5. luukku: Venla

Venla heräsi rajusti säpsähtäen. Taas se sama uni, joka oli vainonnut häntä päivä nollasta lähtien. Tänään olisi päivä 47, jouluaatto. Venla kaivautui syvemmälle peittojen sisään. Huoneen nurkassa paloi himmeä yövalo, jonka hän oli tuonut mukanaan. Täällä oli kovin hiljaista, Venla ei osannut päättää, oliko se rauhoittavaa vai pelottavaa. Hän kuuli edelleen oman hengityksensä, joka oli unen jäljiltä vielä normaalia kiihtyneempi. Rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu, hän toisteli itselleen, mutta inhottava tunne ei mennyt pois. Ei ollut mennyt vielä kertaakaan, ja välillä hän pelkäsi menisikö oikeasti milloinkaan. Olisiko hänen koko loppuelämänsä tätä painajaisia ja pelkotilojen kehää?

Venla pyörähti kyljelleen. Tuijotti seinää, joka hämärästi erottui, nosti etusormensa seuraamaan hirren uurteita. Puu oli sileää ja tuntui vähän viileältä hänen nahkean sormenpäänsä alla. Epäröiden hän laittoi silmänsä kiinni. Ei hätää, ovi oli lukossa, rauhassa vain. Vakuuttelut eivät tehonneet. Hänen kehonsa oli edelleen kireä, ja jännitys sykki vatsassa ja rinnassa. Hän tiesi katsomattakin, että kello oli puoli kolme. Siihen asti hänen unilääkkeensä pitivät hänet tainnoksissa, sitten alitajunta voitti lääketieteen. 39 päivän kokemuksella hän tiesi, että ei enää nukkuisi. Huokaisten hän kääntyi ja otti yöpöydältä Susan Coolidgen kirjan Katy koulussa. Jonkun mielestä oli kai noloa, että melkein kolmekymppinen nainen luki edelleen lastenkirjoja, mutta ne olivat hänen uuden elämänsä turvasatama. Hän oli lainannut kirjastosta muistamiaan lapsuudesta tuttuja kirjoja, kirpparilta oli löytynyt pari Anni Polvan Tiina-kirjaa. Ne auttoivat ihan vähän, lukeminen pakotti aivot keskittymään johonkin ja toisinaan hän jopa onnistui olemaan minuutin ajattelematta päivä nollaa.

Hienolle Naiselle Sopimattoman Käytöksen Vastustamis-Yhdistys oli juuri perustettu, kun Venlasta tuntui, että hänen täytyisi lähteä käymään vessassa. Hän käänsi sivua ja sitten kylkeä, yritti unohtaa tunteen. Hänkö lähtisi pois lukkojen takaa harhailemaan taloon, jota tuskin tunsi ja joka oli täynnä vieraita ihmisiä? Juu ei, ei todellakaan. Mutta pissihätä ei hävinnyt mihinkään, ja Venla katui raskaasti illalla juomaansa glögimukillista. Katyn ja Cloverin tavarat siirrettiin juuri huoneeseen numero yksi, mutta Venla ei pystynyt enää keskittymään kirjaan. Voisiko hän pissiä matolle tai lattialle? Tai olisiko täällä joku astia, mihin tehdä tarpeensa ja aamulla käydä tyhjentämässä se pönttöön? Valitettavasti hän ei vitsaillut.

