tiistai 27. joulukuuta 2016

24. luukku: Pauli


Pauli havahtui herätyskellon vittumaiseen pirinään. Luulisi, että 20 vuoden työuran aikana olisi tottunut kelloon, mutta aamuheräämiset olivat edelleen pelkkää tuskaa. Hän haroi kellon hiljaiseksi ja kierähti selälleen. Silmät painuivat kuin itsestään kiinni ja juuri, kun hän oli vaipumassa uneen, alkoi kännykän herätys soida lipaston päällä taktisista syistä. Lipasto oli ovensuussa, joten hän ei ylettynyt sinne asti, eikä siis voinut paiskata puhelinta seinään. Niin oli käynyt kellolle useasti. Hetken Pauli jaksoi kuunnella hälytysääntä, mutta sitten hän kampesi itsensä seisomaan, käveli pari askelta lipastolle ja sammutti herätyksen. Hän loi kaipaavan katseen sänkyyn, mutta oli jo pystyssä ja samalla vaivalla voisi siirtyä keittämään kahvia.

Kahvin tippuessa Pauli istui keittiön pöydän ääressä, tutkaili Toto65:n lähtölistoja ja tekemäänsä alustavaa riviä. Uskaltaisiko Viri-Hessun jättää ideavarmaksi? Hän kaatoi kahvia mukiin ja jatkoi hevosten ja ohjastajien tietojen analysointia. Alla oli tappioputki, joka pitäisi saada katkeamaan. Harrastus oli kallis, mutta kun oli hevosten kanssa ollut enemmän tai vähemmän tekemisissä ihan pojannassikasta lähtien, ei osannut olla ilmankaan. Ja toisaalta, hänen täytyi elättää vain itsensä, joten oli se ja sama mihin hän rahansa laittoi.

Pauli oli aamupalan eli kahden kahvimukillisen valmis lähtemään töihin. Liukas tie piti keskittymisen ihan vain ajamisessa, eikä Pauli ehtinyt miettiä mitään muuta. Matkalla omaan huoneeseensa hän toivotti huomenet muutamalla työkaverille, mutta ei jäänyt sen enempää juttelemaan. Toisinaan hän jaksoi uskotella, että se johtui vain siitä, että hän ei ollut aamuihminen, mutta totuus oli, että hän ei ollut ihmisten ihminen. Pauli tykkäsi puhua vain asiaa, ja harvoin muiden kanssa juttelu oli sitä. Enemmän länkytystä säästä, töistä tai perhe-elämästä. Paulin järkeilyn mukaan säälle kukaan ei puheillaan voinut mitään, töistä selvisi parhaiten tekemällä ja hänellä ei perhe-elämää ollutkaan.

Pauli oli edellisen päivän viettänyt koulutuksessa, joten hän aloitti työpäivän selvittelemällä eilisen rästihommia. Tiedotteita ja sähköposteja, se kaikki jäi kuitenkin taustalle, kun hän sai silmiensä eteen ruumiinavauspöytäkirjan. Rutiininomaisesti hän luki perustiedot, mutta Paulin koko olemus valpastui, kun hän luki kuolinsyyn olevan tallium-myrkytyksen aiheuttama sydämen pysähtyminen.  Hän etsi tutkintamuistion vainajan löytymisestä ja tajusi sitä silmäillessään olleensa itse paikalla. Pauli palautti jutun mieleensä. Se oli ollut viime jouluna, hän oli lähtenyt hälytykselle ihan vain päästäkseen pois sukunsa joulujuhlasta. Paikka oli ollut idyllisen oloinen matkailutila täältä noin tunnin matkan päässä ja yksi vieraista oli löydetty elottomana aitasta. Pauli katsoi paikalta otetut kuvat läpi, mieli teki syyttää itseään, mutta ei paikan ja vainajan perusteella voinut mitenkään päätellä, että kyseessä oli myrkytys. Vanhahko mies löydetty kuolleena sängystä, laskenut alleen, mutta ei mitään merkkejä ulkoisista vahingoista. Kaikki oli vaikuttanut normaalilta, hänen silloisen veikkauksensa mukaan joko sydänkohtaukselta tai aivoinfarktilta. Hän luki raportin ruumiinavauksesta uudelleen läpi. Myrkkyä oli oikeuskemiallisen analyysin mukaan ollut vainajan elimistössä 3,2 grammaa. Pauli etsi lisätietoa talliumista, hajuton ja mauton “myrkyttäjän myrkky”, jo kolmannes löydetystä määrästä olisi riittänyt surmaamaan aikuisen ihmisen. Vaikutusaika oli 12-24 tuntia. Hän luki uudelleen vielä huolellisemmin tutkintamuistion rikospaikalta ja huokasi. Jäljet olisivat tässä vaiheessa jääkylmät. Hän pyöräytti työtuolinsa ympäri ja jäi tuijottamaan ikkunasta ulos. 

Talliumia ei kukaan saanut elimistöönsä vahingossa, ei ainakaan jouluna matkailutilalla lomaillessa. Hän tutkisi siis murhaa. Tapahtuneesta oli kymmenen kuukautta, ihmisten muistikuvat olisivat tuollaisen ajan jälkeen olemattomat. Pitäisi ensin selvittää milloin uhri oli tullut lomalle. Yli vuorokausi ennen kuolemaa tarkoitti, että myös murhaaja oli oleillut tilalla. Epämääräinen kihelmöinti väreili kaikkialla hänessä. Juttu olisi iso. Pauli pyöräytti tuolin uudelleen ympäri ja kirjautui ulos tietokoneelta. Joskus nuorempana hän olisi rynnännyt takki auki rikospaikalle, mutta nyt hän suuntasi kulkunsa ensin pomon luo. 

- Talliumia? pomo ähkäisi hämmästyneenä, kun Pauli oli lyhyesti kertonut, mitä ruumiinavauksessa oli selvinnyt.
Pauli nyökkäsi, pirun yllättävää se oli. Näillä korkeuksilla henkirikokset olivat tappoja ja nekin useimmiten kännissä tehtyjä. Myrkytys vaati suunnitelmallisuutta, harkintaa ja kylmäverisyyttä.
- Ajattelin lähteä käymään siellä Valavuoren matkailutilalla, jututan omistajaa ja hankin tiedot muista majoittujista. Sen jälkeen alan selvittää mistä talliumia voisi saada käsiinsä.
- Ota Tarvainen mukaan, poika tarvitsee opastusta.
Pauli vain nyökkäsi, vaikka mieli olisi tehnyt voihkaista ja kieltäytyä käskystä. Pauli ymmärsi kyllä, että jollain tavoin keltanokkien piti päästä sisään rikostutkinnan maailmaan, mutta Tarvainen oli sellainen puupää, että pahaa teki.

Paulin käynnistäessä autoa hän jo kaipasi kipeästi Buranaa tai suukapulaa. Ensimmäinen hänelle ja jälkimmäinen Tarvaiselle. Pauli sulki loppumatkaksi korvansa, mutta se ei hillinnyt Tarvaisen intoa, vaan tämä puhui koko matkan. Koskaan ei ollut 55 kilometriä tuntunut yhtä pitkältä matkalta, Pauli mietti, kun ajoi viimeistä mäkeä ylös. Punaiset rakennukset tulivat näkyviin ja paikka vastasi Paulin muistikuvia. Silloin tosin oli ollut täysi talvi, nyt oli myöhäinen syksy. Taivas oli harmaa ja maa musta, kaksi hevosta seisoskeli tarhassa ja pihassa oli vain yksi auto. Hän nousi yhdessä toverinsa kanssa kuistille ja soitti ovikelloa.
- Minä hoidan sitten puhumisen, keskity sinä kuunteluun ja tarkkailemaan ympäristöä, hän ohjeisti ja toivoi, että Tarvainen ymmärtäisi edes sen verran puhetta. Nuorukainen nyökkäsi innokkaan näköisenä ja jälleen Paulille tuli hänestä mieleen pelkkä hömelö koiranpentu.

Ovi avautui. Pauli muisti naisen viime joululta, paikan omistaja, joka oli soittanut hätäkeskukseen kuolemasta. Nainen hymyili kohteliaasti ja tervehti heitä.
- Poliisista päivää, voimmeko tulla sisään?
Naisen hymy muuttui ihmetteleväksi. Seuraavaksi kasvoilla häivähti pelko, joten seuraava kysymys oli odotettavissa:
- Mitä asia koskee?
- Täällä viime jouluna tapahtunutta miehen kuolemaa.

lauantai 24. joulukuuta 2016

23. luukku: Kati


Kotimatka eteni tasaista vauhtia Jarmon istuessa ratin takana. Kati keskittyi tuijottamaan tuulilasista taivaanrantaan. Vaikka hän toisteli itselleen, että tämä oli viimeinen ankea joulu, hänen mielialansa ei kääntynyt nousuun. Osasyyllinen oli tietysti takapenkillä murjottava Tino. Pojan kuulokkeet olivat niin kovalla, että Kati saattoi kuulla vaimean musiikin etupenkille radionkin yli. Jarmo oli huomauttanut asiasta alkumatkalla, mutta Kati ei aikonut sanoa mitään. Aivan sama.

