Lopulta Cecilian oli annettava periksi. Hänen suruaan ei helpottanut shoppailu, syöminen, juominen, kavereiden kanssa hengailu tai vaahtokylvyt, vain aika auttaisi. Cecilia hidasti tahtiaan. Hän muisteli kokemiaan yhteisiä hetkiä Kristan kanssa. Teki pitkiä lenkkejä miettien elämää ja kuolemaa, mutta tästä hän ei päässyt minkäänlaiseen selvyyteen. Kuolema oli yhtä käsittämätöntä asia kuin ääretön lukion pitkän matematiikan tunneilla. Meni viikko, toinen ja kolmaskin, kun Cecilia viimein suostui lähtemään tyttöjen kanssa ulos. Tuulettuminen saattaisi tehdä hyvää, hän oli illat istunut kotona, tuijottanut joko televisiota tai ikkunasta ulos. Tenteistä hän oli suoriutunut vain sinnepäin ja piti käsiään kyynärpäitä myöten ristissä, että pääsisi läpi. Kristan kuoleman takia opiskelukin tuntui jäävän varjoon.
Tänään hän yrittäisi unohtaa kaiken, Cecilia lupasi
itselleen ja keskittyi aukaisemaan samppanjapullon korkkia suojaavaa foliota.
Olohuoneesta kuului tyttöjen iloinen jutustelu ja hänen pitäisi ihan kohta
liittyä seuraan. Keskittyneesti hän nitkutti pullon korkin pois paikoiltaan
vaimean poksahduksen saattelemana. Cecilia kaatoi kalpeankeltaista kuplajuomaa
korkeisiin laseihin ja kun viisi lasia oli täynnä, hän otti tarjottimen ja vei
sen olohuoneeseen.
- Hauskalle illalle, Cecilia pakotti hymyn kasvoilleen ja
tarjosi ystävilleen aloitusmaljan iltaan. Toiveikkaasti Cecilia kohotti lasin
huulilleen ja toivoi toivotuksen tepsivän myös häneen.
Etkot sujuivat tutulla kaavalla, kuohuvaa ja shotteja,
musiikkia ja jutustelua. Kun aika oli melkein huomisessa, viisikko viimeisteli
hiukset ja huulet, nousi huikean korkeisiin korkoihin ja lähti lyhyelle
matkalle kohti Showroomia, heidän vakiopaikkaansa.
Matkalla Cecilian katse
kiinnittyi jalkakäytävällä istuvaan poikaan. Hän oli jo kiiruhtamassa inhoten
mokoman juopon ohi, kun hänellä sytytti. Varovasti hän meni vähän lähemmäksi ja
kysyi varovasti:
- Rasmus?
Poika örähti ja katsoi hänen suuntaansa, tai ainakin yritti,
mutta pää oli sillä hetkellä liian raskas nostettavaksi. Cecilia tosin oli
nähnyt tarpeeksi ollakseen varma, että tuo todellakin oli Rasmus.
- Cecilia, Viivi huudahti huolestuneena. Ystävät seisoivat
rivissä muutaman auton päässä.
- Menkää vaan, mä tuun kohta, Cecilia huikkasi ja heilautti
huolettomasti kättään. Vaikka Rasmus ei ollut ikinä ollut hänelle ystävällinen,
ei hän voisi jättää poikaa makaamaan keskelle katua.
Viivi ja muut epäröivät hetken, mutta kääntyivät sitten ja
lähtivät jatkamaan matkaa.
- Rasmus hei, onko sun kaverit missä?
Vastaus oli epämääräinen ynähdys, joka saattoi tarkoitta
mitä vain Mäkistä kehotukseen painua helvettiin.
- Jos mä soitan sulle taksin niin pääset kotiin, Cecilia
ehdotti.
- Mä en mene kotiin, Rasmus ilmoitti yllättävän selvästi.
Ehkä tämä ei niin humalassa ollutkaan.
- No voinko mä soittaa jollekin sun kaverille, että tulevat
huolehtimaan susta.
Nyt Rasmus oli jälleen hiljaa ja katsoi harmaata asvalttia.
- En mä voi sua tähänkään jättää, Cecilia sanoi anovasti.