Varovasti hän nousi istumaan, tuntui jo kipeä paine alavatsalle. Hänen täytyisi todellakin päästä nyt heti vessaan. Venla veti päälleen tiukat juoksutrikoot ja niiden päälle löysät verkkarit. Yötopin päälle hän veti pitkähihaisen paidan ja vielä vetoketjullisen fleecetakin. Hälytin oli jo taskussa, hän tunsi sen lievästi rauhoittavan vaikutuksen sormenpäidensä alla. Venla hiipi ovelle ja jäi kuulostelemaan, kun oli naksauttanut lukon auki. Varovasti hän raotti oven, mitään ei kuulunut ja käytävän päässä näkyi lämmin valon hehku, varmasti se salin joulukuusi. Hyvin hiljaa, mutta nopeasti Venla riensi käytävän läpi ja veti helpottuneena vessan oven lukkoon. Hän oli selvinnyt ainakin puoliväliin asti. Saatuaan rakkonsa tyhjäksi, Venla pesi kätensä ja kuulosteli hetken taas ovella oliko vesiputkien kohina herättänyt ketään. Oli aivan yhtä hiljaista kuin äskenkin, joten hän uskalsi poistua vessasta. 

Salin joulukuusi näkyi suoraan vessan ovella ja Venla pysähtyi ihailemaan sitä. Symmetrinen, iso ja kauniisti koristelu, yhtä täydellinen kuin Ilon Wiklandin kuvituksissa. Venla käveli saliin ja kietoi kädet ympärilleen. Kuinka hän kaipasikaan lapsuuden jouluihin, aikaan kun ei tiennyt mitään maailman pahuudesta, saati että olisi joutunut itse sitä kokemaan. Varovasti hän pyyhkäisi silmäkulmiaan.

Takaa kuului lattian narahdus ja pelko hyppäsi kurkkuun ennen kuin Venla ehti rekisteröidä käännähtämistään ja reagointia ääneen. Se, että salin oven suussa seisoi Hanna, ei heti saanut alkukantaista paniikkia poistumaan.

- Ai hei Venla, etkö saa uudessa paikassa unta? Hanna vain kysyi hymyillen.

Venla ravisti hienoisesti päätään ja yritti saada järjen äänen vähän kuuluvammaksi.

- Joo, minä olen muutenkin huono nukkumaan. Ja täällä on niin hiljaista.

- Eikö ole ihanaa? Minullakin kesti aika pitkään tottua siihen, kun muutimme tänne, mutta nyt rakastan tätä äänettömyyttä, Hanna rupatteli tuttavallisesti ja tuli vähän lähemmäksi.

Venla tiesi, että Hanna oli huomannut jotain epätavallista, vaikka tämä ei edes tuijottanut häntä mitenkään tutkivasti. Venla käänsi katseensa takaisin kuuseen, tunsi itsensä alastomaksi kaikista vaatteista huolimatta.

- Hei, minäpäs keksin. Istu siihen sohvalle, niin minä tulen kohta takaisin.

Venla ei keksinyt muutakaan kuin tottelun, joten hän istui muhkeaan nojatuoliin ja jäi ihmettelemään minne Hanna hävisi. Ei kuitenkaan kovin kauaksi, sillä hän kuuli hienoista kolistelua jostain läheltä. Keittiöstä? Joitakin minuutteja myöhemmin Hanna palasi kantaen mukanaan tarjotinta.

- Kuumaa kaakaota ja suklaapikkuleipiä, hän esitteli, kun laski tarjottimen sohvapöydälle.

Ele oli niin kiltti, että Venlan kurkkua kuristi. Peittääkseen jälleen vettyneet silmänsä hän kurotti ottamaan mukin ja keksin.

- Ja jos haluat voin hakea sekaan vähän rommia tai Malibua, Hanna naurahti ja otti oman mukinsa.

- Tämäkin on jo ihan liikaa, Venla mutisi nolona.

- Eikä mitä.

Venla nojautui varovasti nojatuolin syleilyyn ja kietoi palelevat sormensa mukin ympärille. Venla tiesi, että hän oli jonkinlaisen selityksen velkaa.

- Minun ei ollut tarkoitus herättää. Heräsin itse, en saanut enää unta ja sitten minun piti päästä käymään vessassa.

- Vessahätä minutkin herätti, et sinä, Hanna hymyili jälleen rauhoittavasti.

Venla uskoi selityksen ja siemaisi varovasti kaakaota, jonka pinnalle Hanna oli jostain taikonut kermavaahdonkin.

