Cecilia katsoi sängyn vieressä retkottavaa avonaista matkalaukkua. Hänen pitäisi purkaa sen sisältö: heittää likaiset vaatteet koneeseen, viedä kosmetiikka omaan kaappiinsa ja tutkia ensimmäisen kerran mitä oli tullut ostettua. Mutta hän halusi vielä hetken olla lomatunnelmissa. Ilman pakkoa tehdä mitään. Hän oli lähes hykerrellyt koko kotimatkan. Yö Matteon kanssa oli ollut kirsikka… Tarkemmin ajateltu, yö Matteon kanssa oli kakku, loma Roomassa se kirsikka. Loistava seksi oli auttanut toipumisessa paremmin kuin ajattelemattomuus, keskustelut ystävien kanssa, itku tai alkoholi. Ensimmäistä kertaa eron jälkeen Cecilia oli varma, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi.
Matkalaukku ei kuitenkaan häipynyt näkymättömiin, joten
Cecilia siirtyi olohuoneeseen. Sohvapöydällä nököttivät tenttikirjat kovin
odottavan näköisinä, ehkä jopa syyllistävinä. Cecilia istui ja yritti katsoa
muualle, mutta ei onnistunut. Oli todettava, että loma oli ohi ja hänen
täytyisi nyt joko tyhjentää matkalaukku tai tarttua tenttikirjaan. Haluatko
kuolla hirttämiseen vai ampumiseen? Cecilia huokasi. Sitten hän muisti Kristan
ja tälle suunnittelemansa yllätyksen. Tyytyväisenä Cecilia kurotti hopeisen
läppärin syliinsä, nyt hänellä oli oikeasti tärkeämpää tekemistä kuin siivoaminen
tai lukeminen. Oli järjestettävä Kristalle tämän elämänsä mahtavin
yllätys. Aurinko oli laskenut, kun Cecilia laski läppärin takaisin pöydälle.
Nyt kaikki olisi järjestyksessä, seuraavaksi hän ottaisi työn alle sen
matkalaukun. Makuuhuoneessa Cecilia sai huomata, että Doppi-tonttu ei ollut
hoitanut tehtäviään. Illalla hän käpertyi sänkyyn tenttikirjan kanssa ja
herkutteli ajatuksella Kristan ilmeestä, kun hän menisi huomenna hakemaan
tyttöä. Tyytyväisenä hän nukahti, avoin kirja käsissään ja heräsi keskellä yötä
kolahdukseen, kun opus putosi lattialle. Unenpöpperössä Cecilia vain kurotti
yöpöydän lampun sammuksiin ja jatkoi uniaan kylkeä kääntäen.
Seuraavana päivänä Cecilian olo oli kuin silloin joskus
lapsena jouluaattona, kun odotti pukin tuloa. Minuutit matoivat hitaasti
eteenpäin, eivätkä suostuneet rientämään, vaikka Cecilia kuinka tuijotti
äkäisenä Korsin kellon viisareita. Oikeushistorian luento oli tutun tahmea,
mutta Cecilia yritti kuunnella ja pakottaa ajatuksen voimalla viisareita kulkemaan
nopeammin. Lopulta päivä yliopistolla oli ohi, ja Cecilia suuntasi kotiinsa
listaten mielessään mitä hänen pitäisi vielä tehdä ennen kuin häntä tultaisiin
hakemaan sairaalalle. Käydä kaupassa ja vaihtaa vaatteet, ei onneksi sen
ihmeempiä. Nopeasti Cecilia sulloi ostoskoriin limejä, sitruunoita,
karpalomehua ja soodavettä, sillä mitä olisi matka New Yorkiin ilman
Cosmopolitania? Cecilia maksoi ja pakkasi ostoksensa keskiviikon
iltapäiväruuhkassa ja lähti kävelemään viimeiset metrit kotirappuun. Hissin
peilistä hän katseli itseään ja alkoi jo käydä läpi vaatekaappiaan. Mitä hän
laittaisi päälleen? Mitä hänellä oli ollut silloin, kun he olivat olleet
Andersin kanssa matkalla? No siitä nyt oli jo niin monta vuotta, ettei sen
muodin mukaan kannattanut ainakaan pukeutua. Andersia hän oli aina voinut
muistella hyvällä, ilman surua tai tuskaa, Rooman jälkeen hän oli toiveikas,
että joskus pystyisi samaan Samulinkin kohdalla. Juuri muistelussa piili se
pieni ero ensimmäisen pitkän suhteen ja ensirakkauden välillä. Cecilia pudisti
päätään ja karkotti hiipivän haikeuden mielestään, nyt oli aika keskittyä
Kristaan.
