14. luukku: Lauri

Lauri käveli sitä samaa reittiä, jota he eilen olivat kiertäneet reen kyydissä. Kulku jalkaisin oli hidasta hevoskyytiin verrattuna, mutta vaikutus omaan kuntoon oli suurempi näin. Hän oli päättänyt lähteä aamiaisen jälkeen pienelle sulattelulenkille. Joulupäivän rauha oli vallannut maatilan vähän liiankin tehokkaaksi hänen makuunsa. Kävellessään hän mietti jo vuoden alkua, silloin hän voisi alkaa taas tehdä pieniä juoksupätkiä. Vasemman polven eturistiside oli mennyt syksyllä salibandypelissä. Leikkaus ja kuntoutus olivat sujuneet ihan hyvin ja fysioterapeutti oli suositellut juoksemisen aloittamista vasta kolme kuukautta leikkauksen jälkeen. Eikä Laurilla kiire ollut, mieluummin hän otti nyt varman päälle ja varmistuisi, että polvi olisi täysin kunnossa kuin joutuisi uudestaan tuollaiseen onnettomuuteen. Kipu liikuntahallin lattialla oli ollut hänen elämänsä kovinta. Pelkkä muisto puistatti häntä edelleen. 

Reitti alkoi hieman kohota, merkki siitä, että hän olisi pian Valamäen pihassa. Mitähän sitten tekisi? Mitä hän oli normaalisti tehnyt joulupäivinä? Lauri pystyi muistamaan vain leppoisan laiskuuden. He eivät olleet tehneet äidin kanssa mitään joulupäivänä, olleet vain kotona ja Lauri oli leikkinyt saamillaan lahjoilla äidin lukiessa sohvalla. Tai sitten he olivat pelanneet yhdessä uusinta lautapeliä, jonka Joulupukki oli tuonut. Vanhempana hänkin oli lukenut tai sitten he olivat katsoneet yhdessä elokuvia tai tv-sarjoja. Lauri ei pystynyt vielä hymyilemään muistoilleen, vaan päällimmäisenä oli edelleen kipu äidin menetyksestä.

Kuin tilauksesta kuusien lomista alkoi vilkkua vähän punaista seinää. Pian hän pääsisi muiden joukkoon ja pakoon omia, synkeiksi kääntyneitä ajatuksiaan. Lauri jatkoi matkaansa kiristäen vähän tahtia, mutta pysähtyi heti kun talli ei enää peittänyt näkyvyyttä tilan pihapiiriin. Sillä näkyviin tuli pihassa parkissa olevat ambulanssi ja poliisiauto. Hän ei ollut ehtinyt olla kuin tunnin poissa ja jotain radikaalia oli jo tapahtunut. Tai niin Lauri ainakin oletti, tuskin hälytysajoneuvot ihan vaan huvikseen täällä olivat. Vitkastellen hän jatkoi kulkuaan, ketään ei näkynyt pihassa, mutta Lauri havaitsi Hannan seisomasta kuistilla. Lauri kiristi vähän askeleidensa tahtia, Hanna varmasti tietäisi mikä oli vikana.

- Hei, Lauri tervehti portailta, mutta Hanna ei edes ynähtänyt vastaukseksi. Hän toisti tervehdyksen vähän kovempaa, nyt Hanna jo huomasi hänet. Naisen kasvoilla oli poissaoleva ilme.

- Mitä on tapahtunut? Lauri kysyi, kun nousi viimeisen rappusen Hannan viereen kuistin tasanteelle.

- Minä, Hanna aloitti, mutta ei saanut jatketuksi heti, vaan jäi hakemaan sopivia sanoja.

Lauri mietti, että pitäisikö hänen kysyä uudelleen, mutta ei ehtinyt, kun Hanna aloitti uudelleen.

- Minä löysin Arvin kuolleena.

Kylmät väreet riipivät Laurin vartalon läpi.

- Hyvänen aika. Hui, miten kamalaa, Arvihan oli eilen-

- Terve ja hyväkuntoinen ja nyt häntä ei ole enää ollenkaan, Hanna sanoi ilmeettömällä äänellä.

Lauri vaikeni. Hanna oli täysin oikeassa. Elämän hinta oli kuolema, siitä ei päässyt mihinkään. Äitinsä kuoleman jälkeen Lauri oli tajunnut, että tuon hinnan maksoivat jäljelle jääneet, ei kuollut surrut sitä, että ei enää ollut olemassa. Kuollut ei ollut enää mitään, elävä kantoi mukanaan sen kaiken.

