tiistai 23. elokuuta 2016

Kepeä kipeä kevät, osa 8


Cecilia katsoi sängyn vieressä retkottavaa avonaista matkalaukkua. Hänen pitäisi purkaa sen sisältö: heittää likaiset vaatteet koneeseen, viedä kosmetiikka omaan kaappiinsa ja tutkia ensimmäisen kerran mitä oli tullut ostettua. Mutta hän halusi vielä hetken olla lomatunnelmissa. Ilman pakkoa tehdä mitään. Hän oli lähes hykerrellyt koko kotimatkan. Yö Matteon kanssa oli ollut kirsikka… Tarkemmin ajateltu, yö Matteon kanssa oli kakku, loma Roomassa se kirsikka. Loistava seksi oli auttanut toipumisessa paremmin kuin ajattelemattomuus, keskustelut ystävien kanssa, itku tai alkoholi. Ensimmäistä kertaa eron jälkeen Cecilia oli varma, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi.

Matkalaukku ei kuitenkaan häipynyt näkymättömiin, joten Cecilia siirtyi olohuoneeseen. Sohvapöydällä nököttivät tenttikirjat kovin odottavan näköisinä, ehkä jopa syyllistävinä. Cecilia istui ja yritti katsoa muualle, mutta ei onnistunut. Oli todettava, että loma oli ohi ja hänen täytyisi nyt joko tyhjentää matkalaukku tai tarttua tenttikirjaan. Haluatko kuolla hirttämiseen vai ampumiseen? Cecilia huokasi. Sitten hän muisti Kristan ja tälle suunnittelemansa yllätyksen. Tyytyväisenä Cecilia kurotti hopeisen läppärin syliinsä, nyt hänellä oli oikeasti tärkeämpää tekemistä kuin siivoaminen tai lukeminen. Oli järjestettävä Kristalle tämän elämänsä mahtavin yllätys. Aurinko oli laskenut, kun Cecilia laski läppärin takaisin pöydälle. Nyt kaikki olisi järjestyksessä, seuraavaksi hän ottaisi työn alle sen matkalaukun. Makuuhuoneessa Cecilia sai huomata, että Doppi-tonttu ei ollut hoitanut tehtäviään. Illalla hän käpertyi sänkyyn tenttikirjan kanssa ja herkutteli ajatuksella Kristan ilmeestä, kun hän menisi huomenna hakemaan tyttöä. Tyytyväisenä hän nukahti, avoin kirja käsissään ja heräsi keskellä yötä kolahdukseen, kun opus putosi lattialle. Unenpöpperössä Cecilia vain kurotti yöpöydän lampun sammuksiin ja jatkoi uniaan kylkeä kääntäen.

Seuraavana päivänä Cecilian olo oli kuin silloin joskus lapsena jouluaattona, kun odotti pukin tuloa. Minuutit matoivat hitaasti eteenpäin, eivätkä suostuneet rientämään, vaikka Cecilia kuinka tuijotti äkäisenä Korsin kellon viisareita. Oikeushistorian luento oli tutun tahmea, mutta Cecilia yritti kuunnella ja pakottaa ajatuksen voimalla viisareita kulkemaan nopeammin. Lopulta päivä yliopistolla oli ohi, ja Cecilia suuntasi kotiinsa listaten mielessään mitä hänen pitäisi vielä tehdä ennen kuin häntä tultaisiin hakemaan sairaalalle. Käydä kaupassa ja vaihtaa vaatteet, ei onneksi sen ihmeempiä. Nopeasti Cecilia sulloi ostoskoriin limejä, sitruunoita, karpalomehua ja soodavettä, sillä mitä olisi matka New Yorkiin ilman Cosmopolitania? Cecilia maksoi ja pakkasi ostoksensa keskiviikon iltapäiväruuhkassa ja lähti kävelemään viimeiset metrit kotirappuun. Hissin peilistä hän katseli itseään ja alkoi jo käydä läpi vaatekaappiaan. Mitä hän laittaisi päälleen? Mitä hänellä oli ollut silloin, kun he olivat olleet Andersin kanssa matkalla? No siitä nyt oli jo niin monta vuotta, ettei sen muodin mukaan kannattanut ainakaan pukeutua. Andersia hän oli aina voinut muistella hyvällä, ilman surua tai tuskaa, Rooman jälkeen hän oli toiveikas, että joskus pystyisi samaan Samulinkin kohdalla. Juuri muistelussa piili se pieni ero ensimmäisen pitkän suhteen ja ensirakkauden välillä. Cecilia pudisti päätään ja karkotti hiipivän haikeuden mielestään, nyt oli aika keskittyä Kristaan.