Yllättyi itsekin äänensävyään, normaalisti hän vain käski.
- Ehkä mä haluan jäädä just tähän.
Cecilia katsoi turhautuneena ohikulkevia ihmisiä ja autoja.
Miksi ihmeessä hän oli edes kiinnittänyt huomiota poikaan? Kai tämä saisi
sammua kadulle ja jäätyä kevätyössä kuoliaaksi, tai tukehtua omaan
oksennukseensa, jos sitä niin kovasti halusi. Cecilia kuitenkin muisti Kristan.
Ja Leenan hauraan ilmeen, kun tämä oli menettänyt yhden lapsensa, hän ei
antaisi toiselle tapahtua nyt mitään pahaa.
- Alahan nousta, mä soitan meille taksin.
- Jätä mut rauhaan.
- Turpa kiinni, Cecilia ärähti turhautuneena, hän alkoi
löytää oman äänensä takaisin.
Hän kaivoi kännykkänsä esiin ja valitsi taksikeskuksen
numeron, tolppa ei olisi kaukana, mutta Rasmus ei pystynyt tuossa kunnossa
kävelemään edes sitä matkaa. Cecilia tilasi taksin ja naputteli tyttöjen Whatsapp-ryhmään
viestin, että viipyisi oletettua kauemmin.
Kuten Cecilia oli olettanutkin, taksi pysähtyi heidän
eteensä todella nopeasti.
- Ylös. Nyt, Cecilia sanoi äänellä, joka ei jättänyt sijaa
väitteille.
Hänen hämmennyksekseen Rasmus kapusi pystyyn. Seisoi huojuen
paikoillaan, vältteli hänen katsettaan. Housut roikkuivat ja takki oli päällä
miten sattuu, poika näytti todella reppanalta.
Cecilia aukaisi takapenkin oven ja ohjasi Rasmusta istumaan.
Kiitoksena tästä Cecilia ehti ohikiitävän hetken pelätä, että Rasmus
horjahduksellaan saisi heidät molemmat kumoon. Viimein poika oli turvallisesti
takapenkillä.
- Mikä se teidän osoite oli? Cecilia kysyi Rasmukselta.
Kuljettaja oli kääntynyt katsomaan heitä selvästi arvioiden.
- Mä en mene kotiin, Rasmus sanoi yhtä painokkaasti kuin
Cecilia äsken ylösnousukomennuksensa.
- Hei, minä en tuossa kunnossa ota ketään kyytiin. Oksentaa
kohta penkit ja lattiat, kuljettaja puuttui puheeseen.
- Hän on jo kyydissä, Cecilia sanoi hyisesti.
- Ja yhtä nopeasti pääsee sieltä poiskin, kuski vastasi.
Cecilia katsoi ärtyneenä keski-ikäistä mieskuljettajaa. Että
pitikin sattua mokoma jäärä kohdalle.
- Rasmus ei oksenna, ethän?
Poika ei vastannut mitään, mutta ilme ei luvannut vatsan
sisällön pysyvän sisällä enää kovin pitkään.
- Okei, ylös nyt, kuski käskytti kiihtyen.
Rasmus alkoi könytä pystyyn, mutta hätäisesti Cecilia painoi
hänet takaisin istumaan.
- Jos mä tuun kyytiin ja heität meidät mun luo.
- Tuo oksentaa ihan justiinsa.
- No kaasu pohjaan, että ehditään perille ennen sitä,
Cecilia tuumasi ja istui etupenkille antaen samalla osoitteensa.
Kuski aukaisi suunsa vastalauseeseen. Sitä ei kuitenkaan
tullut, vaan hän laittoi vilkun vasemmalle ja sulautui liikenteen joukkoon.
Parissa minuutissa he olivat Cecilian kotiovella. Normaalisti Cecilia jätti
tippiä, mutta tuolle urpolle hän ei halunnut antaa yhtään ylimääräistä, joten
hän kaivoi iltalaukustaan kortin maksuvälineeksi.
- Pojan on viisainta mennä jo pihalle, kuski huomautti, kun
otti kortin vastaan.