- Tietävätkö muut? hän kysyi hetken kuluttua.

- En ole kertonut mitään, mutta ehkä he ovat jo huomanneet autot. Kukaan ei ole kuitenkaan tullut ulos. Ja minäkin jäin tähän vain koska ajattelin, että ehkä poliisi haluaa kysyä tai sanoa jotain.

- Miksi poliisi edes on täällä?

- Minun mielestäni se on käytäntö aina kun ihminen kuolee kotonaan. Tai eihän tämä edes ole Arvin koti, mutta ymmärrät varmaan, ei-sairaalassa.

Lauri nyökkäsi. Hänen äitinsä oli kuollut sairaalassa, muita läheisiä hän ei ollut menettänytkään, joten hän ei tiennyt kuoleman käytännön puolesta mitään.

- Haluatko, että odotan kanssasi vai voinko mennä sisälle? Tai minun täytyy ainakin käydä vaihtamassa paksummat vaatteet, Lauri sanoi.

Ei häntä oikeasti houkuttanut tilanteen tuijottaminen näin lähietäisyydeltä, mutta Hannan seura oli ollut niin mukavaa tähän asti, että tuntui oikealta tarjota tukeaan, jos nainen olisi sitä vailla.

- Mene vain sisään, eihän tämä sinun huolenaiheesi ole. Ja kyllä minä pärjään, kiitos tarjouksesta, Hanna sanoi ja onnistui taikomaan huulilleen ilmeen, jonka pystyi tulkitsemaan hymyksi. Lauri nyökkäsi uudelleen. Hän kääntyi Hannaa päin, oli lähtemässä, mutta muisti sitten vielä kysyä:

- Kerronko muille vai haluatko itse?

- Kerro vaan, jos kysyvät, Hanna ohjeisti.

 Jokin naisen ilmeessään muuttui, ja Lauri kääntyi katsomaan taakseen. Tuntematon pakettiauto ajoi pihaan, ja autoa vastaan käveli poliisi. Lauri arveli, että hänen oli paras mennä sisään ennen kuin jäätyisi ihan oikeasti, eikä enää jäädä pidemmäksi aikaa tarkkailemaan tilannetta.

Eteisessä ei ollut uteliaita vastassa, joten Lauri sai rauhassa mennä huoneeseensa. Siellä hän meni heti ikkunaan katsomaan. Aitasta kannettiin jotain pois paareilla, mustaan ruumispussiin piilotettuna. Arvi siinä oli viimeisellä matkalla. Näky sai hänet hiljaiseksi, ja eilinen tuntui äkkiä hyvin kaukaiselta. Lauri vaihtoi verkkarit farkkuihin ja juoksupaidan villapaitaan. Sormet ja varpaat olivat edelleen kohmeessa äskeisestä ulkoilusta, joten hän kaivoi laukustaan äidin neulomat villasukat ja veti ne vielä jalkoihinsa lämmittämään. Lauri mietti huoneeseensa jäämistä, mutta hänestä tuntui parempi olla nyt muiden seurassa. Hän otti puhelimen taskuunsa ja lähti pois huoneesta. Talossa oli hyvin hiljaista. Hän oli kahdessa vuorokaudessa tottunut siihen, että jostain kuului ääntä, jos ei muualta niin ainakin keittiöstä. Salista hän löysi sen teinipojan istumassa, Lauri ei edelleenkään muistanut tämän nimeä. Nuorukainen tuijotti kännykän näyttöä, eikä suonut Laurille yhtä vilkaisua enempää kommunikaatiota. Lauria ei huvittanut jäädä pojan kanssa samaan tilaan, joten hän kääntyi kannoillaan ja vaihtoi kulkunsa suunnaksi kirjaston. Siellä ei ollut ketään, joten Lauri sai rauhassa istua haluamaansa nojatuoliin. Huone oli myös takapihan puolella, joten olisi ollut turha mennä ikkunaan katsomaan miten poliisin toiminta edistyisi. Täältä näkyisi vain varpuset ja punatulkut vierailemassa lintulaudalla, autuaan tietämättöminä poliiseista tai kuolemasta. Ja Lauri ei voinut olla ajattelematta, että ehkä se olisi oikeasti jonkinlainen hyvän elämän mittari.

15. luukku