Kati oli luullut, että Tinon toilailut jäisivät päihteiden väärinkäyttöön, näpistelyyn ja tappeluihin. Tänään julki oli tullut se mahdollisuus, että tulevaisuudessa heidän poikaansa saatettaisiin syyttää myös raiskauksesta. Kati puristi varovasti nenänvarttaan, hän ei ollut ihan varma, oliko tulossa migreeni vai johtuiko epämääräinen pään juiliminen Tinosta. Hän oli luullut, että raahaamalla poika keskelle korpea, tämä ei yksinkertaisesti pystyisi löytämään hankaluuksiin. Nyt oli selvää, että vaikka Tinon sulkisi yksin pehmustettuun huoneeseen, tämä voisi aivan hyvin syyllistyä pahoinpitelyyn tai kavallukseen. Kun arki alkaisi, pitäisikö hänen ottaa yhteyttä sosiaaliviranomaisiin? Ehkä Tinon saisi sijoitettua takaisin laitokseen. Harmi, että tyttö tai tämän äiti eivät olleet halunneet tehdä ilmoitusta tapahtuneesta, silloin olisi ollut helpompi osoittaa, että poika tarvitsi kunnon valvontaa.
- Haluatko pysähtyä kahville vai ajetaanko kerralla kotiin asti? Jarmo kysyi.
- Kotiin vaan mahdollisimman pian, Kati vastasi ääni kireänä.
Eikä hänessä kireää ollut pelkkä ääni. Hartiat olivat aivan jumissa, selkäranka tikkusuorana ja muutenkin olo oli kuin äärimmilleen venytetyllä jousella. Kati tosin ei tiennyt kuinka hänet saisi vapautumaan jännitystilasta, tilanne ei helpottuisi, että ampuisi nuolen matkaan. Siinä tosin oli ideaa, ehkä he voisivat lähettää nuolen maailmalle eli antaa Tinon vielä adoptioon. Hän ei edes hymähtänyt ajatukselleen, naurahduksesta puhumattakaan, kyseessä kun ei ollut vitsi.

Silloin joskus, kun he olivat alkaneet puhua lapsesta, Katista oli ollut ihanaa kuvitella, että maailmassa olisi ihminen, jossa olisi puolet häntä ja puolet hänen eniten rakastamaansa ihmistä. Miten niistä lähtökohdista oli saatu aikaiseksi noin epäonnistunut tapaus? Kunpa joku olisi kertonut, että omaa lastaan ei välttämättä oppisi koskaan rakastamaan. Niin, ei hän rakastanut Tinoa. Oli kyllä aina pitänyt huolen, että lapsella oli kaikki tarvittava, mutta kaikki hänen rakkautensa keskittyi Jarmoon. Onneksi hän oli tajunnut sen hyvin pian Tinon syntymän jälkeen ja lapsiluku oli jäänyt yhteen. 

Auto nieli kilometrejä, koti alkoi lähestyä, mutta Katin ajatukset eivät käyneet yhtään valoisimmiksi. Ehkä Jarmo aisti hänen mielialansa, tai sitten miehen ajatukset olivat yhtä syvissä vesissä, sillä Jarmoakaan ei keskustelu kiinnostanut. Ja Kati olisi ollut aidosti järkyttynyt, jos Tino olisi sanonut jotain. Viimein Jarmo käänsi Audin kotipihaan, ja Kati nousi malttamattomana ylös autosta. Tietysti Tino paineli suoraan sisään, mutta Kati jäi auttamaan Jarmoa heidän matkalaukkujensa kantamisessa.

Tino tuli vessasta, kun he astuivat matkalaukkujensa kanssa sisään eteiseen. Tino oli jatkamassa matkaansa suoraan omaan huoneeseensa, kun Jarmo sanoi:
- Odota, meidän täytyy keskustella siitä mitä tapahtui.
- Mitään ei tapahtunut, joten keskustelua ei tarvita, Tino sanoi, ja Katin ihmeeksi poika pysähtyi huoneensa ovelle ottaen katsekontaktin isäänsä.
Kati laski laukun naulakon alle ja alkoi riisua takkiaan.
- Tapahtui, ja minusta asia täytyy selvittää, eikö niin Kati?
- Aivan sama, hän sanoi ja nosti huivinsa naulakon päälle.
- Anteeksi?
- Sitä että minulle on aivan sama mitä tuo tekee tai on tekemättä. Viimeinen 10 vuotta on ollut yhtä keskisormen osoitusta meidän suuntaamme ja minun mittani on nyt täynnä. Ei minun tai sinun puheesi mene perille, joten minä en edes yritä, Kati luetteli ääni värittömänä.
Hän otti laukkunsa ja lähti kantamaan sitä heidän makuuhuoneeseen. Perheen miesväki katsoi häntä hölmistyneenä. Yleensä hän oli se, joka huusi ja raivosi, ja Jarmo toimi sitten sovittelijana hänen ja Tinon välissä. Mutta selvästikään huuto ei toiminut, eikä hänellä ollut enää merkitystä toimisiko mikään. Tino olisi tulevana keväänä 18-vuotias, sen jälkeen hän tai Jarmo ei voisi mitään sille mitä poika tekisi. Kati oli myös varma, että he eivät saisi mitään muutosta pojan elämään ennen tuota päivää, vaikka yrittäisivät. Joten hän voisi aloittaa nyt jo oman elämän. Elämän ilman lapsesta huolehtimista. 

Kati vei likapyykit koneeseen odottamaan pesua, omille paikoilleen lääkkeet ja kauneudenhoitotuotteet. Kun laukku oli tyhjä, hän kävi viemässä sen eteisen kaappiin odottamaan seuraavaa matkaa. Tinon huoneen ovi oli kiinni ja keittiöstä kuului kolistelua. Hän kurkisti keittiön ovesta ja näki Jarmon tekemässä itselleen voileipää. Hänen ei ollut nälkä, mutta hän meni silti miehensä seuraksi.
- Se oli vähän tylyä, mitä sinä äsken sanoit, Jarmo sanoi varovasti.
- Milloin Tino on ollut meitä kohtaan jotain muuta kuin tyly? Kati vastasi terävästi.
Kaikista ihmisistä juuri Jarmon olisi pitänyt tajuta, että Tino sai juuri sitä mitä oli tilannut jo pitkän aikaan.
- Hän on vielä lapsi ja meidän pitäisi puhua hänelle.
Kati alkoi vimmastua, eikö Jarmo oikeasti tajunnut?
- Tino on parin kuukauden kuluttua täysi-ikäinen, hän ei ole enää mikään viaton pikkupoika. Ei minun eikä yhteiskunnan silmissä. Jos hänen asenteensa naisiin tai elämään ylipäätään on sellainen, mitä tänään saimme havaita, niin en todellakaan usko, että siihen yksi tai kaksi puhuttelua meiltä toisi mitään muutosta. Toki sinä saat puhua hänen kanssaan niin paljon kuin haluat, mutta minä en aio siihen osallistua.
Jarmo huokasi syvään.
- Ehkä minä odotan, että tilanne vähän rauhoittuu ja keskustelen sitten Tinon kanssa.
- Laitetaanko sauna lämpiämään? Kati kysyi.
Hän oli jo sanonut, että ei aikonut puuttua asiaan mitenkään ja se pitäisi.
- Matkan jälkeen olisi kyllä mukava kylpeä, Jarmo nyökkäsi. Hänellä oli vielä syöminen kesken, joten Kati lähti laittamaan saunaa lämpiämään.

Katin jännitteisyys alkoi karista lauteilla. Lämpö ympäröi hänet kuin suojaava peitto. Jarmo istui vieressä, mutta kummallakaan ei ollut tarve puhua mitään.
Saunan jälkeen Kati pukeutui kylpytakkiin ja meni vessaan hoitamaan ihoaan.
- Tino, haluatko käydä saunassa? Jarmon ääni kuului aulasta.
Kati taputteli varovasti silmänympärysvoiteen oikeisiin kohtiin ja lähti vessasta. Jarmo seisoi vaitonaisena Tinon huoneen ovensuussa.
- Poika on häipynyt, hän sanoi.
Niinpä tietysti, oli Katin ensimmäinen ajatus. Hän käveli Jarmon viereen ja katsoi huoneeseen. Siellä oli siistiä, kiitos joka viikko käyvän siivoojan, mutta ei jälkeäkään Tinosta.
- Tämähän ei ole mitenkään uutta. Odotellaan josko routa ajaisi porsaan kotiin ja jos ei, niin sitten voidaan soittaa poliiseille.
- Pitäisikö häntä etsiä? Hän näytti äsken aika loukkaantuneelta.
- Jossain se kuitenkin pyörii kavereittensa kanssa, eivätkä ne hampuusit mitään tunnusta, vaikka menisitkin kysymään. Eikö niin?
- Taidat olla oikeassa, Jarmo totesi väsyneenä. Katia inhotti kuinka Tino aiheutti isälleen niin paljon murheita. - Mennään rakas sänkyyn, ei Tinolla ole kuitenkaan mitään hätää, Kati maanitteli. Ehkä Jarmo uskoi häntä, mutta ainakin tämä tarttui hänen ojennettuun käteensä ja seurasi makuuhuoneeseen. Ja se oli kaikista tärkeintä.