Keittiössä Cecilia viipaloi limet ja sitruunat, puristi
niistä mehut shakeriin, lisäsi karpalonmehun ja soodaveden ja sekoitti. Hän
kaatoi drinkin isoon termosmukiin ja toivoi, että oli saanut pestyä kahvin maun
pois. Keittiöstä hän siirtyi vaatehuoneeseen ja jäi kädet lanteilla katsomaan
valikoimaa. Päivän look olisi keväinen päivä New Yorkissa. Ylleen hän valitsi
siis Leviksen mustat luottofarkut, Guccin turkoosin silkkisatiinipaidan ja
Balenciagan mustan nahkatakin. Krista oli maininnut Sinkkuelämän, joten
Cecilian ainut kenkävaihtoehto oli Louboutinit, punapohjaisten kenkien
kokoelmastaan hän valitsi mustat nilkkurit. Eteisen peilin edessä Cecilia
sipaisi nutturansa olemattomat irtohiukset kuriin ja kietoi vielä mustan Louis
Vuittonin Monogram-huivin kaulaansa, kainaloon se Kristan ihailema Chanel ja
hän oli valmis. Vilkaisu kelloon kertoi, että kyyti tulisi viiden minuutin
kuluttua, kynnyksellä hän muisti drinkin ja kipaisi vielä keittiöön. Hyvillään
hän tarkisti kännykkänsä ennen astumista hissiin. Cecilia todella odotti
Kristan ilmeen näkemistä. Hän oli aiemminkin järjestänyt ystävilleen
yllätyksiä, mutta tilanne oli nyt erilainen. Hänen ystävillään oli oikeastaan
kaikki, mutta Kristalla hyvin vähän ja Cecilia niin halusi hemmotella Kristaa. Cecilia ehti vain kävellä kadun reunaan, kun arvokkaannäköinen
musta limusiini saapui paikalle. Kuljettaja tervehti häntä ja kiirehti
aukaisemaan takaoven. Tämä ei ollut Cecilialle ensimmäinen eikä edes toinen
kerta limusiinin kyydissä. Edellisen kerran hän oli ollut Heidin pikkusiskon
täyttäessä alkuvuodesta 21 ja mieleenpainuvin oli ollut Samulin kanssa
Porvoossa… Mutta sitä hän ei ajattelisi nyt. Hän kaivoi laukustaan Kristan ”matkalipun”
ja hymyili, kunpa he olisivat jo perillä. Kuinka Krista
yllättyisikään, Cecilia tunsi olonsa aivan Tuhkimon hyväksi haltijakummiksi. Autossa Cecilia yritti soittaa Kristalle,
mutta tämän puhelin oli suljettu. Olisiko Krista kotona vai sairaalassa?
Sairaala oli lähempänä, joten Cecilia käski kuljettajaa ajamaan sinne. Alkuillan
liikenne oli totutun ruuhkainen, Cecilia ei aikansa kuluksi malttanut edes
selata puhelintaan vaan hän katseli tummennetun lasin läpi jalkakäytävän
kulkijoita. Vihreät valot saisivat jo tulla, Cecilia mietti ja vilkaisi
kelloaan. Vierailuajan päättymiseen oli vielä yli kolme tuntia. Aika oli
varmasti ihan sopiva, sillä Krista uupui välillä pelkästä jutustelusta, saati
tällaisesta yllätyksestä!
Viimein limusiini pysähtyi sairaalan ovien eteen ja Cecilia
odotti, että kuljettaja tuli aukaisemaan oven. Hän kehotti miestä odottamaan,
he tulisivat pian. Cecilia keräsi katseita jättäessään limusiinin taakseen. Hän
huomasi jonkun tähtäävän kännykkäänsä häntä kohden. Ehkä mies halusi kuvan limusiinista
tai hänestä tai molemmista. Cecilia ei välittänyt, kiireesti hän kulki ovista
ja suuntasi korot kopisten kohti hissejä ja oikeaa kerrosta. Melkein perillä,
Cecilia riemuitsi mielessään seuratessaan hississä numeroiden vaihtuessa
tasaista tahtia suuremmaksi. Ovet aukesivat äänimerkin säestyksellä oikeassa
kerroksessa. Cecilia käveli epäröimättä oikealle osastolle ja suuntasi tottuneesti
Kristan huonetta kohti. Hän koputti ovelle ja odottamatta vastausta avasi oven.