Rasmus hamusi ovenkahvaa ja siirtyi ulos. Cecilia piti
katseensa pojassa ja toivoi, että tämä ei lähtisi toikkaroimaan mihinkään.
- Oikein paljon kiitoksia, Cecilia sanoi ivallisesti, kun
nousi ylös Volvosta.
Katu oli hiljainen, keltaisissa valoissa Cecilia katseli
Rasmusta, joka ei edelleenkään suostunut katsomaan häntä. Tuuli oli yltynyt ja
Cecilia kietoi nahkatakkia ympärilleen.
- Kenelle me soitetaan?
Rasmus pysyi hiljaa, huojui vain paikoillaan. Cecilia
huokaisi, ensimmäistä kertaa hän oli elämässään lapsenvahtina. Ja jos meno
olisi tällaista, kerta olisi myös viimeinen.
- Mennään nyt edes sisälle, ettei jäädytä, Cecilia antoi
periksi.
Siihen Rasmuskin suostui ja seurasi häntä sisälle hissiin ja
Cecilian asuntoon. Poika potkaisi kengät pois eteisessä ja tiputti takkinsa
lattialle, ohuen takin alla oli pelkkä t-paita ja poika selvästi tärisi.
- Täällä on olohuone, Cecilia ohjasi Rasmuksen edellään.
Poika meni sohvalle istumaan, Cecilia jäi epävarmana
ovensuuhun.
- Mitäs sitten? Cecilia mietti puoliääneen.
- Onko sulla jotain juomista?
- Mä voisin keittää teetä, kaakaota tai kahvia, jotain
lämmintä.
Rasmus tuhahti ylimielisesti.
- Viinaa mä tarkoitin.
- Etköhän sä ole saanut jo tarpeeksi yhdelle illalle,
Cecilia napautti takaisin.
Rasmus nojasi polviinsa ja tuijotti lattiaan, hän mutisi
jotain.
- Mitä?
- En lähellekään tarpeeksi. Mä muistan edelleen, Rasmus
sanoi vähän kovemmalla äänellä. Äänellä, joka oli niin täynnä tuskaa, että Cecilia
värähti.
- Jos me kuitenkin soitettaisiin sun äidille tai isälle, hän
ehdotti.
Hän halusi saada tuon ruhjotun linnunpojan pois kodistaan,
jonkun toisen vastuulle. Jonkun joka osaisi auttaa ja saada tämän äänen taas
normaaliksi.
- Hautajaiset oli tänään. Mä en mene kotiin. Nyt Rasmuksen
ääni sortui nyyhkäykseen, eikä Cecilialla ollut aavistustakaan mitä hän olisi
voinut sanoa. Hiljaisena hän haki keittiöstä punaviinipullon ja kaksi lasia.
Hän laski kantamuksensa sohvapöydälle, istui Rasmuksen viereen ja hiljaisena
kaatoi lasit täyteen. Alkoholi ei tietenkään ollut ratkaisu, mutta juuri nyt se
oli ainut puudutuskeino, minkä Cecilia keksi itselleen ja Rasmukselle.
- Millaiset ne oli? Cecilia viimein uskaltautui kysymään.
Hän yritti miettiä päivää: kaunista, aurinkoista ja keväistä. Hieno päivä
Kristan jäähyväisille, kun ne kerta oli pakko jättää.
- Helvetin ahdistavat, Rasmus huokasi ja kurottautui pulloa
kohden.
Cecilia pysyi hiljaa ja se sai Rasmuksen puhumaan. Enemmän
kuitenkin käsilleen ja lasille, joka oli jälleen täynnä.
- Mä olin kantamassa arkkua. Isä ja äiti sanoi, että ei mun
tartte, mutta mä halusin.
Rasmus joi lisää viiniä.
- Minä ja isä, molemmat papat, Kristan kummisetä ja meidän
eno. Krista painoi lopussa alle 50 kiloa, mutta silti tuo oli raskainta mitä mä
olen ikinä joutunut kantamaan.
Cecilia siemaisi viiniä. Se olo, jota hän oli paennut
viimeiset viikot palasi hyökyen hänen ylitseen, mutta hän tajusi kirkkaasti,
että hänen tuntemuksensa eivät olleet mitään verrattuna Rasmuksen taakkaan.