perjantai 23. joulukuuta 2016

22. luukku: Rilla


- Haluatko, että asiasta ilmoitetaan poliisille?
Rilla jäi hämmästyneenä tuijottamaan äitiään. Poliisille? Mokoman selkkauksen takia? Ei onneksi mennyt äidin huolehtiminen yhtään yli.
- Eihän siinä edes tapahtunut mitään sellaista, mistä poliisit olisivat kiinnostuneita.
Hän oli vain ollut idiootti, tai ei yhtä iso idiootti kuin Tino, mutta kuitenkin. Äiti oli aina korostanut hänelle kuinka asiakas oli aina oikeassa ja heidän täytyisi tehdä parhaansa asiakkaiden viihtyvyyden eteen. Siksi hän oli suostunut Tinon juttelupyyntöön ja mennyt tämän huoneeseen. Hän oli ollut kohtelias, mutta poika oli kuvitellut jotain muuta. Pari tuntia sitten hän oli ollut järkyttynyt asiasta, mutta nyt hän oli ehtinyt käydä tapahtuneen monta kertaa läpi ja tyyntynyt. Hän oli ollut ystävällinen, Tino tulkinnut sen väärin ja tämä oli suudellut ja yrittänyt vetää Rillan syliinsä. Hän oli kieltänyt tiukasti ja lopulta lyönyt Tinoa. End of story.
- Tinon vanhemmat tarjosivat myös poliisille soittamista.
- Anna olla jo. Mitään sen kummempaa ei tapahtunut. Suurin osa pojista nyt vaan sattuu olemaan sikoja.
- No ei se nyt ihan niinkään ole, Hanna korjasi.
- Eikö? Ihan kuin olisin sellaista pystynyt sinunkin puheistasi päättelemään, Rilla sanoi kitkerästi. Avioeron jälkeen hän oli kuullut suoraan ja salakuunnellen millainen itsekeskeinen mulkku isä oli. Nyt hän ei jäänyt kuuntelemaan, oliko äidillä jotain vastakommenttia, vaan lähti viemään ruokasaliin iltapalasämpylöitä. Äiti oli ehdottanut, että hän voisi pitää vapaaillan, mutta Rilla ei jaksanut pelkästään maata sängyllä tekemättä mitään.
Rilla palasi keittiöön hakemaan leikkelelautasta.
- Minä en kyllä ole ikinä sanonut, että kaikki miehet ovat sikoja, äiti aloitti heti, kun hän palasi näköpiiriin. Rilla pyöräytti silmiään. Juuri tuo äidissä oli vikana. Hän heitti jonkun kommentin, äiti tarttui siihen heti kiinni ja halusi käännellä ja analysoida kaiken puhki. Nyt hän ei jaksanut vääntää tai alkaa keskustella miehistä, joten hän vain jatkoi ruokapöydän kattamista.
- Minä olin ehkä eron jälkeen turhan kovasanainen, Hanna aloitti, kun hän palasi seuraavalla kierroksella takaisin keittiöön.
- Ei hitto, anna nyt olla, Rilla kirahti turhautuneena. Äiti avasi jälleen suunsa, joten Rilla jatkoi: - Joo, joo, kaikki miehet ei ole sikoja, etkä sinä ole koskaan niin sanonut. Meni perille, asia loppuun käsitelty.
Hän otti seuraavaksi kannettavaksi hedelmävadin ja jätti äidin rypistelemään kulmiaan. Ehkä hänen pitäisi kertoa Konstasta ja siten vakuuttaa, että hän ei ollut täysin miesvastainen. He olivat Konstan kanssa viestitelleet tiiviisti aatosta lähtien, mutta ei hän oikeasti pojasta vielä äidille kertoisi mitään. Ehkä sitten joskus, kun juttu olisi varmemmalla pohjalla, nyt kaikki oli vielä ihan alussa. He vasta tutustuivat. Ehkä Konstastakin paljastuisi sika jonkin ajan kuluttua, mutta toistaiseksi hän vain nauttisi ilosta, minkä viestin merkkiääni aiheutti. Rilla kantoi viimeisenä pöytään maitotuotteet ja samaan aikaan ensimmäiset vieraat tulivat pöytään. Rilla lähti hakemaan kuumaa vettä heti Mairen nähtyään. Hän palasi vedenkeittimen kanssa ja täytti Mairen mukin.
- Kiitos, Maire hymyili ja kurotti sokeriastiaan päin.

- Vähiin käyvät ennen kuin loppuvat, Kalevi tuumasi, kun Rilla tuli tarkistamaan joko iltapala oli syöty.
- Vieraat nimittäin, Kalevi jatkoi, kun kukaan ei vastannut hänelle.
- Missä Iiris muuten on? Maire kysyi Petteriltä.
- Voi vähän huonosti, eikä kyennyt syömään, Petteri vastasi kireästi.
Rilla katsoi pöytää ja tajusi Kalevin sanat oikeaksi. Pöydästä puuttui Arvi, Tinon perhe ja Iiris, porukka oli kahdessa päivässä pudonnut puoleen. Taisi olla heidän ennätyksensä.

- Iiristäkään ei näy syömässä, hän kuiskasi keittiössä äidilleen.
- Tämä on kyllä ollut mukavaa, mutta katoavaa porukka. Toivottavasti jäljellä olevat ovat edes viihtyneet, Hanna toivoi.
- Vaikuttavat ihan tyytyväisiltä, Rilla totesi rauhoittelevasti. Hän oli tyytyväinen, että Tino vanhempineen oli häipynyt maisemista. Tilanne olisi voinut olla vähän turhan kiusallinen, jos hän olisi joutunut olemaan nöyrä asiakaspalvelija Tinon edessä. Oli hyvin todennäköistä, että hän ei enää ikinä näkisi Tinoa ja hyvä niin.
Hanna taitteli kelmun leivontakulhon päälle ja työnsi sämpylätaikinan jääkaappiin kohoamaan aamuksi.
- Kun väkeä kerta on noin vähän, niin sinun ei tarvitse aamulla herätä laittamaan aamupalaa, hän lupasi.
- Yritätkö sä taas paapoa minua? Rilla kysyi ärtyneenä.
- No en. Jos syömässä on viisi henkilöä, niin minä kyllä selviydyn siitä ihan hyvin. Muistathan itsenäisyyspäivänä, kun oli neljän hengen seurue. Sait silloinkin nukkua pitkään.
Rilla katsoi äitiään silmät kaventuneina. Selitys kuulosti uskottavalta, mutta silti…
- Jos mua ei aamulla nukuta, niin tulen kuitenkin alas.
- Sovitaan niin.
- Minä voin tänään myös korjata pöydän, Hanna tarjosi.
- Haista nyt jo! Minua ei ole raiskattu, pahoinpidelty tai muutenkaan vahingoitettu, älä hyysää siinä, Rilla kiihtyi.
- Sinä olet minun lapseni, aivan varmasti olen huolissani, kun joudut päällekarkauksen kohteeksi.
- Päällekarkauksen? Tino yritti suudella ja halata, kumpikaan ei kunnolla onnistunut, että lakkaa suurentelemasta asiaa, Rillan ääni koheni hieman ja äiti vilkaisi varoittavasti ruokasalin suuntaan. Rilla vaikeni. Ärsytti, että joutui omassa kotonaan olemaan hiljaa tai varomaan, etteivät vieraat vaan kuulisi liikaa.

Hän lähti saliin katsomaan, joko siellä tyypit olisivat saaneet mussutettua iltapalansa. Pöytä oli tyhjä ja tasainen puheensorina kuului viereisestä salista. Rilla alkoi huojentuneena tyhjentää pöytää, hän pääsisi ihan kohta omaan huoneeseen rauhoittumaan. Koko sen ajan, mikä häneltä meni iltapalan pois raivaamisessa, hän ei sanonut äidille mitään. Kunpa tämä tajuaisi, että hän ei ollut mikään lapsi saati joku lasiesine, joka hajoaisi pienestäkin kolauksesta. Hän kyllä tunsi äidin katseen itsessään ja kuuli huokailut. Onneksi äiti ei kuitenkaan sanonut mitään, silloin hän olisi räjähtänyt. Rilla huuhteli pöytärätin ja asetti sen hanan päälle kuivumaan, sen jälkeen hän oli valmis ja lähti yläkertaan. 