Ja tajusi tuijottavansa hämmästynyttä poikaa suoraan silmiin. Vuoteen ympärillä
olevat hoitaja ja joku nainen, ehkä äiti, katsoivat Ceciliaa kysyvinä.
- Väärä huone, Cecilia mutisi ja perääntyi.
Krista oli siis kotona. Tavallaan parempi niin, ei
tarvitsisi taistella sen natsihoitajan kanssa, joka varmasti olisi evännyt
kaiken kivan. Cecilia lähti pois sairaalasta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Limusiinin takapenkillä hän etsi Kristan osoitteen ja antoi kuljettajalle uudet
ohjeet. Matka joutui pitkin Kehä ykköstä kohti Pakilaa. Oikeassa
kaupunginosassa Cecilia katseli malttamattomana toisiaan seuraavia
omakotitaloja ja yritti arvata mikä olisi Kristan. Viimein limusiini hiljensi
ja pysähtyi. Kuljettaja avasi hänelle oven valkoisen rintamamiestalon edessä.
- Tämä on osoitteen mukainen paikka, kuljettaja vahvisti
hänen olettamuksensa nyökkäämällä samaan taloon päin. - Minä kierrän korttelin
ja palaan pian, en voi jäädä tähän tien tukkeeksi.
Cecilia vain nyökkäsi, hänen huomionsa oli talossa. Hän
varmisti, että matkalippu oli hänen käsissään, kun lähti kohti pihapolkua ja
tummaa ulko-ovea. Jokin sai hänet epäröimään, mutta hän muistutti, että yllätys
olisi hieno ja Krista ansaitsi sen. Cecilia nyökkäsi omille ajatuksilleen ja
nousi lyhyet portaat ovelle. Messinkisessä laatassa luki perheen sukunimi ja
Cecilia painoi ovikelloa, hän todella oli oikeassa paikassa. Hän odotti, mutta
mitään ei tapahtunut. Cecilia painoi uudelleen kelloa ja yritti kuulostella
oliko se edes ehjä. Oven lävitse ei kuulunut soittoa ja varmuuden vuoksi hän
koputti ovelle.
Äkisti oven takaa kuuluivat tömisevät askeleet ja ovi
avautui lähes tönäisten Ceciliaa. Hän horjahti taaksepäin, sai tasapainonsa
hallintaan ja näki Rasmuksen ovella. Niinpä tietysti, Cecilia huokasi.
- Hei, mä tulin tapaamaan Kristaa. Se ei ollut sairaalassa
ja mä yritin kyllä soittaa, mutta puhelin oli kiinni, Cecilia selitti.
Rasmus sävähti kuin hän olisi läimäissyt tätä, sitten pojan
katse siirtyi Ceciliasta tielle. Cecilia vilkaisi taakseen ja näki limusiinin,
hän huiskautti kättään ja auto jatkoi matkaansa.
- Ei vittu, Rasmus tuhahti ja aikoi selvästi vetää oven
kiinni.
- Hei, Cecilia äännähti ärtyneenä. Rasmukselta hän nyt ei
mitään muuta käytöstä odottanutkaan, mutta hän halusi yllätyksensä jo pääsevän
käyntiin.
- Rasmus, kuka siellä? Onko se jo Saara, naisen ääni kuului jostain
päin taloa. Cecilia ei tunnistanut ääntä.
- Ei ole, Rasmus sanoi ja mulkaisi vihaisesti Ceciliaa.
- Kuka sitten? ääni kuului ja hahmo ilmestyi pienen käytävän
päähän.
Cecilia katsoi naista ja tajusi tämän olevan Kristan äiti.
Hän rypisti kulmiaan. Nainen ei näyttänyt yhtään siltä, millaiseksi hän muisti
Leenan. Tämä oli jotenkin vanhempi ja nuhjuisempi.
- Ai, Cecilia. Ceciliahan se oli? Sinä siis kuulit, nainen
sanoi tukahtuneesti ja lähti tulemaan lähemmäksi.
Cecilia ei ehtinyt edes kunnolla aukaista suutaan,
kysyäkseen mitä hänen olisi pitänyt kuulla, kun Rasmus suhahti hiljaa.
