasten.
- Meidän täytyy sitten lähteä.
- Ihan kohta, Matteo kuiskasi hänen korvaansa ja liikahti niin, että Cecilia unohti kiireensä.
Lopulta he pääsivät ulos asunnosta, eikä Cecilia voinut hymylleen mitään. Hän ei liioin välittänyt tippaakaan mitä taksikuski ajatteli, kun he suutelivat koko matkan hotellille. Matteo nousi saattamaan hänet hisseille asti.
Ei puheita yhteistietojen vaihdosta tai lupauksia tulevasta. Heidän välilleen jäi yhteisymmärrystä täynnä oleva hymy ja pitkä suudelma ennen kuin Cecilia perääntyi hissiin. Hän katsoi kuvajaistaan koko matkan kahdeksanteen kerrokseen ja hymyili. Hän näytti saaneelta. Tyydytetyltä ja tyytyväiseltä. Cecilia oli onnellinen. Erityisesti siksi, että yön jälkeen hänestä ei tuntunut siltä, että hän olisi pettänyt yhtään ketään. Hän alkoi vapautua itse takomistaan kahleista.

Osa 8