Kuuman suihkun jälkeen oli ihanaa kaivautua peittojen alle ja avata kännykkä. Epämääräinen ärtymys vaihtui leveään hymyyn, kun Konsta kyseli hänen lomasuunnitelmiaan, että voisivatko he nähdä ennen koulun alkua.  Rilla näpytteli myöntävän vastauksen ja ehdotti päivää. Sen jälkeen hän raportoi tapahtuneesta käänteestä Saralle ja Jennalle. Viestittelyn katkaisi ovelta kuuluva koputus. Hetken odotuksen jälkeen äiti avasi oven ja kurkisti sisään.
- Saako tulla?
- Mitä vielä?
- Minä haluaisin pyytää anteeksi. Huolehdin selvästi liikaa, mutta kun on tottunut huolehtimaan kolmesta lapsesta ja äkisti ei ole kuin yksi kotona, niin kai minä kanavoin sen kaiken sinuun. Ja anteeksi, että sinä et saa kotona olla rauhassa. Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemana mitään sellaista.
Rilla katsoi hiljaisena äitiään, mietti kuinka muotoilla asiansa.
- Voisitko millään yrittää hillitä sitä huolehtimista? Mä olen kohta aikuinen ja pärjään kyllä ja jos en pärjää niin tiedän kyllä keneltä tulla pyytämään apua.
- Hyvä on, minä lupaan yrittää, Hanna sanoi ja hymyili lämpimästi. - Hyvää yötä. Aamulla sitten puoli seitsemältä keittiöön.
- Sähän sanoit, että mun ei tartte tulla, Rilla protestoi.
- Itse sanoit, että olet kohta aikuinen ja pärjäät kyllä, Hanna vastasi napakasti.
Rillan ilme valahti, hän oli jo suunnitellut, että ehtisi katsoa kaksi tai kolme jaksoa Vampyyripäiväkirjoja ennen nukkumaanmenoa.
- Se oli vitsi, saat nukkua niin pitkään kuin huvittaa, äiti kuittasi ja lähti nauraen huoneesta. Rilla pystyi ainoastaan pyörittämään silmiään vastaukseksi. Onneksi hän ei ainakaan äidiltään ollut perinyt huumorintajua.

torstai 22. joulukuuta 2016

21. luukku: Jarmo


Jarmo katseli ajan harmaannuttamia hirsiseiniä ja yritti keksiä miksi he olivat tulleet tänne. Mikä oli ollut se syy, miksi Kati oli halunnut heidät tänne? Hän oli tottunut toimintaan, ja kaksi kokonaista päivää ilman mitään hyödyllistä tekemistä alkoi todella käydä hänen hermoilleen. Jarmo ei ollut enää, luojan kiitos, 18-vuotias, joten seksiäkään ei jaksanut tai pystynyt harrastamaan koko päivää. Mitään muuta tekemistä täällä ei ollutkaan. Häntä ei kiinnostanut hevoset, lautapelit, yhteiset illanistujaiset tuntemattomien kesken tai mikään muu vastaava puuhastelu. Vapaa-ajallaan hän halusi vauhtia ja toimintaa.

Kati oli uppoutunut romaaninsa pariin, joten Jarmon pitäisi keksiä jotain millä tappaa aikaa seuraavaan ateriaan ja yöuniin asti. Hän nousi nojatuolista ja jätti Katin kirjastoon lukemaan. Ehkä hän keksisi jotain, jonka avulla päivällinen tulisi nopeammin. Talossa oli hiljaista, vielä hiljaisempaa kun yksi vieraistakin oli mennyt kuolemaan. Jarmo ei ollut varma, oliko hän vaihtanut sanaakaan vanhuksen kanssa. Toisaalta kenen kanssa hän täällä oli ylipäätään puhunut? Jarmo oli puhelias, kun siitä oli hänelle hyötyä. Tuntemattomien ja sellaiseksi jäävien kanssa häntä ei kiinnostanut jutustella. Hän päätti seuran sijaan hakea heidän huoneestaan iPadin, voisi ajan kuluksi lukea maailman uutisia.

Jarmo käveli käytävää pitkin ja kuuli ääniä Tinon huoneesta. Hän seisahtui ihmeissään paikoilleen. Kuka Tinon kanssa muka puhuisi? Uteliaana hän astui pari askelta lähemmäksi. Kuului mutinaa, josta hän ei saanut selvää. Hän oli jo jatkamassa matkaansa, kun kuului hyvin selvä tytön ääni:
- Mitä sä teet?
Huoneessa oli hetken hiljaista.
- Lopeta, tyttö huusi.
Jarmo harppasi lähemmäksi, mutta samassa ovi riuhtaistiin auki ja Jarmo tunnisti tarjoilijatyttösen, joka ryntäsi hänen ohitseen kasvot kalpeina ja silmät suurina. Jarmo katsoi huoneeseen, jossa Tino seisoi hölmistyneenä poskeaan pidellen.
- Mitä se oli? Jarmo kysyi ja astui huoneen ovelle.
- Paljon kuuluu sulle, Tino sanoi selkänsä kääntäen.
Jarmo pysähtyi laskemaan yhteen yksi plus yksi. Ei kai Tino voisi?
- Mitä helvettiä juuri tapahtui?
- Ei kuulu sinulle, poika toisti itsepäisesti.
- Helvetin varmasti kuuluu, jos sinä ahdistelet tyttöjä, Jarmo jyrähti. - Nyt alat selittää tai minä lähden keskustelemaan tuon tytön ja hänen äitinsä kanssa. Ja sen jälkeen sinun on myöhäistä selittää yhtään mitään.
- Senkus menet. Mitään ei tapahtunut, Tino sanoi umpimielisesti ja tuijotti suoraan hänen lävitseen.
Jarmon nyrkit puristuivat kiinni. Kyllä, hänen teki mieli lyödä, hänen teki mieli puristaa totuus ulos pojastaan ja hän olisi niin halunnut, että Tino alkaisi viimein tajuta, eikä käyttäytyisi edelleen kuin uhmaikäinen kolmevuotias.
- Tämä ei jää tähän, Jarmo sanoi matalalla äänellä ja poistui huoneesta. Autiossa käytävässä hän pysähtyi hengittämään ja miettimään mitä pitäisi tehdä. Jutella tytölle ja emännälle. Kun hän tietäisi asiasta enemmän, hän voisi keskustella asiasta Katin kanssa. Vaimo oli suhtautunut muutenkin niin raskaasti kaikkiin Tinon aiheuttamiin vastoinkäymisiin, että hän ei antaisi aihetta huoleen ennen kuin tietäisi varmasti kaiken. Jarmo vilkaisi kelloaan. Ehkä hän voisi emännän löytää tähän aikaan keittiöstä.

Hän oli oikeassa, Hanna seisoi pilkkomassa tomaatteja keittiön tason vieressä, ketään muita ei näkynyt.
- Hei, häiritsenkö? Jarmo tervehti.
- Hei, et tietenkään. Kuinka voin olla avuksi?
- Onko sinun tyttösi se, joka tarjoilee ruokaa?
- Juu, hän on Rilla. Kuinka niin?
- Minä satuin äsken poikani huoneen ulkopuolelle, kun kuulin sisältä ääniä ja tämä Rilla huusi “Lopeta” ja ryntäsi sitten järkyttyneen näköisenä ulos huoneesta. Minä yritin saada Tinosta puristettua ulos, mitä siellä tapahtui, mutta hän ei suostu sanomaan sanaakaan. Missähän Rilla on?
Jarmon kertomuksen aikana Hannan ilme vaihtui avuliaasta asiakaspalvelijasta huolestuneeksi äidiksi.
- Minä käyn katsomassa, hän sanoi tukahtuneesti ja pyyhki kädet esiliinaan lähtiessään.
Jarmo jäi seisomaan keittiöön. Hänen täytyisi vain odottaa, että Hanna tulisi takaisin. Aikansa seisottuaan kädet taskuissa hän istui keittiön pöydän ääreen ja alkoi selata vanhaa iltapäivälehteä. Oliko Hanna edes löytänyt tytärtään? Suostuiko tyttö kertomaan mitä tapahtui vai olivatko he soittaneet jo poliisit?
Jarmo hieraisi ohimoitaan. Tinon kanssa elämä oli ollut yhtä selviytymistä kaaoksesta toiseen. Tino oli ollut kiusattu ja kiusaaja, lintsausta ja lunttausta, katoamistemppuja, näpistyksiä, pahoinpitelyjä, huumekokeiluja tai poliisin kyydillä kännissä kotiin tulemisia, selvityksiä sosiaaliviranomaisten kanssa ja lopulta Tino oli sijoitettu laitokseen asumaan. Kotona oli silloin ollut mukavan rauhallista, mutta samalla häpeä oli kasaantunut Jarmon niskaan. Mikä mies sellainen oli, joka ei edes omaa poikaansa saanut kuriin? Tuntui, että Tinossa oli jotain perustavanlaatuisesti pielessä, eikä hänellä tai Katilla ollut keinoja sen selättämiseen. Jos Jarmo olisi tiennyt millaista elämä lapsen kanssa voisi olla, hän olisi jättänyt koko homman väliin. Vain hän ja Kati, ei siihen ylimääräisiä tarvittu.

Viimein Hanna palasi keittiöön Jarmo ei kysynyt mitään vaan jäi odottamaan naisen vastausta.
- Rilla on poissa tolaltaan, mutta suostui sen verta puhumaan, että mitään ei varsinaisesti tapahtunut. Poikasi oli halunnut jutella Rillan kanssa ja yhtäkkiä hän oli alkanut suudella ja muutenkin lähennellä. Siinä vaiheessa hän löi Tinoa ja juoksi ulos huoneesta.
- Voi helvetti, Jarmo huokasi syvään. - Olen todella pahoillani.
Hanna ei sanonut mitään, meni altaalle pesemään käsiään ja jatkoi sitten tomaattien pilkkomista.
- Haluatko, että soitamme poliisit?
- Poliisit? Hanna kysyi ihmeissään.
- Niin. En ole ihan varma onko tapahtunut rikos, mutta jos tyttäresi haluaa, niin ehdottomasti asia tutkitaan.
- Rilla haluaa vain unohtaa tapahtuneen. Hän syyttää itseään ja koko tilanne ällöttää. Minä voin vielä kysyä poliiseista, mutta en usko, että mitään tapahtuu sen suhteen. Hän ei myöskään halua nähdä Tinoa enää.
- Sehän on päivänselvä asia, Jarmo sanoi. Ei haluaisi hänkään, mutta olisi pakko.
- Kiitos paljon, minä lähden nyt keskustelemaan poikani kanssa. Toivon todella, että tämä ei toistu enää ikinä. 