- Krista on kuollut.
Cecilia sulki suunsa ja otti tukea ovenpielestä. Ei, ei
voinut olla totta. Hänen yllätyksensä… Cecilia nielaisi. Hän ryttäsi matkalipun
takkinsa taskuun ja kohtasi Leenan katseen. Hän ei ollut aiemmin nähnyt niin
puhdasta surua kenenkään silmissä.
- Minä otan osaa, Cecilia sai sanotuksi.
Toimi puolittain automaattiohjauksella, kun samalla yritti
käsitellä saamaansa tietoa. Krista oli kuollut, poissa. Eihän se voinut olla
totta.
Leena nyökkäsi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hiljaisuus valui
harmaana ja raskaana kuin betoni heidän ylleen. Cecilia vilkaisi Rasmusta, joka
näytti sulkeutuneelta, kuin kiveltä. Ceciliasta tuntui, että hiljaisuus
täytyisi rikkoa.
- Anteeksi, minä en tiennyt. En löytänyt Kristaa sairaalasta
ja arvelin, että hän on päässyt kotiin… Kun Krista silloin sanoi, että hän ehkä
pääsisi kotiin ja… Cecilia takelteli sanoissaan ja vaikeni kokonaan, kun
kyyneleet lähtivät vierimään valtoimenaan Leenan poskille.
Rasmus vilkaisi häntä syyttävästi ja meni äitinsä viereen.
Poika nosti käden Leenan olalle ja nainen sulki silmänsä, yritti selvästi koota
itsensä. Cecilia ei ollut ikinä tuntenut oloaan ulkopuolisemmaksi, mutta hän ei
pystynyt liikkumaan. Ei lohduttamaan kumpaakaan, saati lähtemään.
Leena päästi pitkän, väräjävän huokauksen ja kohtasi sitten
Cecilian katseen.
- Kristan piti päästä kotiin. Mutta se viimeinen hoitokerta
ennen kotiuttamista… Hänen kuntonsa romahti, hän oli kaksi päivää teholla
tulematta tajuihinsa ja sitten…
Lausetta ei tarvinnut lopettaa. Kolmikko seisoi hiljaa
paikoilleen jähmettyneenä. Rasmus ja Leena olivat hautautuneet omaan suruunsa,
eikä Cecilia osannut sanoa kumpi lohdutti kumpaa. Ja hän, hän halusi pois.
Cecilia ei ollut ikinä joutunut kohtaamaan surua näin raakana ja läheltä.
Kai se oli helpotus, kun hän kuuli takaansa askeleita. Hän
kääntyi katsomaan ja näki keski-ikäisen naisen, kovin Leenan näköisen, tulevan
pihapolkua pientä lentolaukkua kantaen. Cecilia vastasi naisen nyökkäykseen
nyökkäyksellä ja väisti. Leenan äsken niin hillityt kyyneleet vaihtuivat
äänekkääseen itkuun, kun hän näki naisen ja käpertyi vierasta vasten. Rasmus
vilkaisi avuttomana ympärilleen, mutta pian se vieras veti myös pojan syliinsä.
Cecilia astui askeleen taaksepäin ja painoi oven hiljaa kiinni. Häntä ei
tarvittu täällä.
Turtana hän käveli tien varteen. Limusiini kääntyi juuri
risteyksestä hänen suuntaansa. Cecilia sulki hetkeksi silmänsä. Se mikä vielä
äsken oli ollut loistava yllätys, näytti nyt kovin väärältä ja irvokkaalta.
Ceciliasta tuntui, että joku tuijotti häntä. Hän vilkaisi olkansa yli, mutta ei
nähnyt mitään. Hiljaa hän pyysi miestä viemään hänet takaisin kotiin. Auton
sisällä hän sulki silmänsä, ei halunnut katsoa kiiltäviä foliopalloja, tyhjänä
odottavia cocktaillaseja ja kuvaruudulla pyörivää diaesitystä hänen
valokuvistaan New Yorkista. Hän ei ollut saanut yllättää Kristaa, vaan Krista
oli yllättänyt hänet. Ajatukset vaihtuivat itkuksi.
Osa 9
Osa 9
Jee kiva että jatkoit näin nopeesti! :)
VastaaPoistaJoo, yritän tässä ottaa loppukiriä ennen kuin alkaa uusi lukuvuosi :D
Poista