- Mä en ole ennen tajunnutkaan kuinka paljon urkumusiikkia
voi vihata. Kitara ja piano on kauniita, sello ja viulu surullisia, mutta urut
on täynnä tuskaa. Kun me kannettiin Krista ulos, soi se “Maankorvessa kulkevi”
ja samalla kuulin kuinka äiti huusi...
Rasmus hiljeni jälleen, ja Cecilia nousi. Hiljaisena hän haki
vessasta paketin nenäliinoja ja asetti ne sohvapöydälle. Samalla hän täytti
molempien lasit uudelleen. Rasmus kurotti nenäliinan ja niisti äänekkäästi.
- Mä en muista sanaakaan papin jorinoista. Yritin kai
blokata kaikki puheet vihreistä niityistä ja lepäämisestä. Istuin eturivissä ja
tuijotin kenkiäni. Mä en perkele voinut edes katsoa sitä arkkua. Kuulin vain
kuinka ihan jokainen itki, kappelissa ne äänet vielä jotenkin tulee ihan
erilailla ihon alle. Ja sitten kun ihmiset yrittivät lukea niitä tekstejä
kukkavihkoista, eihän siitä mitään tullut. Ennen hautajaisia mä ajattelin, että
kunhan vaan selviän niistä, niin kyllä tämä tästä. Mutta nyt mä en ole yhtään
varma. Mä vaan haluaisin… Mun siskon takaisin.
Nyt Cecilia ei voinut enää kuunnella mitään tekemättömänä
Rasmuksen itkua, varovasti hän kosketti pojan olkaa ja vain jätti kätensä
siihen. Rasmus ei välittänyt hänen kosketuksestaan, oli uponnut jonnekin, minne
Cecilialla ei ollut asiaa. Hän olisi tarvinnut nenäliinan, mutta ei pystynyt
siitä asennosta kurkottamaan sohvapöydälle, joten Cecilia kuivasi kyyneleitään
käsiin ja käsiä farkkuihin. Kunpa hän ei olisi joutunut kuuntelemaan äskeistä.
- Sori, Rasmus mutisi, kun sai itsensä viimein hallintaan.
- Älä pyytele anteeksi. Ei kenenkään pitäisi
joutua kohtaamaan tällaista. Eikä Kristan kaltaiset saisi ikinä kärsiä noin,
Cecilia sanoi matalalla äänellä.
- Mutta kellepä valitat, Rasmus hymähti katkerasti.
Cecilia nyökkäsi. Ei elämää voinut haastaa oikeuteen.
- Miten sun vanhemmat? hän kysyi varovasti. Sitä hän oli
miettinyt menneinä viikkoina, muisti edelleen kuinka muuttuneelta Leena oli
näyttänyt.
- Isä aikoo kai tappaa itsensä työllä ja äiti varmaan
suremalla. Koti on nykyisin niin hiljainen, ei tunnu kodilta ollenkaan ja me
kolme vaan väistellään toisiamme.
Rasmus vaikeni, kurotti kohti pulloa ja sai vielä lasinsa
puolilleen.
- Vittu, tämäkin saisi alkaa vaikuttaa kunnolla. Mä harvoin
juon ja tänään en oo syönyt juuri mitään, mutta ei.
Cecilia kuuli sammalluksen Rasmuksen äänessä, mutta ei
sanonut mitään. Jos hän olisi Rasmuksen kengissä, hänkin yrittäisi kaikkensa
päästäkseen unohdukseen. Hän nousi ja haki kaapista pullon tequilaa ja kaksi
shottilasia.
- Ethän sitten tee tästä tapaa? Cecilia varmisti, kun ojensi
Rasmukselle ensimmäisen shotin.
Hän pudisti päätään kieltävästi, eikä vain toivottavasti
saadakseen drinkin, Cecilia mietti.
- Mullakin on ikävä Kristaa, Cecilia sanoi hiljaisena, kun
ensimmäiset shotit olivat menneet alas irvistysten kera.
- Mikä tää teidän juttu oikein oli? Rasmus kysyi. Yllättävän
kiinnostuneena.