Jarmo marssi kirjastoon Katin luo. Hän ei voisi ihan vielä katsoa Tinoa silmästä silmään.
- Nyt se helvetin juippi viimeisen temppunsa teki, Jarmo ärähti heti kun sai oven kiinni.
Kati nosti hätkähtäen katseensa kirjasta.
- Mitä on tapahtunut? Kati kysyi ihmeissään.
- Tino ahdisteli Rillaa.
- Ketä Rillaa?
- Sitä tarjoilijatyttöä. Omistajan tytärtä.
- Ahdisteli?
- Suuteli ja kähmi, en tiedä ihan tarkkaan.
- Aloitatko alusta, Kati pyysi. Ei selvästikään pysynyt yhtään kärryillä.
Jarmo istui viereiseen nojatuoliin ja kertoi mitä oli itse nähnyt ja kuullut, ja mitä Hanna oli hänelle kertonut. Kati istui järkyttyneenä paikoillaan.
- Minä luulin, että pahin alkaisi olla jo ohi. Ahdisteli Rillaa, voi hyvänen aika, Kati valitti.
Jarmo pystyi vain nyökkäämään. Ja sitten Kati esitti sen kysymyksen, jota hänkin oli miettinyt.
- Kuinka pitkälle Tino olisi voinut mennä?
Jarmo käänsi katseensa Katin silmiin ja he katsoivat toisiaan silmiin. Ymmärsivät, että he eivät tienneet. Eivätkä voineet enää varmasti sanoa, mitä Tino ei ainakaan tekisi.
- Meidän on varmaan parasta lähteä täältä nyt heti, Kati sanoi.
Jarmo nyökkäsi.
- Hanna sanoi Rillan sanoneen, että tämä ei halua enää nähdä Tinoa.
- Kuka haluaisi, Kati sanoi. Ja korjasi pienen hetken päästä: - Siis tuossa tilanteessa.
- Käydäänkö puhumassa Tinon kanssa?
- Voidaanko puhuminen hoitaa vähän myöhemmin? Sinähän tiedät millaista se voi olla, haluammeko todella häiritä muita vieraita?
- Tosiaan, Jarmo huokaisi. - Minä käyn ilmoittamassa, että alkaa pakata. Pääsemme mahdollisimman pian lähtemään.
Jarmo nousi seisomaan ja Kati painautui hetkeksi hänen syliinsä.
- Melkoinen joulu, Kati mutisi.
- Lupaa, että ensi vuonna-
- Olen ajatellut Lontoota, Torinoa tai San Franciscoa, Kati kuiskasi hänen rintaansa vasten.
- Kahdestaan, Jarmo vastasi.

Kati suuntasi heidän huoneeseensa aloittamaan pakkaamista. Jarmo seisoi hetken keräämässä itseään Tinon ovella ja avasi sen sitten. Poika lojui sängyllä silmät kiinni kuulokkeet korvilla, mutta musiikki silti niin kovalla, että Jarno kuuli selvästi sanat. Hetken Jarmo katsoi poikaansa, joka oli pitkä ja hontelo, kasvoilla hänen ja Katin huonoimmat piirteet.
Jarmo nykäisi kuulokkeiden piuhan pois kännykästä.
- Mitä helvettiä?
Tinon silmät rävähtivät auki.
- Ala pakata, me lähdemme.
- Mitä?
- Ala pakata, me lähdemme, Jarmo toisti, vaikka oli varma, että pojan kysymys ei johtunut huonosta kuulosta.
- Miksi?
- Sinä siis äskeisen tempauksesi jälkeen luulit, että me jäämme tänne? Jarmo kysyi.
Oli pojassa sen verta häveliäisyyttä, että tämä nolostui.
- Tunti aikaa, Jarmo sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
- Mä en lähde.
- Ja ihan varmasti lähdet, Jarmo ärähti.
Tino tuijotti häntä uhmakkaasti sängyltä.
- Tyttö ja hänen äitinsä halusivat soittaa poliisit, minä sain heidät jättämään sen tekemättä sillä ehdolla, että me poistumme heti. Haluatko todella jäädä kuulusteluihin ja saada syytteen alaikäisen seksuaalisesta häirinnästä?
Tinon nielaisu kuului ovelle asti.
- Sitähän minäkin. 58 minuuttia, Jarmo sanoi ja sulki oven takanaan.
Voi helvetti mikä painajainen, hän sadatteli kävellessään huoneeseen.
- Mitä Tino?
- Kehtasi vielä väittää vastaan. Uhkasin poliisilla, joten eiköhän me se kyytiin saada.
- Mitä me teemme?
- Pakataan, lähdetään ja mietitään sitten kotona, Jarmo sanoi.
Ainakin hänen onnistui kuulostaa varmalta, olo kun ei tuntunut yhtään siltä. Hän ei pystynyt muistamaan hetkeä, jolloin olisi tuntenut olonsa yhtä epäonnistuneeksi kuin nyt.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

20. luukku: Iiris



Iiris seisoi talon nurkalla odottamassa. Perkeleen Petteri saisi alkaa raahata rupista persettään aamiaiselle, että hän pääsisi hakemaan tavaransa mökistä ja lähtemään täältä helvettiin. Iiris ei ollut pelkästään vihainen, hän oli täynnä valkohehkuista raivoa. Nyt hän ymmärsi niitä, jotka pikaistuksissaan puukottivat puolisoaan. Jos hän nyt saisi veitsen käteensä ja Petterin kosketusetäisyydelle, hän ei epäröisi hetkeäkään. Se helvetin paskiainen oli parilla sanalla saanut tuhottua hänen suurimman unelmansa.
 
Iiris oli lapsesta lähtien tiennyt, että hän halusi äidiksi. Hän oli hoivannut innokkaasti pienempiä serkkujaan, ollut MLL:n lapsenvahtina teini-ikäisenä ja päässyt kahden kummilapsen myötä näkemään vielä paremmin lapsiperhe-elämää. Hän halusi lapsia ja perheen. Vuosia sitten hän oli tavannut Petterin, rakastunut nopeasti, suunnitellut jo ennen heidän häitään lasten nimiä ja miettinyt miten heidän piirteensä yhdistyisivät uudessa ihmisessä. Häiden jälkeen hän oli jättänyt ehkäisyn pois, mutta malttamattomasta odotuksesta huolimatta odotus ei ollut koskaan alkanut. Ja nyt se helvetin kyrvän puolikas oli päättänyt, että hän ei halunnutkaan isäksi. Oli tiennyt asian jo kuukausia, mutta silti ollut mukana yrittämässä. Milloin Petteristä oli tullut tuollainen tuuliviiri ja nahjus?

Samassa mökin ovi avautui, ja Petteri astui sieltä ulos. Iiris oli jo luullut, että hänen vihansa ei voisi enää kasvaa, mutta kuinka väärässä hän olikaan. Pienen pieni järjen ääni oli vielä kuultavissa kaiken vihan alla ja Iiris tajusi, että ei hyökkäyksellä ja sitä seuraavalla riidalla olisi mitään vaikutusta mihinkään. Hän ei saisi huutamalla Petteriä muuttamaan mieltään. Ja jos saisikin, haluaisiko hän enää miestä itselleen ja lapsensa isäksi? Iiriksestä tuntui lähes uskomattomalta kuinka äkkiä hänen avioliittonsa oli voinut romahtaa.

Petteri harppoi sisälle isoon taloon, Iiris odotti ja laski kymmenen. Vasta sen jälkeen hän uskaltautui liikkeelle ja kiiruhti mökkiin. Hetken hän harmitteli pedanttia luonnettaan, joka oli purkanut kaikki matkatavarat kaappeihin ja lipastoon, mutta alkoi sitten ripeässä tahdissa pakata omaa laukkuaan. Hänen suunnitelmansa eivät olleet vielä ihan selvät, mutta varma hän oli siitä, että hänen pitäisi päästä kauas Petteristä. Iiris kävi vessassa hakemassa kaikki tarvittavat toilettilaukkuunsa, sitten puuttuivatkin enää likaiset vaatteet. Ne hän sulloi muovipussissa kasan päällimmäiseksi ja sulki sitten sinisen matkalaukun. Iiris kiirehti mökistä ulos. Tähän asti hän oli suunnitelmissaan päässyt: hae tavarasi Petterin huomaamatta. Nyt hän tarvitsisi uuden suunnitelman, ja paikan missä kehittelisi sen. 

Iiriksen vaihtoehdot olivat vähissä, joten pian hän istui hevostallin käytävällä matkalaukkunsa päällä selaamassa juna- ja bussiaikatauluja. Auto oli Petterin nimissä, joten siihen hän ei voisi koskea. Lähimmästä kaupungista lähti junia Helsinkiin, vaikka oli tapaninpäivä. Iiris oli tiedosta iloisesti yllättynyt ja pitempiä pohtimatta osti lipun junaan ja tilasi taksin Valamäkeen. Helpottuneena poispääsystä hän venytteli niskojaan, ne olivat täysin jumissa salin sohvalla vietetystä viime yöstä. Tallin ovi avautui, ja yllätettynä Iiris kohotti katseensa. Mies seisoi hevosen kanssa tallin ovella.
- Päivää, tämä vain sanoi. Aivan kuin olisi täysin normaalia, että tallista löysi tuntemattomia naisia kököttämässä matkalaukkujensa päällä. Iiris vastasi tervehdykseen, ja mies talutti hevosen hänen ohitseen.
Iiris tunnisti miehen Pauliksi, joka oli ohjannut heidän rekiretkeään toissapäivänä. Se oli ollut vasta toissapäivänä. Jälleen Iiris sai ihmetellä kuinka nopeasti maailma voi muuttua.