- Mielettömän kaunis kuusi, hän kehui.

- Se on naapurin Juhon tuoma. Poika säästää uutta mopoa varten ja minä lupasin sitä paremman palkan, mitä komeamman kuusen hän tuo. Kuten näet, kuusi oli aika kallis, Hanna virnisti.

Venla hymyili ja tunsi hartioidensa laskeutuvan taas vähän alemmaksi. Hanna oli niin mukava, ja vaikka Venlaa hävetti, että tämä tuhlasi aikaansa häneen, silti oli ihanaa, ettei tarvinnut valvoa yksin.

- Toivottavasti joulusta tulee mukava, hän sanoi ja hymyili ujosti.

- Ihmisistähän se aina riippuu, mutta eiköhän tästä tule.

- Miltä tuntuu, kun jouluna on ihan vieraita ihmisiä oma koti täynnä? Venla kysyi, kun muisti, että hän ei tosiaankaan ollut hotellissa.

- Ihanalta. Me kiersimme perheen kanssa monta vuotta miehen työn perässä, sitten erosimme ja minä pysähdyin miettimään mitä haluan elämälläni tehdä. Minä halusin juuret ja pysyvyyttä, eräs ilta surffailin muuten vaan netissä ja törmäsin tämän paikan myynti-ilmoitukseen. Jo silloin tiesin, että tässä oli jotain ja kun ensimmäisen kerran ajoin katsomaan tilaa, tuossa pihassa tuli heti sellainen tunne, että olen tullut kotiin. Talo siis piti saada, mutta en ole miljonääri, joten piti keksiä miten täällä voisi elää ja siitä se idea sitten lähti. Hiljalleen asiakkaita on kertynyt, kun sana on levinnyt ja osasta on tullut jo ihan kanta-asiakkaita.

Venla kuunteli Hannan elämäntarinaa ja nakersi suklaakeksiä. Valo salissa oli pehmeän kultaista, kaakao maistui ihanalta, Hannan seurassa hän ei pelännyt ja oli pitkästä aikaa lämmin ihan ytimiä myöten.

- Minusta alkaa tuntua, että oli oikea päätös tulla tänne.

- Mukava kuulla.

- Harkitsin kyllä Turun birgittalaisluostarissa viipymistä joulun yli, mutta teillä on hevosia, Venlalta lipsahti. Ei hän olisi ihan jokaista yksityiskohtaa, jotka paljastivat hänet täydeksi luuseriksi, paljastaa. Hanna ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

- Joo, Lippo ja Lyyti ovat kyllä mainioita tapauksia. Riittääkö sinulle rekiajelu vai haluaisitko ratsastamaan?

- Voisinko oikeasti? Venla hymyili ensimmäistä kertaa aikoihin kunnolla.

- Tietysti. Minä puhun aamulla Rillalle, niin voitte käydä maastossa. Haluatko lähteä huomenna kirkkoon?

Venla pudisti päätään.

- Epäilen suuresti, että Rillakaan ei halua, joten te voitte mennä silloin.

Venla joi kaakaota, eikä voinut uskoa onneaan. Hän pääsisi ratsastamaan. Hän oli lapsena ratsastanut useamman vuoden, mutta sitten se oli lukion, yliopiston ja työelämän takia jäänyt. Venla oli kyllä halunnut palata satulaan, mutta oli aina kuitenkin lykännyt asia. Mutta huomenna! Huomenna hän pääsisi taas hevosen selkään.

- Lähdetäänkö takaisin sänkyyn?

Venla säpsähti syyllisenä, hän oli valvottanut Hannaa ihan liikaa.

- Lähdetään vain, hän sanoi ja laski tyhjän mukinsa tarjottimelle.

- Hyvä, aamupala tarjolla seitsemästä eteenpäin.

- Kiitos. Kaikesta, Venla sanoi. Hanna hymyili ja tämä taisi tajuta, että kyse ei ollut pelkästä kaakaosta.

6. luukku