Ensimmäistä kertaa illan aikana Rasmus katsoi häntä.
Cecilian puhelin alkoi soida, jossain eteisessä. Hetken hän mietti, että
jättäisi sen vain soimaan, mutta muisti sitten ystävänsä. Huokaisten hän nousi
ja käveli eteiseen. Soittaja oli Heidi, Cecilia kuuli taustalta yökerhon melun
vaimeana ja naisten ääniä.
- Missä sä oot?
- Kotona.
- Me oltiin niin huolissaan, kun sä et vastannut viesteihin.
- Joo, sori. Mulle tuli vähän outo olo, ja olin just menossa
nukkumaan. Pitäkää te kivaa ja katsotaan joskus uusiksi, Cecilia sanoi ja
katkaisi puhelun. Samalla hän tuli vilkaisseeksi näyttöä ja huomasi uusia
Whatsapp- viestejä. Hän vielä kirjoitti heidän ryhmäänsä kaiken olevan okei.
Cecilia palasi sohvalle ja huomasi Rasmuksen kaatavan uusia
shotteja.
- Mä en sitten kestä näitä kovin montaa, Cecilia vastasi.
- Sä et vastannut mulle.
- En niin. Kun en mä itsekään oikein tiedä. Aluksi mua
hävetti ihan hirveästi. Kun näin Kristan, se meidän pieni episodi nousi
mieleen. Mutta Krista oli niin välitön ja utelias ja kyllähän mua säälitti sen
tilanne. Mutta meillä oli oikeasti kivoja keskusteluja muodista ja muusta.
- Oli siinä muutakin, Rasmus sanoi. Cecilia tiesi, että
Rasmus oli oikeassa ja tiesi myös, että poika tiesi sen.
Hän huljautti viinan alas kurkustaan ja mietti hetken,
selvin päin hän olisi varmasti jättänyt sanomatta, mutta tässä ja nyt, hän
aukaisi suunsa:
- Mua lämmitti Kristan ihailu. Kaikki mitä mä tein tai
omistin, oli sen mielestä siisteintä ikinä. Ja samalla musta oli kivaa olla
vähän niinku hyvä haltijakummi.
Rasmus nyökkäsi.
- Noin ääneen sanottuna se kuulostaa tyhmältä.
- Ei sillä ole väliä mitkä sun motiivit oli. Krista oli tosi
onnellinen sun käynneistä ja sehän on tärkeintä. Me- Rasmus rykäisi.
- Me haudattiin Krista, niin että se sun antaman huivi oli
Kristan päässä. Se oli tosi iso juttu sille, vaikka mä en noista merkkituotteista
mitään tajuakaan.
Sanat upposivat pienellä viiveellä Cecilian tajuntaan. Hän
näki mielessään kalpean Kristan silmät kiinni, arkussa, vaaleanpunainen Louis
Vuitton hänen päänsä ympärillä. Seuraavaksi tulivat jälleen kyyneleet.
- Ei hitto, tästä tuu mitään, Cecilia vaikersi. - Mä en
tajua miten sä kestät.
- Kyllä musta aika usein tuntuu, että en mä kestäkään. Sitä
ehti taas tottua siihen sairaalaelämään. Tai siis siihen, että Krista on
siellä, ja senhän piti päästä kotiinkin, mutta sitten kaikki romahti. Mä en oo
ikinä pelännyt niin paljon kuin siellä teholla. Ei voinut muuta kuin olla siinä sängyn vieressä
ja seurata vuoroin Kristan hengitystä ja vuoroin niitä monitoreja. Ja sitä vain
toivoi, niin paljon, että hän vielä heräisi. Mutta Krista ei herännyt, me vaan
herättiin yksi yö puhelinsoittoon. Äiti oli siellä, kun se tapahtui.
Rasmus eteni sanoissaan takellellen, välillä ääni murtuen,
hän hamusi sekä nenäliinoja että tequilaa, mitä vain mikä helpottaisi oloa.
- Ja nyt mulla ei ole enää siskoa.