Iiris tarkkaili sivusilmällä kuinka mies kiinnitti hevosen seinää ja alkoi harjata tätä. Kauankohan se taksin tulo kestäisi? Pitäisikö puhua jotain? Tuskin. Hän ei ollut juttutuulella, eikä vaikuttanut olevan Paulikaan, sillä hiljaisena tämä valjasti hevosen ja talutti sen kohta ulos. Jännittyneenä Iiris kuunteli kuinka pihalta kantautui puheensorinaa talliin asti. Toivottavasti retkeläiset ehtisivät lähteä ennen taksin tuloa, hän ei halunnut näyttäytyä tässä tilassa yhtään kenellekään. Joku kävi sulkemassa tallin oven, mutta ei onneksi vilkaissut sisään.

Minuutit matoivat eteenpäin ja lopulta Iiris uskaltautui kurkkaamaan tallin ovesta. Hevonen ja kyytiläiset olivat lähteneet, ja piha oli muutenkin tyhjä. Iiris tarkisti kännykästä soittoajan taksikeskukseen, hän oli odottanut kyytiä nyt 22 minuuttia. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä asti taksi tulisi, joten hän ei tiennyt oliko aikaa mennyt jo paljon vai vähän. Hänen siinä kuikuillessaan pihalle taksi viimein tuli. Iiris otti matkalaukun ja lähti ylittämään pihaa.
- Päivää, kuski sanoi, kun nousi auttamaan Iiristä laukun kanssa.
- Hei, Iiris vastasi ja luovutti tavaransa kuskin nostettavaksi.
Iiris istui taksin takapenkille ja antoi kuskille ohjeet minne pitäisi ajaa. Auto nytkähti liikkeelle, ja Iiris vilkaisi taakseen, kukaan tuskin oli huomannut hänen lähtöään. Hän nojasi kunnolla penkkiin, mutta ei rentoutunut. Ei tässä mielentilassa. Nyt ei tarvinnut enää miettiä, miten välttyisi kohtaamasta Petteriä ja kuinka pääsisi pois tilalta, joten ajatukset täyttivät vauva ja avioliitto. Iiris huokaisi. Hän halusi lapsen, siitä hän ei tinkisi. Petteri ei haluaisi isäksi, joten yhtälö oli sitä myöten selvä. Iiris tuijotti lumista maisemaa. Hän oli tullut tänne vasta kolme päivää sitten, joulumielellä ja toiveikkaana, mutta joutui lähtemään salaa yksin, hajonnut avioliitto takanaan. Viha alkoi vaihtua lamaannukseen. Mitä he olivat oikein tehneet? Kun eroon liitettiin etuliite avio, siitä tuli järkyttävän iso juttu. Ainakin hänelle. Iiris oli aina uskonut, että menisi vain yhden kerran naimisiin. Hän oli luullut Petterin tapaamisesta lähtien, että tässä olisi nyt se mies, jonka kanssa viettäisi elämänsä loppuun asti. Mitä hän nyt tekisi?

Junamatkakin taittui jonkinlaisessa usvassa. Mitä oli tapahtunut? Mitä tapahtuisi tulevaisuudessa? Miten hän selviäisi tästä kaikesta? Vastauksia ei löytynyt. Lopulta Iiris keskittyi vain hengittämään. Muiden matkustajien virrassa hän poistui junasta ja käveli laitureilta rautatieasemalle. Siellä hän koukkasi virrasta ja etsi istumapaikan. Hän oli ajatellut menevänsä kotiin, mutta nyt kun koti oli enää parin kilometrin päässä, Iiris alkoi epäröidä. Pystyisikö hän nyt menemään asuntoon, jonka seinillä oli heidän hääkuvansa, makuuhuoneessa yhteinen parisänky, Petterin golfbägi eteisen nurkassa ja hänen raskaustestivarastonsa vessan kaapissa? Muistoja ja uskomuksia asunto täynnä. Iiris ei voinut edes mennä ja tyhjentää raivoissaan Petterin tavaroita rappukäytävään, asunto kun oli puoliksi hänen ja puoliksi Petterin. Mitä hän tekisi?
Neuvottomana Iiris kaivoi puhelimen esiin. Hän oli pitänyt sitä äänettömällä, mutta kukaan ei ollut laittanut viestiä tai soittanut. Hän valitsi siskonsa puhelinnumeron ja nosti luurin korvalleen. Iiris odotti Orvokin vastausta, puhelimen tasaista tuuttausta kuunnellessaan hän katsoi matkalaukkuaan. Niin. Miksi hänen täytyisi mennä kotiin? Iiris lopetti puhelun ja aukaisi matkalaukun, tunnusteli sen sisätaskua ja passi oli siellä, missä hän sitä aina piti. Hänellä oli passi, luottokortti, matkalaukku ja lomaa tammikuun kuudenteen päivään asti. Seuraavaksi hän haki katseellaan aikataulut, I-juna lentokentälle lähtisi neljän minuutin kuluttua. Iiris nousi, otti matkalaukkunsa ja lähti takaisin laitureille. Se, että hänellä ei enää ollut avioliittoa, tarkoitti myös sitä, että hän ei ollut enää tilivelvollinen yhtään kenellekään ja saisi tehdä mitä halusi. Iiriksen kävellessä hänen puhelimensa soi. Hän pysähtyi vastaamaan siskolleen.
- Moi, olit soittanut, mutta olin just ottamassa loppukiriä lenkillä enkä viitsinyt soittaa. Oliko sulla tärkeetä? Orvokki kysyi edelleen hengästyneenä.
- Oli, mutta ei ollut enää. Minä olen matkalla lentokentälle, palaan vuoden alussa.
- Mitä? Sunhan piti olla jossain korvessa viettämässä Petterin kanssa tunnelmajoulua.
- Niin piti ja olinkin, mutta tuli vähän juttuja ja mun täytyy nyt lähteä miettimään asioita.
- Voisitko olla yhtään salaperäisempi, Orvokki tuhahti turhautuneena.
- Anteeksi. Mä soitin sulle, kun en tiennyt, että mitä tehdä. Mutta nyt keksin. Tiedät sitten, että olen hengissä.
- Mitä? Eikö kukaan muu tiedä sun lähdöstäsi?
- Ei.
- Iiris hemmetti, ala nyt selittää, isosiskon ääni alkoi kohota.
- Ei ehdi, mun juna lähtee. Laitellaan viestiä, Iiris sanoi ja lopetti puhelun odottamatta enää Orvokin vastausta.
Iiris työnsi kännykän laukkuunsa ja astui junaan.

tiistai 20. joulukuuta 2016

19. luukku: Maire


Maire tuijotti kattoon. Ei nähnyt mitään, mutta tuijotti silti. Hän oli yrittänyt nukkua, mutta uni kiersi hänet kaukaa tänä yönä. Lopulta hän oli antanut periksi ja päättänyt olla silmät auki. Näin eivät mielikuvatkaan päässeet aivan niin vahvasti iskemään. Hän oli alkuyöstä ehtinyt silmät kiinni jo nähdä sairaalan huoneet, itsensä kaljuna ja Kalevin ilmeen, kun tälle viimein selviäisi hänen sairautensa. Joskus kahden jälkeen hän oli päässyt ensin saattohoitoon ja sitten omiin hautajaisiinsa asti. Siinä vaiheessa hän oli käynyt vessassa itkemässä ja päättänyt sen jälkeen ihan vain valvoa silmiään ummistamatta.

Hän oli luullut, että tällä lomalla kertominen onnistuisi. He saisivat olla kahden ilman nuoremman polven häiriöitä. Mutta ei hän ollut saanut kakaistua sanoja ulos. Varsinkaan sen jälkeen, kun heille oli kerrottu Arvin kuolemasta. Kalevi oli ottanut sen raskaasti, eikä hänenkään suhtautumisensa ollut mennyt niin hyvin kuin hän olisi halunnut. Hän oli eilen ensimmäistä kertaa itkenyt Kalevin nähden. Siis noin muuten vaan, hautajaisia Maire ei tähän laskenut. Maire ei tosin uskaltanut luottaa siihen, että Kalevi siitäkään kohtauksesta tajuaisi, että kaikki ei ollut normaalisti. Kalevi oli kova puhumaan ja halusi aina keskustella. Sen takia hän ei ollut hiljainen tarkkailija, kuten Maire, joka tajusi hyvin ihmisten sanattomia viestejä. Kaleville piti asiat vääntää rautalangasta ja sen jälkeen vielä pari kertaa varmistaa, että olihan mies varmasti ymmärtänyt.