Keittiössä Cecilia viipaloi limet ja sitruunat, puristi niistä mehut shakeriin, lisäsi karpalonmehun ja soodaveden ja sekoitti. Hän kaatoi drinkin isoon termosmukiin ja toivoi, että oli saanut pestyä kahvin maun pois. Keittiöstä hän siirtyi vaatehuoneeseen ja jäi kädet lanteilla katsomaan valikoimaa. Päivän look olisi keväinen päivä New Yorkissa. Ylleen hän valitsi siis Leviksen mustat luottofarkut, Guccin turkoosin silkkisatiinipaidan ja Balenciagan mustan nahkatakin. Krista oli maininnut Sinkkuelämän, joten Cecilian ainut kenkävaihtoehto oli Louboutinit, punapohjaisten kenkien kokoelmastaan hän valitsi mustat nilkkurit. Eteisen peilin edessä Cecilia sipaisi nutturansa olemattomat irtohiukset kuriin ja kietoi vielä mustan Louis Vuittonin Monogram-huivin kaulaansa, kainaloon se Kristan ihailema Chanel ja hän oli valmis. Vilkaisu kelloon kertoi, että kyyti tulisi viiden minuutin kuluttua, kynnyksellä hän muisti drinkin ja kipaisi vielä keittiöön. Hyvillään hän tarkisti kännykkänsä ennen astumista hissiin. Cecilia todella odotti Kristan ilmeen näkemistä. Hän oli aiemminkin järjestänyt ystävilleen yllätyksiä, mutta tilanne oli nyt erilainen. Hänen ystävillään oli oikeastaan kaikki, mutta Kristalla hyvin vähän ja Cecilia niin halusi hemmotella Kristaa. Cecilia ehti vain kävellä kadun reunaan, kun arvokkaannäköinen musta limusiini saapui paikalle. Kuljettaja tervehti häntä ja kiirehti aukaisemaan takaoven. Tämä ei ollut Cecilialle ensimmäinen eikä edes toinen kerta limusiinin kyydissä. Edellisen kerran hän oli ollut Heidin pikkusiskon täyttäessä alkuvuodesta 21 ja mieleenpainuvin oli ollut Samulin kanssa Porvoossa… Mutta sitä hän ei ajattelisi nyt. Hän kaivoi laukustaan Kristan ”matkalipun” ja hymyili, kunpa he olisivat jo perillä. Kuinka Krista yllättyisikään, Cecilia tunsi olonsa aivan Tuhkimon hyväksi haltijakummiksi.  Autossa Cecilia yritti soittaa Kristalle, mutta tämän puhelin oli suljettu. Olisiko Krista kotona vai sairaalassa? Sairaala oli lähempänä, joten Cecilia käski kuljettajaa ajamaan sinne. Alkuillan liikenne oli totutun ruuhkainen, Cecilia ei aikansa kuluksi malttanut edes selata puhelintaan vaan hän katseli tummennetun lasin läpi jalkakäytävän kulkijoita. Vihreät valot saisivat jo tulla, Cecilia mietti ja vilkaisi kelloaan. Vierailuajan päättymiseen oli vielä yli kolme tuntia. Aika oli varmasti ihan sopiva, sillä Krista uupui välillä pelkästä jutustelusta, saati tällaisesta yllätyksestä!