Lause oli karu ja totta, ja Cecilia muistaisi sen ikänsä. Se
millä äänellä se oli sanottu, kuinka pohjaton lannistuminen toteamuksen takana
oli ja kuinka se naarmutti hänenkin sydäntään.
- Mun pitää käydä vessassa, Rasmus mutisi.
- Eteiseen ja oikealle, Cecilia neuvoi.
Sohva notkahti, kun Rasmus nujusi seisomaan. Horjahdellen
hän lähti kohti eteistä, ja Cecilia kietoi kädet polviensa ympärille. Hän
katsoi pöydällä olevaa pulloa. Hän päätti odottaa Rasmusta ennen santsaamista,
viis välitti aikomuksen viisaudesta, vaikka päässä jo humisi.
Rasmus palasi vaiteliaana, hän haukotteli, kun istui
Cecilian viereen.
- Vieläkö? Cecilia kysyi ja nyökkäsi pulloa kohden.
- Kaada vaan.
Rasmus oli saanut vessassa itsensä taas muurien taa piiloon.
Cecilia huomasi heti tutun torjuvan ilmeen ja oikeastaan koko asennon. Hän otti
lasin vastaan hiljaisena ja kumosi sen. Cecilia jäi tuijottamaan omaansa. Häntä
epäilytti pitäisikö sittenkin jättää tämä väliin, näin monta tequilaa johti
varmasti oksentamiseen, eikä häntä huvittanut viettää vessassa yötä ja huomista
päivää. Hän tuijotti kultaista nestettä, pyöritteli hitaasti lasia kädessään ja
mietti mistä uskaltaisi puhua, tai uskaltaisiko mistään. Cecilia havahtui
ajatuksistaan äkilliseen korahdukseen. Hän kääntyi katsomaan Rasmusta, joka
resotti rennosti sohvalla, pää selkänojaan painuneena, suu auki ja täydessä
unessa. Cecilia katsoi hetken nukkuvaa Rasmusta, joka nyt näytti kovin
nuorelta. Varovasti hän otti tyhjän lasin pois tämän kädestä ja nousi itse
ylös.
- Rasmus hei, Cecilia kutsui ja herätti Rasmuksen. - Käy
vaan tähän pitkäkseen.
Tämä ei avannut silmiään, ainoastaan hengityksestä saattoi
päätellä, että hän oli hereillä tai ainakin puolittain hereillä. Mitään
sanomatta hän nosti jalkansa sohvalle ja laski päänsä tyynylle. Cecilia laski
viltin tämän päälle ja lähti itse vessaan. Siellä hän kohtasi peilikuvan, joka
olisi kuulunut enemmän pandalle kuin ihmiselle. Väsyneenä hän alkoi pestä pois
itkettyjä meikkejä ja valmistautua yöpuulle.
Cecilia heräsi hitaasti uuteen päivään. Hänen teki mieli
voihkaista, sillä olo oli joskus ollut parempikin. Sitä ne illat Showroomissa
teettivät… Mutta hetkinen, ei hän ollut ehtinyt koko baariin. Hän oli löytänyt
Rasmuksen kadulta ja sitten he olivat… Juoneet pullon viiniä ja tequilaa,
ilmankos hänen olonsa oli näin nuutunut. Huokaisten Cecilia nousi ylös, parempi
käydä tarkistamassa Rasmuksen tilanne, sillä tämä oli ollut paljon häntä
huonommassa hapessa. Cecilia tassutteli makuuhuoneesta olkkariin, mutta ei löytänyt
sieltä ketään. Nopeasti hän kävi läpi keittiön ja kylpyhuoneen, mutta Rasmus
oli lähtenyt. Hämmentyneenä hän istui sohvalle. Viime yön tapahtumat olivat
suunnilleen muistissa. Hyvä luoja, kuinka he olivat itkeneet. Ehkä Rasmusta oli
hävettänyt se. Tai ehkä tämä oli palannut oletukseen, että hän oli se leuhka
kusipää. Enää Cecilia ei osannut inhota Rasmusta, ei kun hän oli viime yönä
nähnyt kuinka hajalla poika oli. Cecilia tuijotti sinistä taivasta ja mietti
apeana voisiko niin pienistä palasista enää saada mitään kokoon.