Mairen selkään alkoi sattua ja hän kääntyi kyljelleen. Ajatukset pyörivät samoja ratoja. Maire tiesi, että hänen pitäisi kertoa sairaudestaan Kaleville, mutta ei tiennyt mistä saisi rohkeutta siihen. Hän oli rakastunut Kaleviin heti ensi silmäyksellä, tahtonut papin edessä olla uskollinen ja rakastaa niin myötä- ja vastoinkäymisissä. Maire oli ollut tukena ja tehnyt kaikkensa Kalevin eteen. Siksi kai tämä olikin niin vaikeaa: tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän tuottaisi Kaleville pettymyksen. Maire koki sairautensa nimenomaan epäonnistumisena, hänen vartalonsa ei kestänyt kaikkea ja sen vuoksi hän ehkä joutuisi lähtemään täältä ennen Kalevia. Juuri kun hänen mielensä oli valumassa siihen kriittisen pisteeseen, jonka jälkeen tulisivat myös kyyneleet, Kalevi yski. Siitä yskimisestä Maire tiesi, että kello oli kaksikymmentä yli neljä. Kalevi olisi unen ja valveen rajamailla vielä kymmenen minuuttia ja sitten puoli viideltä nousisi vessaan. Maire alkoi matkia nukkujan hengitystä, sillä hän ei ollut vielä valmis kohtaamaan Kalevia. Tutun aikataulun mukaisesti Kalevi nousi vessaan, mutta koska ei oltu kotona, tämä palaisi vielä takaisin sänkyyn odottamaan, että Hanna heräisi. Nyt olisi Mairelle se hetki puhua. He olisivat kahden. Mutta Kalevin palatessa hän makasi silmät kiinni, ei aukaissut niitä ja alkanut puhua, vaan teeskenneltyään tarpeeksi kauan hän viimein nukahti.

Maire heräsi hätkähtäen. Oliko hän muka nukkunut? Silmien aukaisu varmisti asian, sillä huoneessa täysi pimeys oli vaihtunut harmauteen. Kalevi ei ollut enää hänen vieressään, joten aamupalaa olisi varmasti jo tarjolla. Ajatus ruuasta ellotti Mairea, mutta sänkyyn hän ei voinut enää jäädä. Hän kapusi hitaasti ylös. Selkä ei ollut vuosien navetassa työskentelyn jälkeen mitenkään vetreä, joten liikkeet olivat hitaita ja varovaisia. Maire pukeutui, kampasi hiuksensa ja lähti etsimään miestään.

Kalevi istui salissa vähän orvon näköisenä. Niin tietysti. Hän oli nukkunut, Arvi ikiunessa, Hanna töillään ja loput olivat joko liian etäisiä tai niin nuoria, että heidän kanssaan olisi helposti saanut juttua aikaiseksi.
- Huomenta, Kalevi toivotti.
- Huomenta, Maire vastasi.
- Siellä on vielä aamupalaa tarjolla.
Maire nyökkäsi ja lähti edes katsomaan aamiaista. Hän joi lasillisen appelsiinimehua, mutta ei edes harkinnut syömistä.
- Huomenta, Rilla toivotti tullessaan keittiöstä. Maire katsoi kuinka tyttö alkoi kerätä likaisia lautasia pois pöydästä.
- Joko kaikki muut ovat syöneet?
- Ei ihan vielä.
- Jotenkin nukutti tänä aamuna liian pitkään.
- Monet kehuvat, että täällä saa hyvät yöunet, Rilla sanoi.
Hänen yöunensa olivat olleet kaukana hyvistä, mutta ei Maire alkaisi aiheesta tytölle avautua. Hän vain hymyili ja nyökkäsi, jätti mehulasin paikalleen ja lähti takaisin Kalevin luo.
- Sinulla ei kovin iso nälkä ollutkaan, Kalevi virkkoi, kun hän tuli takaisin saliin.
- Kuinka niin?
- Ethän sinä viipynyt kuin pari minuuttia, ei siinä ajassa ehd syömään puuroa, sämpylää ja juomaan kahvia.
- Ajattelin, että lounas on niin lähellä, että turha syödä napaansa täyteen, Maire selitti.
- Se on kyllä totta. Kohta päästään taas hevosen kyytiin, Kalevi virkkoi.
- Ai rekiretki järjestetään jälleen?
- Juu, tuossa aamupalalla puhuttiin aiheesta, eikä kenelläkään ollut asiaan suurempia vastaansanomisia. Ja tuskin Arvi pahakseen pistää, jos tuolta pilven reunalta kurkkaa.
- Kyllähän tapaninpäivä ja rekiajelu kuuluvat yhteen, tai eihän minulla siitä ole kokemusta.
- Niin kun et antanut minun ostaa sitä hevosta, Kalevi letkautti.
- Miten sinä olisit ehtinyt hevosen hoitaa ja ajaa, kun navetta täynnä lypsäviä ja peltohommat siihen päälle? Maire pudisti päätään.
- Kyllä minä jotain olisin keksinyt, Kalevi mutisi.
Väisäsen Antti naapurista oli viimeisen 30 vuotta yrittänyt myydä Kaleville sinä vuonna syntyneen suomenhevosen, ja yhtä monta vuotta Kalevi ja Maire olivat käyneet asiasta keskustelua.
- Toisaalta minä olen nyt eläkkeellä, että olisi aikaa hevosta laitella.
Maire läimäisi kevyesti Kalevin käsivartta.
- Tuon ikäisenä sinä varmaan voitkin lähteä hevosten kanssa puljaamaan.
Kalevi suipisti suutaan ja Maire tiesi, että suuri hevoskeskustelu jatkuisi vastakin.
- Mihin aikaan se ajelu on?
- Tunnin päästä lähtö.
- Minä taidan käydä soittamassa Arille sillä aikaa.
- Kerro terveisiä, Kalevi sanoi ja alkoi selata sivupöydällä olevaa vieraskirjaa.

Kotona joulu oli kuulema sujunut hyvin. Maire vähän epäili asiaa, mutta ei tavoittanut Arin äänestä tai rivien välistä kritiikkiä uutta järjestelyä kohtaan. Mutta Maire tiesi, että joulusta oli jäänyt varmasti jotain puuttumaan, kun hän ei ollut sitä tekemässä. Puhelun jälkeen Maire pukeutui toppavaatteisiin ja lähti pihalle käyskentelemään ennen ajelua.

Kalevi halusi jälleen ajaa, Lauri istui yksin keskimmäisellä pukilla ja Maire asettautui Venlan kanssa takimmaisille paikoille. Päivä oli tasaisen harmaa, joten maisemat eivät olleet ihan niin häikäisevät kuin aaton auringonpaisteessa. Eikä Maire olisi muutenkaan päässyt aivan huolettoman ihastelun tilaan. Venla teki sitä kyllä hänenkin edestään. Nainen katseli silmät pyöreinä ympärilleen ja mutisi välillä kuinka kaunista ja ihanaa kaikki oli. Maire ynähteli vastaukseksi, hänelle Venla oli jäänyt vähän vieraammaksi. Nainen ei ollut aiemmin juurikaan viihtynyt muiden mukana, vaan oli hautautunut omiin oloihinsa. Tietysti Maire olisi nyt voinut tutustua Venlaan paremmin, mutta hänen tuulensa turhaan jutusteluun oli täysin tiessään.

Ajelun jälkeen Kalevi jäi jututtamaan Paulia ja taputtelemaan Lippoa. Maire seurasi sivusta miesten ilmeitä, ne olivat sen verta innostuneita, että eiköhän Kalevi saisi Paulilta runsaasti uusia ideoita hevosen hankkimiseen ja omistamiseen.
- Mitä nyt? Kalevi kysyi, kun tämä viimein käveli Mairen luo.
- Ei mitään, Maire vastasi.
- Kyllä sinulla nyt jotain on, kerro pois, Kalevi suostutteli.
Maire hätkähti. Oliko Kalevi sittenkin tajunnut, että hänessä ei ollut kaikki kunnossa?
- Minä. Minulla on, Maire tapaili, mutta ei saanut lausetta aikaiseksi.
- Mitä?
- En halunnut pilata sinun jouluasi, Maire sai sanotuksi.
- Pilata minun jouluani?
- Koska minulla on…
Maire katsoi Kalevia silmiin. Ei, hän ei voisi kertoa. Ei millään.
- Minulle tehdään vuoden alussa pieni operaatio.
- Siis sairaalassa?
- Niin, Maire nyökkäsi.
- Mikä operaatio?
Maire laski katseensa Kalevin harteille. Niin, mikä operaatio?
- Naisten vaivoihin liittyvää, ei mitään vakavaa.
- Varmasti? Kalevi vain varmisti, hän oli sillä tavalla hyvin vanhanaikaisen häveliäs, että pelkkä viittaus naisten vaivoihin sai tämän perääntymään.
- Ihan varmasti, Maire sanoi.
Mairen antama selitys oli kehno kompromissi kertomisen ja kertomattomuuden välillä, mutta muuhun hän ei pystyisi. Niin. Hän joko selviytyisi, jolloin hän oli tehnyt oikein säästämällä Kalevia huolelta. Jos Maire taas kuolisi, ei hän olisi täällä kantamassa jälkiseurauksia tai ylipäätään tietäisi asiasta mitään.