Viimein limusiini pysähtyi sairaalan ovien eteen ja Cecilia odotti, että kuljettaja tuli aukaisemaan oven. Hän kehotti miestä odottamaan, he tulisivat pian. Cecilia keräsi katseita jättäessään limusiinin taakseen. Hän huomasi jonkun tähtäävän kännykkäänsä häntä kohden. Ehkä mies halusi kuvan limusiinista tai hänestä tai molemmista. Cecilia ei välittänyt, kiireesti hän kulki ovista ja suuntasi korot kopisten kohti hissejä ja oikeaa kerrosta. Melkein perillä, Cecilia riemuitsi mielessään seuratessaan hississä numeroiden vaihtuessa tasaista tahtia suuremmaksi. Ovet aukesivat äänimerkin säestyksellä oikeassa kerroksessa. Cecilia käveli epäröimättä oikealle osastolle ja suuntasi tottuneesti Kristan huonetta kohti. Hän koputti ovelle ja odottamatta vastausta avasi oven. Ja tajusi tuijottavansa hämmästynyttä poikaa suoraan silmiin. Vuoteen ympärillä olevat hoitaja ja joku nainen, ehkä äiti, katsoivat Ceciliaa kysyvinä.
- Väärä huone, Cecilia mutisi ja perääntyi.
Krista oli siis kotona. Tavallaan parempi niin, ei tarvitsisi taistella sen natsihoitajan kanssa, joka varmasti olisi evännyt kaiken kivan. Cecilia lähti pois sairaalasta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Limusiinin takapenkillä hän etsi Kristan osoitteen ja antoi kuljettajalle uudet ohjeet. Matka joutui pitkin Kehä ykköstä kohti Pakilaa. Oikeassa kaupunginosassa Cecilia katseli malttamattomana toisiaan seuraavia omakotitaloja ja yritti arvata mikä olisi Kristan. Viimein limusiini hiljensi ja pysähtyi. Kuljettaja avasi hänelle oven valkoisen rintamamiestalon edessä.
- Tämä on osoitteen mukainen paikka, kuljettaja vahvisti hänen olettamuksensa nyökkäämällä samaan taloon päin. - Minä kierrän korttelin ja palaan pian, en voi jäädä tähän tien tukkeeksi.
Cecilia vain nyökkäsi, hänen huomionsa oli talossa. Hän varmisti, että matkalippu oli hänen käsissään, kun lähti kohti pihapolkua ja tummaa ulko-ovea. Jokin sai hänet epäröimään, mutta hän muistutti, että yllätys olisi hieno ja Krista ansaitsi sen. Cecilia nyökkäsi omille ajatuksilleen ja nousi lyhyet portaat ovelle. Messinkisessä laatassa luki perheen sukunimi ja Cecilia painoi ovikelloa, hän todella oli oikeassa paikassa. Hän odotti, mutta mitään ei tapahtunut. Cecilia painoi uudelleen kelloa ja yritti kuulostella oliko se edes ehjä. Oven lävitse ei kuulunut soittoa ja varmuuden vuoksi hän koputti ovelle.

Äkisti oven takaa kuuluivat tömisevät askeleet ja ovi avautui lähes tönäisten Ceciliaa. Hän horjahti taaksepäin, sai tasapainonsa hallintaan ja näki Rasmuksen ovella. Niinpä tietysti, Cecilia huokasi.
- Hei, mä tulin tapaamaan Kristaa. Se ei ollut sairaalassa ja mä yritin kyllä soittaa, mutta puhelin oli kiinni, Cecilia selitti.
Rasmus sävähti kuin hän olisi läimäissyt tätä, sitten pojan katse siirtyi Ceciliasta tielle. Cecilia vilkaisi taakseen ja näki limusiinin, hän huiskautti kättään ja auto jatkoi matkaansa.
- Ei vittu, Rasmus tuhahti ja aikoi selvästi vetää oven kiinni.
- Hei, Cecilia äännähti ärtyneenä. Rasmukselta hän nyt ei mitään muuta käytöstä odottanutkaan, mutta hän halusi yllätyksensä jo pääsevän käyntiin.
- Rasmus, kuka siellä? Onko se jo Saara, naisen ääni kuului jostain päin taloa. Cecilia ei tunnistanut ääntä.
- Ei ole, Rasmus sanoi ja mulkaisi vihaisesti Ceciliaa.
- Kuka sitten? ääni kuului ja hahmo ilmestyi pienen käytävän päähän.
Cecilia katsoi naista ja tajusi tämän olevan Kristan äiti. Hän rypisti kulmiaan. Nainen ei näyttänyt yhtään siltä, millaiseksi hän muisti Leenan. Tämä oli jotenkin vanhempi ja nuhjuisempi.
- Ai, Cecilia. Ceciliahan se oli? Sinä siis kuulit, nainen sanoi tukahtuneesti ja lähti tulemaan lähemmäksi.
Cecilia ei ehtinyt edes kunnolla aukaista suutaan, kysyäkseen mitä hänen olisi pitänyt kuulla, kun Rasmus suhahti hiljaa.
- Krista on kuollut.
Cecilia sulki suunsa ja otti tukea ovenpielestä. Ei, ei voinut olla totta. Hänen yllätyksensä… Cecilia nielaisi. Hän ryttäsi matkalipun takkinsa taskuun ja kohtasi Leenan katseen. Hän ei ollut aiemmin nähnyt niin puhdasta surua kenenkään silmissä.
- Minä otan osaa, Cecilia sai sanotuksi.
Toimi puolittain automaattiohjauksella, kun samalla yritti käsitellä saamaansa tietoa. Krista oli kuollut, poissa. Eihän se voinut olla totta.