maanantai 19. joulukuuta 2016

18. luuku: Petteri



“Paskin joulu ikinä.” Petteri tuijotti tekstiä ja pyyhki sen sitten pois näytöltä. Se oli totuus, mutta Meeri ei ehkä ollut niin hyvä ystävä, että tälle voisi ihan näin suoria sanoja latoa. Meeri oli kysynyt viestillä, miten hänen joulunsa oli mennyt, ja nyt Petteri istui miettimässä vastausta.
“Paremminkin olisi voinut sujua.”
Petteri muotoili vähän diplomaattisemman vastauksen ja lähetti viestin.
“Mä olen vaan juonut punkkua ja katsonut leffoja, hienoja aikoja. Mikäs sun joulussa sit on vikana?”
Meerin vastaus tuli ennen kuin Petteri ehti edes laskea puhelimen takaisin pöydälle. Hän näpytteli nopeasti oman vastauksensa:
“Olen korvessa, ei mitään tekemistä ja yksi vieraista kuoli viime yönä.”
Petteri jäi miettimään, että pitäisikö kirjoittaa jotain Iiriksestä, mutta antoi olla ja lähetti viestin sellaisenaan Meerille. Meeri alkoi heti kirjoittaa vastausta, ja Petteri jäi odottamaan sitä WhatsApp auki.
“Ainakin sulla on joku, jonka kanssa jakaa kurjuus. Mua ei lämmitä kuin viltti.”
“Tai sitten se joku tekee kurjuudesta vielä kurjempaa.”
Petteri laittoi viestin liikoja analysoimatta. Totta se oli. Iiris ilmeisesti kuvitteli, että hän pystyisi noin vain unohtamaan viimeisten vuosien dissauksen ja heittäytymään huolettomasti rekiretkelle tai istumaan käsikkäin joulukuusen viereen. Eilen Petteri oli ollut viittä vaille unessa, kun Iiris oli alkanut hyväillä häntä. Petteri oli syventänyt hengitystään ja leikkinyt nukkuvaa. Häntä ei kiinnostanut.
“Perus parisuhde siis ❤ Ja sitten ihmiset vielä ihmettelevät, miksi olen sinkku 😂”
Meerin vastaus melkein huvitti Petteriä. Hänkin oli ennen Iiristä ollut tuota mieltä parisuhteista, mutta heidän juttunsa alettua, hän oli muuttanut pikaisesti mieltään. Hän ja Iiris olivat se pari, joka sai muut parisuhteessa olevat kateellisiksi ja sinkut katkeriksi. Heillä meni hyvin ja he olivat tasa-arvoinen pari, ilman normaaleja suhteeseen kuuluvia valtapelejä. Mutta se kaikki oli hävinnyt vuosien aikana johonkin.
“Ja mä ihmettelen, miksi olen parisuhteessa…”
Sitä hän oli oikeasti miettinyt, ja paljon, joulun ajan. Kaikki mitä Iiris teki, oli väärin tai ainakin ärsytti häntä suunnattomasti. Petteri oli alkanut haaveilla jonkinlaisesta tauosta, ehkä sen aikana hän saisi kunnolla omat ajatuksensa kasaan ja voisi oikeasti päättää mitä halusi elämältään.

“Huh, kuulostaapa vakavalta. Ehkä parisuhdeterapia voisi tuoda avun?”
Petteri hymähti. Miten siinä terapeutti pystyisi auttamaan, kun Iiris halusi lapsen ja hän ei. Paras apu olisi varmaan siinä, että hän viimein juttelisi Iiriksen kanssa siitä, ettei ollut enää lainkaan varma halusiko isäksi.
“Täytyy katsoa, mikä tässä auttaa.”
Petteri kirjoitti Meerille lyhen viestin, ja sai lähes heti kaksi viestiä vastaukseksi.
“Tsemppiä teille.”
“P.s. Avasin konvehtirasian. Joulu vain paranee.”
Petteri ei keksinyt siihen mitään vastausta, joten hän laski puhelimen käsistään ja mietti, että tästä varmaan joutaisi nukkumaan. 

Petteri kuuli askeleet ja kohotti katseensa. Iiris seisoi ovensuussa pelkät punaiset alusvaatteet yllään. Iiris oli edelleen kaunis, mutta näky sai Petterin vain pelästymään.
- Hyvää joulua rakas, Iiris sanoi ja lähti kävelemään kohti sohvaa.
Petteri oli niin yllätetty, että hän ei pystynyt sanomaan mitään. Iiris sai siis rauhassa kävellä lantio keinuen Petterin eteen, istahtaa hajareisin tämän syliin ja painaa ensimmäisen suudelman miehensä huulille ja vasta sitten Petteri havahtui.
- Mitä nyt? hän kysyi.
- Miltä vaikuttaa, Iiris naurahti ja hyväili huulillaan Petterin leukaperiä.
Petteri sulki silmänsä ja nielaisi. Spontaani seksi oli heillä ollut aina erinomaista, mutta nyt riski oli aivan liian iso. Hänellä ei ollut kondomeja mukana ja jos olisikin, Iiris alkaisi varmasti kysellä, jos hän sellaista pysähtyisi pukemaan.
- Ei, Petteri kuiskasi.
- Mitä? Iiris kysyi ihmeissään.
- Ei, mä en halua nyt.
- Miksi et? Iiris kysyi, katsoi Petteriä silmiin ja tajusi tämän olevan tosissaan. Iiris vetäytyi loukkaantuneen näköisenä pois hänen sylistään ja kääriytyi sohvalla olevaan vilttiin. Iiriksen lämpö viivähti hetken Petterin sylissä.
- Mikä sulla on? Iiris kysyi ja vetäytyi entistä kauemmaksi Petteristä.
Nyt taisi olla se hänen odottamansa tilaisuus.
- Mä tarvitsen aikalisän.
- Mistä?
- Ainakin siitä lapsihommasta, Petteri sanoi. Ei uskaltanut tuoda avioliittoa keskusteluun mukaan.
- Lapsihommasta, Iiris toisi epäuskoisena.
- Niin.
- Mitähän tämä sun lapsihomma nyt tarkalleen ottaen tarkoittaa? Iiris kysyi, nyt jo kalskahdus jäätä äänessään.
- Sitä että mä en ole enää lainkaan varma, että haluanko mä lasta. Haluanko mä isäksi.
 Hän olisi voinut lyödä Iiristä avokämmenellä naamaan, eikä tämä silti olisi näyttänyt yhtä loukatulta kuin nyt.
- Et halua lasta, hän kuiskasi, kuin ei olisi ymmärtänyt sanojen merkitystä.
- En ainakaan nyt, todennäköisesti en ikinä, Petteri sanoi.

Iiris oli hiljaa, tuijotti lattiaa pitkän ajan, kunnes viimein nosti katseensa.
- Miksi et halua?
- Niissä on niin paljon vaivaa, minä haluan olla vapaa ja-
Iiris keskeytti hänet tylysti:
- Mutta mehän-
- Ehkä ihan silloin alussa oli me, mutta pitkään tämä on ollut vain sinun projektisi. Minun ainut osuuteni on ollut olla muna pystyssä silloin kun lämpömittari käskee, Petteri puhui vihaisena. Tuntui oikeastaan helpottavalta viimeinkin kertoa kaikki.
- Kauanko sinä sitten olet tiennyt?
- Varmaksi jostain syksystä asti.
- Syksystä?! Iiris kiekaisi. - Mitä jos minä olisin tullut raskaaksi lokakuussa?
Petteri kohautti harteitaan.
- No et ole tullut.
Jälleen Iiris nytkähti kuin Petteri olisi lyönyt tätä.
- Eli se on minun vikani.
- Ei tässä nyt kannata alkaa vikoja arpomaan. Luonto ei ole tarkoittanut meille lasta.
- Haista paska! Iiris huusi ja nousi seisomaan. - Luonto. Kumma kuin ei Jumala.
- Oli mikä tahansa, olen onnellinen, että näin kävi.
- Milloin sinusta on tullut noin sydämetön paskiainen? Iiris kysyi raivoisasti.
- Varmaan siinä vaiheessa, kun sinusta tuli pelkkä nalkuttava, laput silmillä kulkeva, itsekäs, hormonihuuruissa kulkeva wannabe-äiti, Petteri vastasi korotetulla äänellä takaisin.
 Iiris vaikeni. Ilme tämän kasvoilla oli niin loukattu, että Petteri ei ollut nähnyt sellaista ikinä. Mutta hän ei jaksanut välittää. Enää. Vauva oli nyt nostettu pöydälle. Seuraavaksi käsiteltäisiin varmaan heidän avioliittonsa. Mutta se hetki ei olisi nyt, sillä Iiris pyörähti ympäri ja katosi makuuhuoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi sieltä täysissä pukeissa ja marssi eteiseen. Petteri kuuli takin kahahduksen ja sen kuinka ovi avattiin ja sitten paiskattiin kiinni niin että ikkunat helähtivät.

Sehän meni hyvin, hän tuumasi itselleen ja istui takaisin sohvalle. Hän huomasi kännykän vilkkuvan viestin merkiksi. Petteri napsautti ruudun auki ja näki Meeriltä tulleen viestin:
”Katson leffaa ja nyt mä tajusin miksi sä olet niin tutun näköinen. Sä olet Ryan Goslingin kadonnut pikkuveli.”
”Nyt on sitten oikea hetki illasta laittaa viinipullon korkki kiinni.”