Leena nyökkäsi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hiljaisuus valui harmaana ja raskaana kuin betoni heidän ylleen. Cecilia vilkaisi Rasmusta, joka näytti sulkeutuneelta, kuin kiveltä. Ceciliasta tuntui, että hiljaisuus täytyisi rikkoa.
- Anteeksi, minä en tiennyt. En löytänyt Kristaa sairaalasta ja arvelin, että hän on päässyt kotiin… Kun Krista silloin sanoi, että hän ehkä pääsisi kotiin ja… Cecilia takelteli sanoissaan ja vaikeni kokonaan, kun kyyneleet lähtivät vierimään valtoimenaan Leenan poskille.
Rasmus vilkaisi häntä syyttävästi ja meni äitinsä viereen. Poika nosti käden Leenan olalle ja nainen sulki silmänsä, yritti selvästi koota itsensä. Cecilia ei ollut ikinä tuntenut oloaan ulkopuolisemmaksi, mutta hän ei pystynyt liikkumaan. Ei lohduttamaan kumpaakaan, saati lähtemään.
Leena päästi pitkän, väräjävän huokauksen ja kohtasi sitten Cecilian katseen.
- Kristan piti päästä kotiin. Mutta se viimeinen hoitokerta ennen kotiuttamista… Hänen kuntonsa romahti, hän oli kaksi päivää teholla tulematta tajuihinsa ja sitten…
Lausetta ei tarvinnut lopettaa. Kolmikko seisoi hiljaa paikoilleen jähmettyneenä. Rasmus ja Leena olivat hautautuneet omaan suruunsa, eikä Cecilia osannut sanoa kumpi lohdutti kumpaa. Ja hän, hän halusi pois. Cecilia ei ollut ikinä joutunut kohtaamaan surua näin raakana ja läheltä.

Kai se oli helpotus, kun hän kuuli takaansa askeleita. Hän kääntyi katsomaan ja näki keski-ikäisen naisen, kovin Leenan näköisen, tulevan pihapolkua pientä lentolaukkua kantaen. Cecilia vastasi naisen nyökkäykseen nyökkäyksellä ja väisti. Leenan äsken niin hillityt kyyneleet vaihtuivat äänekkääseen itkuun, kun hän näki naisen ja käpertyi vierasta vasten. Rasmus vilkaisi avuttomana ympärilleen, mutta pian se vieras veti myös pojan syliinsä. Cecilia astui askeleen taaksepäin ja painoi oven hiljaa kiinni. Häntä ei tarvittu täällä.
Turtana hän käveli tien varteen. Limusiini kääntyi juuri risteyksestä hänen suuntaansa. Cecilia sulki hetkeksi silmänsä. Se mikä vielä äsken oli ollut loistava yllätys, näytti nyt kovin väärältä ja irvokkaalta. Ceciliasta tuntui, että joku tuijotti häntä. Hän vilkaisi olkansa yli, mutta ei nähnyt mitään. Hiljaa hän pyysi miestä viemään hänet takaisin kotiin. Auton sisällä hän sulki silmänsä, ei halunnut katsoa kiiltäviä foliopalloja, tyhjänä odottavia cocktaillaseja ja kuvaruudulla pyörivää diaesitystä hänen valokuvistaan New Yorkista. Hän ei ollut saanut yllättää Kristaa, vaan Krista oli yllättänyt hänet. Ajatukset vaihtuivat itkuksi.

Osa 9 

2 kommenttia:

  1. Jee kiva että jatkoit näin nopeesti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, yritän tässä ottaa loppukiriä ennen kuin alkaa uusi lukuvuosi :D

      Poista